Fil. 1.21 (17. su helluntaista, 3.vsk 2.lk)

 Elämä on minulle Kristus, ja kuolema on voitto

Se että lausuu Jeesuksen Kristuksen nimen, tarkoittaa sen tunnustamista, että meistä pidetään huolta, että emme ole kadoksissa. Jeesus Kristus on ihmisen pelastus kaikissa olosuhteissa ja kaiken sen edessä mikä pimentää hänen elämäänsä, mukaan lukien se pahuus, joka lähtee ihmisestä itsestään. Ei ole mitään sellaista, joka ei ole jo tehty hyväksi siinä tapahtumassa, että Jumala tuli ihmiseksi meidän hyväksemme. Eikä ole jäljellä muuta kuin se, että tajuamme tämän tosiasian. 

Me emme elä missään surullisessa epävarmuudessa; me olemme olemassa Jumalan kautta, joka oli armollinen meitä kohtaan jo ennen kuin meitä edes oli olemassa. On ehkä totta, että olemme ristiriidassa tämän Jumalan kanssa, että elämme Hänestä kaukana, jopa hänen vihollisinaan. Mutta sitäkin todempaa on, että Jumala valmisti sovinnon meille jo ennen kuin kävimme taisteluun Häntä vastaan.

Vaikka voikin olla totta, että meidän vieraantuneisuutemme Jumalasta on sellaista, että ihmistä voi ajatella vain kadotettuna olentona, vielä paljon todempaa on, että Jumala on toiminut sillä tavalla, toimii edelleen ja tulee toimimaan niin, että jokaiselle kadotuksen tilalle on olemassa pelastus.

Tämän uskon uskomiseen meitä kutsutaan kristillisen kirkon ja Pyhän Hengen kautta. Itse asiassa on niin, että kaikki valituksemme aiheet ja kaikki mistä meitä väistämättä ja oikeutetusti syytetään, siis kaikki huokailu, kurjuus ja epätoivo - ja siihen kaikkeen on oikeasti syytä! - eroaa kaikesta enemmän tai vähemmän satunnaisista ikävyyksistä siinä, että se valitus ja syytös mikä aina uudestaan purkautuu luomakunnan syvyyksistä, saa oikeastaan voimansa siitä ymmärryksestämme, että me ihmiset olemme Jumalan myötätunnon kohteita. Vain sen syvyydestä, mitä Jumala on tehnyt meidän puolestamme, on ymmärrettävää, että löydämme itsemme kurjuudesta. Sillä kuka olisi tietoinen ihmisen todellisesta surkeudesta, ellei se, joka on tietoinen Jumalan armosta?

(Karl Barth: Dogmatics in Outline. s.61-62)

2. Kor. 4:7 (17. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

 Tämä aarre on meillä saviastioissa, että nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.

Tämä jae on se, minkä vuoksi julkean yhä kutsua itseäni kristityksi. Siksi olenkin hieman pettynyt siihen, miten kristityt kommentaattorit ovat sitä tulkinneet. Jos lukee 1900-luvun eksegeettien kommentaareja (esim. Gyllenberg), saa kuulla, että "aarre saviastiassa" viittaa Paavalin kokemaan vainoon ja vastustukseen sekä siihen, ettei hän ollut ihmisenä komea tai vaikuttava esiintyjä. Niinkin oivaltava tutkija kuin Gerd Theissen ounastelee, että syynä Paavalin huonoudentunteeseen oli migreeni. 

Kirkkoisistäkään ei ole paljon apua. Origenes tulkitsee sinänsä mielenkiintoisesti, että Raamattu on "aarre saviastiassa", kun Jumala ilmoittaa itsensä inhimillisillä ja ristiriitaisilla kuvilla. Luther sanoo pöytäpuheissaan tähän kohtaan liittyen, että Jumala lähettää mahtavaa Perkelettä vastaan heikon ihmisen, joka on kuin särkyvä ruoko. Sekös pirua vituttaa.

Tämä on lohdullisimpia kohtia huonolle kristitylle. Näen, että Paavalin kirjeissä on kolme kohtaa, jossa hän viittaa kristittynä olemisen sietämättömään ristiriitaisuuteen. Tämän kohdan lisäksi ne ovat Room 7, jossa hän sanoo "en tee sitä hyvää mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo" ja 2. Kor. 12, jossa hän puhuu ruumiissaan ( vars. "lihassa") olevasta piikistä, "Saatanan enkelistä." Nämä kohdat eivät sano vain, että kristittynä eläminen on vaikeaa, vaan että se on sietämätöntä, mahdotonta.

Silti tässä ei ole, siinä ei pidä olla, kysymys patologisesta alemmuudentunteesta tai neuroottisesta syyllisyydentunteesta, jossa kristitty ruoskii itseään kuvitelluistakin synneistä. Se ei ole kiinnostavaa. Painopiste on tuossa "valtavassa voimassa", joka on totta riippumatta siitä, mikä minä olen tai mikä minusta on tullut. Oswald Chambers oli oikeilla jäljillä, kun hän tulkitsi tämän kohdan (jakeet 7-15) niin, että Paavali ei enää ottanut tosissaan muuta kuin Kristuksen. 

Tulkinnan avain on siinä, että tässä puhutaan Jumalasta. Ihmisten edessä en ehkä ole sen huonompi kuin muutkaan. Mutta kun vertaan itseäni Jumalaan, huomaan riittämättömyyteni, tajuan  tekopyhyyteni todellisuuden ja ehtymättömän itsepetokseni. Mutta toisaalta, koska kyseessä on Jumala, tilanteeni ei voi koskaan olla toivoton. Ehkä siksi Paavali näkee minun kurjuuteni ja Jumalan voiman välillä suorastaan kausaalisen yhteyden.

"Aarre saviastioissa", heikkoudessa täydellistyvä voima, on kristillisen huumorin pettämätön lähtökohta.

Joh. 11:35 (pyhäinpäivä)

 Jeesus itki

Milloin sinä olet viimeksi itkenyt? Ihannoimme sitä, ettei tunnu missään. Pystyt pitämään kasvot peruslukemilla, tapahtui mitä tahansa. Pillittäminen, vollottaminen, poraaminen ja monet muut itkemistä tarkoittavat negatiivissävytteiset sanat kertovat, että itkemistä ei arvosteta. Yhteiskunnassamme arvostetaan nopeaa toipumista. Moni sulkee surun sisäänsä. Hämmennymme, jos joku vielä vuosia menetyksen jälkeen ikävöi ja itkee. Surulla ei kuitenkaan ole määräpäivää. Jeesus itki. Olemme opetelleet itkemään piilossa, oman huoneen kätkössä tai vessassa. Käännämme katseen pois, kun kyynelet valuvat tai vitsailemme, että taisi tulla allerginen kohtaus. Jeesus ei piiloutunut liikutuksensa kanssa. Hän ei itkenyt yksinäisyydessä. Hän itki Marian kohdatessaan, hän itki niin että ihmiset huomasivat sen. Hän ei peitellyt kyyneliään.

Työssäni perheneuvojana olen nähnyt, että monet merkittävät muutokset ovat lähteneet liikkeelle siitä, että pariskunta itkee yhdessä. Liikutuksen hetkessä aika pysähtyy. Vaatii paljon luottamusta ja rohkeutta näyttää haavoittuvuutensa. On tervehdyttävää, jos läheinen ihminen silloin elää mukana tunteessa. En jää yksin suruni kanssa. Jeesus näki Marian ja juutalaisten itkevän, se liikutti häntä.

Itkeminen on tärkeää myös fysiologisesti. Tutkimusten mukaan itkeminen puhdistaa elimistöä haitallisista stressihormoneista. Silti meille on opetettu, että ”älä nyt turhasta itke”! Monen lapsen henkinen kipu on ohitettu tokaisemalla näin. Varsinkin poikien itkemistä on rajoitettu. Monella ei ole mallia itkevästä miehestä. Jeesus itki – merkittävä itkevän miehen malli.

