Ps. 143:1-10 (Tuomiosunn. psalmi)

Septuagintan mukaan:
Herra, kuule rukoukseni, ota totuudessasi pyyntöni vastaan. Sinä vanhurskas, kuuntele minua!
Älä vaadi palvelijaasi tuomiolle, sillä sinun edessäsi ei yksikään elävä ole syytön.
riippuen siitä, onko hepreassa r vai n, se voi olla "totuudessasi" tai "sanassasi."Rukouksen kuulemisen perusta ei ole rukoilijan totisuus eikä hurskaus, vaan Jumalan uskollisuus ja vanhurskaus. Yksikään ihminen ei ole vanhurskas Jumalan edessä, ei yksikään elävä (Job. 9:2) eivät edes enkelit.
Vihamieheni vainoaa henkeäni, hän alentaa elämäni maahan, hän panee minut istumaan pimeyteen niin kuin kauan sitten kuolleet. Henkeni on lopussa, sydämeni jähmettyy.
Saatana yrittää saada sinut luopumaan uskosta, se kertoo ettei ole olemassa mitään muuta kuin tämä sielun autius ja tyhjyys. Olla vainottu (persecutus) on sitä, ettei saa rauhaa, on nöyryytetty ja kaiken arvostuksen menettänyt niin omissa kuin muiden silmissä. Pimeyteen joutuminen on näköalojen puutetta ja sicut mortuos antiuos sitä että nyt se on loppu, kerta kaikkiaan.
Minä muistelen muinaisia päiviä ja mietin kaikkia tekojasi, minä ajattelen sinun kättesi töitä.
Vastalääkkeenä epäuskon hyökkäyksille on Jumalan pelastustekojen muisteleminen, jopa koko luomakunnan ihailu, sillä se kertoo Luojastaan.
Minä levitän käteni sinun puoleesi. Sieluni odottaa sinua kuin vedetön maa. Kuule minua pian, Herra. Henkeni jo sammuu. Älä kätke minulta kasvojasi, muutoin olen niiden kaltainen, jotka vaipuvat hautaan. Jo varhain armosi kuulukoon minulle, sillä sinä annat minulle toivon. Herra, opeta minulle tie, jota kuljen, sillä sinun puoleesi kohotan sieluni. Vapauta minut vihollisistani, Herra, sillä sinun luoksesi minä pakenen. Opeta minua täyttämään tahtosi, sillä sinä olet Jumalani. Sinun hyvä Henkesi johdattakoon minua tasaista maata.
Syy- ja seuraussuhde: Jumala opettaa minua täyttämään tahtonsa, koska hän ON minun Jumalani.

Pelastus

 

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä – pelastus kaikista mahdollisista kadotuksista

”Non mediocris est Deus, nec angustus » (Novatianus)

Jumala pelastaa meidät kaikista mahdollisista kadotuksista. Ensimmäinen on iankaikkinen kadotus, helvetti. Kuka sellaiseen enää uskoo? Ajatus onnettomasta ikuisuudesta ei kuitenkaan ole sinänsä mahdoton. Jos ajattelemme, että on olemassa elämää kuoleman jälkeen, ei ole mitenkään loogisesti välttämätöntä, että se olisi onnellista elämää. Pikemminkin on helppo kuvitella, että elämä väljähtyisi ja menettäisi merkityksensä, jos se jatkuisi ikuisesti. Siksi meidän tulee tietää, että Kristus on tehnyt helvetin tyhjäksi ja pelastaa meidät ikuiseen elämään, joka on Jumalan tuntemista, Jumalan, johon ei voi kyllästyä. Hän on kyllästymisen vastakohta.

Monet eivät usko, että kuoleman jälkeen on mitään. Ei ole taivasta, mutta eipähän ole helvettiäkään. Elämä kestää nämä muutamat vuodet ja sitten se on ohi. Meistä jäävät jäljelle vain muistot niiden ihmisten mieliin, jotka viitsivät meitä muistella. Kuolevaisuuteen voi yrittää suhtautua filosofisen tyynesti. Se on kaikkien olioiden osa, perhoset elävät muutaman päivän, tähdet miljardeja vuosia, mutta kaikki ne kuolevat ja sammuvat joskus. Meidän on tärkeä tietää, että Kristus on voittanut kuoleman. Minä en häviä olemattomuuteen enkä unohdu Luojaltani.

Vaikka en pelkäisi kadotusta enkä edes kuolemaa, minua ahdistaa tunne siitä, että elämälläni ei ole merkitystä. Olisi sama, vaikka minua ei olisi olemassa. Etsin ehdotonta rakkautta tai jotakuta, joka ymmärtäisi minua täydellisesti. Siksi on tärkeää tietää, että Jumala katsoo minua ja näkee minut. Hän ei saa silmiään minusta irti. Hän on lähempänä minua kuin olen itse itseäni. Hän pelastaa minut merkityksettömyydeltä.

Entä jos elämäni on täydellisen epäonnistunut? Jos olen pettänyt toisten ihmisten luottamuksen, menettänyt sekä heidän kunnioituksensa ja itsekunnioitukseni, tai entä jos olen tehnyt jotain sellaista mitä en voi saada koskaan anteeksi? Jeesus tuli pelastamaan syntisiä, ja minun syntini vetää häntä puoleensa kuin paska kärpäsiä.

Jeesus sanoo: Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä.

Matt. 25:31-46 (Tuomiosunn. evankeliumi)

 Minun oli nälkä...minun oli jano...minä olin koditon, alasti, sairaana ja vankilassa.

Intersektionaalinen feminismi tarjoaa ehkä hyvän työkalun näiden Jeesuksen sanojen ymmärtämiseksi. Intersektionaalinen feminismihän pyrkii ymmärtämään, miten eri tavoin ihmiset ovat syrjittyjä (tai etuoikeutettuja). Ei ole pelkästään sukupuolten epätasa-arvoa, vaan myös ihonväriin, sosiaaliluokkaan, koututustaustaan, uskontoon tai seksuaaliseen suuntautumiseen suhtautuvaa syrjintää. Vammainen musta lesbo ei kerta kaikkiaan saa samoja mahdollisuuksia kuin naimisissa oleva keskiluokkainen valkoinen mies. Enimmäkseen tämä on näkymätöntä ja ääneen lausumatonta. Jos eri asemassa olevat ihmiset saataisiin ymmärtämään toisiaan, sehän olisi hyvä.

Olipa intersektionaalisesta feminismistä mitä mieltä hyvänsä, evankeliumiteksti tuntuu suorastaan kerjäävän tällaista tulkintaa. Kuvaavaa on tuomittujen vilpitön hämmästys: "Milloin me muka näimme sinut nälissäsi?" Sorron rakenteet ovat huomaamattomia, me olemme kasvaneet niihin kiinni, emmekä myötäile niitä suinkaan silkkaa pahantahtoisuuttamme. Silti Jeesus tuomitsee ankarasti tämän melkein tahattoman pahuuden. 

Millaisia marginalisoituja ryhmiä Jeesus sitten nostaa esiin? Nälkäiset ja janoiset viittaavat kenties köyhiin yleensä, niille, joille ei ole jaettu pelimerkkejä samalla tavalla kuin toisille. Koditon, ξενος, on muukalainen, erirotuinen, turvapaikanhakija (2000 aseetonta ihmistä Puolan rajalla on saanut Euroopan paniikin valtaan marraskuussa 2021). Alastomat voisin ajatella sellaisiksi ihmisiksi, jotka ovat julkisen nöyryytyksen kohteita, naurun alaisia. Sairaat eivät tässä tekstissä ole niinkään parantamisen tarpeessa, vaan sen, että heitä käytäisiin katsomassa. Ajatus vie jälleen siihen, että heidät on työnnetty marginaaliin, näkymättömiin. Sairas on kreikassa myös "heikko", ja katsomassa käyminen (ἐπισκεπτομαι) on sukua piispalliselle "kaitsemiselle" (ἐπίσκοπεω). Tästä teen - hieman villin, mutta ei mitenkään mahdottoman - tulkinnan: "Te ette hyväksyneet heikkoja seurakuntaanne." Vangit ovat marginalisoituja jos ketkä: kuka haluaisi vankilasta vapautunutta naapurikseen?

Intersektionaalilnen feminismi opettaa (tunnen teorian puutteellisesti, myönnän) että syrjinnän ja etuoikeuksien verkko sitoo meidät kaikki otteeseensa, tajusimmepa sen tai emme. Jeesus ei anna silti armoa. Hän näyttää opettavan, että meidän pitäisi tietää. Palataan siihen, että tässä tekstissä puhutaan siitä, tunsivatko ihmiset Jeesuksen - ja tunnistivatko he hänet. Jos tiedämme mitään Jeesuksesta, meidän pitäisi tietää, että että hän oli spitaalisten, syntisten ja publikaanien ystävä (raamatullisia ilmaisuja terveyteen, sosiaaliluokkaan ja moraaliin liittyville stigmoille). Kaikkein kriittisimmätkin raamatuntutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että historiallinen Jeesus vetosi ja hänellä oli asiaa niille, jotka oli työnnetty marginaaliin. Ilmeisesti hän viihtyi heidän seurassaan.

Matt. 25:40 (Tuomiosunnuntai, evankeliumi)

Totisesti: kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä minun vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.

Tuomiosunnuntain evankeliumin eetos ei poikkea juurikaan Koraanin opetuksesta:
"Mitä arvelet siitä, joka kieltää tuomion? Hän on sama, joka torjuu orvon eikä kehota ruokkimaan köyhiä. Voi rukoilijoita, jotka eivät piittaa rukouksestaan vaan haluavat vain tulla nähdyiksi eivätkä auta köyhiä." ("Avustuksen suura", suura 107) Aivan kuten Jeesus, Koraani moittii rukoilemista vain näön vuoksi, ilman huomion kiinnittämistä kärsivään lähimmäiseen.

