Luuk. 10: 38-42 (16. su helluntaista, 2.vsk ev)

Spiritualiteettia käsittelevässä kirjallisuudessa Marttaa pidetään aktiivisen ja Mariaa kontemplatiivisen elämän esikuvana. Näin esimerkiksi aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän ristipaineessa kilvoitellut Gregorius Suuri, mies joka olisi halunnut elää luostarissa, mutta joutui paaviksi, kirjoitti:
"...jos me jotka palvelemme veljiämme, emme voikaan istua hiljaa Vapahtajamme jalkojen juuressa, meidän tulisi kuitenkin pysyä hänen luonaan aina välillä. Sen me teemme katsahtaessamme häneen kun kuljemme sinne ja tänne palvellessamme. Ja mitä on tuo ohimenevä katsahtaminen muuta kuin sitä, että suuntaamme sydämemme intention häneen kaikissa hyvissä teoissamme? Me näet kuljemme sinne tänne, kun juoksemme palvelemassa häntä, auttaen hänen jäseniään. Ja ohi kulkiessamme me katsahdamme Herraan, kun kaikessa mitä teemme, kontemploimme häntä, joka on luonamme, kun tahdomme miellyttää häntä." (1. Samuelin kirjan kommentaari V,180)

Feministisessä luennassa sekä Martta että Maria murtavat patriarkaatin heille saneleman roolin. Perikoopin kärki näyttää olevan suunnattu moitteeksi Marttaa kohtaan, mutta hänellekin annetaan ennenkuulumaton asema: itsellinen nainen, joka kutsuu miesjoukon vieraakseen. Todellinen mater familias, joka johtaa taloaan. Miespuolinen perheenpää loistaa poissaolollaan. Ehkä hän on leski, tai sitten he ovat vanhapiikasisarukset. Molemmissa tapauksissa sovinnaisuuden rajoja koetellaan. Eivätkä Herran sanat hänelle ole välttämättä moite, vaan lempeä vastaus: vähempikin hössötys riittää. Hyvä että näet vaivaa, kiitos siitä. Mutta Maria tekee myös ihan oikein.
Marian istumaan asettuminen, parakathizo, merkitsee mm. Demostheneella neuvonantajaksi valitsemista (sanan asessori etymologia). Rabbiinisessa perinteessä se merkitsee kuitenkin enemmän opetuslapsen asemaa. Niin tai näin, Marian istuminen Jeesuksen jalkojen juuressa on juutalaiselle pahennus ja kreikkalaiselle hullutus. Naispappeuden vastustajien argumentti siitä, että Jeesus valitsi opetuslapsikseen vain miehiä, horjuu tässä kohtaa niin ikään. Tietysti voi saivarrella ja ajatella, että ehkä Maria istui Jeesuksen jalkojen juuressa, mutta ei hän opettanut. Silloin tulee isosisko apuun: Martan valitus kuuluu kirjaimellisesti, että Maria on jättänyt viranhoidon (diakonein) hänen huolekseen, ja itse saa nauttia kuuntelemisesta.
Jeesuksen "Martta, Martta" on hellä puhuttelu: voi sinua, Martta-kultaseni. Herra on otettu Martan huolenpidosta, mutta kehottaa tätä silti olemaan hätäilemättä. (thorybazo on siitä harvinainen kreikan sana, että se on peräisin latinasta: turba, joukko -> disturbed)
Voisiko sanoissa "Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois" nähdä kannanoton varhaiskirkolliseen naisvastaisuuteen? Kun naisten oikeutta kirkon virkaan alettiin kyseenalaistaa jo varhain, tämä Herran sana todisti naisten opetuslapseuden puolesta.

Matt. 6: 25-34 (16. su helluntaista, 1. vsk ev)

 Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?

Ei varmaan kukaan, mutta lyhentää voi. Murehtiminen voi lyhentää elämää hyvinkin. Äärimmäisessä tapauksessa ihminen menettää kokonaan elämänhalunsa, lievemmässäkin tapauksessa stressi vie unen ja ruokahalun ja lyhentää siten elämää. Ei ole hippien haihattelua tämä. Jeesus Sirak sen taisi jo sanoa:

"Älä uppoudu murehtimaan asioita, älä kiusaa itseäsi huolia hautomalla. [älä ehtimiseen murehdi syntejäsi, Hepr. Sir.] Iloinen sydän pitää ihmisen hengissä, valoisa mieli lisää elinpäiviä. Muista iloita, innosta itseäsi ja pidä murheet loitolla.

Murehtimiseen on moni kuollut, eikä huolten kantamisesta ole hyötyä. Kateus ja katkeruus vähentävät elinpäiviä, huolet vanhentavat ihmisen ennen aikojaan. Iloinen ihminen aterioi hyvillä mielin ja pitää arvossa ruokiaan." (Sir. 30: 21-25)

Matt. 6:22-23 (16. su helluntaista, 3. vsk ev)

Silmä on ruumiin lamppu. Jos silmäsi on kunnossa, koko ruumiisi on valoisa. Mutta jos silmäsi on viallinen, koko ruumiisi on pimeä. Jos siis sinussa oleva valokin on pimeyttä, kuinka pimeää onkaan itse pimeys! (UT2020)

 Nämä sanat voidaan tulkita Arja Korisevan laulun sanoilla: "Kun katsoo maailmaa enkelin silmin, niin nähdä voi sen kauneuden." Tai jos Irwin/Vexi Salmi miellyttää enemmän niin: "Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille, ja mielen vapaus, ja mielen vapaus."

Avaimena tähän tulkintaan ovat kreikan sanat. Silmäsi on kunnossa (ἁπλοῦς), toisin sanoen "yksinkertainen, vilpitön." Elämän kauneus avautuu vain sille, jolla on silmät nähdä. Hänen koko maailmansa (σῶμα, "ruumis", tarkoittaa myös taivaankappaleita) loistaa kirkkaana. Kirkkoisien olisi muuten pitänyt lukea tätä kohtaa ajatuksella. Miten ihmeessä kristinuskoon ujuttautunut kielteisyys ruumiillisuutta kohtaan on perusteltavissa?

Entä sitten, jos silmäsi on viallinen (πονηρός) eli "paha"? Pahalle silmälle ei mikään ole hyvää. Jos maailmaa katsoo pahalla silmällä, siitä ei mitään vikaa puutu. Tämä on muuten ihan luterilainen ajatus, sillä suosikkisitaattini Lutherin Jesajan kirjan kommentaarista kuuluu:

 ”Järki ei kykene laulamaan Jumalan lahjoista. Herran laupeuden tajuaminen on pelkästään Hengen tehtävä; se alkaa kiittää ja ylistää tämän tietäessään. Järki ei itsestään tähän pysty, vaan se tarkkailee Jumalan uhkaa ja kauhistavuutta ja maailman jumalattomuutta, mistä johtuen se alkaa mukista ja rienata. Miksi? Koska liha ei voi luetella armotekoja, se luettelee pikemminkin pahoja kuin hyviä, eikä se siksi voi muuta kuin olla pahalla tuulella. Järki näkee täysin jumalattoman maailman, joka saa sen rähisemään. Sen sijaan Henki ei näe maailmassa mitään muuta kuin Jumalan hyviä tekoja, jonka tähden se puhkeaa laulamaan.”

Matt 6:19-24 (16. su helluntaista, 3. vsk ev)

"Älkää kootko aarteita maan päälle" sanojen kommentaariksi luen Edith Södergranin runon Samlen icke guld och ädelstenar:
"Människor,
samlen icke guld och ädelstenar;
fyllen edra hjärtan med längtan,
som bränner likt glödande kol.
Stjälen rubiner ur änglarnas blick,
dricken kallt vatten ur djävulens pöl.
Männniskor, samlen icke skatter
som göra er till tiggare:
samlen rikedomar
som giva er konungamakt.
Skänken edra barn en kraft
att bryta himlens portar upp."

"Silmä on ruumiin lamppu." Silmän ratkaiseva kyky on se, että se katsoo johonkin. Kun Matteuksella nämä sanat ovat lauseen "missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi" jälkeen, se viestii, että tarkoitus on muistuttaa, mihin katseemme on suunnattu. Jos se on suunnattu todelliseen valoon, valo tulee silmän kautta ruumiiseen. Jos ei, ruumis pysyy pimeänä [ Lk 11:34-36 liittää sanat lamppuun joka pannaan lampunjalkaan, jolloin ajatus on hieman eri]. Jumalaan suunnatut silmät pysyvät auki koko todellisuudelle:
"Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, Kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa, ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa." (Ef.1:17-19)
Jos katseeni on suunnattu Krsitukseen, minä kestän; ellei, niin uppoan kuten Pietari (Matt. 14:28-31) Tuomaan evankeliumissa Jeesus sanoo: "Ihminen, jossa on valo, valaisee koko maailman. Jos hän ei valaise, silloin vallitsee pimeys." (log.24) Niinpä. Pienikin liekki kertoo siitä, että on olemassa jotain muutakin kuin pimeyttä.

Apt. 20:35 (16. su helluntaista, 3.vsk 2.lk)

Kaikin tavoin olen teille osoittanut, että näin, työtä tehden, tulee huolehtia vähäosaisista muistaen Herran Jeesuksen omat sanat: "Autuaampi on antaa kuin ottaa."

Ne, joiden vuoksi pitää nähdä vaivaa, eivät ole pelkästään köyhiä (ptokhoi) vaan heikkoja (asthenountōn), joka voi tarkoittaa taloudellisessa, terveydellisessä tai uskonnollisessa mielessä "vähäosaisia". Heitä pitää antilambanō, ottaa huomaan, ei vain jotenkin kohdella sivistyneesti.

Tässä on harvoja evankeliumien ulkopuolelle tallennettuja Jeesuksen sanoja UT:ssa. Autuaampi on antaa kuin ottaa, koska se on Jumalan olemassaolon tapa. Hoc est esse Deus: non accipere bona, sed dare (Luther). 

