Pyhien muistamisesta (Pyhäinpäivä)

 Yksi reformaation kiistakysymyksistä oli "pyhien avuksihuutaminen." Siitä oli myöhäiskeskiajalla tullut jo melkoinen bisnes. Melanchthon sanoo Augsburgin Tunnustuksen puolustuksessa: "Me myönnämme heidän olevan oikeassa siinä, että enkelit rukoilevat meidän puolestamme. Siitähän on todisteena Sak. 1, missä enkeli rukoilee: (Sak. 1:12) "Herra Sebaot, kuinka kauan sinä viivyt etkä armahda Jerusalemia" jne. Mutta vaikka me myönnämmekin, että pyhät taivaassa rukoilevat kirkon puolesta yleisesti samoin kuin he eläessäänkin rukoilevat koko kirkon puolesta yleisesti, ei Raamatussa kuitenkaan ole mitään todistusta siitä, että edesmenneet rukoilisivat...Edelleen, vaikka pyhät kuinkakin hartaasti rukoilisivat kirkon puolesta, ei siitä kuitenkaan seuraa, että heitä olisi avuksi huudettava"

Nykyajan luterilainen teologi Robert Jenson lähestyy ekumeenista kysymystä pyhimysten esirukouksista sanomalla, että kirkko on kommuunio, joka läpäisee kaikki ajat ja jonka yhteyttä eivät mitkään ajassa olevat erot, ei edes kuolema, voi rikkoa. Näin ollen tähän yhteyteen kuuluvat sekä elävät että kuolleet (ja jopa vielä syntymättömätkin) pyhät.  Vatikaanin 2. kirkolliskokous opettaa että kuolema ei katkaise, vaan jopa vahvistaa pyhien yhteyttä:

"Maan päällä vaeltavien yhteys niihin veljiin, jotka ovat nukkuneet Kristuksen rauhaan, ei siis millään tavoin katkea, vaan Kirkon ainaisen uskon mukaan se pikemminkin vahvistuu hengellisten rikkauksien keskinäisen vaihdon kautta. Koska autuaat elävät läheisemmässä yhteydessä Kristuksen kanssa, he lujittavat koko Kirkkoa pyhyydessä, ylevöittävät sitä palvontaa, jota Kirkko maan päällä kohdistaa Jumalalle, ja myötävaikuttavat monin tavoin Kirkon laajentamiseksi. Saavuttuaan kotimaahan ja ollessaan Herran tykönä (vrt. 2 Kor. 5:8) he eivät nimittäin lakkaa Kristuksen kautta, hänen kanssaan ja hänessä rukoilemasta Isää meidän puolestamme." (Lumen gentium, 49)

Kriittinen protestantti kuitenkin kysyy, miten tämä yhteys vaikuttaa? Tekevätkö pyhät taivaassa jotain meidän puolestamme, ja pitääkö meidän pyytää sitä? Pyhimyksiä ei pidä rukoilla - niin kuin ei mitään luotua pidä rukoilla. Mutta toisaalta, me pyydämme toisia rukoilemaan puolestamme. Miksi en siis voisi pyytää Mariaa tai Joosefia rukoilemaan puolestani, jos kerran uskon että he elävät Jumalan luona, taivaassa. Protestantti Jonathan Edwards sanoi: "Kirkko maan päällä ja taivaassa ovat enemmän yksi kansa, yksi kaupunki ja yksi perhe kuin yleensä kuvitellaan."

Luterilaiset Tunnustuskirjat ovat oikeassa siinä, että ei ole mitään Raamatusta löytyvää käskyä pyytää pyhimyksiltä esirukousta. Mutta onko siihen sittenkin lupa? Löydämme pyhimykset uudestaan, kun lähestymme heitä Kristuksen kautta. Pyhimykset eivät siis ole meidän tiemme Kristuksen luokse, vaan päinvastoin: Kristus vie meidät heidän yhteyteensä. Aivan samoin niin kuin meidän yhteytemme tänään elävien kristittyjen kanssa perustuu Kristukseen, joka yhdistää meidät. 

Mutta kiinnostaako pyhiä, jotka elävät kirkon eskatologisessa tulevaisuudessa, Jumalan kasvojen näkemisessä, meidän asiamme ja tilanteemme täällä? Voi vain viitata apostolin sanaan tulevasta elämästä: "Silloin olen tunteva täydellisesti, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." Perille päässeiden pyhien tuntemus elämästä on suurempaa, koska se on osallisuutta tavasta, jolla Jumala meidät tuntee. Voin ajatella, että he tuntevat minutkin paremmin kuin itse tunnen itseni. Siksi toivon että he rukoilevat puolestani ja suhtautuvat räpiköintiini myötätuntoisesti, ovathan he itsekin tämän kokeneet.

Jes. 60: 18–21 (Pyhäinpäivä, 2. vsk. 1.lk)

 

Aurinko ei enää ole sinun päiviesi valona
eikä kuu kirkasta sinun teitäsi,
vaan Herra on sinun ikuinen valosi
ja sinun Jumalasi on sinun kirkkautesi.
Sinun aurinkosi ei enää laske
eikä kuu katoa,
sillä Herra on sinun ainaisena valonasi.
Sinun murhepäiviesi luku on täyttynyt.
   

Kun läheinen ihminen kuolee, tuntuu kuin aurinko olisi laskenut eikä enää koskaan nouse. Tunne on niin musertava ja totaalinen, että hyvää tarkoittavat lohdutuksen sanat "kyllä sinä selviät" ja "elämä jatkuu" eivät auta vähääkään. Mikään ei tuo häntä takaisin.

Tämä Raamatun teksti ottaa todesta sen, että elämästä on kadonnut kaikki tuntemamme valo. Mutta se puhuu toisesta valosta, joka ei katoa, ja auringosta, joka ei laske. Se on Jumala itse, jonka käsiin annamme rakkaamme. Vai annammeko? Entä jos en usko Jumalaan? Entä jos hän, jota suren, ei uskonut Jumalaan?

Valo, josta tässä puhutaan, ei ole riippuvaista siitä, mitä me siitä uskomme tai ymmärrämme. Se on meissä korkeintaan kipuna ja kaipauksena. Suru on väistämätön osa ihmiselämää, ehkä jopa sen tärkein ainesosa. Siksi sanotaan, että sinun murhepäiviesi luku on täyttynyt. Jeesus Kristus on elämällään, kuolemallaan, ylösnousemisellaan ja taivaaseen astumisellaan täyttänyt koko maailman Jumalan kirkkaudella. Sen tähden voi sanoa Augustinuksen kanssa:

"Me emme ole menettäneet niitä läheisiämme, jotka jo ovat muuttaneet pois tästä elämästä, vaan me olemme lähettäneet heidät edeltäpäin siihen elämään, jossa he ovat entistäkin rakkaampia meille, koska tunnemme heidät paremmin, eikä rakkauttamme häiritse eroon joutumisen pelko" (Kirje n:o 92)

Aulis Sallinen: Elämän ja kuoleman lauluja (pyhäinpäivä)

 Tällä kertaa käsitellään musiikkiteosta. Vuonna 1995 kantaesitettiin Aulis Sallisen "Elämän ja kuoleman lauluja" (op.69) Lassi Nummen teksteihin. Teosta kutsuttiin alusta asti "oopperasäveltäjän requiemiksi". Pyhäinpäivä on requiemien sesonkia. Sallisen teos on mielestäni kelpoinen esitettäväksi kirkoissa siinä missä Mozartin, Cherubinin, Faurén tai muiden klassikot. 

Nummen runojen näkökulma kuolemaan on valoisa, mikä tarkoittaa cd-levyn kansitekstin mukaan "humaania" suhdetta kuolemaan (ikään kuin kristillinen käsitys kuolemasta ei olisi valoisa!) Kristinusko on kuitenkin teoksen pohjavireenä, eikä edes kovin hyvin piilotettuna.

Teoksen avaus Kuin tulvavesi elämäni päivät antaa jo ymmärtää, missä tyylilajissa kuoleman tematiikkaa lähestytään: "Kuin tulvavesi joka virtasi pois / elämäni päivät. / Vain pieni lampare jäljellä, / mutta yhä se kuvastaa taivaan."

Perinteisiin requiemin osiin viittaavat dramaattiset Dies Irae ja Tuba mirum. Ne puhuvat ihmisen itsensä aiheuttamasta apokalypsista: ekokatastrofin ja ydinsodan uhasta. 

Toinen osa Me vaellamme täällä kehottaa rukoukseen: "Moni meistä kaipaa läheistään, moni lähintään , / moni kohottaa huultensa pyynnön / ja sydämensä rukouksen: / 'Anna heille rauha, / anna hänelle rauha.'" Rukous siis syntyy rakkaudesta, halusta toivoa toiselle hyvää. Eikä kuolema sitä muuksi muuta, uskoimmepa kuoleman jälkeiseen elämään tai emme.

Jos minun pitäisi valita tästä epäkirkollisesta sielunmessusta "kristillisin" kappale, valitsisin osan Kun vielä olet tällä rannalla, jossa runoilija aluksi ikään kuin leikittelee kysymyksellä, olemmeko matkalla "kohti lopullista pimeyttä? Vai uusia maailmoita? Vai loputonta valoa?" Tapa, jolla Sallisen sävelkieli värittää näitä sanoja, antaa ymmärtää, että säveltäjä ainakin haluaisi uskoa viimeksi mainittuun vaihtoehtoon.

Lähäisen ihmisen kuoltua ihmismieli pohtii näitä vaihtoehtoja: onko kaikki loppu, vai tapaammeko kenties joskus? Seuraavat sanat ottavat ihmisen epävarmuuden ja epätoivon todesta, mutta löytävät silti valon pilkahduksen:

"Olkoon mielesi täynnä rakkautta / jos tiedät missä he ovat / - ja vaikket tietäisi / jos uskot / - ja vaikkei sinulla olisi uskon hiventä / jos yhä toivot / - ja vaikka olisit kadottanut myös toivon / jos yhä rakastat / sillä suurin kaikista on rakkaus."

Säveltäjä myös musiikillisesti alleviivaa viimeksi mainittuja sanoja (teoksen ainoaa raamattusitaattia). Runon viimeinen säkeistö "olkoon liekkimme lämmin ja kirkas" on toteutettu kantilloiden, mikä alleviivaa tekstin uskonnollista luonnetta, vaikka Jumalaa ei nimeltä mainitakaan.

Minä, syntymätön käsittelee aborttia surun ja rakkauden näkökulmasta, moralisoimatta tai paapomatta, tavalla jota taiteessa harvoin kohtaa: "He, jotka eivät voineet / tai eivät tahtoneet / tai eivät uskaltaneet / ojentua maailman käsivarsina / ottamaan minua vastaan / anna heille oikea suru / ja oikea ilo. / Anna heidän vaeltaa maailman lävitse / minun puolestani, / anne heille minun iloni ja murheeni / ja rauha, jossa me kerran voimme kohdata."

Voin ajatella sinun lähteneen puolestaan kuvaa koviin kipuihin kuolleen ihmisen lähtöä, ehkä sellaisen ihmisen lähtöä, joka ei enää jaksanut elää. Hänellekin keväinen koivikko julistaa ylösnousemuksen toivoa. Käsiteltyään monipuolisesti tätä kuoleman kuvastoa teos päättyy huipennukseen, joka on vavahduttava ja toivoa luova:

"Elää täyttä elämää / kuoleman holvien varjosssa / tietoisena sen lyhyydestä / ikuisten tähtien alla.

Antautua elämälle syvintään myöten / laskeutua pelkäämättä sen syvyyksiin / kun tähdet tulevat yhä lähemmäs, / kun aavistuksesta kasvaa tieto."

Musiikki on häpeämättömän kaunista, romanttisen täyteläistä, tarvittaessa dissonoivaa ja aina tekstilähtöistä. Aulis Sallinen kirjoitti itse tästä teoksesta seuraavaa: "Teos päättyy cis-duurisointuun. Nummen kirjoittama teksti on kaunis ja lohduttava vakavan asian, kuoleman edessä...Totta, ei tämä solistille, suurelle kuorolle ja orkesterille tehty sävellys millään tavalla loksahda aikamme musiikillisten virtausten kuvioihin. Sen rituaalisiin rukouksiin viittaavat ja hymnimäiset jaksot ja nimenomaan sen tonaalisuus tulevat häiritsemään monia...No onhan teos röyhkeästi sitä, mitä haluaa ja viis välittää muodeista ja ismeistä. Jotkut, nimenomaan nuoret ihmiset, puhuivat jopa uskonnollisesta elämyksestä. Hyvä niin, sillä tekstit ovat sävyltään uskonnollisia olematta silti kirkollisia."

Joh. 11:35 (pyhäinpäivä)

 Jeesus itki

Milloin sinä olet viimeksi itkenyt? Ihannoimme sitä, ettei tunnu missään. Pystyt pitämään kasvot peruslukemilla, tapahtui mitä tahansa. Pillittäminen, vollottaminen, poraaminen ja monet muut itkemistä tarkoittavat negatiivissävytteiset sanat kertovat, että itkemistä ei arvosteta. Yhteiskunnassamme arvostetaan nopeaa toipumista. Moni sulkee surun sisäänsä. Hämmennymme, jos joku vielä vuosia menetyksen jälkeen ikävöi ja itkee. Surulla ei kuitenkaan ole määräpäivää. Jeesus itki. Olemme opetelleet itkemään piilossa, oman huoneen kätkössä tai vessassa. Käännämme katseen pois, kun kyynelet valuvat tai vitsailemme, että taisi tulla allerginen kohtaus. Jeesus ei piiloutunut liikutuksensa kanssa. Hän ei itkenyt yksinäisyydessä. Hän itki Marian kohdatessaan, hän itki niin että ihmiset huomasivat sen. Hän ei peitellyt kyyneliään.

Työssäni perheneuvojana olen nähnyt, että monet merkittävät muutokset ovat lähteneet liikkeelle siitä, että pariskunta itkee yhdessä. Liikutuksen hetkessä aika pysähtyy. Vaatii paljon luottamusta ja rohkeutta näyttää haavoittuvuutensa. On tervehdyttävää, jos läheinen ihminen silloin elää mukana tunteessa. En jää yksin suruni kanssa. Jeesus näki Marian ja juutalaisten itkevän, se liikutti häntä.

Itkeminen on tärkeää myös fysiologisesti. Tutkimusten mukaan itkeminen puhdistaa elimistöä haitallisista stressihormoneista. Silti meille on opetettu, että ”älä nyt turhasta itke”! Monen lapsen henkinen kipu on ohitettu tokaisemalla näin. Varsinkin poikien itkemistä on rajoitettu. Monella ei ole mallia itkevästä miehestä. Jeesus itki – merkittävä itkevän miehen malli.

Ketään ei voi painostaa itkemään, eikä kyyneleiden puute tee ihmisestä kylmempää. On paljon sellaista itkua, joka ei tule kyyneleinä ulos. Ei siis kannata arvottaa ihmisen herkkyyttä kyyneleitten perusteella. Jos itkeminen ja lohdutuksen saaminen ovat olleet omassa kokemusmaailmassa vieraita asioita, voivat omat ja toisen kyyneleet hämmentää. Tulee avuton olo: en tiedä mitä tehdä tai sanoa, kun toista itkettää. Sureva ei tarvitse sanoja, hän kaipaa lohdutusta ja läsnäoloa. Jeesus liikuttui Marian ja hänen lähipiirinsä surusta. Pidän suomen kielen sanasta ”liikuttua”. Se tuntuu paikalleen jämähtämisen vastakohdalta. Kyyneleet ja suru saavat asioita liikkeelle. Suremalla asiat pääsevät taas virtaamaan, jotain menee eteenpäin. Suru auttaa päästämään irti. Monesti ajattelemme, ettei menneille asioille voi enää mitään – turha niitä on vatvoa. Silloin unohdamme suremisen voiman. Erityinen voima on yhdessä suremisessa. Jeesus itki Marian ja juutalaisten kanssa.

Pyhäinpäivä muistuttaa kuolemasta, elämän rajallisuudesta ja ihmisen haavoittuvuudesta. Usein kätkemme haavamme toisilta ihmisiltä, rakennamme suojia. Suru ja itku raottavat näitä suojarakennelmia. Jos on riittävän turvallista, haavoittuneet ihmiset voivat jakaa kipujaan ja kokea syvää yhteyttä. Itku puhdistaa. Yhdessä itkeminen puhdistaa vielä syvemmältä. Ajatus itkevästä Jeesuksesta tuntuu lohduttavalta. Haluan mennä lähelle liikuttunutta vapahtajaa. Jeesus, sinä näet kyyneleeni, myös ne jotka ovat muilta salassa. Sinä itket kanssani silloinkin kun tuntuu yksinäiseltä. Jeesus, kaipaan myötätuntoista seuraasi tämän päivän askeliini.

(Anja Nwose: Aamuhartaus radiossa 2.11.2021)

Matt. 5:1-12 (Pyhäinpäivä, 1.vsk ev)

Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.
Muistan jo elokuvasta Andrei Rublev, kuinka tämä tulkittiin vanhalla Venäjällä vajaamielisiä tarkoittavaksi (tai mikä lienee korrekti ilmaus). Saarikoski käänsi "onnellisia ne jotka eivät ymmärrä uskonnosta mitään", eikä sekään ole huono. Tunnustuskirjat korostavat, että evankeliumin köyhyys on hengellistä laatua, jolloin Daavidkin oli köyhä rikkautensa keskellä. Luukkaalla lause on - ilmeisesti alkuperäisessä - muodossaan "autuaita olette te köyhät". Se on kaikissa sanan mahdollisissa muodoissa: te joilla ei ole mitään.
Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.
Joh 16:20-23 Jeesus vertaa omiensa osaa synnyttävän naisen tuskaan, joka vaihtuu iloksi. Schweitzer huomauttaa, että tässä ei ole kysymys syntien tai tuomion aiheuttamasta surusta.
Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.
Praus on "sävyisä, hiljainen". Lause on lähes kirjaimellisesti sama kuin Ps 37:11(LXX), joka käännetään "nöyrät."
Autuaita (ovat) ne joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.
Vaikka koko tie olisi mennyt harhaan, kaikki yritys nukkaan ja koko elämä surkeasti epäonnistunut - sinä joka janoat totuutta ja oikeutta, olet autuas!
Autuaita ne jotka toisia armahtavat, heidät armahdetaan.
Schweitzer luokittelee tästä alkavat jälkimmäiset autuaaksijulistamiset sellaisiksi, joissa puhutaan asenteista, kun edellisissä oli kysymys puutteista. "Joka ei toista armahda, saa itse armottoman tuomion, mutta joka armahtaa, saa tuomiosta riemuvoiton" (Jaak. 2:13).
Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.
Saako jo nyt? Vai vasta siellä missä kyyneleetkin pyyhitään (Ilm.7:17). Viaton katse voi nähdä Jumalan tässä maailmassa (Apollinaris tulkitsee näin).
Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.
Eirenopoioi esiintyy vain tässä (Septuagintassa kuitenkin Sananl 10:10). Jotkut kirkkoisät ajattelivat niinä, jotka huolehtivat kirkon ykseydestä. Tämä on kristillisen rauhanliikkeen keskeisin raamatunkohta. Hengellistä ja maallista rauhaa on tässä tarpeetonta erotella. (ks. Room. 12:18)

Pyhäinpäivä, yleistä

Uskallammeko toivoa kaikkien pelastumista?

Kallistos Ware pohtii näin otsikoidussa artikkelissaan kysymystä, jolle ortodoksinen teologia antaa kenties enemmän tilaa kuin läntisen kirkon juridinen pelastusoppi. Virallisesti ortodoksinen kirkko ei opeta, että helvetin rangaistus joskus päättyisi, mutta joidenkin merkittävien teologien ajattelu antaa ymmärtää näin. Mieleen tulee ensiksi epäilyttävä Origenes, mutta myös arvovaltainen ja oikeauskoiseksi tunnustettu Gregorios Nyssalainen opettaa, ettei Jumalan rakkaudella voi olla rajaa - pahuuskaan ei voi sitä asettaa. Iisak Niniveläinen (n. 613-700) sanoo suoraan:

"Ei ole armahtavan Luojan tapaista luoda järjellisiä olentoja saadakseen syöstä heidät säälimättömästi herkeämättömään kärsimykseen."

Gehenna tai helvetti on puhdistumisen paikka, jonka tarkoituksena on edistää Jumalan suuren suunnitelman toteutumista, "että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden" (1. Tim. 2:4) Iisakin tärkein perustelu helvetin rangaistuksen rajallisuudelle on Laulujen laulun sana rakkaudesta: "Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa" (8:7). Jumalan rakkaus, jota mikään ei voi tukahduttaa ja jolla ei ole rajoja, tulee voittamaan lopulta pahan.

"Hänellä on yksi rakkaus ja armo, joka leviää hänen luotaan koko luomakuntaan. Ja se rakkaus on muuttumaton, ajaton ja ikuinen...jokaisessa järjellisessä olennossa on Jumalaan suuntautunut osa, joka ei tuhoudu."

Helvetti on Iisakin mukaan mielentila, eikä rangaistus. Minä kysyn, voimmeko olla ikuisesti onnellisia, jos tiedämme, että osa ihmiskunnasta on tuomittu ikuiseen eroon Jumalasta? Ehkä alkuun kyllä, kun tiedämme heidän viimeinkin saaneen ansionsa mukaan (miksi kuvittelen itse olevani pelastettujen joukossa?) Mutta voimmeko ikuisesti hengittää Jumalan rakkautta ja olla onnellisia siitä, että pahat ovat helvetissä? Alistun kuitenkin Jumalan tuomioon, sillä alan ymmärtää, että se on parempi kuin omani.

Ilm. 22:1-5 (Pyhäinpäivä, 3.vsk. 2.lk)

Elämän puu

Kun uskon kieli kuvaa sitä, mitä taivaassa on, se joutuu tavallisimmin turvautumaan kieltoihin. Kerrotaan, mitä taivaasta puuttuu. Uudessa Jerusalemissa ei ole "kuolemaa, murhetta, valitusta eikä vaivaa" (Ilm 21:3). Tässä kohtaa puhutaan kuitenkin täyteyden kieltä Elämän puusta, "joka antaa vuodessa kahdettoista hedelmät ja sen lehdistä kansat saavat terveyden."

Tämän kohdan innoittamana suuri fransiskaaniteologi Bonaventura kirjoitti 1200-luvulla kirjansa Lignum vitae, Elämän puu. Elämän puun oksia ja lehtiä ovat Kristuksen teot, jotka käsittävät evankeliumien kertomien tapahtumien lisäksi myös hänen läsnäolonsa maaailman luomisessa ja hänen hallitsemisensa kerran kirkkaudessa.

"Jumalan ainosyntyinen Poika, luomattomana Sanana, on elämän Kirja, ja valo, joka on täynnä ikuisia periaatteita korkeimman Luojan mielessä. Hän on inspiroituna sanana enkelien ja pyhien intellekteissä, lihaksitulleena Sanana lihaan yhdistetyissä rationaalisissa sieluissa." (luku 46)

"Jumalan Sana" viittaa Bonaventuran mielestä (patristisen teologian mukaisesti) ennen kaikkea Kristukseen, eikä Raamattuun. Lignum vitae on toki täynnä raamatunsitaatteja, niin Vanhasta kuin Uudesta testamentista, apokryfikirjoja unohtamatta. Raamatun juonen Bonaventura tiivistää näin:

"Tuhansien vuosien ajan, monien ihmeellisten profetioiden kautta hän yllytti ihmisten mieliö uskoon ja sytytti heidän sydämissään elävän kaipauksen" (luku 2)

Kun kirja puhuu Elämän puun täydeyden kieltä ja julistaa Kristuksen kauneutta, on syytä kuitenkin huomata, että se alkaa Paavalin sanoilla: "Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu" (Gal. 2:19), ja kirjan tarkoituksena on saada lukija tuntemaan nämä sanat itsessään "elävällä muistilla, terävällä intellektillä ja rakastavalla tahdolla."

Kristuksen kauneudesta puhuttaessa ei voida sivuuttaa ristiä. Se ei ollut kaunista katseltavaa, mutta kun sitä miettii tarkemmin käy ilmi:

"Hän on sitä enemmän kaiken ihmisten kunnioituksen arvoinen, mitä suurempaa nöyryytystä hän on kärsinyt heidän puolestaan. Hän, joka on kaikkia ihmislapsia kauniimpi (Ps. 45), näyttäytyi silmiensä hämärtyessä ja poskiensa kalvetessa ihmislapsille rumana, kun hänestä tulil suloisesti tuoksuva uhri Isänsä kunnian edessä, jotta hän sammuttaisi Jumalan vihan hehkun (Ps. 85:4)" (luku 25,29)

Ylösnousemuksessa Kristuksen kauneus, joka kätkeytyi ristinkuoleman kammottavuuteen, viimein näytti lopullisen voittonsa:

"Iisain Juuren kaikkein kaunein kukka (Jes. 11:1) joka oli kukoistanut inkarnaatiossa ja kuihtunut kärsimyksessä, puhkesi jälleen kukkaan ylösnousemuksessa ja tuli siten kaiken kauneudeksi! Sillä tuo kaikkein kirkkain ruumis - ylhäinen, esteetön ja kuolematon - pukeutui sellaiseen kunniaan, että se on aurinkoa säteilevämpi, näyttäen esimerkin ihmisruumiille tarkoitetusta kauneudesta." (luku 35)

Nyt tulee meitä koskeva osuus: Eskatologisessa osassaan Lignum vitae julistaa, että lopulta Kristus pukeutuu valittujensa kauneuteen kuin kirjailtuun kankaaseen. Me olemme Kristuksen kaunistus! Tuo kauneus on sellaista, että se juovuttaa Karitsan häävieraan Jumalan mielisuosiolla (luku 47)

Viis. 3:1-5 (Pyhäinpäivä, yleistä)

Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kämmenellä
eikä mikään kärsimys ulotu heihin.
Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita,
ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena,
heidän lähtöään täältä perikatona,
mutta he ovat päässeet rauhaan.
Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus,
mutta he olivat eläneet toivossa,
ja heidän toivossaan oli kuolemattomuus.
Heitä kuritettiin, mutta vain vähän -
paljon suurempaa on hyvyys, jota he nyt saavat osakseen,
Jumala pani heidät kokeeseen, ja havaitsi heidät kelvollisiksi.

Tässä annetaan ymmärtää, että traagisesti, ennen aikojaan päättyneen ja jopa epäonnistuneen elämän yllä on Jumalan lupaus [lohdun sanoja nuorena nukkuneen omaisille ks. Viis. 4:7-14]
Sanat κακωσις, "onnettomuus, pahoinpitely", ja συντριμμα, "perikato", kuvastavat kokemusta ihmiselämän turhuudesta ja sen katastrofaalisesta lopusta. Tämä on kuitenkin vain rajoittuneen ihmismielen kuvittelua. Ihmisten mielestä nämä onnettomat saivat ansaitsemansa rangaistuksen. Mutta Jumala näkee asian toisin. He ovat nyt Jumalan kämmenellä - ja ovat olleet koko ajan. Jumalattomien osa on Viisauden kirja mukaan kyllä kadotus. Muta meidän ei pidä lausua kadotustuomiota: ei edes silloin, kun asia on meidän mielestämme selvä.

Jes. 65:23-24 (Pyhäinp. 3.vsk 1.lk)

Enää he eivät näe vaivaa tyhjän vuoksi, eivät synny kuollakseen kohta.
Tämä lupaus tulevasta sisältää negaation kautta totuuden tästä ihmiselämästä. Tämän elämän vaivannäkö on turhaa. Kuten virressä sanotaan: "Hetken kestää elämä, sekin synkkää ja ikävää."
vaan he ovat Herran siunaama suku, ja heidän vesansa pysyy heidän luonaan.
Nämä ovat tässä elämässä lapsensa menettäneille lohduttavia sanoja. Siunaus on Jumalan läsnäoloa.
Jo ennen kuin he kutsuvat, minä vastaan, kun he vielä esittävät pyyntöään, minä jo toteutan sen.
Transsendenssissa ei ole narratiivisuutta, sanoo Eero Tarasti. Mutta tämä on totta Jumalasta jo nyt. Jumala on kuullut pyyntöni jo ennen kuin olen sen esittänyt (vrt. Dan. 10:12) "Teidän taivaallinen Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään." (Matt. 6:8)
Susi ja karitsa käyvät yhdessä laitumella, leijona syö heinää kuin härkä, ja käärmeen ruokana on maan tomu. Kukaan ei tee pahaa, kukaan ei vahingoita ketään minun pyhällä vuorellani, sanoo Herra.
Augustinuksen mukaan onnellisuus on sitä, että ihmisellä on kaikki mitä hän voi toivoa, eikä hän toivo mitään väärää. Siksi taivaassa tahtomme on puhdistettu, ja siksi synti ei voi päästä taivaaseen.

Ps. 89:6-8,16-19 (Pyhäinp. psalmi)

[oma käännös, Vulgatan pohjalta]
Taivaat julistavat sinun ihmeitäsi, Herra, ja totuuttasi pyhien seurakunnassa.
Se, että tämä on pyhäinpäivän psalmi, antaa ymmärtää, että "taivaat" ovat enkelit ja pyhien seurakunta, perillepäässeet autuaat. Luther oli tosin sitä mieltä, että pyhäinpäivä on pikemminkin täällä olevien, taistelevien pyhien tähden. Perille päässeet eivät meidän juhliamme tarvitse.
Kukapa olisi pilvissä herran vertainen tai hänen kaltaisensa Jumalan poikien joukossa?
Uskonnonhistorioitsija ehkä näkisi jälkiä monolatriasta, ja Pseudo-Dionysios enkelihierarkioita. Hepr 1:n hengessä lienee syytä muistaa ero Jumalan ja enkelien välillä. Viimeksi mainittuja ei pidä kumartaa.
Pyhien kokous ylistää Jumalaa, hän on pelottava yli kaikkien ympärillään.
Enkelit ja perille päässeet pyhät siis pelkäävät Jumalaa. Jumalan lähellä oleminen ei merkitse mysteerin häviämistä.
Autuas se kansa, joka tuntee juhlariemun ja ne, jotka sinun kasvojesi valossa vaeltavat, Herra!
Tämä puhuu sitten sekä elämästä in patria että in via. Lohduttaa, että ne jotka täällä kyynelin kylvivät, nyt riemuiten niittävät. Iubilus on ylitsepulppuavaa iloa, johon sanat eivät riitä.
He iloitsevat (exaltabuntur) sinun nimestäsi kaikki päivät ja kohoavat (exaltabuntur) sinun vanhurskaudessasi.
Ylistys perustuu siihen, että Jumala kohottaa meidät. Jumalan vanhurskaus on se joka tekee meidät vanhurskaiksi. Hepreaksi גִיל "pomppia piirissä ilosta".
Sillä sinä olet heidän voimansa kunnia ja armossasi sinä nostat sarvemme
תִפְאָרָה on myös "kauneus". Meidän voimamme ja ihanuutemme perustuu Jumalan laupeuteen.
Sillä Herralta on peräisin meidän varjeluksemme ja kuninkaamme Israelin pyhältä.
Pyhyys on aina lainatavaraa. Omasta takaa ei löydy kuin tekopyhyyttä.