Viimeinen tuomio on Koraanin keskeisin oppi (yksijumalaisuuden ohella). Usko ja hyvät teot liittyvät erottamattomasti toisiinsa:
"Jakakaa siitä, mitä olemme teille antaneet, ennen kuin kuolema korjaa teidät ja te sanotte: 'Herrani, olisitpa antanut minulle edes hieman aikaa, niin olisin jakanut almuja ja liittynyt hurskaisiin.' Ei Jumala anna yhdellekään sielulle lisää aikaa, kun sen aika on kulunut umpeen. Kyllä Jumala tietää mitä te teette." (63:10-11)
Mieleen tulee Jeesuksen kuvaus rikkaasta mielettömästä miehestä, jonka sielu vaadittiin pois (Luuk. 12:20) tai rikas mies ja Lasarus. Anteliaisuuteen kehotetaan samaan tapaan kuin Jeesuskin teki:
"Jos annatte Jumalalle hyvän lainan, Hän maksaa sen teille kaksinkertaisesti takaisin ja antaa teille anteeksi." (64;17) Jos tuomio tuntuu perustuvan vain ja ainoastaan ihmisen tekoihin, niin on asianlaita myös Jeesuksen sanoissa Matt. 25:ssa. Oikeastaan seuraavan Koraanin kohdan voi nähdä suorastaan toisintona tästä Jeesuksen kuvauksesta viimeisestä tuomiosta:
"Oikeanpuoleiset, jotka istuvat [paratiisin] puutarhassa, kysyvät syntisiltä: 'Mikä vei teidät Saqariin [helvetin tuleen]?' Nämä vastaavat: 'Me emme rukoilleet emmekä ruokkineet köyhiä, vaan pidimme yhtä tyhjänpuhujien kanssa ja kielsimme tuomion päivän, kunnes kuolema korjasi meidät." (74:39-47)
Jeesus kertoi, että ikuiseen elämään johtaa kaita tie. Koraani käyttää ilmaisua "jyrkkä tie". Sen sisältönä ei ole hengellinen itsensä kiusaaminen tai mystinen spekulaatio. Pikemminkin sanat tuovat mieleen Israelin profeettojen julistuksen:
"Mistäpä tietäisit mikä on jyrkkä tie: Vapauttaa orja tai nälkävuonna ruokkia sukulaisorpo tai vaivainen köyhä, ja vielä uskoa, kehottaa kärsivällisyyteen ja laupeuteen." (90:12-17)

Tuomiosunnuntai, yleistä

Me emme tiedä, milloin maailma ja ihmiskunta saavuttavat täyttymyksensä, emmekä tunne tapaa, jolla maailmankaikkeus tulee muuttumaan.
Tämän maailman muoto, joka on synnin turmelema, tosin katoaa, mutta
meille on opetettu, että Jumala valmistaa uuden asumuksen ja uuden maan,
jossa vanhurskaus asuu ja jonka autuus tulee täyttämään ja ylittämään kaiken rauhan kaipuun, mikä koskaan on ihmisten sydämiin noussut. Siitä huolimatta ei uuden maan odotus saa heikentää vaan pikemminkin sen tulee kannustaa huolehtimista tästä maasta, sillä uuden ihmissuvun alku, jossa jo hiukan näkyy tuleva maailma, on siinä kasvamassa. Vaikkakin maallinen kehitys on pidettävä tarkoin erillään Kristuksen valtakunnan kasvusta, niin sillä on kuitenkin suuri merkitys Jumalan valtakunnalle, sikäli kuin se voi auttaa järjestämään paremmin ihmisten yhteiskuntaa. Sitten kun olemme Herran käskystä ja hänen hengessään levittäneet kaikkialle maailmaan ihmisarvoa, veljellistä yhteisyyttä ja vapautta, näitä luontomme ja pyrkimystemme hyviä aikaansaannoksia, me löydämme ne uudelleen kaikista tahroista puhdistettuina, valaistuina ja kirkastettuina, kun Kristus luovuttaa Isälle ’iankaikkisen ja kaiken käsittävän valtakunnan’.
Silloin, ikuisessa elämässä ”Jumala on oleva kaikkena kaikessa” (1 Kor.
15:28)
[Gaudium et spes, Vatikaanin 2. Kirkolliskokouksen pastoraalikonstituutio ]

Tuomiosunnuntai

Uuno Kailaan taivasnäky

Maassa, joka on kaukana täältä ja josta ei pallokartta tiedä – siellä minä avasin silmäni. Miten olin joutunut siihen maahan, sitä en tietänyt. Minä vain olin siellä ja avasin silmäni. Siinä maassa oli niin toisenlainen olo kuin täällä, että minun sanani näyttävät kuihtuneilta, kun niiden pitäisi kuvailla sitä. 

Siinä maassa ei ollut kuuma eikä kylmä, eikä pouta eikä sade. Oli vain tila, joka säteili ja tuoksui. Ainainen valo, jota mikään varjo ei silponut. Elävä, ravitseva ilma, jossa ei vaeltanut tuulta eikä pilveä. Siinä maassa en ollut minäkään minä, sama kuin täällä. Täällä olin raahannut taakkaa – ja raahaan: tuntenut pelkoa, syyllinen, kuoleman-alainen; nähnyt varjot ja varjoni, kysyen päivästä päivään: Mitä? Miksi? ja Kuka on säätänyt näin? Siellä olin se, mikä täällä olin hämärästi tahtonut olla. Olento ilman malkaa ja kaihea, altis kaikille muille ja itsestänsä kaunis. Ilman varjoa, ilman taakkaa ja pelkoa. Niinkuin vastasyntynyt, joka ei muista eikä kysele. Avaa silmänsä ensimmäistä kertaa, näkee kaiken, tuntee sen hyväksi, rakastaa sitä ja on yhtä sen kanssa. Ikää vailla. Kuitenkin onnellinen siitä, minkä tuntee: että on aina ollut olemassa, ja on aina oleva – samanlaisena. Avaa silmänsä, mielessä sanomaton ilo ja varmuus: Olemme turvassa, sieluni! 

Minä näin edessäni suuren puun ja siinä kuultavat lehdet. Ja tunsin: puu näki minut. Puu oli elävä. Lehdet katsoivat minuun – ja kimposivat ilmaan. Lehahtivat puun ylle niinkuin kultainen pilvi. Ja pilvi liversi. Tuhat pientä linnunääntä liversi pilvessä. Lehdet – linnut. Sitten ne vaikenivat jälleen. Palasivat oksille. Olivat lehtiä. Yksi niistä, pienin ja untuvaisin, erkani muista ja lähestyi minua. Kaarteli kasvojeni ympärillä. Istahti kädelleni, sykähtelevää elämää täynnä. Katsoi minua aurinkoisin silmin ja visersi: 

- Missä olet ollut? 

Enkä minä ihmetellyt sitä, että ymmärsin viserryksen. Kaikki oli siinä maassa luonnollista, itsestäänolevaa. Ajattelin kysymystä. Mielessäni heräsi himmeä muisto, niin kuin pakeneva varso. Ja minä vastasin: 

- Hyvin kaukana – pimeässä. 

Tunsin kaikkien kuuntelevan minua. Puun ja lehtien, ilman ja valon. 

– Mitä on pimeä? piipitti lintu. 

 – Sellaista, missä ei nähnyt mitään. 

- Oliko se samaa kuin suljetut silmät? 

- Ei se ollut sitä. Minä olin avosilmin – enkä minä nähnyt. 

Lintu pudisti ihmetellen päätään. - Minä en ymmärrä sinua. 

- Siellä oli rumaa. Ja siellä oli paha olla. 

- Mitä on ”rumaa”? Ja mitä on ”paha olla”? 

- Ne ovat – minäkään en tiedä sitä enää. Sen vain muistan, että siellä oli kokonaan toisin kuin täällä. 

- Ei, en ymmärrä sinua, liversi lintu. Miten voi mikään olla toisin! 

- Sinä olet oikeassa: miten voisi mikään olla toisin! Ja minä ymmärsin: - Kaikkihan on aina ollut näin. Ja minä näin pelkkää unta – 

 -Sen minä ymmärrän, nyökkäsi lintu. Sinä näit unta. 

-Minä näin sekavaa unta – vieraasta maasta – -Nyt olet havahtunut. -Nyt olen havahtunut, nyt ovat silmäni auki, ja nyt minä näen! Ei ole pahaa, ei ole koskaan ollut, ei voi tulla! 

Ja minä näin linnun ilon. Ja puun ja lehtien ilon. Ja maan katsovan minua tuhansin, sädehtivin silmin. 

-Kuka sinä olet? minä kysyin linnulta. 

-Palavin ajatus, jonka sinä kutsut ja lähetät. 

-Tule, lintu liversi. Minä lennän edeltä. 

Ja lintu levitti kuultavat siipensä ja alkoi lentää maan yli pehmein kaarin. Lennossaan hän liversi: 

- Tule! Hän on odottanut sinua! 

Ja samassa kaikki lehdet pyrähtivät oksiltaan ja olivat lintuja. Ne liittyivät pieneen airut-veljeensä. Kirmaisivat riemuiten ylös ja alas. Silmä näki vain kultaisten viirujen parven; se kimalteli ilmassa niinkuin suihkukaivon vesi. Ja maastakin puhkesi esiin riemuitseva elämä. Minä näin seisovani keskellä ääretöntä kukkien parvea. Sieraimiini lainehti ihana tuoksujen meri. Ja kun minä aloin kulkea – kukat vaelsivat kerallani. Puhkesivat edessäni, puhkesivat molemmilla kupeilla, lähtivät takanani lentoon – lepattivat perhosen siivin. Ja ilmaan syntyi elävä sateenkaari. Sekin vaelsi kerallani. Missä minä kuljin, siinä kulki maan yli riemun ja kauneuden aalto. 

– Tule, hän on odottanut sinua! 

Se oli niin kuin tuhansien huilujen hyminä. Linnut liversivät sitä. Ja puu hymisi. Ja kukat ja ruohot. Ja perhojen sateenkaari. Ja maa oli allani niin kuin helisevä harppu. En minä tietänyt, miten kauan vaelsin. Kuka voi mitata ajatonta aikaa? Enkä minä tietänyt, mihin minä vaelsin. Tottelin ihanaa kutsua. Enkä minä uupunut. Äkkiä vaikeni hyminä. Sateenkaari vaipui pehmeästi maahan ja lepäsi siinä kuin kirjava matto. Linnut lensivät lehdiksi puihin ja pensaihin. Airut kaarteli yksinänsä ilmassa, visertäen: 

- Odota tässä ja katso! Odota ja katso! 

Samassa sekin oli lehti, pienin ja kuultavin kaikista. Odotin hetken – vai odotinko tuhannen vuotta, kuka sen tietää? Ei ollut olemassa mitään muuta kuin odotus, hengähtämätön. Niin kuin Jumalan odotus, kun hän on sanonut: Tulkoon! 

Vihdoin – pensas liikkui. Pensas astui syrjään. Kun minä silmäni kohotin, katso – minä näin Hänet. Unessa olin häntä alati etsinyt pimeästä – turhaan. Ajattomuudessa olin jo tuntenut hänet – ja kadottanut. Kaikkialla olin hänen jalkojensa jälkiä tavannut – en häntä itseänsä koskaan. Nyt hän oli edessäni elävässä muodossa. Nimetön Olento – sieluni uni. Kauneus kietoi hänet kuin pilvi, lukemattomin kuultavin hunnuin. Kun minä katsoin häntä, hän riudutti silmät ja kuihdutti sydämen – ja virvoitti ne samalla. Se oli autuus ylitse kaiken määrän, syvä ja hukuttava niin kuin taivas ja meri. 

-Tule! hän sanoi. Tule ja ole minun luonani. 

(kokoelmasta Paljain jaloin)

Matt. 13: 47-50 (Tuomiosunnuntai, vaihtoeht.)

Siellä itketään ja kiristellään hampaita

Ajatus ikuisesta kadotuksesta on ahdistavin mahdollinen. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, eikä myöskään kiertää - täytyy mennä siitä läpi! Euroopan suojeluspyhimyksen, Katariina Sienalaisen (1347-1380) opetus helvetistä on syytä lukea ajatuksen kanssa. Katariinan mukaan ihmisen tahto "jäätyy" kuoleman hetkellä. Toisin sanoen, kuoleman jälkeen ei ole enää mahdollista tehdä parannusta, eikä liioin voi menettää uskoaan. Tässä Katariina seuraa kristillisen teologian valtavirtaa.

Kadotetuilla sieluilla on helvetissä neljä "pääkidutusta", joista kaikki muu helvetin vaiva on peräisin.

"Ensimmäinen on se, että näiltä sieluilta on riistetty minun [Jumalan] näkemiseni. Tämä on niin tuskallista niille, että jos ne voisivat, ne valitsisivat minun näkemiseni sekä tulen ja tuskalliset kärsimykset mieluummin kuin vapauden kivuistansa ilman minun näkemistäni." (Dialogi, luku 38)

Helvetti on siis siellä, missä ei ole - tai missä ei nähdä - Jumalaa. Mielenkiintoista olisi kysyä, miksi ihmiset, jotka eivät eläessäänkään halunneet olla lähellä Jumalaa, kärsivät äärettömästi Jumalan poissaolosta? Katariina ei pohdi tätä kysymystä, mutta minä päättelen, että jumalattomatkin elävät (tietämättään ja tahtomattaan) Jumalan läsnäolossa. Jos Jumala on, kuinka muuten voisi ollakaan?

Ensimmäinen kärsimys "elvyttää omantunnon madon" (toinen kärsimys), joka kertoo heille, että heidän syntinsä on riistänyt heiltä Jumalan ja enkelien seuran. Kolmas kärsimys on sitten Paholaisen näkeminen ja neljäs on tuli, joka palaa kuluttamatta.

Lohduttominta on se, että kadotetut eivät tahdo eivätkä kaipaa mitään hyvää, vaan kiroavat Jumalaa loputtomasti (luku 40). Eikö siis ole mitään rakkautta? Katariina kommentoi kertomusta rikkaasta miestä, joka halusi Lasaruksen menevän varoittamaan maan päällä olevia veljiään. Tätä hän ei tehnyt rakkaudesta, vaan siksi, että tietoisuus siitä että hän oli johtanut heitä samaan vihaan, vain lisäsi hänen omaa kärsimystään.

Pelastetuista sen sijaan sanotaan:
"Ne oikeamieliset sielut, jotka kuolevat rakastavassa laupeudessa ja ovat rakkauden sitomat, eivät enää kasva hyveessä, koska aika on päättynyt. Mutta he voivat rakastaa ikuisesti samalla hellyydellä, jolla he tulivat minun luokseni, ja samalla mitalla heille mitataan. He kaipaavat minua ikuisesti ja ikuisesti he omistavat minut, joten heidän kaipauksensa ei ole turha. He ovat nälkäisiä ja kylläisiä, kylläisiä ja kuitenkin nälkäisiä - mutta heovat kaikkea muuta kuin kyllästyneitä tai kärsiviä nälässään." (luku 41)

Pelastus ei Katariinan skenaariossa ole yksityissuoritus. Kaikki hyvä on jaettu kaikkien taivaan asukkaiden kesken. Jokainen sielu tuottaa riemua kaikille muille ja kaikki tuottavat toisilleen iloa ja kunniaa:

"Tämä sielu löytää ilon minussa ja kaikissa näissä sieluissa ja autuaissa hengissä, ja näkee ja maistaa heissä minun rakkauteni makeuden. Heidän kaipuunsa on jatkuva huuto minun puoleeni muiden pelastuksen puolesta, sillä he ovat lopettaneet elämänsä rakastaen lähimmäisiään. Eivät he ole jättäneet tuota rakkautta taakseen, vaan toivat sen mukanaan kulkiessaan läpi sen portin, joka on minun ainosyntyinen Poikani. Näin sinä näet, että he pysyvät sellaisessa rakkauden siteessä, missä heidän elämänsä loppui, ja se kestää ikuisesti."

Jos autuaat rukoilevat muiden pelastuksen puolesta, mitä se vaikuttaa? Katariina näkee heissä ennen kaikkea lohdutuksen meille uskoville, jotka vielä kamppailemme synnin kanssa. Kaikkein vaikeimmin hyväksyttävä ajatus tuomiosta on seuraava: Katariina kertoo autuaitten olevan niin yhtä Jumalan tahdon kanssa, että vaikka isä tai äiti näkisi lapsensa helvetissä, se ei surettaisi heitä! Ainoa tapa ymmärtää tämä näky ja pitää samalla kiinni uskosta rakastavaan Jumalaan on se, mitä Katariina ei kerro; Uskoa, että rangaistuksessakin näkyy Jumalan rakkaus, eikä viimeistä sanaa ole sanottu. Miten ikuinen rukous toisten pelastumisen puolesta voisi jäädä ilman vastausta?

Mal. 3:20 (Tuomiosunn. 2.vsk. 1.lk)

Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla. Te astutte ulos, hypitte riemusta kuin vasikat laitumella.

Tarkkaan ottaen sanotaan, että on nouseva "vanhurskauden aurinko" (שֶמֶש צְדָקָה). 

Uskonnollinen kielenkäyttö on viime vuosikymmeninä painottanut enemmän terapeuttista eheytymistä kuin syntien anteeksisaamista. Näin kristillinen julistus liittyy aikansa aatevirtauksiin, niin kuin se on aina liittynyt. Nämä sanat sopivat tähän hyvin.

Paranemista tarkoittava sana מַרְפֵה tarkoittaa "lääkettä, rauhoittumista". Kielikuva auringon siivistä on mielenkiintoinen. Kun siipiä tarkoittava sana on mahdollista kääntää myös "raja", voisiko ajatella niin, että kaikkialla siellä, minne tuon vanhurskauden auringon valo yltää toteutuu tämä Herran sana: 

"Mutta vielä minä annan heidän haavojensa kasvaa umpeen ja parantua, minä teen heidät terveiksi ja lahjoitan heille pysyvän rauhan ja menestyksen." (Jer. 33:6)

Hyppimistä tarkoittava verbi tarkoittaa todella villiä hyppelehtimistä, tanssahtelua, vasikoiden tapaista kekkalointia kevätlaitumella. Laitumelle meidän hyvä Paimenemme haluaa meidät johdattaa, eikä karsinaan, jopa tuomiosunnuntaina:

"Minä olen portti. Se joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen." (Joh. 10:9)

Ilm. 20:11-21:1 (Tuomiosunn. 3.vsk 2.lk)

Minä näin suuren valkean valtaistuimen ja sen, joka sillä istuu.
Jumalan kirkkaus valaisee Viimeisen Tuomion. Mielikuva siitä on usein kuin Gustave Dorén mustavalkoinen kuvitus, mutta se on epäilemättä väärä. Jumalan kirkkaus loistaa sateenkaaren väreissä (Ilm 1:12-16 on jo värikkäämpi). Saatana on poistunut näyttämöltä, jäljellä on Jumala yksin (vrt j.10)
Hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään.
Kirjaimellisesti "niille ei löytynyt sijaa". Taivaat, nuo ihmistä ja maata ikuisemmat "katoavat, mutta sinä pysyt. Ne kuluvat loppuun kuin vaate, sinä vaihdat niitä kuin vaatekertaa, ja ne vaihtuvat uusiin." (Ps 102:27)
Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.
Suuret ja pienet tarkoittaa: kaikki. Elämän kirja on se, johon merkitsemisestä Jeesus käski iloita (Luuk 10:20) Tuomio tekojen mukaan kuulostaa vanhurskauttamisopin vastaiselta. Mutta tuomio tapahtuu ennen kaikkea kirjojen perusteella ja erityisesti j 15 sanoo: "Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen." Voisin ehdottaa jopa sellaista, että entäpä jos sanat kata ta erga auton viittaisivatkin sanaan bibliois eikä nekroi? 
Meri, kuolema ja Tuonela antavat kuolleensa. Se tarkoittaa, ettei ole sellaista kuoleman tapaa tai unohdusta, josta Jumala ei omiaan herättäisi. Toinen kuolema, tulinen järvi, on se, josta on luvattu apautus sille, joka voittaa (2:11)
Sovinnonkaava XI, 70 lohduttaa: "Ei pidä vaivata ja piinata itseään pohtimalla, onko hänet Jumalan salaisissa suunnitelmissa valittu ja määrätty iankaikkiseen elämään - ilkeä Saatana semmoisilla ajatuksilla ahdistaa hurskaita ihmisiä. Hänen on sen sijaan kuunneltava Kristusta: Kristus on elämän kirja, johon on kirjoitettu kaikkien Jumalan lasten iankaikkinen valinta iankaikkiseen elämään. Kristus todistaa (Matt. 11.28) erotuksetta kaikille ihmisille, että Jumala tahtoo kaikkien synnin kuormien painamien ja raskauttamien tulevan hänen luokseen, jotta hän antaisi levon ja autuuden."

Dan. 12:1-3 (Tuomiosunn. 3.vsk 1.lk)

Mikael mainitaan Israelin suojelusenkelinä vain Danielin kirjassa. Mikael on kirjaimellisesti "ruhtinas" (שַר). Ahdistuksen aika tulee, mutta pelastus tulee kaikille, joiden nimi löytyy kirjasta. Tuo elämän kirja löytyy monesta kohtaa Raamatusta, mm. Fil. 4:3, Ilm. 3:5. Henkilökohtaisesti riipaiseva on Mooseksen pyyntö: "Anna anteeksi heidän syntinsä. Mutta jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi." (2.Moos. 32:32) Pelastuksen salaisuus ei ole teoissa, vaan Jumalan kirjanpidossa.
"Monet maan tomussa nukkuvista heräävät" ei välttämättä tarkoita että toiset heräävät ja toiset eivät. Norman W. Porteous sanoo, että ylösnousemususkon suhteen tälle rinnakkainen kohta VT:ssa on vain Jes. 26:19.
Mikael voi tarkoittaa myös Messiasta. Ylösnousemus tässä näyttäisi olevan kansallista laatua.

2. Tess. 1:3-10 (Tuomiosunn., 1.vsk 2.lk)

Tästäkin tuomion tekstistä voi poimia vanhurskauttamisopin korostuksen. Tuomio ei ole pääasia, vaan kestävyys ahdingoissa. Ahdingot ovat paradoksaalisesti todiste Jumalan vanhurskaasta tuomiosta (endeigma tes dikaias kriseos tou theou) so. siitä, että hän hyväksyy teidät valatakuntaansa (forenssinen kataxioo "katsoa arvolliseksi"). Myöhemmin j. 8 julistaa tuomiota niille, jotka eivät ole kuuliaisia "Herramme Jeesuksen evankeliumille". Armon vastustajille kuuluu kadotus, ei niille jotka epäonnistuvat.
Kun tuomitaan ne "jotka eivät tunne Jumalaa", on syytä panna merkille, että verbi on eidosin eikä ginosin. Toisin sanoen, ne jotka eivät tajua, että se on Jumala joka heidän edessään on, jotka kieltäytyvät tunnistamasta häntä. Ei tuomita niitä, jotka eivät ole saaneet kuulla kirkon keerygmaa. Kadotuksesta j. 9 tarjoaa kompaktin määritelmän "ikuinen kadotus, ero Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta." Ei siinä liekkejä tarvita. Jakeen 10 vanha käännös on puhuttelevampi: "että hän olisi kirkas pyhissään ja ihmeteltävä kaikissa uskovissa."

Hepr 12:18-25 (Tuomiosunn. 2.vsk 2.lk)

Ette te ole tulleet käsin kosketettavan, tulta suitsevan vuoren juurelle, sinne, missä oli synkkä pilvi, pimeys ja myrskytuuli,

Tämä viittaa 2. Moos 19 kerrottuun Jumalan ilmestymiseen. Tulelle, pilvelle ja pimeydelle annettiin myöhemmin merkitys: "Sinä päivänä, jolloin Herra puhui teille tulen keskeltä, te ette nähneet minkäänlaista hahmoa...te kuulitte vain hänen äänensä...pitäkää huoli siitä, ettette lankea tekemään minkäänlaista patsasta tai muuta jumalankuvaa." (5.Moos. 4:15-16)

ette sinne, missä kuultiin torventoitotus ja ääni, joka puhui niin, että kaikki pyysivät päästä kuulemasta enempää.

 Tuo torventoitotus yllytti Gregorios Nyssalaisen musiikinteologisiin pohdintoihin (ks. Annala 1993)

He eivät kestäneet määräystä: ”Jokainen, vaikkapa eläinkin, joka koskettaa vuorta, on kivitettävä hengiltä.” Se näky oli niin pelottava, että Mooseskin sanoi: ”Minä pelkään ja vapisen.”

Tässä pyhä ja saastainen muistuttavat kummallisella tavalla toisiaan. 2. Moos 19:19:n mukaan siihen joka oli koskenut vuorta, ei saanut koskea. On ollut liian lähellä Jumalaa. "Jumala on tuhkaksi polttava tuli" (Hepr. 12:29, 5. Moos. 4:24)

      Ei, te olette tulleet Siionin vuoren juurelle, elävän Jumalan kaupungin, taivaallisen Jerusalemin luo. Teidän edessänne on tuhansittain enkeleitä ja juhlaa viettävä esikoisten seurakunta, ne, joiden nimet ovat taivaan kirjassa. Siellä on Jumala, kaikkien tuomari, siellä ovat perille päässeiden vanhurskaiden henget, ja siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri.

Tämä kaikki kuvaa Siionin vuoren juhlakansaa. Siihen kuuluvat enkelit ja poisnukkuneet pyhät (tarkkaan ottaen täydelliseksi tehdyt, teteleiomenon) Jumalan tuomio on juhlan aihe, se että nimet ovat elämän kirjassa: "Se, joka voittaa, saa ylleen valkeat vaatteet, enkä minä pyyhi hänen nimeään elämän kirjasta, vaan tunnustan hänet omakseni Isäni ja hänen enkeliensä edessä." (Ilm 3:5)
Se, että nimi on elämän kirjassa, johtuu siitä, että Jeesuksen veri huutaa "parempaa" kuin Abelin veri. Kun Abelin veri huutaa kostoa ja oikeutta, Jeesuksen veri huutaa anteeksiantoa.