 

Pitääkö tämä paikkansa, muutenkin kuin kristillisen ajattelun puitteissa. Onko antaminen ihmiselle parempaa kuin saaminen. Filosofi Frank Martela pyrkii osoittamaan, että hyvän tekeminen on ihmisen perustarve. Näyttää siltä, että evoluutio suosii organismeja, jotka osaavat luopua omastaan toisten hyväksi.

 

Kristilliseen "hyväntekeväisyyteen" kuuluu ajatus siitä, että kun annan jotain köyhälle, en suinkaan anna omastani, ikään kuin hyvää hyvyyttäni. Päinvastoin, palautan toiselle sen, mikä hänelle kuuluu. Näin asian ymmärsivät jo kirkkoisät Ambrosius ja Gregorius Suuri. Jos globaalia taloutta ajattelee tarkemmin, meidän hyvinvointimme täällä ei ole suinkaan vain oman työmme ansiota. Olemme hyötyneet niiden kustannuksella, jotka joutuvat antamaan työnsä ja raaka-aineensa halvalla.

Luuk 10: 38-42 (16. su helluntaista, 2. vsk ev)

Se, mikä on tärkeää

Marttaa ja Mariaa käsittelevä saarna Paul Tillichin kokoelmassa "The New Being" on otsikoitu “The ultimate concern.” Tillichin teologiaa tuntevat ovat törmänneet tähän ilmaukseen usein. Saarna on lyhyt selonteko tästä keskeisestä käsitteestä. Olen kääntänyt sanan “concern” vaihtelevasti ”huolenaihe” ”kiinnostuksen kohde” ”se, mikä koskettaa.” 

Jeesuksen Martalle sanomat sanat kuuluvat koko Raamatun tunnetuimpiin. Martasta ja Mariasta on tullut symboleita kahdelle mahdolliselle elämänasenteelle, kahdelle ihmisessä ja koko ihmiskunnassa vaikuttavalle voimalle ja kahdelle eri huolenaiheelle. Martta huolehtii monista asioista, mutta ne kaikki ovat äärellisiä, toissijaisia ja tilapäisiä. Maria huolehtii yhdestä asiasta, joka on ääretön, perimmäinen ja kestävä. Martan tapaa ei pidä halveksia. Päinvastoin, se on se tapa, joka pitää maailmaa pystyssä. Se on hallitseva voima, joka säilyttää ja rikastuttaa elämää ja kulttuuria. Ilman sitä Jeesus ei olisi voinut puhua Marialle eikä Maria olisi voinut kuunnella Jeesusta. Kuulin kerran saarnan, joka oli omistettu Martan puolustamiselle ja ihailulle. Niin voi tehdä.  Meidän elämässämme on lukematon määrä huolenaiheita, jotka vaativat huomiota, antautumista ja intohimoa. Mutta ne eivät vaadi ääretöntä huomiota, ehdotonta antautumista tai äärimmäistä intohimoa. Ne ovat tärkeitä - usein hyvin tärkeitä - niin sinulle, minulle kuin koko ihmiskunnalle. Mutta ne eivät ole perimmäisen tärkeitä. Sen tähden Jeesus ei ylistä Marttaa vaan Mariaa. Hän on valinnut oikean asian, sen asian jota ihminen tarvitsee, ainoan asian joka koskettaa jokaista ihmistä pohjimmiltaan. Jumalanpalveluksen aika ja jokainen meditatiivisen lukemisen hetki on omistettu kuulemiselle sillä tavalla kuin Maria kuunteli. Meille sanotaan jotain, yhtä lailla puhujalle kuin kuuntelijoillekin, joka koskee meitä perimmäisellä tavalla. Tämä on jokaisen saarnan tarkoitus. Sen pitää herättää ääretöntä huolta. Mitä tarkoittaa olla jostakin huolissaan? Se tarkoittaa, että olemme siinä mukana, että osa meitä itseämme on siinä, että osallistumme siihen sydämellämme. Se tarkoittaa jotain vieläkin enemmän. Se osoittaa siihen tapaan, jolla olemme mukana, nimittäin ahdistuneesti. Meidän kielemme viisaudessaan usein samaistaa huolen ahdistukseen. Aina kun olemme mukana jossakin, tunnemme ahdistusta. 

On paljon asioita jotka kiinnostavat meitä ja herättävät meissä sääliä tai kauhua. Mutta ne eivät ole todellinen huolenaiheemme: ne eivät saa aikaan tätä liikkeellepanevaa, kiduttavaa ahdistusta, joka vallitsee silloin kun olemme aidosti ja vakavasti huolissamme. Tässä kertomuksessa Martta oli vakavasti huolissaan. Yrittäkäämme muistella, mikä aiheuttaa meille huolta arkipäivässämme, heräämisemme hetkestä nukahtamisemme hetkeen, ja sen ylikin, kun ahdistuksemme ilmestyvät meille unissamme. Me tunnemme huolta työstämme; se on olemassaolomme perusta. Voimme vihata tai rakastaa sitä, voimme suorittaa sitä velvollisuutena tai ankarana välttämättömyytenä. Mutta ahdistus saa meistä otteen aina kun me tunnemme voimiemme rajan, toimintakyvyn puutetta, taistelun mukavuudenhalumme kanssa ja epäonnistumisen uhkan. Me olemme huolissamme suhteistamme toisiin. Emme voi kuvitella elämää ilman heidän hyväntahoisuuttaan, heidän ystävyyttään, rakkauttaan, yhteyttä ruumiin ja sielun tasolla. Mutta suremme ja olemme joskus epätoivoisia kun ajattelemme välinpitämättömyyttä, vihan ja mustasukkaisuuden purkauksia, kätkettyä ja usein myrkyllistä vihamielisyyttä mitä koemme niin itsessämme kuin niissä joita rakastamme. Ahdistus heidän menettämisestään, että olemme satuttaneet heitä tai että emme ole heidän arvoisiaan, hiipii sydämiimme ja tekee rakkautemme levottomaksi. Olemme huolissamme itsestämme. Tunnemme vastuuta kehittymisestä kypsyyteen, kohti elämän voimaa, mielen viisautta ja hengen täydellisyyttä. Samaan aikaan pyrimme onnellisuuteen, huolehdimme nautinnoistamme ja ”hauskanpidosta” – huolenaihe, joka on arvostuksessamme korkealla. 

Mutta ahdistuksemme iskee silloin kun katsomme itseämme itsetutkiskelun tai toisten arvostelun peilistä. Tunnemme valinneemme väärin, astuneemme väärälle tielle, että olemme viallisia sekä ihmisten että oman itsemme edessä. Vertailemme itseämme toisiin ja tunnemme alemmuutta, masennumme ja turhaudumme. Uskomme hukanneemme onnellisuutemme joko tavoitellen sitä liian innokkaasti ja sekoittaen onnen nautintoon tai sitten niin ettemme ole olleet riittävän rohkeita tarttuaksemme hetkeen, tehdäksemme päätöksen, joka olisi tuonut meille onnen. Emme voi unohtaa kaiken elävän tavallisinta ja yleisintä huolta, huolta elämän säilymisestä – jokapäiväisestä leivästä. Vähän aikaa sitten historiassa oli aika, jolloin iso osa läntisestä maailmasta oli melkein unohtanut tämän huolen. Tänään yksinkertainen huoli ruoasta, vaatteista ja yösijasta on niin hallitseva niin suuressa osassa ihmiskuntaa, että se on melkein hukuttanut muut huolenaiheet ja saanut valtaansa kaikki yhteiskuntaluokat. Mutta, joku voi kysyä, onko meillä korkeampia huolenaiheita kuin nämä jokapäiväisen elämän huolet? Eikö itse Jeesus todista niistä? Kun häntä koskettaa massojen kurjuus, eikö hän pyhitä sitä sosiaalista huolta joka koskettaa niin monia aikamme ihmisiä, vapauttaen heidät jokapäiväisen elämänsä murheista? Kun Jeesusta liikuttaa sääli sairaita kohtaan ja hän parantaa heidät, eikö hän siten pyhitä lääkinnällisten ja hengellisten parantajien huolen? Kun hän kokoaa ympärilleen pienen ryhmän perustaakseen yhteisön, eikö hän siten pyhitä yhteisen elämän huolta? Kun hän sanoo että hän on tullut todistamaan totuudesta, eikö hän pyhitä huolta totuudesta ja intohimoa tietoon, joka on niin ohjaava voima meidän aikanamme? Kun hän opettaa kansanjoukkoja ja opetuslapsiaan, eikö hän pyhitä oppimisen ja koulutuksen huolta? Ja kun hän kertoo vertauksia ja kuvaa luonnon kauneutta ja luo klassisen täydellisiä lauseita, eikö hän pyhitä kauneuden huolta ja sitä  rauhaa ja mielen virkistystä jonka se tarjoaa jokapäiväisten huoliemme jälkeen. 

Mutta ovatko nämä jalot huolenaiheet se ”yksi ainoa”, joka on tarpeen ja se hyvä osa, jonka Maria on valinnut? Vai ovatko ne ehkä korkeimpia muotoja siitä mitä Martta edustaa? Huolehdimmeko me Martan tavoin monista asioista jopa silloin kun huolehdimme suurista ja jaloista asioista. Olemmeko muka vapaita ahdistuksesta kun tunnemme sosiaalista huolta ja kun kurjuuden ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden paino, oman etuoikeutetun asemamme vastapainona, lankeaa omantuntomme ylle ja estää meitä hengittämästä vapaasti ja iloisesti, kun meidän on pakko huokaista satojen ihmisten puolesta ympäri maailmaa? Entä tunnetko niiden tuskan, jotka haluavat parantaa mutta tietävät että on liian myöhäistä; tai niiden jotka haluavat kasvattaa ja kohtaavat typeryyttä, pahuutta ja vihaa, tai niiden joiden pitäisi johtaa mutta uupuvat ihmisten tietämättömyyteen, vastustajiensa pyrkimyksiin, huonoihin järjestelmiin ja huonoon onneen? Nämä ahdistukset ovat suurempia kuin ne jotka koskevat jokapäiväistä elämäämme. Entä tiedätkö mikä valtava ahdistus sisältyy kaikkeen rehelliseen tutkimukseen, ahdistus lankeamisesta erehdykseen, erityisesti silloin kun kuljetaan uusia ja tutkimattomia ajatuksen teitä? Oletko koskaan kokenut sitä lähes sietämätöntä tyhjyyden tunnetta kun palaat suuren taideteoksen ääreltä arkipäiväsi vaatimuksiin, rumuuteen ja huoliin? Tämäkään ei ole se ”yksi ainoa” joka on tarpeen, niin kuin Jeesus ilmaisi kun hän puhui temppelin kauneudesta, joka on tuomittu tuhoon. Nykyajan Eurooppa on oppinut, etteivät ne inhimillisen luovuuden vuosituhannet, josta se ylpeili, ole se ”yksi ainoa”, kun nämä vuosituhansien monumentit ovat nyt raunioina. Miksi niihin moniin asioihin joista huolehdimme liittyy murhe ja ahdistus? Me annamme niille omistautumisemme, voimamme ja intohimomme, ja niin täytyy tehdä: muutoin emme saavuttaisi mitään. Miksi ne sitten tekevät meidät levottomiksi sydämemme syvimmässä perustassa ja miksi Jeesus sivuuttaa ne sellaisina jotka eivät lopulta ole tarpeen? Kuten Jeesus ilmaisee sanoissaan Mariasta, se johtuu siitä että ne voidaan viedä meiltä. Ne kaikki kohtaavat loppunsa: kaikki huolenaiheemme ovat äärellisiä. Lyhyen elämämme aikana monet niistä ovat jo hävinneet ja uusia on ilmaantunut, ja nekin häviävät kerran. Monet menneisyyden suuret huolenaiheet ovat kadonneet ja lisää tulee päättymään, ennemmin tai myöhemmin. Katoavaisuuden melankolinen laki hallitsee jopa intohimoisimpia kiinnostuksen kohteitamme. Lopun ahdistus vallitsee niiden antamassa onnessa. Sekä meidän kiinnostuksen kohteemme että me itse kohtaamme loppumme. Tulee aika – eikä se ehkä ole kaukana – jolloin me emme ole enää kiinnostuneita näistä kiinnostuksen kohteista, kun niiden äärellisyys paljastuu meidän oman äärellisyytemme kokemuksessa – omassa lopussamme. Me kuitenkin ylläpidämme toissijaisia huolenaiheitamme niin kuin ne olisivat perimmäisiä. Ja ne pitävät meidät otteessaan jos yritämme vapautua niistä. 

Jokainen huolenaihe on tyranni, se haluaa meidän koko sydämemme, koko voimamme ja koko sielumme. Jokainen huolenaihe pyrkii tulemaan perimmäiseksi huolenaiheeksemme, jumalaksemme. Huoli työstä onnistuu usein tulemaan jumalaksemme, kuten myös huoli toisesta ihmisestä tai nautinnosta. Kiinnostus tieteestä on onnistunut tulemaan kokonaisen aikakauden jumalaksi, huoli rahasta on tullut yhä tärkeämmäksi jumalaksi ja huoli kansakunnasta kaikista tärkeimmäksi jumalaksi. Mutta nämä huolenaiheet ovat rajallisia, ne taistelevat toisiaan vastaan ja ne raskauttavat omiatuntojamme, koska emme voi tehdä niille kaikille oikeutta. Voimme yrittää hylätä kaikki huolenaiheet ja harjoittaa kyynistä kiinnostumattomuutta. Me päätämme, että mikään ei enää kosketa meitä, paitsi tilapäisesti, mutta ei missään nimessä vakavasti. Yritämme olla välinpitämättömiä itsestämme ja toisista, työstämme ja nautinnoistamme, välttämättömyyksistä ja ylellisyyksistä, sosiaalisista ja poliittisista asioista, tiedosta ja kauneudesta. Voimme jopa tuntea että tässä piittaamattomuudessa on jotain sankarillista. Ja yksi asia on totta: se on ainoa vaihtoehto perimmäisen kiinnostuksen kohteen omistamiselle. Piittaamattomuus tai perimmäinen huolenaihe – siinä ovat ainoat vaithoehdot. Kyynikko on kiinnostunut, intohimoisen kiinnostunut, yhdestä asiasta – nimittäin kiinnostumattomuudestaan. Tämä on kaiken piittaamattomuuden sisäinen ristiriita. Siksi on vain yksi vaihtoehto, joka on se, mikä koskee meitä ehdottomasti. 

Mikä sitten on se yksi asia, jota tarvitsemme. Mikä on se hyvä osa, jonka Maria on valinnut? Niin kuin kertomuksemme, minäkin epäröin vastata, sillä lähes jokainen vastaus ymmärretään väärin. Jos vastaus on ”uskonto”, se ymmärretään väärin tarkoittaen tiettyjä uskomuksia ja toimintoja. Niin kuin muut Uuden testamentin kertomukset osoittavat, Martta oli vähintään yhtä uskonnollinen kuin Maria. Uskonto voi olla inhimillinen huolenaihe yhtä lailla kuin muutkin, se luo saman ahdistuksen kuin muutkin. Jokainen sivu uskonnonpsykologian historiassa osoittaa tämän. On olemassa jopa erityisiä ihmisiä, joiden tehtävänä on edistää tätä inhimillistä kiinnostuksen kohdetta. Heitä kutsutaan hyvin rienaavalla nimellä: uskovaiset. Sana kertoo enemmän uskonnon rappiosta aikanamme kuin mikään muu. Jos uskonto on erityisten ihmisten erityinen kiinnostuksen kohde, eikä se mikä koskettaa perimmältään jokaista, se on joko hölynpölyä tai jumalanpilkkaa. 

Niinpä kysymme edelleen: mikä on se yksi asia joka on tarpeen? Edelleen, on vaikea vastata. Jos vastaamme ”Jumala”, sekin ymmärretään väärin. Jopa Jumalasta voidaan tehdä rajallinen huolenaihe, objekti muiden objektien joukossa, jonka olemassaoloon toiset uskovat ja toiset eivät. Sellainen Jumala ei tietenkään voi olla perimmäisen huolemme kohde. Tai sitten teemme hänestä toisten persoonien kaltaisen persoonan, joka kanssa kannattaa olla suhteessa. Sellainen persoona voi edistää rajallisia huolenaiheitamme, mutta hän ei varmastikaan voi olla meidän perimmäinen huolenaiheemme. 

Se yksi tarpeellinen asia – tämä on ensimmäinen ja tavallaan viimeinenkin vastaus jonka voin antaa – on olla perimmältään, ehdottomasti, äärettömästi kiinnostunut. Sitä Maria oli. Tämä on se, minkä Martta tunsi ja mikä teki hänet vihaiseksi, ja tätä Jeesus ylistää Mariassa. Tämän enempää ei ole sanottu eikä voida sanoa Mariasta, ja se on vähemmän mitä on sanottu Martasta. Mutta Maria tunsi äärimmäisen huolen. Tämä on se yksi asia, joka on tarpeen. Jos katsomme tämän perimmäisen huolemme voimalla ja intohimolla rajallisia huolenaiheitamme – Martta-elämänpiiriämme – kaikki näyttää samalta mutta sittenkin, kaikki on muuttunut. Me olemme edelleen kiinnostuneita kaikista näistä asioista mutta toisella tavalla – ahdistus on poissa! Se on edelleen olemassa ja yrittää tehdä paluun. Mutta sen voima on murrettu: se ei voi enää tuhota meitä. Se, josta tuo yksi tarpeellinen asia on ottanut otteen, saa nuo monet asiat jalkojensa alle. Ne koskettavat häntä, mutta eivät lopullisesti. Ja kun hän menettää ne, hän ei menetä sitä yhtä tarpeellista asiaa, eikä sitä voida viedä häneltä. 

(Paul Tillich: The New Being. s.152-160.)

2. Moos. 16:11-19 (16. su helluntaista, 3.vsk 1.lk)

Manna on hepreaa, ja tarkoittaa "mitä tämä on"? Ei ole huono tilanne olla ihmeissään uuden tilanteen edessä.
Maa ei tuottanut tätä viljaa, vaan se täyttyi ruoasta, joka tuli ylhäältä, kirjoittaa Gregorios Nyssalainen kirjassaan Mooseksen elämästä. Se on epäilemättä esikuva Kristuksen syntymästä. Hän ei tullut ainoastaan leiväksi, vaan myös maidoksi, lihaksi ja vihanneksiksi, mitä kulloinkin tarvittiin. Tapahtui niin kuin Viisauden kirja kertoo:

”Mutta omalle kansallesi sinä annoit enkelten ruokaa, lähetit taivaasta leipää, joka vaivaa näkemättä oli valmista heidän syötäväkseen, joka tarjosi heille iloa ja nautintoa ja sopi jokaisen makuun. Tuo ravinto, jota annoit, osoitti, kuinka hellä olet lapsillesi. Se mukautui jokaisen makuun, muuttui sellaiseksi kuin itse kukin tahtoi.” (Viis. 16:20-21) Meidän Herramme on lempeä ja mukautuvainen, kaikille kaikkea.

