Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itsenäisyyspäivä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itsenäisyyspäivä. Näytä kaikki tekstit

lauantai 3. joulukuuta 2022

Itsenäisyyspäivä

  Merete Mazzarella kertoo äidistään, diplomaatinrouvasta, joka istui valtiovierailun illallisella vieraan maan suurlähettilään puolison vieressä. Tilaisuuden aluksi esitettiin molempien maiden kansallislaulut. Rouvat aloittivat pöydässä keskustelun kansallislaulusta. Suomalainen kysyi vieraalta: "Mistä teidän kansallislaulunne sanat kertovat?" Vastaus kuului: "Laulu kertoo, että maamme on suuri ja voimakas ja että se nujertaa kaikki sen viholliset." Vieras kysyi kohteliaasti, mistä sitten Suomen kansallislaulu kertoo. Siihen kirjailijan äiti vastasi: "Laulu kertoo siitä, että Suomi on pieni ja köyhä maa, jota muut tuskin pitävät minään. Silti se on suomalaisille kovin rakas maa." Myöhemmin hän kertoi: "Sillä hetkellä olin todella ylpeä Maamme-laulusta."

tiistai 30. marraskuuta 2021

Itsenäisyyspäivä

Vanhurskaus on kansalle kunniaksi, mutta synti on kansojen häpeä. 

Talvisodan jouluna presidentti Kyösti Kallio tervehti sotilaita seuraavilla sanoilla:
”Kehotan kaikkia, jotka tänä vakavana aikana palvelevat isänmaata, lukemaan Raamattua. Esi-isämme ovat vuosisatojen kuluessa, sekä ahdingoissa ja vainoissa että rauhan päivinä ammentaneet siitä elämää, voimaa ja lohtua. Nykyhetkenä kansamme tarvitsee Jumalan sanan uudestiluovaa voimaa. Omaksukaamme nöyrällä sydämellä uskolla sen siunaukset. ’Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakuntien häpeä.’”

Näissä historiallisissa sanoissa on jotain ajatonta voimaa. Ne muistuttavat kansamme kohtalon vuosista ja ajasta, jolloin presidentti saattoi vedota Raamattuun ja kehottaa kansaa rukoilemaan – eikä kukaan ajatellut, että siinä sotketaan uskontoa ja politiikkaa tai loukataan uskonnottomien tai toisuskoisten oikeuksia.

Samalla nuo sanat ovat terveisiä ajasta, johon ei ole paluuta. Itsenäisyyspäivänä me kuuntelemme näitä sanoja osoittaen niille jonkinlaista arvonantoa, mutta niihin liittyy vahvasti sana ”paatos.” Paatos tarkoittaa oikeastaan tunnetta. On hyvä että sanoissa on tunnetta, että sanat ilmaisevat suuria tunteita. Paatos tarkoittaa kuitenkin yleensä jotenkin kömpelöllä tavalla vanhahtavaa ilmausta, sellaista tunteellisuutta, jolle nykyajan kriittinen ihminen ei voi kuin hymyillä.

Jos tänään itsenäisyyspäivän saarnatekstiksi ottaa Sananlaskujen kirjan sanat ”Vanhurskaus on kansalle kunniaksi, mutta synti on kansojen häpeä”, huomaa, miten paljon yhdessä lauseessa on meille vieraita ilmauksia. Mitä on ”vanhurskaus”? Mitä on ”synti”? Onko tänä päivänä ”kunnia” enää toimintaamme ohjaava arvo? Entä mitä me nykyään häpeämme?

Tämän lauseen merkitystä voisi alkaa purkaa siitä, mistä aikamme ihminen saa helpoimmin kiinni, eli häpeästä. Häpeän suhteen täytyy todeta, että suomalainen yhteiskunta on mennyt monessa suhteessa eteenpäin. On monia asioita, jotka olivat ennen vanhaan häpeä, mutta eivät sitä onneksi enää ole. Enää vuosikymmeniin ei ole tarvinnut hävetä sitä, että on syntynyt avioliiton ulkopuolella. Olemme oppineet olemaan häpeämättä poikkeavaa seksuaalisuutta. Monilta sairauksiltakin on kadonnut häpeän leima. Tässä suhteessa on vielä työtä. Omasta tai läheisen masennuksesta tai skitsofreniasta on vieläkin vaikea kertoa.

Mitä tämän ajan ihminen häpeää? Eivät vanhat häpeät ole täysin kadonneet, mutta tässä ajassa korostuu epäonnistumisen häpeä, joka tarkoittaa nimenomaan menestymättömyyden häpeää. Meidän eteemme maalataan ihannekuva oman elämänsä sankarista, joka osaa liikkua uusissa digitaalisissa toimintaympäristöissä, osaa brändätä itsensä ja elää ajan hermolla, jota seurataan ja jonka päivityksiä sosiaalisessa mediassa klikkaillaan. Ihminen, joka ei olekaan suosittu ja menestynyt, joka ei jaksa seurata uusimpia teknisiä innovaatioita tai osaa kehua itseään, leimautuu luuseriksi. Ja luuserina oleminen on hävettävää. Kun Raamattu sanoo, että ”synti on kansojen häpeä”, meitä ei hävetä se, että olemme tehneet syntiä. Meitä hävettää se, ettei meitä noteerata, ettei meitä lueta menestyneitten joukkoon.

Me pääsemme tästä ymmärtämään nuo sanat: ”synti on kansakuntien häpeä.” Millainen synti on kansakunnan häpeä? Onko se juopottelu, kiroilu tai aviorikokset? Sanoisin että ei. En tarkoita etteivätkö nämä olisi syntiä. Mutta ne ovat yksilöiden syntejä – tekoja joita on toki vältettävä. Juopottelusta tai aviorikoksista ei voi seurata mitään hyvää. Mutta näitä tehdään yksilöinä, ei kansakuntana. Kansakunnan synti on yleiseen ilmapiiriin pesiytynyt asenne, niin kuin myrkyllinen ilmanala.

Eräs arvostettu kasvatustieteilijä sanoi, että nykyajan yhteiskunnan ihanneyksilö on ihminen, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö. Tämä on pysäyttävä ja järkyttävä havainto. Narsistinen yksilö on sellainen, joka näkee itsessään vain hyviä puolia, joka ei kykene asettumaan toisen asemaan, joka haluaa saada nopeasti tuloksia, haluaa olla äänessä ja pitää itseään jatkuvasti esillä. Tällaiset ominaisuudet ovat tavallisesti ihmissuhteiden kannalta tuhoisia. Mutta kun nykyään etsitään uusia työntekijöitä, heiltä edellytetään usein narsistisen luonteenhäiriön ominaisuuksia! Tämä pätee jo pieniin lapsiin: lapsi, joka tykkää olla yksin ja hiljaa tai joka jännittää uusia tilanteita tai vierastaa outoja aikuisia, saa kokea olevansa jotenkin omituinen – vaikka kaikki tämä on ihan normaalia. Normaali on toki myös äänekäs ja riehakas lapsi, mutta kaikkien ei tarvitse olla sellaisia.

Kun Vanhan testamentin profeetat saarnasivat kansansa syntiä vastaan, saarnan kärki ei ollut siinä, että koittakaa nyt elää siivosti, vaan siinä, ettei kansan keskelle syntyisi eriarvoisuutta. Aamoksen sanat käyvät esimerkiksi:
”Kuulkaa tätä, te jotka poljette vähävaraisia ja ajatte maaseudun köyhät perikatoon! Te sanotte: »Milloin päättyy uudenkuun juhla, että saamme myydä viljaa, milloin sapatti, että saamme avata varastot? Silloin voimme taas pienentää mittaa, suurentaa hintaa ja pettää väärällä vaa’alla. Näin saamme varattomat valtaamme rahalla ja köyhät kenkäparin hinnalla. Ja akanatkin myymme jyvinä!»

Synti on kansakuntien häpeä, kun kansalta katoaa tunto siitä, että me kaikki olemme samassa veneessä. Synti on kansan johtajien häpeä, kun poliitikot ovat kiinnostuneempia oman puolueen kannatuksen kehityksestä kuin maan asioiden hyvästä hoitamisesta. Kun verojen kiertäminen on tärkeämpää kuin se, mihin veroja käytetään, kun etsitään syntipukkia, jonka viaksi yhteiskunnan ongelmat laitetaan: olkoon se vaikeasti työllistettävä pitkäaikaistyötön tai hankalasti kotoutettava maahanmuuttaja.

Entä sitten se kunnia? Ketä me kunnioitamme? Itsenäisyyspäivänä kuuluu sanoa, että me kunnioitamme sotiemme veteraaneja. Presidentinlinnan juhlavastaanoton (jos se järjestettäisiin) presidentin kättelyn aloittaa entisestään harvennut sotaveteraanien joukko. Heistä voi varmasti sanoa, että he ovat kunniakansalaisia. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että sotaveteraanien kunnioitus on sanahelinää. Missä se näkyy, että me kunnioitamme tämän sodan käyneen sukupolven työtä? Me laskemme seppeleen sankarivainajien haudalle, mutta elämmekö me sellaisessa yhteiskunnassa, jonka vapauden he aikoinaan halusivat turvata? Miten onnistuisi tänä päivänä se sodan aikana itsestään selvä asia, että jokainen kaatunut sotilas haudataan oman kotipitäjän kirkkomaahan. Tämähän on jotain ainutlaatuista, jota tietääkseni vain Suomessa on toteutettu. Se oli kallista ja hankalaa varmasti silloinkin. Tulisiko siitä tänään mitään? Meillä on kehittyneempi tekniikka kuin silloin (en todellakaan toivo, että joutuisimme tätä harjoittelemaan). Suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta kertoo myös se, että niin upseeri kuin tavallinen sotamies haudattiin samoin sotilaallisin kunnianosoituksin. Eiköhän vain tänä päivänä hautajaiskäytäntö riippuisi maksukyvystä ja siitä, minkä palvelujärjestelmän piiriin ihminen olisi hakeutunut. En tiedä saatteko ajatuksestani kiinni.

”Vanhurskaus” on hengellisen slangin sana, jota ei nykyään käytetä juuri missään – ei edes kirkossa. Siihen saattaa törmätä sellaisessa sanahirviössä kuin ”vanhurskauttaminen”, joka tarkoittaa sitä, että Jumala näkee meidät Kristuksen tähden pyhinä ja täydellisinä, vaikka me itsessämme olemmekin syntisiä ja monella tapaa puutteellisia. Joskus ”vanhurskaus” on käännetty ”oikeudenmukaisuus”, ja joskus se saattaa olla oikea käännös. Mutta oikeudenmukaisuudessa voi olla joskus kysymys puhtaasta matematiikasta. Jos on viisi karkkia, jotka pitää jakaa neljälle henkilölle, oikeudenmukaista on jakaa ne niin, että jokainen saa yhden karkin ja neljäsosan siitä viidennestä karkista. Ehkä joskus voi olla oikeudenmukaista ajatella, että joku saa kaksi ja muut yhden. Haluan silti pitää kiinni tuosta sanasta ”vanhurskaus”, joka on jotain enemmän kun oikeudenmukaisuus. Se on jotain kukkuraisempaa, jotain luovempaa ja kauniimpaa kuin tiukka oikeudenmukaisuus. Se on juuri sitä, että jokainen vainaja tuotiin oman pitäjän multiin ja sotamies haudattiin yhtä juhlallisesti kuin eversti. Mikään oikeus ei sitä vaatinut, joku olisi voinut sanoa, että mitä väliä sillä enää oli. Mutta näin haluttiin julistaa jokaisen ihmisen elämän ainutlaatuista arvoa. ”Vanhurskaus on kansalle kunniaksi” tarkoittaa sitä, että meidän pitää nähdä toisissamme enemmän kuin vain henkilöitä, joista voi olla meille hyötyä. Meidän ei pidä nähdä toisia kilpailijoina tai kuluerinä, vaan me menestymme vain yhdessä.
Paavali kirjoittaa kristillisestä seurakunnasta, mutta hänen käyttämänsä kuvan voi ajatella ihanteena ihmisten yhteisöstä, jopa valtiosta. Kuunnelkaa, miten hän käyttää sanaa ”kunnia”:
"Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Me kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.  Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: »Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: »Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen.  Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia?  Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? 20 Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi.  Ei silmä voi sanoa kädelle: »Minä en tarvitse sinua», eikä liioin pää jaloille: »Minä en tarvitse teitä.»  Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä.  Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosat, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja peitämme erityisen säädyllisesti ne, joita häpeämme. Säädylliset ruumiinosat eivät tällaista verhoa tarvitse. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian,  jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan.  Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa." (1. Kor .12)

[saarna, pidetty Tuuloksessa itsenäisyyspäivänä 2018]

sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Saarn. 9:13-18 (Itsenäisyydenp. 1.lk)

Minä havaitsin, että viisaudelle, suurellekin, saattoi käydä näin auringon alla:

Jotkut käännökset tulkitsevat: seuraavan opetuksen olen saanut viisaudesta, vieläpä suuren. Siinä tapauksessa tarinan opetus on, että vähäinen ja köyhäkin voi pelastaa kansansa. Nykykäännöksen valinta on inhorealistisempi: jos viisaus asuu proletariaatin jäsenissä, sillä ei ole mitään merkitystä tässä maailmassa.


Oli pieni kaupunki, jossa oli vähän asukkaita. Sitä vastaan hyökkäsi mahtava kuningas. Hän saartoi kaupungin ja pystytti suuria piirityslaitteita sen ympärille. Kaupungissa asui köyhä mutta viisas mies. Hän olisi voinut pelastaa kaupungin viisaudellaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä köyhää miestä.

Vanha käännös (ja muutamat muut) luki "tuo köyhä mies pelasti kaupungin viisaudellaan". Mutta häntä ei silti muistettu. Tarina on varmasti tosi. Johtamistaidon näkökulmasta kyseessä on valtava resurssien hukkaaminen. Miten paljon maailmassa on osaamista, joka unohtuu marginaaliin ja jota ei koskaan oteta yhteisön käyttöön? Miten paljon on myös unohdettuja sankaritarinoita, jotka jätetään kertomatta vain siksi, että tarinan sankari ei sovi kansan tai yhteisön sankarikuvaan. Nuorena kuvittelin, että merkittäviä naissäveltäjiä ei ole. Vasta viime vuosina monen naispuolisen säveltäjämestarin tuotanto on noussut julkisuuteen.Viisas johtaja näkee alaistensa kyvyt, kutsuu niitä esiin ja antaa niiden näkyä.

 Niinpä minä sanon: Viisaus on parempi kuin voima, mutta köyhän viisautta vähätellään eikä hänen sanojaan kuunnella.

"Kun rikas horjuu, monet ovat hänen puolellaan, ja puhuipa hän kuinka karkeasti tahansa, hänen katsotaan olevan oikeassa. Kun köyhä horjuu, hntä vain soimataan, ja vaikka hän puhuisi viisaasti, hänelle ei anneta sanan sijaa. Kun rikas puhuu, kaikki ovat vaiti, ja hänen sanansa kohotetaan pilviin asti. Kun köyhä puhuu, kysytään: 'Kuka hän on?' ja jos hän kompastuu, häntä vielä tyrkätään." (Sir. 13:22-23)

On parempi kuunnella viisaan hiljaisia sanoja kuin houkkien johtajan huutoa. 

Silloin kun nämä sanat kirjoitettiin, sosiaalisesta mediasta ei ollut vielä tietoakaan. Eräänlainen viestinnän laki on se, että kovimmin huutava saa viestinsä parhaiten perille. Hiljaista tietoa ei arvostettu muinaisessa Israelissa, jossa sanat kirjoitettiin savitauluihin. Sitä ei myöskään arvosteta nykyajan maailmassa, jossa internetin pikaviestimet ovat tulvillaan sanoja ja kuvia.  

 

5. Moos 8:11-17 (Itsenäisyyspäivä, 1.lk)

Muistan, että intiaanit Amerikassa ja mustat Etelä-Afrikassa ovat joutuneet kärsimään siitä, että valkoihoiset sovelsivat itseensä israelilaisten osan Pyhän Maan valloituksessa, ja tiedän, että Raamatun suora soveltaminen yhteiskuntaan on vaarallinen laji. Mutta minusta tuntuu, että tämä teksti on juuri itsenäisyyspäivän jumalanpalvelusta varten taiten valikoitu.
Siinä varoitetaan ylpistymästä ja unohtamasta Jumalaa hyvinvoinnin kasvaessa. Vaurastuminen ei suinkaan ole paha asia. Siitä saa kiittää ja iloita. Mutta usein menestys on hengelliselle elämälle - siis elämän ytimelle - vaarallisempaa kuin vastoinkäymiset.
Israelille niin kuin Suomellekin oli kollektiivisessa muistissaan valtava hätä ja ahdistus, josta selviäminen oli suoranainen ihme. On käyty tuhoutumisen partaalla ja saatu yliluonnollinen apu. Silloin on ollut Talvisodan henki - joka on merkittävä asia, olipa historiallinen totuus mikä tahansa. Vaurastunut kansakunta ei enää koekaan olevansa samassa veneessä. Jumala unohtuu ja lähimmäinen myös.

torstai 6. joulukuuta 2018

Matt. 20: 25-28 (Itsenäisyysp. evankeliumi)


Jeesus kutsui opetuslapsensa luokseen ja sanoi: ”Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja. Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.”

Raamattu ja demokratia. Ei vaikuta ensi näkemältä toimivalta kombinaatiolta. Mutta tämä ensivaikutelma johtuu enemmän siitä, että vallanpitäjät ja diktaattorit ovat vuosisatojen ajan perustelleet valtaansa uskonnolla (”kuningas Jumalan armosta”) kuin siitä, mitä Raamattu sanoo. Myös kirkon miesvaltainen hierarkkinen rakenne on myöhäisempää perua kuin mitä UT:sta löytyy.

Tarkemmin katsoen Raamattu suhtautuu jo Vanhassa testamentissa kielteisesti hallitsijan valtaan. Vain vastentahtoisesti profeetta Samuel suostuu voitelemaan Israelille kuninkaan (1. Sam. 8). Kuninkaan oikeudet esitellään kansalle mahdollisimman epäedullisessa valossa, mutta kansa on kuningashurmiossa ja vaatii saada kuninkaan koska muillakin kansoilla on. Kuninkaaksi voidellaan Saul, josta kerrotaan aika osoittelevasti, että hänestä ei ole edes eksyneiden aasien etsijäksi (luvut 9-10).

Sikäli kuin Jeesuksen sanoista on löydettävissä jonkinlaista yhteiskunnallisen järjestyksen mallia, se löytyy tästä itsenäisyyspäivän evankeliumista: Johtaminen on palvelemista. Demokraattisen päätöksenteon mallikin löytyy Apostolien tekojen 15. luvusta. Jerusalemissa keskusteltiin vaikeasta kysymyksestä, koskeeko ympärileikkauksen vaatimus myös pakanoita. Jeesus ei ollut antanut tähän mitään ohjetta. Keskustelun ja demokraattisen päätöksenteon lopputulos katsottiin Jumalan työksi: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi…”

Raamattu syntyi patriarkaalisen ja autoritaarisen yhteiskunnan keskellä. Kristinuskon päällimmäinen agenda ei ollut muuttaa tätä poliittista järjestystä. Mutta sanoma Kristuksesta sisälsi voiman, joka aikanaan (valitettavan pitkään siinä meni) mursi tämän järjestyksen sisältä päin. Demokratia sanan alkuperäisessä kreikkalaisessa merkityksessä oli vain vapaasyntyisten aikuisten miesten tasa-arvoisuutta, mutta kristinusko julisti: ”Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi.” (Gal. 3:28). Myös 1. Kor. 12:n kuva seurakunnasta ruumiina, jonka osat tarvitsevat toisiaan, on sovellettavissa yhteiskuntaan. 

tiistai 5. joulukuuta 2017

Saarn. 9:13-18 (Itsenäisyyspäivä, 1.lk)

Minä havaitsin, että viisaudelle, suurellekin, saattoi käydä näin auringon alla: Oli pieni kaupunki, jossa oli vähän asukkaita. Sitä vastaan hyökkäsi mahtava kuningas. Hän saartoi kaupungin ja pystytti suuria piirityslaitteita sen ympärille.
Tässä johdannossa lienee syy siihen, miksi tämä teksti on valikoitunut itsenäisyyspäivän tekstiperikooppien joukkoon. Se heijastaa ikimuistoista kokemusta suomalaisuudesta. Olemme väeltämme vähäinen kansa, jota vastaan on hyökätty lännestä ja (erityisesti) idästä. Suomalaisen peruskokemus on edelleen tällainen, vaikka rauhan aikana syntynyt ja kansainvälisyyteen kasvanut tuntee näkökulman yksipuolisuuden.
Kaupungissa asui köyhä mutta viisas mies. Hän olisi voinut pelastaa kaupungin viisaudellaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä köyhää miestä.
Vanha käännös: "hän pelasti kaupungin...mutta kukaan ei muistanut häntä." Uusi käännös on ymmärrettävämpi, mutta vanhakin mahdollinen.

Niinpä minä sanoin: Viisaus on parempi kuin voima, mutta köyhän viisautta vähätellään eikä hänen sanojaan kuunnella.
Näiden sanojen voima on niiden vastaansanomattomassa totuudellisuudessa. Meillä ei ole sellaista systeemiä, joka takaisi sen, että ihmisten kyvyt tulevat parhaalla tavalla julki. Vaikka syntyperä ei enää määrää niin kuin ennen, koulutus, oikeat ystävät ja röyhkeys merkitsevät enemmän kuin se, mitä on korvien välissä (unohtamatta sitä, että maailman kenties tasa-arvoisimmassa maassa edelleen silläkin on merkitystä, mitä on housuissa). Yllättävää kyllä, Saarnaaja ei tee tästä surullisesta tosiasiasta odotettavaa johtopäätelmää "tämäkin on turhuutta ja tuulen tavoittelua", vaan:
On parempi kuunnella viisaan hiljaisia sanoja kuin houkkien johtajan huutoa. Viisaus on sota-aseita parempi.
Viisauden merkitystä ei vähennä se, millainen gallup-kannatus sillä on. Sen merkitys ei perustu sen näkyvyyteen mediassa eikä sen kansantaloudelliseen merkitykseen. Se on sama, vaikka sillä ei olisi kuin yksi köyhä kannattaja tässä maailmassa - vaikka viisauden liekki lepattaisi yksin "Pihtiputaan mummon" päänupissa. Some-maailman uho sikseen.

Ps. 22 (pitkäperj.psalmi)

Eeli, eeli, lama sabaktani [Matt.24:47] Operationes in Psalmos - teoksessaan Luther sanoo, että Kristuksessa on tässä toistensa rinnalla s...