5. Moos. 6:5 (19.su helluntaista 1.vsk 1.lk)

Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi

 
"Minusta näyttää siltä, että 'sydämestä rakastaminen' viittaa tiettyyn affektin innokkuuteen, 'sielùsta rakastaminen ' järjen toimintaan tai arvostelukykyyn ja  'voimasta rakastaminen' taas hengen kestävyyteen ja tarmoon. Rakasta siis Herraa,  Jumalaasi täydellä ja syvällä sydämen tunteella,  rakasta häntä täysin kirkkaalla ja harkitsevalla mielellä, rakasta häntä koko voimallasi, niin että et pelkäisi edes kuolla rakkautesi tähden, niin kuin on kirjoitettu :'rakkaus on väkevä kuin kuolema,  kateus katkera kuin helvetti.' Olkoon rakkautesi Herraa kohtaan sekä hellää että suloista, vastustaaksesi aistillisen elämän suloisia houkutuksia. Suloisuus voittaa suloisuuden, niin kuin naula ajaa naulaa. Äläkä pidä häntä lainkaan vähemmän mielesi voimakkaana valona ja järkesi johdattajana, ei vain siksi että välttäisit harhaopit ja säilyttäisit uskosi puhtaana niiden houkutuksilta, vaan myös välttääksesi tarpeettoman ja liiallisen ankaruuden keskusteluissasi.
Olkoon rakkautesi voimakasta ja kestävää, ettei se antaisi periksi pelolle eikä kavahtaisi kovaa työtä. Rakastakaamme hellästi, kekseliäästi ja hellittämättä. Tiedämme, että sydämen rakkaus,  jota sanoimme affektiiviseksi, on ilman sielun rakkautta tosin hellää mutta helposti harhautuvaa, ja sielun rakkaus on kyllä viisasta mutta heikkoa ilman voimalla rakastamista."
(Bernhard Clairvauxlainen: Saarnoja Laulujen laulussta 20. 4.)

Melanchthon siteeraa Apologiassa kolmeen otteeseen. Joka kerralla hänen painopisteensä on siinä, että tässä vaadittu Jumalan rakastaminen toto corde on ihmiselle mahdotonta ilman Pyhää Henkeä.

Sir. 2:17 (19. su helluntaista, apokryfi)

Herraa pelkäävät pitävät sydämensä avoinna

Sana "Jumala" voisi tarkoittaa hillitöntä innostusta ja uteliaisuutta sitä kohtaan, mitä emme vielä tiedä. Se voisi olla nimi sille, että elämä on lahja. Usko Jumalaan voisi merkitä sitä, että olen joka hetki valmis tunnustamaan, että voin olla väärässä - miten kiehtova mahdollisuus! Se olisi kauneuden näkemistä epätodennäköisissä paikoissa ja sitä että koskaan ei pidä luopua toivosta. Ja ettei mikään ole turhaa.

Miksi kuitenkin on niin, että sana "Jumala" pystyttää raja-aitoja ja pönkittää ennakkoluuloja? Jumala on takuumies (!) sille, miten asiat ovat aina olleet. Miksi uskonnollinen traditio pienentää ja kaventaa ihmistä, joka - samaisen tradition mukaan - on luotu Jumalan kuvaksi?

Entä jos Jumala onkin vasta edessäpäin, eikä ihmiskunnan taikauskoisessa lapsuudessa? Ehkä emme ole vielä edes alkaneet käsittää, mitä sana "Jumala" tarkoittaa. Runoilija Karin Boye rukoili: "Sinä, tulossa oleva Jumala, anna meille huimapäinen hurskaus!"

[tekstikriittinen huomio: kreikankielen verbi etoimazo tarkoittaa "valmistaa" tai "pitää valmiina". Vanha käännös sanoikin että Herraa pelkäävä pitää sydämensä valmiina. Koska sen voi kuitenkin ymmärtää niin, että hurskas sydän on tullut jotenkin valmiiksi, uusi käännös on ehdottomasti parempi: kulkea sydän avoinna]

Ps. 119:1-8 (19. su helluntaista, psalmi)

Minä noudatan sinun käskyjäsi – älä koskaan minua hylkää! 

Kokemus Jumalan hylkäämisestä kuuluu kuitenkin hengelliseen kasvuun. Saarnassaan Karissime, estote unanimes in oratione (saarna 39) Johannes Tauler puhuu hengellisen tien kolmesta vaiheesta. Ensimmäisessä ihminen kohdistaa huomionsa Jumalan lahjoihin ja hänen salattuun hyvyyteensä. Tästä seuraa jubilatio, haltioituminen. Ihminen näkee, miten kaikki luomakunnassa kukoistaa, vihertää ja ”on täynnä Jumalaa.” Tauler kertoo ihmisestä, joka kieltäytyi ”Jumalan suudelmasta”, siksi että rakasti ihmisiä. Hän pelkäsi menevänsä Jumalan rakkauden valtavasta kokemisesta niin sekaisin, että unohtaisi rukoilla kiirastulessa olevien puolesta. Nämähän eivät keskiaikaisen käsityksen mukaan kykene rukoilemaan puolestaan. Tauler ylistää tämän ihmisen rakkautta ja raittiutta. Yhtä kaikki, Jumala vetää sielua ensin parannukseen hyvyyden ja kauneuden kautta. 

Kun Jumala on näin hyvyydellään irrottanut ihmisen kaikesta maallisesta, hän johtaa sielun toiselle asteelle, jossa ei tarjotakaan enää pullaa, vaan kovaa ruisleipää. 

”Sitten se johdatetaan oudolle tielle, joka on pimeä ja hylätty. Tällä tiellä Jumala ottaa häneltä pois kaiken, mitä hän on sielulle antanut. Silloin ihminen jätetään niin oman itsensä varaan, ettei hän tiedä enää Jumalasta mitään. Hän joutuu sellaiseen ahdistukseen, ettei hän tiedä, onko hän koskaan ollutkaan oikealla tiellä, onko hänellä Jumalaa vai ei ja onko hän itse vai ei. Tämä kaikki on hänelle niin käsittämättömän raskasta, että koko maailma tuntuu hänestä liian ahtaalta. Tässä tilassa hän ei koe Jumalasta mitään, eikä liioin tiedä hänestä, ja hänestä tuntuu niin kuin hän roikkuisi kahden seinän välissä, takanaan miekka ja edessään terävä keihäs: Mitä silloin tehdä? Hän ei voi mennä eteen eikä taakse. Jäljelle jää vain istua alas ja sanoa: ’Jumala kanssasi, katkera katkeruus, armoa täynnä.’ Jos tässä elämässä on olemassa helvetti, tämä näyttäytyy ihmiselle enemmän kuin helvettinä: joutua luopumaan rakastamastaan hyvästä, ja rakkaudesta. Kaikki, mitä tuolle ihmiselle voidaan sanoa, lohduttaa häntä yhtä paljon kuin kivi voi ihmistä lohduttaa. Vielä vähemmän ihminen haluaa kuulla puhuttavan luoduista. Mitä voimakkaampi oli tunne tai kokemus tätä ennen, sitä suurempi katkeruus ja kurjuus tulee kannettavaksi tässä riisumisessa. Mutta ole rohkea! Jumala on varmasti täälläkin sinua lähellä. Pidä kiinni toden, elävän uskon juuresta: kohta helpottaa. Tosin köyhästä sielusta tuntuu tässä ahdistuksessa täysin uskomattomalta, että tämä sietämätön pimeys joskus vielä valkenisi.” 

Seuraa kolmas taso, jossa Jumala ottaa peitteen ihmisen silmiltä ja paljastaa hänelle koko totuuden. Tuossa raskaassa pimeydessä (jota Ristin Johannes sanoisi pimeäksi yöksi) ihminen on riisuttu itsestään niin, että kolmannessa vaiheessa Jumala voi liittää sielun täysin itseensä. Tämä vaihe on minulle käsittämätöntä, mutta tuon toisen vaiheen kuvailu lohduttaa minua suuresti.

Mark. 12:28-34 (19.su helluntaista, 2.vsk ev)

Muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi:
Markuksen lainopettaja on sympaattisempi tapaus kuin Luukkaan vastaava tai Matt:n fariseukset, jotka tekevät kysymyksensä kiusaten. Markuksellakin fariseukset ovat ensin venkoilleet kysymyksillä veron maksamisesta (j.13-17) ja saddukeukset ylösnousemuksesta (18-27).
Mikä käsky on kaikkein tärkein? 
Mk kysyy käskyistä ensimmäistä  (prote panton), Mt lain suurinta käskyä, kun taas Lk:n lainopettaja kysyy:"mitä minun pitää tehdä, että saisin omakseni ikuisen elämän? "
Jeesus vastasi :"Kuule Israel : Herra meidän Jumalamme, on ainoa Herra."
Vain Mk:lla Jeesus vetoaa Shema'Israel-uskontunnustukseen. Lk:n mukaan hän kysyy: mitä laissa on kirjoitettu, mitä itse luet? Tämä uskontunnustus muuttui alkukirkossa hymniksi, jota laulettiin:"Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät."(1.Kor.8:6)
Rakasta Herraa, Jumalaasi,  koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.
Sydän on koko olemuksen keskus, sielu ajatteleva ja tunteva puokemme, mieli (dianoia) tarkoittaa harkintaa ja voima on kaikki mitä löytyy [ks.myös ed.merkintä]
Toinen on tämä:rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.
Vanhassa testamentissa käsky rajoittui vain oman kansan jäseniin (3.Moos.19:18). Jotkut rajoittavat vieläkin sen koskevan samoin uskovia. Jeesus ei rajaa vetänyt.

1. Kor. 1:4-9 (19. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Minä kiitän aina teidän tähtenne Jumalaani siitä armosta, joka teille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa.

Tämä teksti soljuu helposti korvien ohi. Sovinnaista paavalilaista kieltä, vastaanottajien uskon ja armolahjojen ylistystä. Niin voisi ollakin, jollei tajua, millaiselle seurakunnalle Paavali kirjoittaa. Korintti oli kaukana mistään alkukristillisestä ihanteesta. Se olisi nykyajan raukeassa kansankirkollisuudessakin tuomiokapitulin erikoistarkkailussa: siinä oli johtajuus hukassa, seurakunnassa oli useita keskenään kilpailevia puolueita (3:4-, valitettavasti Paavali ei saanut seurakuntaa aisoihin, Rooman piispa Klemens joutui myöhemmin ojentamaan korinttilaisia, jotka olivat omin päin panneet piispansa viralta). Kristityt nostivat toisiaan vastaan syytteitä maallisissa tuomioistuimissa (6:1-2), sukupuolisuhteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia (5:1) Jumalanpalveluksen vietto oli kaoottista: osa oli kokoontumisessa päissään, toiset nälissään (11:21).

Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä.

Just joo. Seurakunnan ydinporukka - tai sellaisena itseään pitävät - nimenomaan kerskailivat siitä, että heillä on erityinen Pyhän Hengen täyteys: kielillä puhutaan, profetoidaan ja ihmeitä tapahtuu. Rakkaudesta ei ole tietoakaan. Sen asian korostamiseksi apostolin piti pistää koko retorinen taitonsa peliin (luku 13).
Onko kyseessä  captatio benevolentiae, pelkkä vastaanottajien pehmittäminen, että he voisivat ottaa vastaan apostolin nuhteet? Ehkä niinkin. Jos Paavali aloittaisi: "Saatanan tunarit!" hän todennäköisesti menettäisi mahdollisuuden puhutella korinttilaisia. Retoriikalla on oma arvonsa, mutta näkisin, että kyseessä on jotain enemmän, "Kristuksen todistus" (martyrion tou Khristou) tarkoittaa paitsi Kristuksesta todistamista, myös sitä, että hän todistaa meissä. Kristus meissä ei ole jouten. Pahasti langenneissa ja eksyneissäkin ihmisissä hän tekee työtään. Sen tähden seuraavat apostolin sanat eivät ole pelkkää retoriikkaa, vaan ilmaus hellittämättömästä uskosta:

Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä. Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan.

Matt.22:34-40 (19. su helluntaista, 1.vsk ev)

Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.

Bultmann toteaa, että Jeesuksen opetus lähimmäisen rakastamisesta ei perustu humaaniin ihmisarvokäsitteeseen vaan Jumalan tahtoon. Sen taustalla ei siis ole jotain sellaista ideaa, että ihminen sinänsä on pyhä ja itseisarvo. Kysymys on siitä, että lähimmäisen rakastaminen on Jumalan käsky. Se merkitsee omasta tahdosta luopumista. Ei siis filia vaan agape. Ymmärrän sen siten, että ihmisyyden humaani ideaali kohtaa rajansa helpommin kuin jumalallinen agape. Voi näet hyvinkin kuvitella, että tapaamme ihmisiä, joiden rikokset tai heidän alhainen tajunnan tasonsa saameidät ajattelemaan, ettei ihmisyyden ideaali ulotu heihin. He ovat joko kieltäneet ihmisyytensä tekemällä hirveitä rikoksia tai eivät kykene ottamaan osaa ihmisyhteisöön. Jos rakkaus lähimmäiseen perustuu sen sijaan rakkauteen Jumalaan, emme voi vetää tällaista rajaa. Kokonaan toinen kysymys on sitten se luterilaisen teologian esillä pitämä, jossa kysytään voiko käsky edes saada aikaan rakkautta? Käsky on kuitenkin hyvä.

Room. 10:1-13 (19. su helluntaista, 3.vsk 2.lk)

"Kristus on lain loppu". Telos on tässä "loppu", mutta se on myös "päämäärä", kuten 1. Piet. 1:9 "Sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen." Hänen ansiostaan jokainen, joka uskoo, tulee vanhurskaaksi, saavuttaa kaiken sen, mitä lain avulla ei voitu saavuttaa (Apt. 13:38-39)
Laki julistaa vanhurskaaksi sen joka sen pitää. Paavali tulkitsee jakeissa 6-8 Pentateukin kohtaa 5.Moos 30:11-14. Myös Baruk 3:29 sanoo: "Kuka on noussut taivaalle ja siepannut sieltä viisauden, kuka on tuonut sen alas pilvistä?" ja Baruk jatkaa: "Ei ole ketään joka tuntisi viisauden tien, ei ketään joka seuraisi sen polkua...Vain hän joka tietää kaiken, tuntee sen...hän tuntee viisauden tien ja avasi sen palvelijalleen Jaakobille, Israelille, jota hän rakasti. Tämän jälkeen viisaus ilmaantui maan päälle ja eli ihmisten keskuudessa." (3:31-32,37-38)
Kristuksen tuleminen maan päälle, samoin kuin hänen nousemisensa kuolleista tapahtuivat täysin ilman ihmisten suorituksia.
"Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen."
Nygren huomauttaa, että usein tätä kohtaa on tulkittu väärin, luullen Paavalin puhuvan mekaanisesta, ulkoisesta tunnustautumisesta ja ylösnousemuksen ulkokohtaisesta totenapitämisestä. Paavali liittyy kuitenkin edellä siteeraamaansa Mooseksen kohtaan: "Se on aivan teidän lähellänne, suussanne ja sydämessänne." On kyseessä kristinuskon ydinasia: kristitty on se, joka tunnustaa Kristuksen Herraksi. Silloin on vapaa muista herroista - myös oman itsensä orjuudesta. Niin, todella synnin orja on se, joka luulee olevansa oman elämänsä herra (tai rouva). Kristitty on se, joka uskoo, että Kristus on ylösnoussut. Hän on synnin, kuoleman ja perkeleen voittaja. Jumala herätti Kristuksen kuolleista, ja hän on herättävä minutkin. Sydämen usko ja suun tunnustus on ihmisen osuus, täysin reseptiivinen, vastaanottajan osa. Varmemmaksi vakuudeksi, siltä varalta, että (väistämättä) tämä lause ymmärretään vaatimuksena ja omakehuna, Paavali lisää sanan sille, joka katselee "sydäntään" etsien sieltä vanhurskauttavaa uskoa tai tekee "todistamisesta" pelastuksen ehdon: "Jokainen joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu." Se on lainaus profeetalta (Joel 3:5). Ei ole kysymys uskonnollisesta suorituksesta vaan siitä, keneltä pyytää apua, silloin kun sitä tarvitsee.

1. Joh. 2:15-17 (19. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Älkää rakastako maailmaa, älkää sitä mitä maailmassa on. Jos joku rakastaa maailmaa, Isän rakkaudella ei ole hänessä sijaa. Sillä mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta, ei Isästä. Ja maailma himoineen katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti.
Jos Jumala on rakastanut maailmaa (Joh.3:16), miten johanneslaisessa kirjallisuudessa voi olla kohta, jossa kielletään rakastamasta maailmaa? Vastaus on sivulauseessa τά ἐν τῷ κόσμῳ. Se tarkoittaa kaikkea sitä, mikä maailmaa pyörittää, minkä perässä maailma juoksee. Näitä ovat:
1. Ruumiin halut: itsekkäät pyrkimykset nautintoon ja helppoon elämään.
2. Silmien pyyteet: Halu olla näyttävä. Kiinnostus siihen, mitä muut ajattelevat minusta.
3. Mahtaileva elämä: Vallan käyttö, kuolemattomuuden etsiminen ajallisista asetelmista. Huomattakoon, että triadi noudattaa Jeesuksen kiusausten järjestystä (Matt. 4)

Tämä kaikki katoaa, mutta se, joka tekee Jumalan tahdon, pysyy iäti (niin kuin Jumala pysyy). Se voi tarkoittaa sitäkin että tässä maailmanajassa Jumalan palvelemista ei palkita lainkaan. On kiinnitettävä katse siihen, mikä on totta ja oikein Jumalan silmissä, eikä siihen mikä on tuottoisaa, suosittua ja käytännöllistä.