Mannan erityinen piirre oli se, että kaikki saivat sitä sen verran kuin tarvitsivat, kukaan ei saanut liikaa eikä keneltäkään puuttunut mitään. Se muistuttaa Gregoriuksen mukaan siitä, että ei pidä ahnehtia enemmän kuin tarvitsee. Ahneella on paskainen loppu. Madot jotka tulivat varastoituun mannaan ovat Gregoriuksen mielestä helvetin matoja, jotka kalvavat kirottuja ikuisesti. Rankempaa kapitalismin kritiikkiä tuskin Kai Sadinmaakaan osaisi esittää. 

Sapattia varten sai kerätä mannaa yön yli. Sapatti tarkoittaa "Jumalan kansan sapatinlepoa" eli tulevaa elämää, johon on lupa valmistautua, selittää Nyssalainen.

Ps. 127:1,2 (16. su helluntaista, 1.vsk 1.lk)

Jos Herra ei taloa rakenna, turhaan näkevät rakentajat vaivaa. Jos Herra ei kaupunkia vartioi, turhaan vartija valvoo.
Mitä tämä tarkoittaa? Että mitä teetkin, olennaista on, toimiiko Jumala kauttasi. Jos ei toimi, toimit turhaan (lat. frustra). Mistä sen sitten voi tietää? Luterilaisen kutsumusajattelun mukaan jokainen kunnollinen työ tai opiskelu on jumalanpalvelusta. Jumalan hyvä tahto tapahtuu ihmisten ponnistelujen kautta tuotannossa, kaupassa, tutkimuksessa jne. Voit tulla siitä tietoiseksi avautumalla sille todellisuudelle, että et ole lainkaan niin tärkeä tekijä kuin kuvittelet olevasi: olet riippuvainen menneiden sukupolvien työstä, työtovereistasi ja niistä, joita sinä ajattelet auttavasi - joille kuvittelet olevasi pelkän "antajan" asemassa. Jos lakkaisit toimimasta, vaurio korjautuisi varsin pian. Muista tämä, niin opit myös seuraavan:
Turhaan te nousette varhain, turhaan valvotte myöhään ja raadatte leipänne tähden.
Yhtä lailla Herra antaa omilleen, vaikka he nukkuisivat.
Turha on "syödä epäjumalien leipää murheella" (Vulgata). Työ asetettiin syntiinlankeemuksessa ihmiselle kiroukseksi, mutta uskossa Vapahtajaan - ei Orjuuttajaan - se voi vielä olla siunaus. Siunauksesta työssä onkin kysymys, eikä raadannasta.

1. Tim. 6:17-19 (16. su helluntaista, 3.vsk 2.lk)

Varoita niitä, jotka tässä maailmassa ovat rikkaita, etteivät he ylpeilisi eivätkä panisi toivoaan epävarmaan rikkauteen, vaan Jumalaan, joka antaa kaikkea runsain mitoin nautittavaksemme. Kehota heitä tekemään hyvää, keräämään rikkaudekseen hyviä tekoja ja jakamaan anteliaasti omastaan muille. Näin he kokoavat itselleen aarteen, hyvän perustuksen tulevaisuutta varten, niin että voittavat omakseen todellisen elämän.

Epäilemättä tässä Jumalan sana opettaa, että hyvät teot ovat perusta, joilla kootaan aarretta tulevaa varten, sanoi Luther mitä tahansa. Kannattaa kuitenkin panna merkille sanat "todellinen elämä" (ontōs zōn), joilla kuvataan kristillistä eksistenssiä. Ehkä juju onkin siinä, että hyvän tekeminen on oma palkintonsa, vähän niin kuin pahan tekemisessä on jo rangaistus. Vanha islamilainen rukous pyytää Jumalaa siunaamaan pahantekijöitä, koska hyväntekijöitä hän on jo siunannut, kun he tekevät hyvää. Vasta silloin, kun ihminen saa antaa omastaan, hän kokee olevansa olemassa. Yhteys (koinonikous, communicare) on tosi elämää. Lopulta sama luottamus on sillä, joka on rikas kuin sillä joka elää puutteen alaisena. "Jumala, joka antaa kaikkea runsain mintoin nautittavaksemme." Käy niin kuin mannan suhteen; paljon keränneellä ei ole liikaa, ja vähän keränneeltä ei puuttunut mitään.

Matt. 6.:25-34 (16. su helluntaista, 1.vsk ev)

Perikooppiin on joskus (ainakin Lutherin Postillassa) kuulunut myös edellinen jae 24: "Te ette voi palvella sekä Jumalaa että mammonaa." Mammonaksi Luther nimittää sitä omaisuutta, joka palveluttaa itseään. Mammonaa palvellessaan ihminen ei siis käytä rahaa hankkiakseen jotain hyvää, vaan kokoaa pelkästään omaisuutta omaisuuden vuoksi. Lutherin mukaan olisi vähemmän jumalatonta ryypätä rahansa kuin pitää sitä korkoa kasvamassa.

Selittäessään tätä evankeliumia Luther mainitsee, että maailma haluaa varmistaa tulevaisuuden, haluamatta "luottaa Jumalaan ja ihmisten hyvyyteen." Toisin sanoen, ihmisten hyvyyteen luottaminen - Tommy Tabermannin sanoin siihen, että "hyvät ihmiset ovat ihmisten enemmistö" - on luterilaista uskoa!
Luther erottaa myös uskon ja rakkauden puolesta huolehtimisen. Usko kohdistuu Jumalaan ja on huoletonta. Rakkaus kohdistuu  lähimmäiseen ja huolehtii hänen hyvästään.
"Kristus tahtoo varoittaa uskovaisiaan horjumasta ja aiheettomasti tulevaisuudesta murehtien perustamasta elämäänsä minkään epävarman varaan. Aina ja joka päivä tehkööt he sitä, mikä oikein on, älkööt murehtiko sitä, kuinka lopuksi käy, älkööt luovuttako jonkun odotettavissa olevan hyvän tai pahan tähden. Uskokoot he murheensa Jumalalle ja alistukoot siihen, mikä heitä kohtaa, voittaen sen kärsivällisyydellä ja uskolla. Täällä maailmassa käy epäilemättä niin, että jokaiselle tapahtuu hänen asemassaan ja kutsumuksessaan paljon sellaista, jota ei soisi tapahtuvan ja joka aiheuttaa hänelle paljon vaivaa. Kristus nimittääkin tätä jokapäiväiseksi vaivaksi tai onnettomuudeksi, että me tietäisimme sen ja olisimme siihen valmiita, emmekä antaisi minkään sellaisen itseämme pelottaa hyvää tekemästä emmekä liioin heittäytyisi maailman syliin, osallistuaksemme sen vääryyteen ja pahuuteen ja niin saattaisi sekä itseämme että muitakin turmioon ja kadotukseen." (Kirkkopostilla III, 453)

Tämä ajatus löytyy myös Koraanista (suura 67) tai islamilaisesta perinteestä Sa'din teoksesta "Ruusutarha":
"Jumala ei unohtanut sinua silloin, kun olit ajatukseton, kätketty siemenpisara: Hän antoi sinulle sielun, luonteen, järjen ja aistit, kauneutta, puhekykyä, ymmärrystä ja viisautta. Hän järjesti sinun sormiisi 10 sormea ja kiinnitti olkapäihisi kaksi käsivartta. Sinä, joka huolehdit maallisista, luuletko, että Hän nyt unohtaisi antaa sinulle elannon?"

Ps. 55:23, 86:1-7 (16 su helluntaista, antifoni ja psalmi)

Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen.
 יְִהָב on todella "lot, gift, concern" mutta apparaatti antaa viitteen, että ehkä Hieronymus on ymmärtänyt sen tulevan verbistä חבב "rakastaa, vaalia" ja siksi Vulgata sanoo: proice super Dominum caritatem tuam et ipse enutriet te. Mielestäni myös verbi חבא"kätkeytyä" on lähellä, jos ei ole niin väliä onko se ה vai ח . Kaikki vaihtoehdot ovat hyviä: Anna Herralle se mikä tuottaa huolta ja vaivaa, se mitä rakastat, se minkä kätket ja salaat. Huolenpito on muuten latinaksi kasvatus.

Herra, kuule rukoukseni, vastaa minulle, minä olen köyhä ja avuton.
Kirjaimellisesti: kallista korvasi. Rukous ei ole hartaudenharjoitus vaan hätähuuto, ei yksinpuhelua vaan yhteydenotto. Ei sitä tässä porvarillisessa rauhassa kirjoituspöytänsä ääressä tietenkään tajua, mutta Herra on voimallinen sen opettamaan.

[Varjele minua, minä olen hurskas ja uskollinen, auta palvelijaasi, joka turvaa sinuun] ei kirkkomme evankeliumikirjassa
"Hurskas ja uskollinen" on  חָסִיד"kind, benevolent, pious, good." Luterilaiselle tuntuu aina ongelmalliselta, kun rukoilija vetoaa omaan hurskauteensa. Se on Vulgatassa sanctus. Siinä on sitten jo eri merkitys. Olen pyhä, koska olen sinun nimiisi otettu. Myöhemmin j. 16 vetoaa siihen, että "olenhan palvelijasi, sinun palvelijattaresi poika." Suhteisiinkin saa rukouksessa vedota, kuten vaikka siihen, että "älköön minun takiani joutuko pilkattavaksi kukaan, joka etsii sinua." (Ps. 69:7)

Herra, armahda minua! Kaiken päivää huudan sinua avukseni. Minä ylennän sydämeni sinun puoleesi. Täytä palvelijasi ilolla.
Laudeksessa lauletaan: laupeuteesi minä turvaan / jo varhaisesta aamusta.

Sinä Herra olet hyvä, sinä annat anteeksi. Runsain mitoin sinä jaat armoasi kaikille jotka sinua avuksi huutavat.
Tämä on opillinen kohta, muu on psykologiaa. "Tätä on olla Jumala, ei ottaa vastaan vaan antaa hyvää" (Luther)