Dan. 7:9-10, 13-14 (Tuomiosunn. 1.vsk 1.lk)

Kun minä sitä katselin,
istuimet asetettiin paikoilleen,
ja Ikiaikainen istuutui.

Kontrasti edeltäviin jakeisiin on melkoinen. Daniel kuvailee ilmestystään neljästä kammottavasta pedosta, joista viimeisin on erityisen rienaava otus. Sitten, kaikessa rauhassa, asetetaan istuimet paikalleen. Ilmestyskirjan valossa ne ovat istuimia, joilla pyhät so. ihmiset istuvat (Ilm.3:21,20:4) Ikiaikainen, attiq jāmīn,  "Vanhaikäinen", on ainoastaan tässä kohdassa käytetty aramealainen Jumalan nimi.

Hänen pukunsa oli valkea kuin lumi
ja hänen hiuksensa ja partansa kuin puhdas villa.
Hänen valtaistuimensa oli tulen liekkejä,
ja sen pyörät olivat palavaa tulta.
Hänen luotaan lähti liikkeelle
tulinen virta.
Tuhannet ja taas tuhannet palvelivat häntä,
miljoonat seisoivat odottaen hänen edessään.
Oikeus asettui istumaan,
ja kirjat avattiin.

Herran ulkonäkö muistuttaa Ilm 1:14. Valtaistuimen pyörät liittyvät taas Hesekielin lukuihin 1 ja 10. Jumalan omien lukumäärä on ilmaistu suurimman kielessä tunnetun luvun neliöllä. "Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan." (Ilm. 20:12)

    Yhä minä katselin yöllisiä näkyjä
ja näin, miten taivaan pilvien keskellä
tuli eräs, näöltään kuin ihminen.
Hän saapui Ikiaikaisen luo.

Tässä oleva "Ihmisen pojan kaltainen" on antanut taustan UT:n Ihmisen Pojalle (myös Ps. 8:5 ja 80:18: "Suojatkoon sinun kätesi palvelijaasi, joka on oikealla puolellasi, ihmislasta, jolle sinä olet antanut voiman") Myös Ihmisen Pojan tuleminen pilvissä on tästä kohdasta peräisin. Jeesus viittasi tähän kohtaan vastatessaan ylipapin kysymykseen "oletko sinä Jumalan poika?" "Te saattee nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien keskellä" (Mk. 14:62)

Hänet saatettiin Ikiaikaisen eteen,
ja hänelle annettiin valta, kunnia ja kuninkuus,
kaikkien kansojen, kansakuntien ja kielten
tuli palvella häntä.
Hänen valtansa on ikuinen valta, joka ei katoa,
eikä hänen kuninkuutensa koskaan häviä.

Vain Kristus sopii tähän kuvaan. Ihmisen kaltainen hahmo on yritetty selittää myös arkkienkeli Mikaelina tai Israelin personifikaationa, kenties Messias-kuninkaana, mutta raamatullisen ehdottoman monoteismin mukaan mitään näistä ei voisi kumartaa. Kyseessä on Jumala itse. Arameankielen sana "valta" on muuten sama, josta tulee arabian sulttaani. "Jumala, sinun valtaistuimesi pysyy aina ja iankaikkisesti, sinun valtakuntasi valtikka on oikeuden valtikka" (Ps. 45:7, vanha käännös)

Matt. 25:31-46 (Tuomiosunn, evankeliumi)

Tarina kertoo (olen kuullut tämän kerrottavan useammastakin papista), että pappi kiipesi tuomiosunnuntaina saarnastuoliin, luki tämän evankeliumin ja sanoi: "Kun minä luin tämän tekstin, minusta tuntui, että me joudumme helvettiin kaikki". Ja tuli pois.
Minulle opetettiin aikanaan, että "vähäisimmät veljet" tarkoittavat tässä kristittyjä lähetyssaarnaajia, ei siis ketä tahansa. Gerd Theissen kuitenkin kysyy, aliarvioimmeko Matteuksen humaanin julistuksen universaalisuutta. Jo Vanhassa testamentissa (Jes 58:7) ulotettiin  tosi hengellisyys köyhistä huolehtimiseen.
Mikä on siunatuille ja kirotuille valmistettu osa? Sinauttujen perimä valtakunta on ollut "valmiina jo maailman perustamisesta asti." (j. 34, vrt Ef:1:4) kun taas kirotut menevät ikuiseen tuleen, joka on "varattu Saatanalla ja hänen enkeleilleen." Helvettiä ei siis ole tarkoitettu kenellekään ihmiselle.
Sekä myönteisen että kielteisen tuomion saaneet yllättyivät. Merkillepantavaa on se, että kirotut käyttävät uskonnollisempaa kieltä (diekonesamen, "palvelleet" j.44) kuin siunatut.
Juutalaisissa targumeissa puhutaan siitä, että se mitä tehdään köyhälle, tehdään ikään kuin Jahvelle. Jeesuksen (tai Matteuksen) mukaan tässä ei ole mitään ikään kuin.