Siellä itketään ja kiristellään hampaita
Ajatus ikuisesta kadotuksesta on ahdistavin mahdollinen. Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, eikä myöskään kiertää - täytyy mennä siitä läpi! Euroopan suojeluspyhimyksen, Katariina Sienalaisen (1347-1380) opetus helvetistä on syytä lukea ajatuksen kanssa. Katariinan mukaan ihmisen tahto "jäätyy" kuoleman hetkellä. Toisin sanoen, kuoleman jälkeen ei ole enää mahdollista tehdä parannusta, eikä liioin voi menettää uskoaan. Tässä Katariina seuraa kristillisen teologian valtavirtaa.
Kadotetuilla sieluilla on helvetissä neljä "pääkidutusta", joista kaikki muu helvetin vaiva on peräisin.
"Ensimmäinen on se, että näiltä sieluilta on riistetty minun [Jumalan] näkemiseni. Tämä on niin tuskallista niille, että jos ne voisivat, ne valitsisivat minun näkemiseni sekä tulen ja tuskalliset kärsimykset mieluummin kuin vapauden kivuistansa ilman minun näkemistäni." (Dialogi, luku 38)
Helvetti on siis siellä, missä ei ole - tai missä ei nähdä - Jumalaa. Mielenkiintoista olisi kysyä, miksi ihmiset, jotka eivät eläessäänkään halunneet olla lähellä Jumalaa, kärsivät äärettömästi Jumalan poissaolosta? Katariina ei pohdi tätä kysymystä, mutta minä päättelen, että jumalattomatkin elävät (tietämättään ja tahtomattaan) Jumalan läsnäolossa. Jos Jumala on, kuinka muuten voisi ollakaan?
Ensimmäinen kärsimys "elvyttää omantunnon madon" (toinen kärsimys), joka kertoo heille, että heidän syntinsä on riistänyt heiltä Jumalan ja enkelien seuran. Kolmas kärsimys on sitten Paholaisen näkeminen ja neljäs on tuli, joka palaa kuluttamatta.
Lohduttominta on se, että kadotetut eivät tahdo eivätkä kaipaa mitään hyvää, vaan kiroavat Jumalaa loputtomasti (luku 40). Eikö siis ole mitään rakkautta? Katariina kommentoi kertomusta rikkaasta miestä, joka halusi Lasaruksen menevän varoittamaan maan päällä olevia veljiään. Tätä hän ei tehnyt rakkaudesta, vaan siksi, että tietoisuus siitä että hän oli johtanut heitä samaan vihaan, vain lisäsi hänen omaa kärsimystään.
Pelastetuista sen sijaan sanotaan:
"Ne oikeamieliset sielut, jotka kuolevat rakastavassa laupeudessa ja ovat rakkauden sitomat, eivät enää kasva hyveessä, koska aika on päättynyt. Mutta he voivat rakastaa ikuisesti samalla hellyydellä, jolla he tulivat minun luokseni, ja samalla mitalla heille mitataan. He kaipaavat minua ikuisesti ja ikuisesti he omistavat minut, joten heidän kaipauksensa ei ole turha. He ovat nälkäisiä ja kylläisiä, kylläisiä ja kuitenkin nälkäisiä - mutta heovat kaikkea muuta kuin kyllästyneitä tai kärsiviä nälässään." (luku 41)
Pelastus ei Katariinan skenaariossa ole yksityissuoritus. Kaikki hyvä on jaettu kaikkien taivaan asukkaiden kesken. Jokainen sielu tuottaa riemua kaikille muille ja kaikki tuottavat toisilleen iloa ja kunniaa:
"Tämä sielu löytää ilon minussa ja kaikissa näissä sieluissa ja autuaissa hengissä, ja näkee ja maistaa heissä minun rakkauteni makeuden. Heidän kaipuunsa on jatkuva huuto minun puoleeni muiden pelastuksen puolesta, sillä he ovat lopettaneet elämänsä rakastaen lähimmäisiään. Eivät he ole jättäneet tuota rakkautta taakseen, vaan toivat sen mukanaan kulkiessaan läpi sen portin, joka on minun ainosyntyinen Poikani. Näin sinä näet, että he pysyvät sellaisessa rakkauden siteessä, missä heidän elämänsä loppui, ja se kestää ikuisesti."
Jos autuaat rukoilevat muiden pelastuksen puolesta, mitä se vaikuttaa? Katariina näkee heissä ennen kaikkea lohdutuksen meille uskoville, jotka vielä kamppailemme synnin kanssa. Kaikkein vaikeimmin hyväksyttävä ajatus tuomiosta on seuraava: Katariina kertoo autuaitten olevan niin yhtä Jumalan tahdon kanssa, että vaikka isä tai äiti näkisi lapsensa helvetissä, se ei surettaisi heitä! Ainoa tapa ymmärtää tämä näky ja pitää samalla kiinni uskosta rakastavaan Jumalaan on se, mitä Katariina ei kerro; Uskoa, että rangaistuksessakin näkyy Jumalan rakkaus, eikä viimeistä sanaa ole sanottu. Miten ikuinen rukous toisten pelastumisen puolesta voisi jäädä ilman vastausta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti