Jes. 58:6-7 (Laskiaissunn., 1. vsk 1. lk)

Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut; että murskaat kaikki ikeet, murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi.

Ennen näitä jakeita Jesaja on kuvannut ulkonaista hartaudenharjoitusta värikkäillä ilmaisuilla: riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa...Uskonnonharjoitus vie ihmisen helposti harhaan. Näin ei ollut vain muinaisessa Israelissa, vaan myös nykymaailmassa, jonka pitäisi olla niin paljon kehittyneempi. Voisi melkein sanoa, että uskonto on kuin linssi, joka täytyy asettaa päähän oikein päin, että se kirkastaisi tajuntaa, sen sijaan että se sitä sumentaisi. Se on yllättävän vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Sana "paasto" edustaa oikeastaan kaikkea uskonnonharjoitusta. Millaista sen pitäisi olla, jotta se olisi mistään kotoisin?

"Vapautat syyttömät kahleista" on kirjaimellisesti: avaat vääryyden kahleet. Suomennos tavoittaa asian mielestäni hyvin. "Irrotat ikeen hihnat" voidaan kääntää (jos heprean sanoja hieman tulkitsee) vaikkapa näin: menet läpi mielivallan solmun. Ilmaisu kuvaa sitä, että vääryys on pesiytynyt usein yhteiskunnan rakenteisiin sillä tavalla, että pelkkä oireen hoito ei riitä. Tai sitten voi ajatella sitä, että usein levittelemme käsiämme ja huokaamme, että asiat ovat niin monimutkaisia, ettei niille voi tehdä mitään. Silloin on syytä mennä läpi mielivallan solmun, antamatta periksi.

"Vapautat sorretut" kuulostaa vallankumouksen iskulauseelta, ja sitä se onkin. Sorrettuja tarkoittava sana merkitsee myös murtuneet ja heikot. Voisi kai sanoa, että siihen sisältyvät ne kaikki, joiden puolesta kukaan ei puhu.  Kaikki edellä sanottu on tiivistetty sanoihin "särjet kaikki ikeet." Ihmiset on alistettu (saatanan, markkinavoimien tai ihmisten lyhytnäköisyyden vuoksi) taloudelliseen orjuuteen, henkiseen näköalattomuuteen ja pelkiksi numeroiksi, kilpailemaan leivänmuruista ja vihaamaan toisiaan. Sitten annetaan voimaannuttavia ohjeita: ihminen voi käyttäytyä laskelmoimattomasti!

"Murrat leipäsi nälkäiselle." Kristillisen paaston idea ei ole oman terveyden ja kauneuden hoito (vaikka nekin voi saada bonuksena). Se, minkä pidätän itseltäni paastotessani, annan tarvitsevalle lähimmäiselleni. Jos säästän sen vain omaa myöhempää käyttöäni varten, paastoni ei ole minkään arvoinen, vaan pikemminkin syntiä, opetti Gregorius Suuri.

"Avaat kotisi kodittomalle." Heprealainen teksti sanoo vain "tarjoat kodin", mutta Septuaginta tuo asian enemmän iholle: "kutsut kodittoman kotiisi." Miten tarpeellinen muistutus juuri nyt, kun ovet sulkeutuvat ja muureja rakennetaan suojaksi niiltä, jotka etsivät parempaa elämää!

"Vaatetat alastoman" on sinänsä helposti ymmärrettävä ohje. Sen voi kyllä halutessaan hengellistää niin, että se ohjaa minua suhtautumisessani toisen virheisiin ja epäonnistumisiin. En levittele pahoja puheita netissä, vaan verhoan toisen rakkauteeni ja puhun hänestä hyvää. 

"Et karttele apua tarvitsevaa veljeäsi." Paljastava lause! En suinkaan kieltäydy antamasta apuani, mutta pyrin olemaan kohtaamatta köyhiä ja kipeitä ihmisiä, jos vain mahdollista. Lause kääntyy myös näin: "Älä käännä selkääsi sille, joka on omaa lihaasi." Näin luettuna sen voi tietysti ymmärtää niin, että erityisesti omista perheenjäsenistä täytyy pitää huoli. Kysymys kuuluu: ketkä ovat "omaa lihaani"? Kuka on veljeni? Raamatun vastaus on epäilemättä: jokainen ihminen.

Tämä viimeksi mainittu on tärkeä huomio, sillä hiljattain merkittävät poliitikotkin esittäneet, että kristillinen rakkauden järjestys on se, että ensin pitää huolehtia omasta perheestä, sitten omasta maasta, ja vasta sen jälkeen muusta maailmasta. Ei se näin mene. Tottakai omista perheenjäsenistä pitää huolehtia, mutta rakkautemme pitäisi avartua niin, että me ymmärrämme, että kaikki ihmiset kaikkialla maailmassa rakastavat lähimpiään ja haluavat olla rakastettuja. Kenellekään ei pidä kääntää selkää. Eikä pidä mennä sen taakse, ettei kukaan voi auttaa kaikkia. Sillä jokainen voi auttaa jotakuta.

Luuk. 18:31-43 (Laskiaissunnuntain 1. vsk evankeliumi)

Synoptinen vertailu.
Luukas sitoo kolmannen kärsimysilmoituksen ja sokean (Bartimaioksen) parantamisen suoraan toisiinsa, Mt/Mk sijoittavat Sebedeuksen poikien pyynnön tähän väliin. Lk korostaa opetuslasten ymmärtämättömyyttä.
Bartimaios-perikooppi on evankeliumikirjassamme vain tässä Lk:n muodossa, jossa muuten sokeaa ei mainita nimeltä (sen kertoo Markus). Mt kertoo kahdesta sokeasta (Mt 20:29-34 ja myös Mt 9:27-31) Lk kertoo että ohikulkeva kansa herättää Bartimaioksen uteliaisuuden. Kaikki ksertovat yhtäpitävästi, että tämä tapahtui jerikossa ja että Bartimaios huusi: "Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!" Samoin kerrotaan että muut (Mt: kansa/ Mk: monet/ Lk: edelläkulkijat) yrittivät vaientaa hänet ja että Jeesus kysyi: "Mitä tahdot että minä sinulle tekisin?"
Mk kertoo että sokealle sanottiin: "Älä pelkää. Nouse, hän kutsuu sinua." ja Mt mainitsee että Jeesuksen tuli häntä sääli. "Uskosi on sinut pelastanut" saa vastineen Mt 9:ssa kun Jeesus sanoo sokeille: "Tapahtukoon teille uskonne mukaan." Sen sijaan naiselle, joka koski hänen viittansa tupsua, Jeesus sanoi: " Uskosi on pelastanut sinut." (Lk 8:48)

Hes. 18: 30-32 (Laskiaissunn. 3.vsk. 1.lk)

Minä tuomitsen teistä itse kunkin sen mukaan, mitä hän on tehnyt. Näin sanoo Herra Jumala.
"Kääntykää, luopukaa synneistänne, ettei syyllisyys olisi uhkana yllänne! Heittäkää pois kaikki rikkomuksenne, kaikki se millä olette syntiä tehneet, ja ottakaa rintaanne uusi sydän ja uusi henki. Miksi te kuolisitte, israelilaiset?En minä tahdo kenenkään kuolemaa - näin sanoo Herra Jumala. Kääntykää, niin saatte elää! 

Vaikka tämä käännös on mielestäni onnistunut, teen yhden huomion. On ero, tuomitaanko joku "töiden" vai "teiden" (vanha käännös, BHS) perusteella. Teot voidaan ymmärtää irrallisia tekoja tarkoittavaksi, "tiet" viittaavat polkuihin, joita mieli seuraa ja vaeltaa määrätietoisesti eteen päin.
"Ettei syyllisyys olisi uhkana yllänne." Luen tähän enemmän kuin Jumalan tuomion uhan. Tai siis en tulkitse sitä pelkästään eskatologisesti. Tillichia mukaillen siihen sisältyy syyllisyyden, katoavaisuuden ja tarkoituksettomuuden uhka. Syylllisyys tuhoaa minut ennen kuin Jumalan tuomio.
"Rikkomuksenne ja kaikki se millä olette syntiä tehneet." Puhutteleva ilmaus. Ei vain luopumista vääristä teoista vaan myös siitä, mikä on johdattanut syntiin. Ennen vääriä tekoja on vääriä asenteita, väärä arvojärjestys, turhia luuloja itsestä, harhaisia ennakkoluuloja Jumalasta ja toisista ihmisistä.

"Tehkää itsellenne uusi sydän". Äärimmäinen lain julistus, joka kertoo, mistä parannuksen tekemisessä on kysymys. Äärimmäinen laki saattaa täydelliseen umpikujaan: en minä voi hankkia itselleni uutta sydäntä. Samalla se muuttuu Hesekielin kirjassa täydelliseksi evankeliumiksi, jonka Jumala itse lupaa tehdä:
"Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan" (36:26-27)

Ei Jumala toivo kenenkään eksyvän pois yhteydestään eikä nauti tuomitessaan ihmistä kadotukseen. Tätä teemaa kuljettaa koko Hes 18.

1. Kor. 13 (Laskiaissunn. 2.lk)

Korintin seurakunnalle osoitettu Ensimmäinen Clemensin kirje on syntynyt ensimmäisen vuosisadan lopulla ja on UT:n kirjoitusten aikalainen. Sitä luettiin joissakin seurakunnissa kuin apostolista kirjettä ikään ja päätyipä se joihinkin Raamatun koodekseihinkin. Kirjeen kirjoittamisen syynä oli Korintin seurakunnan hajaannus. Siinä oli seurakunta, joka aiheutti harmia jo Paavalille. Ryhmä seurakuntalaisia oli noussut johtajiaan vastaan ja erottanut nämä virasta.Vähänpä olivat oppineet apostolin sanoista: "Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä..."

Clemens lähestyy korinttilaisia lempeästi, mutta kääntää hieman veistä haavassa, kun hän esittää kirjeensä 49. luvussa parafraasin Paavalin sanoista:

"Kuka pystyisi kuvailemaan Jumalan rakkauden siteen? Kuka osaisi selittää sen suuren kauneuden? Korkeus, johon hänen rakkautensa yltää, on sanoinkuvaamaton. Rakkaus liittää meidät Jumalaan, rakkaus peittää syntien paljouden, rakkaus kestää kaiken ja on kaikessa kärsivällinen. Rakkaudessa ei ole mitään karkeaa eikä mitään ylimielistä. Rakkaudessa ei ole hajaannusta, rakkaus ei synnytä kapinaa, rakkaus tekee kaiken yksimielisesti. Rakkaudessa kaikki Jumalan valitut ovat täydellistyneet. Ilman rakkautta mikään ei ole Jumalalle mieluista. Rakkaudessa Valtias on ottanut meidät vastaan. Koska Jeesus Kristus, meidän Herramme, rakasti meitä, hän antoi Jumalan tahdon mukaisesti verensä puolestamme, ruumiinsa ruumiimme puolesta ja henkensä henkemme puolesta." (suom. Siiri Toiviainen Rø, Apostoliset Isät. Kokoelma varhaiskristillisiä kirjoituksia. STKSJ 290)

Ps. 116:12 (Laskiainen, hallelujasäe)

 Kuinka voisi n maksaa Herralle sen, minkä hän on hyväkseni tehnyt?

Se on hyvä kysymys ja mahdoton tehtävä. Kun vanhemmat raatavat niska limassa lastensa tulevaisuuden eteen, he toivovat vastineeksi edes kiitollisuutta. Kun sponsori tukee jotain hanketta, hän toivoo siitä jotain hyötyä tai edes positiivista näkyvyyttä. Mutta Jumala on toinen juttu. Thomas Merton kirjoittaa:

"Hänen rakkautensa on kaikista lempein, sen puhdas liekki 

kunnioittaa kaikkia. 

Jumala, joka omistaa kaikki, jättää ne rauhaan. 

Jumala omistaa kaikki mutta jättää omistamansa rauhaan. 

Hän ei koskaan pidä niitä ominaan samalla tavalla kuin me teemme ja niin tuhoamme ne. 

Hän jättää ne rauhaan. 

Hän vain antamistaan antaa niille kaiken, mitä ne ovat, eikä pyydä kiitokseksi mitään 

paitsi sen, että ne ottaisivat Hänen antinsa vastaan 

ja antaisivat Hänen rakastaa ja ravita itseään ja että ne kasvaisivat ja lisääntyisivät 

ja niin ylistäisivät Häntä."

Hoc est esse Deus: non accipere bona, sed dare: Tätä on olla Jumala: ei ottaa vastaan hyvää vaan antaa. Tämän Lutherin psalmiluennoissaan lausuman ajatuksen Merton kirjoitti puhtaaksi. Jumala ei pidä luotujaan ominaan. Hän ei ajattele, että ne olisivat hänelle jotain velkaa. Raamattu käsittelee tämän asian näin: "Kuinka voisin maksaa Herralle sen, minkä hän on hyväkseni tehnyt?" Jumala ei edes halua herättää tätä kysymystä, vihjaa Merton. Hänelle kelpaava ylistys on se, että hänen luotunsa kasvavat, kukoistavat ja voivat hyvin. Silloin Hän on tyytyväinen.

1. Tim. 2:4 (Laskiaissunn. 3.vsk 2.lk)

 Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.

Jos Jumala niin tahtoo, eivätkö kaikki siis pelastu? Maksimos Tunnustaja (n.580-662) viittaa tähän jakeeseen teoksessaan "400 ajatusta rakkaudesta":

"'Mutta minä sanon teille', sanoo Herra, 'rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille jotka vihaavat teitä, rukoilkaa vainoojienne puolesta.' Miksi hän antoi nämä käskyt? Vapauttaakseen sinut vihasta, murheellisuudesta, suuttumuksesta ja kaunasta ja suodakseen sinulle parasta mitä voit omistaa; täydellisen rakkauden, jota ei voi omistaa kuin se, joka rakastaa kaikkia ihmisiä yhtälaisesti, jäljitellen Jumalaa, joka rakastaa kaikkia ihmisiä yhtälaisesti ja 'tahtoo että he pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.'" (I,61)

Maksimos liittyy idän kirkon suuriin opettajiin, jotka opettavat apokatastasis- oppia, eli sitä, että lopulta kaikki pelastuvat. Hän ei sano sitä suoraan, toisin kuin Origenes tai Iisak Niniveläinen. Ehkä syynä on se, että 600-luvulla origenismi oli jo tuomittu harhaopiksi, ja Maksimosta epäiltiin siitä. Hans Urs von Balthasar huomauttaa, että Maksimos viittaa oppiin kaikkien pelastumisesta asiana, jota "kunnioitamme vaikenemalla siitä." Maksimos ehkä ajatteli, että myös pelko on tarpeen kristitylle, emmekä saa mennä pidemmälle kuin mitä Raamattu sanoo. Joka tapauksessa, Paavalin tavoin me voimme ajatella, että armo on suurempi kuin synti, ja että kaikki kuolevat Aadamissa mutta tehdään eläviksi Kristuksessa, joka alistaa täydellisen luomakunnan Isän valtaan (Room.5, 1. Kor. 15).

Tästä täyttymyksestä Maksimos kirjoittaa "Ambigua"- teoksessaan:

"Niin maailma saavuttaa täyteytensä: jäsenet yhdistetään päähän, kukin ansionsa mukaan. Pyhän Hengen rakennustaidon kautta jokainen osa saa ansaitsemansa paikan sen mukaan kuin se on edennyt hyveessä. Niin jokainen meistä saaattaa täyttymykseen tuon Ruumiin, joka saattaa kaiken täyttymykseen jokaisessa meistä, täyttäen kaiken ja saavuttaen täyttymyksensä kaikessa."

Kirkko on pelastuksen salaisuus, mutta kirkon rajat eivät ole pelastuksen rajat.

1. Kor 13 (Laskiaissunnuntain 2. lk)

"Tätä on rakkaus: kun rakastava ja rakastettu eivät enää ole kaksi erillistä olentoa, vaan yksi persoona. Se ei ole koskaan mahdollista ilman rakkautta. Niinpä siis: saavuttaaksesi oman parhaasi, älä etsi sitä. Se joka etsii omaa etuaan ei löydä sitä. Siksi Paavali kirjoittaa: Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta (1. Kor. 10:24). Sillä sinun etusi on lähimmäisesi edussa, ja hänen etunsa sinun edussasi." (Johannes Krysostomus)
Rakkaus ei etsi omaansa. "Etu" on selittävä lisämääre. Yhtä mahdollista olisi tulkita tämä myös niin, että rakkaus ei pidä kiinni omasta näkemyksestään. Kun Origenes selittää tätä, hän palauttaa mieleen Mooseksen, joka sanoi Jumalalle kansansa puolesta: "Anna anteeksi heidän syntinsä. Mutta jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi." (2. Moos. 32:32) Sitä merkitsee se, ettei etsi omaa etuaan, vaan toisen parasta. Isän- tai äidinrakkaus voi parhaimmillaan olla tätä. Myös Paavali tarjoaa siitä esimerkin sanoessaan, että hän soisi mieluummin itse olevansa kirottu pois Kristuksen yhteydestä veljiensä puolesta (Room. 9:3).
 Korkein esimerkki rakkaudesta, joka ei pidä kiinni oikeudestaan itseensä, etuunsa tai periaatteisiinsa, on tietysti Kristus, joka "ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan" (Fil 2:6-7)

Joh. 12:25-33 (Laskiaissunn. 2.vsk ev)

Se joka rakastaa sieluaan, kadottaa sen, mutta joka vihaa elämäänsä tässä maailmassa, säilyttää sen iankaikkiseen elämään.

Minkälaista itsestään luopumista Jeesus vaatii? Länsimaisen kirjallisuuden historiassa suvereenisti liikkuva Erich Auerbach löysi teoksessaan Mimesis kaksi keskiaikaista tulkintaa tästä.

Bernhard Clairvauxlainen onnittelee eräässä kirjeessään aatelismiestä, joka on vapaaehtoisesti hylännyt maailman ja mennyt luostariin. Bernhard rohkaisee häntä pysymään lujana valitsemallaan tiellä. Edessä olevia koettelemuksia hän kuvailee vaikuttavasti Hieronymuksen sanoin: "Vaikka isäsi makaisi pitkällään kynyksellä, vaikka äitisi povi paljaana näyttäisi sinulle rintojaan joista hän on sinua imettänyt, vaikka pikku sisarenpoikasi riippuisi kaulassasi, tallaa isääsi ja astu hänen ylitseen, tallaa äitiäsi ja astu hänen ylitseen, ja riennä kuivin silmin kohti ristin lippua. Suurinta hurskautta on olla tässä kohden julkma Kristuksen vuoksi." Nuorukaista kehotetaan edelleen muistamaan evankeliumin sanat, että sen mistä on luopunut, saa satakertaisesti takaisin jo tässä elämässä. Rakkaimmatkin ihmiset voivat olla meille este kilvoituksemme tiellä. Tätä merkitsee luopuminen sielustaan ja elämänsä vihaaminen Kristuksen tähden.

Franciscus Assisilainen sen sijaan neuvoo neljännessä kirjeessään: "kaikkea, mikä estää sinua rakastamasta Herraa Jumalaa, ja kaikkia, jotka tuottavat sinulle vaikeutta, sinun on pidettävä armona." Tämä on jotain vielä enemmän, kuin marttyyriuteen suostumista, jossa kärsitään vainoa sen tähden, että tunnustautuu kristityksi. Tällaisia ihmisiä, jotka estävät minua rakastamasta Jumalaa, minun on rakastettava! Franciscus kärjistää opetuksensa sanomalla: "äläkä halua että he olisivat parempia kristittyjä." (Teinonen kääntää sanat et non velis quod sint meliores Christiani toisin). Maailmassa ei saa olla yhtään veljeä, joka tehtyään syntiä niin paljon kuin ikinä on voinut syntiä tehdä ja tultuaan sitten sinun silmiesi eteen joutuisi koskaan poistumaan saamatta osakseen laupeuttasi, jos hän sitä pyytää. Ja  - Franciscus näyttää vihjaavan - vaikkei pyytäisikään! Rakkauden ja kuuliaisuuden voima ilmenee vain suostumalla pahan vallan alle, ja rakastamalla ehdoitta ihmisiä sellaisina kuin he ovat.

Kumpi näistä esimerkeistä edustaa todellista kieltäytymistä, luopumista omastaan?

1. Kor. 13 (Laskiaissunn. 2.lk)

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä.

Muistat vanhan käännöksen, jossa rakkaus on "pitkämielinen." Sitä kärsivällisyys on: kestää toista ja hänen vikojaan pitkäääään... Rakkaus ei suutu helposti eikä suunnittele kostoa. Rakkaus on lempeä, toisin sanoen sen kanssa on helppo olla tekemisissä. Se ei näytä hapanta naamaa eikä ole elämänkielteistä, niin kuin kristillisyyden sanotaan joskus olevan. Se on ystävällinen kaikkia ihmisiä kohtaan niin sanoissa, teoissa kuin asenteissa.

Rakkaus ei kadehdi.

Mikään hyvä tässä maailmassa ei ole minulta pois. Väärät opettajat tunnistaa siitä, että heille on kaikkein tärkeintä se, että vain he saavat olla hyviä ja pyhiä. Toisten ihmisten tai ryhmien hyvyys on heidän mielestään kyseenalaista teeskentelyä.

Rakkaus ei kersku, ei pöyhkeile,

Rakkaus ei pelaa kieroa peliä, se ei esitä mitään muuta kuin mitä se on,

ei käyttäydy sopimattomasti

Sopimaton käytös on kärsimättömien ja itsepäisten ihmisten käytöstä. Joskus  se voi naamioitua itsenäisyydeksi ja kaavoihin kangistumattomuudeksi, mutta pohjimmiltaan se kertoo siitä, ettei ihminen halua ottaa neuvoja vastaan keneltäkään.

ei etsi omaa etuaan

Rakkaus ei etsi omaa taloudellista etuaan, se ei etsi omaa kunniaansa, ei edes sitä että siitä pidettäisiin tai sitä rakastettaisiin. Kaikki rakkauden huomio on lähimmäisessä, siinä, mikä on hänelle parasta ja edistää hänen hyväänsä.

ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,

Tässä kohtaa veri punnitaan. Moni haluaa tehdä hyvää, mutta väsyy ja pettyy, kun huomaa, että hänen hyviä tarkoituksiaan käytetään hyväksi. Pelkästään inhimillinen rakkaus loppuu siihen. Mutta jumalallinen rakkaus jaksaa ja jaksaa. Vaikka turpaan tulee joka käänteessä. Tämä kohta voidaan kääntää myös "ei ajattele pahaa." Rakkaus ei ajattele pahaa kenestäkään. Se ei edes suo pahalle palstatilaa.

ei iloitse vääryydestä

Sellaiset ihmiset, jotka suorastaan iloitsisivat pahan tekemisestä, ovat melko harvinaisia. Paavalin tähtäimessä ovat pikemminkin sellaiset, jotka ovat uteliaita tietämään, mitä pahaa toiset ovat tehneet, millaisia luurankoja heillä on kaapeissaan. Luther opettaa, että usko tuntee toisen syntiä kohtaan enemmän myötätuntoa kuin omaa syntiään kohtaan, ja rukoilee toisen synnin tähden.

vaan iloitsee totuuden voittaessa.

Iloitsen kun saan tietää totuuden sinusta. Hyvän ja valoisan totuuden! Päinvastoin kuin väärämieliset, joiden suurin ilo on nähdä jonkun lankeavan ja suurin tuska nähdä jonkun toisen saavan kiitosta, rakkaus iloitsee siitä, että joku onnistuu ja menestyy elämässään. Se iloitsee kun toinen voittaa vaikeutensa tai kun edes kerran aurinko paistaa risukasaan (ilman että muistuttaa että itku pitkästä ilosta jne)

Kaiken se kestää,

Rakkaus kestää kaiken keskeneräisyyden, puutteellisuuden ja typeryyden mitä ihmisissä on. Kukaan ei voi langeta niin raskaasti, ettei sitä voisi antaa anteeksi.

kaikessa uskoo

Nyt ei puhuta uskosta Jumalaan vaan uskosta ihmisiin. Koska rakkaus on vilpitöntä, se uskoo jokaisen ihmisen myös olevan vilpitön. Rakastava ei lähde siitä, että ihmiset ovat petollisia (vaikka niin olisi perusteltua ajatella). Niin rakkaus antautuu huijattavaksi, petettävä ja hyväksikäytettäväksi. Ja antautuu ilomielin, koska Jumalaa ei voi huijata: se joka pettää rakkautta, pettää vain itseään.

kaikessa toivoo

Rakkaudella ei ole mitään syytä vaipua epätoivoon. Ei, vaikka maailma näyttää hukkuvan saasteisiin ja väkivaltaan. Ei, vaikka kirkossa väki vähenee ilman että pidot siitä paranisivat. Ei, vaikka näen omassa sydämessäni vain pimeyttä. Jumalalle ei ole toivottomia tapauksia!

kaiken se kärsii.

Luther sanoo: "Se kärsii kaikki vastoinkäymiset, mitkä sitä kohtaavat ja kaiken vääryyden, minkä kohteksi se joutuu. Se kestää sen, että se erehtyy uskoessaan ihmisiin ja toivoessaan heistä hyvää. Se kestää ruumiiseen, omaisuuteen ja kunniaan kohdistuvan vahingon, se tietää, ettei tällainen sitä vahingoita, koska sillä on rikas Jumala."

(muokattu Lutherin saarnasta WA 17 II, 161-174)

Gal 2:21 (Laskiaissunn. 2. vsk. 2.lk)

Jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan.

Tämä on bottom line, kun kristinuskosta uhkaa tulla moraalioppia. Nomos on universaali käsite. Paavalille VT:n Mooseksen laki edusti sitä, mutta meille se on jotain muuta. Se on tarujen seitsenpäinen lohikäärme, joka putkauttaa uuden pään joka aika. Ei siitä selviä sillä että valistuneesti hylkää perinnäisen kristillisen moraalin ahdistavana ja epäajanmukaisena ja heittää sen romukoppaan. Ehkä homot ovat päässeet kaapista, ehkä avioliiton ulkopuolella syntynyt ei enää kanna äpärän nimeä, ehkä sukupuolten tasa-arvo on ottanut huimia edistysaskelia. Mutta onko lakivanhurskaus ja sen synnyttämä epätoivo kadonnut jonnekin? Ei, se on vain löytänyt uusia, entistäkin petollisempia, muotoja. Kun ihmiset ovat kadottaneet myös lain alta vapauttavan Kristuksen, he nääntyvät entistäkin varmemmin. Kuka armahtaa sitä, joka ei ole työmarkkinoilla kilpailukykyinen? Kuka sitä joka ei ole seksikäs, innovatiivinen, terve ja tasapainoinen - toisin sanoen tuottava? Luulen että armottomampaa aikaa kuin tämä ei ole ollut. Ehkä ennen ihmiset kuolivat taudeissa kuin kärpäset, suurin osa lapsista ei ehtinyt aikuisikään. Mutta nyt, fyysisen hyvinvoinnin keskellä, ihminen tuomitaan merkityksettömäksi nollaksi. Syntiseksi tuomitsemisessakin on sentään joku merkitys, mutta ei tässä.
Ei ahdistus elämästä katoa sen johdosta, että Kristus on minun elämäni. Mutta asiat asettuvat oikeaan tärkeysjärjestykseen. Jos elämässä on kysymys suoriutumisesta, miksi kristinuskon tunnus on risti? Miksi Kristus on kuollut? Minun puolestani, sanoo Raamattu. Turhaanko?