Kaiken leveyden, korkeuden, pituuden ja syvyyden...
1300-luvun mallorcalainen mystikko ja yleisnero Ramon Llull teki ennakkoluulotonta ja hullunrohkeaa lähetystyötä muslimien parissa. Toisaalta hän myös ammensi arabialaisesta rakkausrunoudesta kirjassaan Ylistän rakastettuani (suom. Seppo A. Teinonen). Seuraavassa mietelmässä voi nähdä perustelun rukoukselle ja meditaatiolle.
Rakastavan sydän kohosi rakastettunsa korkeuksiin voidakseen esteettä rakastaa häntä tämän maailman syvyyksissä.
Lause ilmaisee kirkkaasti sen, miten todellinen hengellisyys on aina syvästi maailmallista. Asian toinen puoli on se, ettei tätä maailmaa voi todella ymmärtää - saati rakastaa - ellei näe sitä hengellisesti. Ilman Jumalaa (tai jotain hänen pseudonyymiään, kuten "elämä" tai "universumi") näen maailmassa vain omat toiveeni ja pelkoni, parhaimmillaan sekavan vyyhdin asioita jotka eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla.
Onko hengellisyys tai uskonnon harjoittaminen pakoa pahasta maailmasta? On myönnettävä, että tavallaan näin on, mutta vain siinä mielessä kuin taiteilija tarvitsee etäisyyden, perspektiivin, josta hän näkee kohteensa riittävän selvästi, voidakseen kuvata sen tarkasti. Muuten ei ole mahdollista rakastaa estettä - huomaa pieni sana - maailman pimeimmissä syvyyksissä.
Ja kun hän saapui rakastettunsa luo, hän katseli tätä tuntien suloisuutta ja iloa.
Olemassaolon suurin ja puhtain salaisuus on ilo. Evankeliumi on ilosanoma. Tämä ei meistä kristityistä selvästikään loista julki niin kuin pitäisi. Siitä ei pidä itseään eikä kirkkoaan liiaksi syyttää, sillä tämä Llullin mietelmä selittää myös sen perustavan ristiriidan, jossa jokainen Jumalaa rakastava väistämättä elää. Mutta olemassaolon perustavanlaatuinen ilo, joie de vivre, antaa jatkuvasti todistuksia itsestään, yhtä varmasti kuin myös murhe ja ahdistus, josta seuraavaksi puhutaan:
Mutta rakastettu laski hänet alas tähän maailmaan että hän katselisi rakastettuaan keskellä ahdinkoja ja murheita.
Tässä kerrotaan niin hyvin kuin taidetaan, mikä on olemassaolomme tarkoitus tässä murheen laaksossa. Se ei ole sattumaa, eikä se ole vain ikävä esinäytös ennen taivaan iloja. Meidän tehtävämme on kohdata Jumala tässä maailmassa. Huomaa, että rakastettu laski rakastavan tähän maailmaan, että hän katselisi, ei vain että voisi katsella rakastettuaan murheissa ja ahdingoissa. Siellä hänet kohdataan. Tätä opetti Luther ja tätä opetti pyhä Bernhard. Tätä kokemusta ei anneta kirkastusvuorella, vaan murheen laaksossa, jossa rakkaamme on meitä lähempänä kuin koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti