Isä meidän (5. su pääsiäisestä 2. vsk. ev)

 ISÄ

Sanon luottavaisesti: "Isä." Se on sana joka henkii läheisyyttä, lämpöä, turvaa ja tuttavallisuutta. Kaikki se, mikä ihmisen isäsuhteessa voi mennä pieleen täällä maan päällä, loistaa tässä poissaoloaan. Paraskin maallinen isä on vain vertauskuva siitä, mistä on kysymys. Kun sanon "Isä", en näe mitään syytä, miksi en voisi sanoa "Äiti". Se, miten sukupuolten suhteet ovat tässä maailmassa kieroutuneet, loistaa tässä poissaolollaan. Siksi voin vallan hyvin sanoa edelleen "Isä." Joku ratkaisee asian käyttämällä poliittisesti korrektia ilmausta "Isä/Äiti" tai "Taivaallinen Vanhempi", mutta herranjestas, tämä on rukous eikä komiteamietintö.

Samasta syystä sanon "Isä" hänelle, joka on minua läsnä, sen sijaan että käyttäisin jotain filosofisesti pätevämmän tuntuista ilmaisua kuten "Perimmäinen Todellisuus" tms. Minä kun en tässä väitä mitään, vaan pyydän. Kun sanon "Isä", en pakene vastuutani omasta elämästäni aikuisena ihmisenä, Tunnustan vain, etten ole kuolematon enkä erehtymätön. Vaikka olemassaoloni täällä on täysin tilapäistä ja sattumanvaraista (tai ehkä juuri siksi), sanon: "Isä".

MEIDÄN

Kun sanon "Isä meidän", rukoukseni ei ole enää yksityistä hartaudenharjoitusta. Rukouksessa, jonka Jeesus opetti, minun on lausuttava "meidän", vaikka mieleni tekisi sanoa "minun" (ja pitää siten Jumala yksityisenä lohduttajanani). Jos en voi rukoilla "Isä meidän" yhdesssä toisten kanssa, en voi rukoilla tätä rukousta. 

Keitä sitten "me" sulkee piiriinsä? Ainakin kaikki ne, jotka rukoilevat tämän rukouksen, siis kaikki kristityt kirkkokuntaan katsomatta, sillä Herran rukous on yksi niitä harvoja asioita, jotka ovat kaikille kirkoille yhteistä. Rohkenen ajatella, että "me" pitää sisällään myös ne, jotka eivät usko Jeesukseen, Jumala on kaikkien ihmisten Isä. Isän ainosyntyinen Poika, Jeesus Kristus, on ilmoittanut hänet nimenomaan Isänä. Vaikka suuri osa ihmisistä ei tätä tiedä tai edes halua uskoa, Jumala ei silti lakkaa olemasta heidän Isänsä (vai lakkaanko olemasta maallisen isäni poika vain siksi että en halua asiaa tunnustaa?) 

On myös syytä tiedostaa, että "me" ei tarkoita pelkästään ihmisiä, vaan kaikkia luotuja. Tietysti voi sanoa, että orava tai hirvikärpänen ei osaa rukoilla Isä meidän- rukousta. Ei osaakaan, mutta sinä osaat. Siksi sinun tehtäväsi on rukoilla heidänkin puolestaan. Ja toisaalta, mistä sinä tiedät, ettei sittisontiaisen tai ahvenen elämä ole pelkkää rukousta ja siksi niin toisenlaista kuin sinun elämäsi? Mystikot kaikissa uskonnoissa ovat olleet avoimia tälle mahdollisuudelle. Kun siis rukoilen "Isä meidän", en asetu maailman ylä- tai ulkopuolelle, vaan keskelle sitä, osaksi sen turhuutta, sen tuskan satuttamaksi ja syylliseksi sen vääryyteen.

JOKA OLET TAIVAISSA

Nämä sanat muistuttavat, että rukous ei sittenkään ole helppoa. Jumala on täysin toisenlainen. Vaikka kaikki luotu jotenkin viittaa häneen, se myös vaikenee hänestä, aina siihen asti, että maailmankaikkeuden voi selittää viittaamatta sanallakaan Jumalaan. Huomaa sanamuoto "taivaissa" eikä "taivaassa." Heprealainen monikkomuoto on säilytetty, jotta emme sijoittaisi Jumalaa mielessämme johonkin vielä tutkimattomaan maailman kolkaan (edes toiseen ulottuvuuteen). Emme löydä Jumalaa mistään. Siksi rukous on kaipauksen kieltä, kaukana kotoa olevan olennon huokauksia. Rukous kuitenkin löytää Jumalan, joka pakenee käsitteellistä tutkaamme.

PYHITETTY OLKOON SINUN NIMESI

Näin sanoessani joudun pysähtymään sen kysymyksen ääreen, olisiko parempi jättää kokonaan rukoilematta. Tarkoitan sitä, että ei pidä ottaa sanaa "Jumala" huulilleen ajattelemattomasti. Jos en ole rukoillessani tosissani, en pyhitä, vaan pilkkaan Jumalan nimeä. Tosissaan oleminen tarkoittaa ensiksikin siinä, että tarvitsen rukousta. En esitä tai suorita sitä, vaan tuon todellisen hätäni Jumalalle tiettäväksi (vaikka hän varmasti tietää sen jo). Tosissaan oleminen on myös sitä, että muistan Jumalan lupauksen kuulla rukoukset (niitä löytyy Raamatusta) ja käskyn rukoilla.

Jumala kuuluu samanlaisiin suuriin sanoihin kuin "rakkaus", joita tulee käyttää harkiten. On liian helppo sanoa "Jumala" ja tarkoittaa omaa käsitystään hänestä, tai jopa oman ryhmänsä etuja tai omia ennakkoluuloja. Jumala on pyhä. Ei minusta tietenkään ole pyhittämään hänen nimeään,  mutta tahdon että sydämeni olisi vastaanottavainen tälle pyhyydelle.

TULKOON SINUN VALTAKUNTASI

On jotenkin ristiriitaista toivoa maailmankaikkeuden hallitsijan voittoa muista valtakunnista. Se on kuin löisi vetoa painovoiman puolesta. Mutta jos Jumalan valtakunta on oikeudenmukaisuutta, iloa ja rauhaa, on ilmeistä ettei se vielä vallitse tässä maailmassa. Voisin tietysti puida nyrkkiä taivasta vastaan, kirota Jumalan ja huutaa: "Miksi!" (ehkä se on yksi tapa rukoilla tämä rukous, en tiedä). Mutta luulen etta se ei johda mihinkään. Kaiken vääryyden edessä muutan tämän kokemuksen rukoukseksi: tulkoon sinun valtakuntasi. Näin sanoessani sitoudun myös olemaan mukana tässä valtakunnassa ja tahdon nähdä merkkejä sen tulemisesta kaikissa hyvyyden versoissa, joita kuitenkin on siellä täällä.

TAPAHTUKOON SINUN TAHTOSI

Eikö tämä tee koko rukoilemista turhaksi? Eikö Jumalan tahto lopulta tapahdu, jos hän kerran on Jumala? Mutta ajattele näin: jos kerran Jumala on se Isä, josta Jeesus puhui, eikö parasta mitä sinulle voisi tapahtua, ole, että hänen tahtonsa tapahtuisi sinun elämässäsi? Tunnetko, että kaikki mitä sinussa on, on sopusoinnussa ikuisen rakkauden kanssa? Jos ei niin ole, sinulla on aihetta rukoilla tätä rukousta, Varmuus siitä, että Jumalan tahto toteutuu, olkoon pettämätön rohkaisu sinulle, silloin kun tuntuu että ei tästä mitään tule.

MYÖS MAAN PÄÄLLÄ NIIN KUIN TAIVAASSA

Rukoilijalla on kiusaus vetäytyä tuonpuoleisiin ajatuksiin ja "hengelliseen" todellisuuteen. Mutta nämä sanat muistuttava siitä, että Jumala on kiinnostunut meidän historiallisesta maailmastamme. Rukoileva ihminen on tänään Herran lihaksitulemisen paikka. Siksi se on niin pirun vaikeaa.

ANNA MEILLE TÄNÄ PÄIVÄNÄ MEIDÄN JOKAPÄIVÄINEN LEIPÄMME

Jokapäiväinen leipä tarkoittaa kaikkea sitä, mitä elääksemme tarvitsemme. Ihan arkisia asioita siis. Rukouksessa ei tarvitse esittää Jumalalle jotenkin hurskaita pyyntöjä, vaan sitä, mitä juuri nyt tarvitsen: toimeentuloon, terveyteen, ihmissuhteisiin, ostopäätöksiin liittyviä pyyntöjä. Myös politiikka, unelmat ja pelot...mitä nyt elämään kuuluu. Sanat "tänä päivänä" muistuttavat siitä Herran opetuksesta, että kullekin päivälle riittää oma murheensa. Anna minulle tänään sen verran kuin tarvitsen.

JA ANNA MEILLE MEIDÄN VELKAMME ANTEEKSI, NIIN KUIN MEKIN ANNAMME ANTEEKSI VELALLISILLEMME

Anteeksiantaminen on kristinuskon tärkein opetus. Siksi Herramme kuoli Golgatan ristinpuulla ja osoitti anteeksiantamuksen voiman nousemalla kuolleista. Annatko minulle anteeksi, Jumala, sen uskottomuuden, toivottomuuden ja rakkaudettomuuden mitä minussa on, senkin mikä on muilta salassa? Me ihmiset osaamme (ainakin joskus) antaa anteeksi toisillemme, vaikka olemme vain tomua ja tuhkaa. Miksi sitten Jumala ei antaisi? Ja toisaalta: jos kerran Jumala antaa minulle minun syntini anteeksi, millä oikeudella minä olisin antamatta anteeksi lähimmäiselleni?

ÄLÄKÄ SAATA MEITÄ KIUSAUKSEEN

Kiusaus tarkoittaa tilannetta, jossa uskomme, toivomme ja rakkautemme horjuu. Taivas tietää, että minun uskoni on kuin tuulessa heiluva ruoko, toivoni kuin savuava kynttilänsydän ja rakkauteni haihtuva kuin aamukaste. Koska olen vain ihminen, rukoilen että Jumala varjelisi uskoani. Monin tavoin hän sitä tekeekin. Älä vaivaa itseäsi sillä, että uskosi on niin heikko. Iloitse siitä, että sinulla on oikeus rukoilla tämä rukous. Se on jo lahjaa!

VAAN PÄÄSTÄ MEIDÄT PAHASTA

Voin viisastella, tutkia ja tuskailla pahan alkupeää, mutta en pääse puusta pitkään. Raamatun perusvakaumus on ainakin se, että Jumala ei ole pahan alkuperä. Paha on joka tapauksessa totta, ja siksi tämä rukous on aina tarpeen.

 

5. su pääsiäisestä, rukoussunnuntai.

Rukous Wolfhart Pannenbergin teologiassa

Protestanttisessa systemaattisessa teologiassa rukouksella ei ole ollut mitään itsestäänselvää paikkaa. Esimerkiksi reformoidun teologian esityksissä sillä ei ole lainkaan omaa paikkaansa, ja suomalaisista Antti J. Pietilä sijoittaa sen Pyhää Henkeä käsittelevään osaan. Kumpi on ensin, rukous vai teologia? Euagrios Pontoslainen sanoo, että "teologi on se joka rukoilee". Epäilemättä rukoileminen kuitenkin edellyttää mös jonkinlaista käsitystä Jumalasta, jota rukoillaan.

Wolfhart Pannenbergin systemaattisen teologian kokonaisesityksessä (Bd.3, 1993) rukous on rakkauden alaotsikko. Hän pohtii ensiksi sitä, onko rukous ennen kaikkea yksilön vai yhteisön uskonharjoituksen muoto. Jeesuksen esimerkki ja opetus (Mark. 1:35, Matt. 6:6) korostaa yksilön henkilökohtaista rukousta. Paavalin mukaan Henki antaa yksittäiselle kristitylle samanlaisen lapsen oikeuden rukoilla Isää, kuin mikä oli Jeesuksella (Room. 8:15). Epäilemättä yhteinen rukous on niin ikään kristinuskossa keskeistä.

Rukous on ihmisen ensisijainen vastaus Jumalan meitä kohtaan osoittamaan rakkauteen. Jumalan puoleen kääntyminen ja toisten puolesta rukoileminen on konkeerttinen ilmaus siitä, että Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen kuuluvat yhteen. Kun apostoli opettaa "Rukoilkaa lakkaamatta"(1. Tess. 5:17), Pannenberg tulkitsee sitä näin:

"Tässä lakkaamattoman rukouksen ajatuskessa on kysymys jatkuvasta ja kaikki uskovan yksittäiset teot läpäisevästä asenteesta, jonka varassa uskon elämää eletään, eikä tietyllä tavalla muotoilluista rukouksista."

Voisiko lähimmäistä rakastaa ilman rukousta, sotkematta siihen uskonnollista puolta? Totta kai voi, mutta Pannenbergin mielestä rukous varjelee lähimmäisenrakkauden harjoittamista tulemasta vain moralistiseksi ihmisen toiminnaksi. Rukous merkitsee avoimuutta sille, mitä emme toisen elämästä tiedä - ja mitä hän ei ehkä itsekään tiedä.

Friedrich Heiler näki rukouksen antropologisena perustana ihmisen hätätilan ja kiitollisuuden tunteen. Mieleen tulee Antti Eskola, joka koki, että mieli tuntee kiitollisuutta elämästä ja päättelee siitä kiitollisuudelleen kohteen. Paavalille kiitos on rukouksen lähtökohta (Fil. 4:5, Room 7:25). On myös syytä panna merkille, että ehtoollisen vanhakirkollinen nimi on eukharistia, kiitosrukous (ks. Didakhe 10:1-4).

"Kristillisessä pyyntörukouksessa ihmisen toiveet, huolet ja pyynnöt ovat alisteisia Jumalan suunnitelmille luomakuntansa varalle, ja niihin ne liittyvät."

Kun Isä meidän- rukouksessa rukoillaan "tapahtukoon sinun tahtosi", se kuulostaa lausekkeelta, joka tekee kaikki pyyntömme lopulta turhiksi. Kannattaako siis pyytää oikeasti mitään, jos kerran Jumalan tahto lopulta toteutuu ja siihen suostutaan? Pannenberg vastaa, että Jumalan tahto ei ole yhtä kuin kohtalo. "Jumala osallistaa luotunsa valtakuntansa toteutumiseen maailmassa, kun hän rohkaisee heitä rukoilemaan." Rukous ei ole itsekästä omien toiveiden luettelemista, sillä Jeesus opetti nimenomaan rukoilemaan Isä MEIDÄN ja siinä rukouksessa Jumalan anteeksianto sidotaan meidän anteeksiantoomme. Ihminen joka ei ole valmis antamaan toisille anteeksi, on pudonnut pois Jumalan rakkauden dynamiikasta.

"Rukoilija kohoaa Jumalan luokse ja jättää taakseen omat partikulaariset tavoitteensa, mutta ottaa samalla oman olemassaolonsa kiitollisena Jumalan kädestä."

Vasta sitten minun olemassaolostani tulee peruuttamattomalla ja jäljittelemättömällä tavalla MINUN olemassaoloani.

Rukoussunnuntai, yleistä

Voidaanko kohdallamme oikeastaan puhua mistään rukous-elämästä? Onko rukous meille todella elämää, vai ainoastaan eräs välttämtön, kristillisyyteen kuuluva asia? Voimistummeko rukoillessamme? Nousemmeko virkistyneinä polviltamme? Muuttuvatko ajatuksemme ja toiveemme rukouksiksi, muuttuvatko rukouksemme toisaalta elämän todellisuudeksi? Onko rukous meille elinehto? Tällaisten hätäisten kysymysten valossa jo näkyy, miten elotonta kristillisyytemme sittenkin on.
Mutta eihän tämä oikeastaan ole ihmeellistä, sillä kristillisyys ei aina olekaan meille yhteyttä ylösnousseeseen Herraan, vaan eräitten uskonnollisten ajatusten ja mielipiteitten parissa askartelemista. Olemme omaksuneet niitä sieltä täältä, puolustamme niitä, kenties taistelemmekin niiden puolesta, mutta henkilökohtainen yhteys, seurustelu Herran kanssa puuttuu. Selvää on, ettei aatteitten parissa opita rukoilemaan. Rukoushan on puhetta, keskustelua. Vain elävän Herran seurassa meistä tulee rukoilevia ihmisiä.
(Martti Simojoki: Päivän sana, 13. toukokuuta)

Joh. 16:33 (5. su pääsiäisestä, 1.vsk ev)

Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.

Nämä äärettömän lohduttavat sanat vakuuttavat meille, että vaikka elämämme päättyisi sietämättömään umpikujaan, mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta. Se, että olemme maailmassa ahtaalla, ei saa hävittää mielestämme sitä tosiasiaa, että tämä maailma on silti Jumalan maailma.

Nietzsche maalasi karikatyyrin kristinuskosta, joka halveksii ja vihaa tätä maailmaa. Koska maailma vihaa Jumalan omia, Jumalan omat kääntävät selkänsä maailmalle ja hylkäävät sen pahana ja jumalattomana. Olkoonkin, että kristityt ovat antaneet aihetta tähän karikatyyriin, se on väärä. Kristitylle Kristus on suurempi kuin maailma, mutta maailmakin kuuluu hänelle.

"Parasta elämää ja parasta rukousta on se, että elämme hänessä, joka on Ääretön, ja iloitsemme hänen äärettömyydestään emmekä yritä mahduttaa sitä oman sydämemme ahtaaseen kammioon. Jos minä tyytyväisenä alistun tietoon, että hän on äärettömästi minua suurempi ja että minä en voi tuntea häntä, ellei hän ilmoita itseään minulle, minulla on rauha. Ja hän on minun lähelläni. Hän on minussa, ja minä lepään hänessä." (Thomas Merton)

Ef. 3:14-21 (5. su pääsiäisestä, 1.vsk 2.lk)

Kaiken leveyden, korkeuden, pituuden ja syvyyden...

1300-luvun mallorcalainen mystikko ja yleisnero Ramon Llull teki ennakkoluulotonta ja hullunrohkeaa lähetystyötä muslimien parissa. Toisaalta hän myös ammensi arabialaisesta rakkausrunoudesta kirjassaan Ylistän rakastettuani (suom. Seppo A. Teinonen). Seuraavassa mietelmässä voi nähdä perustelun rukoukselle ja meditaatiolle.

Rakastavan sydän kohosi rakastettunsa korkeuksiin voidakseen esteettä rakastaa häntä tämän maailman syvyyksissä.

Lause ilmaisee kirkkaasti sen, miten todellinen hengellisyys on aina syvästi maailmallista. Asian toinen puoli on se, ettei tätä maailmaa voi todella ymmärtää - saati rakastaa - ellei näe sitä hengellisesti. Ilman Jumalaa (tai jotain hänen pseudonyymiään) näen maailmassa vain omat toiveeni ja pelkoni, parhaimmillaan sekavan vyyhdin asioita jotka eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla.
Onko hengellisyys tai uskonnon harjoittaminen pakoa pahasta maailmasta? On myönnettävä, että tavallaan näin on, mutta vain siinä mielessä kuin taiteilija tarvitsee etäisyyden, perspektiivin, josta hän näkee kohteensa riittävän selvästi, voidakseen kuvata sen tarkasti. Muuten ei ole mahdollista rakastaa estettä - huomaa pieni sana - maailman pimeimmissä syvyyksissä.

Ja kun hän saapui rakastettunsa luo, hän katseli tätä tuntien suloisuutta ja iloa.

Olemassaolon suurin ja puhtain salaisuus on ilo. Evankeliumi on ilosanoma. Tämä ei meistä kristityistä selvästikään loista julki niin kuin pitäisi. Siitä ei pidä itseään eikä kirkkoaan liiaksi syyttää, sillä tämä Llullin mietelmä selittää myös sen perustavan ristiriidan, jossa jokainen Jumalaa rakastava väistämättä elää. Mutta olemassaolon perustavanlaatuinen ilo, joie de vivre, antaa jatkuvasti todistuksia itsestään, yhtä varmasti kuin myös murhe ja ahdistus, josta seuraavaksi puhutaan:

Mutta rakastettu laski hänet alas tähän maailmaan että hän katselisi rakastettuaan keskellä ahdinkoja ja murheita.

Tässä kerrotaan niin hyvin kuin taidetaan, mikä on olemassaolomme tarkoitus tässä murheen laaksossa. Se ei ole sattumaa, eikä se ole vain ikävä esinäytös ennen taivaan iloja. Meidän tehtävämme on kohdata Jumala tässä maailmassa. Huomaa, että rakastettu laski rakastavan tähän maailmaan, että hän katselisi, ei vain että voisi katsella rakastettuaan murheissa ja ahdingoissa. Siellä hänet kohdataan. Tätä opetti Luther ja tätä opetti pyhä Bernhard. Tätä kokemusta ei anneta kirkastusvuorella, vaan murheen laaksossa, jossa rakkaamme on meitä lähempänä kuin koskaan.

Joh 16:23-33 (5.su pääs. 1.vsk.ev)

Totisesti, totisesti : mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni , sen hän antaa teille. 

Tämä lupaus toistuu Joh. 15:7,16. Myös synoptikoiden tallentama Jeesuksen sana sinapinsiemenen kokoisesta uskosta, joka siirtää vuoria, tähtää samaan. Onko meillä tästä uskosta aavistustakaan?  Rukoilemme työkokouksissa kiireesti ja kirkossa tavan vuoksi. Niitäkin rukouksia Jumala voi käyttää,  mutta se on kaukana Euagrios Pontoslaisen opetuksesta:"Kun rukous on suurin ilosi, eikä sen aikana mikään muu sinua viehätä, silloin olet todella löytänyt rukouksen. "

Euagrioksen tutkielma rukouksesta (300-luvulta ) kertoo miten syvästä ja vaikeasta asiasta rukouksessa on kyse. On selvää, ettei Jeesuksen nimessä rukoileminen tarkoita hänen esittämistään toiveittemme takuumiehenä, vaan että rukoilemme hänessä. "Älä rukoile toiveittesi toteutumista. Ne eivät aina ole sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa. ..Onko olemassa muuta hyvää kuin Jumala? Sen tähden antakaamme Hänen haltuunsa kaikki, mikä meitä koskee, ja meidän käy hy.Sillä Hyvä on myös hyvän antaja. "

Euagrios kuvaa rukousta niin vaaralliseksi ja petolliseksi seikkailuksi, että turvallisempaa olisikin tehdä jotain muuta. Ensiksi on vaikeaa keskittyä rukoukseen, varsinkin jos haluaa olla hyvä ihminen. Mieleen tulee lukemattomia tärkeämmän ja kiireellisemmän tuntuisia asioita. Rukouksen ei pidä olla vain sanoja ja ajatuksia, vaan tunnetta. Mutta juuri rukouksessa koettavat tunteet ovat pirullisia (Euagrioksen mielestä kirjaimellisesti ). Ihminen ihastuu näihin tunteisiin ja pitää niitä rukouksen päämääränä :"Älä tee himoa siitä, minkä tarkoituksena on himojen hävittäminen. " Teologeille Euagrios opettaa, että teologi on se, joka rukoilee oikein. Rukous ei saa suuntautua ketään vastaan  (paitsi perkelettä tietty). Vaikka munkki Euagrios opettaa sielua pois ulkoisen todellisuuden tarkkailusta, pois Jumalaa koskevista mielikuvista ja psykologisista tuntemuksista, rukous ei ole henkilökohtainen pakopaikka :
"Autuas on munkki, joka pitää jokaista ihmistä Jumalana Jumalan jälkeen. Munkki on se, joka kaikista erillään on yhtä kaikkien kanssa. Munkki on se, joka näkee jokaisessa oman itsensä ja siksi on yhtä kaikkien kanssa. " (Filokalia 1, 91-111)

Ps 40:2-6 (5. su pääsiäisestä, psalmi)

Hartaasti minä odotin Herraa,
ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni.

Verbi ”odottaa hartaasti” qavah tarkoittaa kestävyyttä. Odotin siis kestämättä ja hellittämättä Herraa. Ei välttämättä mitään ”hartautta” tuntien, vaan osaamatta antaa periksi. ”Huuto” shav’a puolestaan tarkoittaa avunhuutoa, parkaisua, ei mitään huolellisesti muotoiltua liturgista rukousta. Huudan apua lakkaamatta. Sitä on rukous, jos rukoussunnuntaina määritelmää kaipaa.

Hän veti minut ylös syvästä kuopasta,
upottavasta liejusta.
Hän nosti minut kalliolle,
antoi lujan pohjan askelteni alle.

Ihmiselämän uhattuna ja eksyksissä oloa psalmit kuvaavat puhuttelevin kielikuvin: ”Olen vajonnut pohjattomaan liejuun, jalkani ei tavoita lujaa maata. Olen joutunut vetten syvyyksiin, pyörre tempaa minut mukaansa.” (Ps.69:3) Nykyihmisen eksistentiaalinen ahdistus, kokemus siitä, että elämässä ei ole mitään merkitystä tai mitään pysyvää, on puettu näihin sanoihin. Kuoppa, bōr, voi merkitä myös hautaa. Mutta Jumala on kallio, Arkhimedeen piste, joka antaa olemassaololleni kiinnekohdan.

Hän antoi suuhuni uuden virren,
kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.
Tämän kuulevat monet, tuntevat pyhää pelkoa
ja turvaavat Herraan.

Uuden virren sisältö ei ole että ”hyvin menee” tai ”minä osaan”, vaan ”ylistys Jumalalle”. Uudella laululla on sellainen ominaisuus, että sen kuulevat timebunt et sperabunt, pelkäävät ja toivovat. ”Pyhä pelko” on lähellä esteettistä kokemusta, jossa mieli avautuu uudelle todellisuudelle. Jumalan kohtaaminen herättää toivon: mikään ei ole turhaa.

Hyvä on sen osa,
joka luottaa Herraan,
ei etsi apua pahan voimilta
eikä käänny niiden puoleen, jotka valhetta palvelevat.

Pahan voimien palvominen voi olla myös ”ylpeiden ihailemista” ja valheen palveleminen on LXX:n mukaan manias pseudeis, valheellista maniaa – miten onnistunut ilmaus aikamme työelämästä!

Herra, minun Jumalani,
kukaan ei ole sinun vertaisesi!
Sinä olet tehnyt suuria tekoja,
sinä ajattelet meidän parastamme.
Minä haluan kertoa teoistasi –
niitä on enemmän kuin voin luetella.

”Tekojasi ei voida laittaa järjestykseen sinun edessäsi”, on heprean hieman hämärä lause. Sitä me teologit kuitenkin teemme parhaamme mukaan. Hyvä, että Jumalan sana muistuttaa meitä siitä, miten turhaa puuhaa se on. Eikä kannata ajatella, että Jumala tottelisi meidän kaavojamme. Ei meidän tarvitse niistä luopua, kunhan tunnistamme niiden rajat. Ja tärkeintä on todeta, että Jumala ajattelee meidän parastamme! Sitähän enkelitkin jouluyönä yrittivät sanoa.

Luuk 11: 5-13 (5. su pääsiäisestä, 3. vsk. ev)

Augustinus tarjoaa tästä vertauskuvallista tulkintaa. Ensiksikin öisen pyytäjän kolme leipää saattaa viitata pyhään Kolminaisuuteen. Episodin opetus on, että "kun kerran avunpyytäjä voi herättää nukkujan ja pakottaa tämän vastoin tahtoaan antamaan, kuinka paljon hyväntahtoisempi onkaan Hän, joka ei milloinkaan nuku, vaan joka herättää meidätkin nukkuvaiset pyytämään ja rukoilemaan."
Isältä pyydettävät asiat puolestaan tarkoittavat seuraavaa: kala on uskon vertauskuva "joko kasteveden takia tai koska usko pysyy eheänä tämän maailman myrskyissä." Sen vastakohta on käärme, joka myrkyllisellä petoksella yrittää saada olemaan uskomatta Jumalaa. Muna on toivon vertauskuva, sillä kananpojan elämä on tulevaisuudessa, ei tässä hetkessä (vrt. Room. 8:24). Sen vastakohta on on skorpioni, jota pitää varoa sen myrkyllisen hännän vuoksi ja se edustaa taakse päin katsomista. Leipä kuvaa rakkautta, koska "suurin on rakkaus" ja leipä on ruoista kaikkein hyödyllisin. Sen vastakohta on kova kivi, sillä kova sydän hylkää rakkauden. (Kirje 130)

Dan 9:17-20 (5. su pääsiäisestä, 2.vsk 1.lk)

"Kuule nyt palvelijasi rukous ja nöyrä pyyntö, Jumalamme, ja anna armosi loistaa hävitetylle temppelillesi, Herra, kunniaksi itsellesi. Kallista korvasi, Jumalani, ja kuule. Avaa silmäsi ja katso autioita raunioitamme ja kaupunkia, joka on omistettu nimellesi! Me tuomme sinulle nöyrät pyyntömme, emme omaan vanhurskauteemme, vaan sinun suureen armoosi luottaen. Herra, kuule! Herra, anna anteeksi! Herra, kuuntele ja täytä pyyntömme! Auta pian, kunniasi tähden, Jumalani! Se kaupunki on sinun nimellesi omistettu, ja sinun kansaasi kutsutaan sinun nimelläsi."

Tämä on kommentaari Herran rukouksen pyyntöön "pyhitetty olkoon sinun nimesi". Se on myös rukous, jolla pyydän saarnaajana ja paimenena annettavaa ja ammennettavaa Herralta seurakunnalle. Ei ole kysymys siitä, että minun tulisi suoriutua saarnaamisesta ja olla hyvä saarnaaja. On kysymys siitä että seurakunta, Jeesuksen omiksi kastetut, hänen nimelleen pyhitetyt,tarvitsevat sanaa Herralta! Sanat "emme omaan vanhurskauteemme, vaan sinun suureen armoosi luottaen" ovat aina olleet minulle merkittävät.

Matt. 6:5-13 (5. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin.
Jeesus riistää rukoukselta kaiken ulkoisen motivaation. Kaikki rukouskokoukset ovat tämän kohdan valossaa kyseenalaisia, samoin kaikenlainen julkinen uskonnonharjoitus. Rukous ei ole uskonnollinen teko, saati manifestaatio.
Teidän Isänne tietää kyllä mitä te tarvitsette.
Jeesus riisuu rukoukselt myös kaiken minäkeskeisen tarveperustan. Ei Jumala tarvitse meidän rukoustamme voidakseen vastata meille, antaakseen mitä tarvitsemme.
Kun Jeesus on poistanut kaiken inhimillisen motivaation rukoukselta, hän opettaa meille rukouksen, jossa ei ole mitään spesifisti kristillistä. Kuten kommentaattorit (mm. Pinchas Lapide) kertovat, se on ihan rabbiininen rukous - eikä muslimikaan siihen varmasti pahastuisi (Isä-nimityksestä en ole ihan varma). Rukouksen alkupuoli ohjaa meitä keskittymään täysin Jumalan nimeen, valtakuntaan ja tahtoon. Itsellemme emme pyydä voimaa emmekä vanhurskautta vaan sitä mitä elääksemme tarvitsemme. Ei siis tarvitse kehittää hurskaita pyyntöjä. Suljemme rukoukseen myös toisemme anteeksiantoa tarvitsevina ihmisinä ja tunnustamme tarvitsevamme varjelusta sekä ulkoa että sisältä tulevaa pahuutta vastaan. Voima ja valta ja kunnia on yksin Jumalan!

Room 8: 24-28 (5. su pääsiäisestä, 2.vsk 2.lk)

Jos kerran Kristus rukoilee jatkuvasti puolestamme (j.34) ja Pyhä Henki rukoilee puolestamme sanattomin huokauksin, tarvitsemmeko suurempia todisteita rukouksen elintärkeydestä elämässä? Luther opetti, että hätä ja ahdistus ajaa meitä rukoukseen, mutta voihan se olla niinkin, että ahdistuksemme ajaa meitä "tekemään jotain", niin ettei meille jää aikaa olla Jumalan edessä.
"Varo, ettet mene Jumalan edelle pelkästä halustasi tehdä hänen tahtonsa", sanoo Oswald Chambers. Ilman rukousta työmme kuormittaa meitä niin, että meistä tulee kovia Jumalaa kohtaan ja sielumme joutuu epätoivon valtaan.
Ilman esirukousta meistä tulee sydämettömiä myös toisia ihmisiä kohtaan, Jumala tuo eteemme ihmisiä, joihin emme tunne minkäänlaista vetovoimaa, ja me tarjoamme heille Jeesusta kuin kakkaa tikun nenässä.
"Sydämeton kristitty tuottaa varmasti Herrallemme hirvittävää murhetta", sanoo Chambers ja jatkaa: "Noudatammeko me Herramme ja Pyhän Hengen viitoittamaa esirukouksen selvää linjaa?"

Jer. 29:11-14 (5. su pääsiäisestä, 1.vsk 1.lk)

Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra
Minä tunnen ajatukseni (mahashabot, intentio ,monikko) joita ajattelen (hashab, laskea, aikoa, arvioida) teidän päänne menoksi (super vos). Tilanteessa jossa Israelin uskonnon perusta ja hyöty horjui, Jumala varaa itselleen yksinoikeuden omiin ajatuksiinsa. Näistä ajatuksista hän ilmaisee, että

Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia. Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.
Kristinuskon sanoma ei koskaan ole maailmanlopun sanoma. Jumalan ajatukset ovat hyviä. Annan teille finem et patientiam, päämäärän ja kärsivällisyyttä sen saavuttamiseksi.

Silloin te huudatte minua avuksenne, te käännytte rukoillen minun puoleeni ja minä kuulen teitä.
Milloin? No juuri silloin kun kaikki on mennyt tuhannen päreiksi. Niin se tavallisimmin menee.

Te etsitte minua ja te löydätte minut! Koko sydämestänne te minua etsitte.
Hepreassa on kaksi eri verbiä etsimiselle (bqsh, drsh) joilla ei merkittävää eroa. Nyky käännös häivyttää lauseen finaalisuuden: "te löydätte---kun te etsitte minua koko sydämestänne. 
Ja niin minä annan teidän löytää itseni
και ἐπιφανουμαι ύμιν