Ketään ei voi painostaa itkemään, eikä kyyneleiden puute tee ihmisestä kylmempää. On paljon sellaista itkua, joka ei tule kyyneleinä ulos. Ei siis kannata arvottaa ihmisen herkkyyttä kyyneleitten perusteella. Jos itkeminen ja lohdutuksen saaminen ovat olleet omassa kokemusmaailmassa vieraita asioita, voivat omat ja toisen kyyneleet hämmentää. Tulee avuton olo: en tiedä mitä tehdä tai sanoa, kun toista itkettää. Sureva ei tarvitse sanoja, hän kaipaa lohdutusta ja läsnäoloa. Jeesus liikuttui Marian ja hänen lähipiirinsä surusta. Pidän suomen kielen sanasta ”liikuttua”. Se tuntuu paikalleen jämähtämisen vastakohdalta. Kyyneleet ja suru saavat asioita liikkeelle. Suremalla asiat pääsevät taas virtaamaan, jotain menee eteenpäin. Suru auttaa päästämään irti. Monesti ajattelemme, ettei menneille asioille voi enää mitään – turha niitä on vatvoa. Silloin unohdamme suremisen voiman. Erityinen voima on yhdessä suremisessa. Jeesus itki Marian ja juutalaisten kanssa.

Pyhäinpäivä muistuttaa kuolemasta, elämän rajallisuudesta ja ihmisen haavoittuvuudesta. Usein kätkemme haavamme toisilta ihmisiltä, rakennamme suojia. Suru ja itku raottavat näitä suojarakennelmia. Jos on riittävän turvallista, haavoittuneet ihmiset voivat jakaa kipujaan ja kokea syvää yhteyttä. Itku puhdistaa. Yhdessä itkeminen puhdistaa vielä syvemmältä. Ajatus itkevästä Jeesuksesta tuntuu lohduttavalta. Haluan mennä lähelle liikuttunutta vapahtajaa. Jeesus, sinä näet kyyneleeni, myös ne jotka ovat muilta salassa. Sinä itket kanssani silloinkin kun tuntuu yksinäiseltä. Jeesus, kaipaan myötätuntoista seuraasi tämän päivän askeliini.

(Anja Nwose: Aamuhartaus radiossa 2.11.2021)

Room. 8:19-21 (17. su helluntaista, 1. vsk 2. lk)

 Rakkaudestasiko loit katoavaisuuden? 

Häikäistyitkö niin elämän synnystä, 

että halusit yhä uudestaan, uudestaan nähdä sen?

-Rakel Liehu

Runoilija on tavoittanut tässä lyhyessä runossa sellaisen teologisen syvällisyyden, jota en muista kirkkoisiltä tavanneeni. Katoavaisuuttahan pidetään yleisesti syntiinlangenneen luomakunnan osakseen saamana kirouksena. "Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen...Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta." Voisiko runoilijan näkemys olla silti oikeutettu? Että katoavaisuus johtuisikin Jumalan halusta yhä uudestaan kutsua luotujaan olemattomuuudesta olemiseen? Siitäkö ylösnousemuksessakin on kysymys? Että Jumala kaipaa luotujaan ja kutsuu ne jälleen olemaan. Se on lopulta turvallisempi ja järkevämpikin ajatus kuin se, että minussa olisi joku osa, joka selviäisi kuolemasta. "Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut." (Job 14:15)

Job 14:1-6,13-15 (17. su helluntaista, 1.vsk 1.lk)

Ihminen, naisesta syntynyt, elää vähän aikaa ja on täynnä levottomuutta. Kuin kukka hän avautuu ja kkuihtuu, on kohta poissa, kuin varjo.

"Levottomuus" on hyvä käännös heprean sanalle, mutta eivät latinan miseria  tai kreikan orgē huonoja ole. "Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki." (Ps. 39:5) Vrt. 4:20-21.

Ja tällaista olentoa sinun silmäsi vartioi, hänet sinä vaadit eteesi tuomiolle! Voiko saastaisesta tulla puhdas? Ei koskaan!

Ihmisen täydelliseen kontingenssiin ja katoavaisuuteen liittyy selittämättömällä - lähes naurettavalla - tavalla taju eettisestä vastuullisuudesta Jumalan edessä. Ja ikään kuin tässä ristiriidassa ei olisi tarpeeksi, tulee lisäksi se, että "Voiko ihminen olla puhdas Luojansa silmissä?" (4:17) Vulgata lisää: nonne tu qui solus es. Siinä kristityt kommentaattorit epäilemättä näkevät viittauksen Välimieheen.

Ihmisen elämä on laskettu tarkoin, lasketut ovat sen kuukaudet ja päivät. Sinä olet pannut hänelle rajan, jota hän ei voi ylittää.

"Kaikella täydellisellä on rajansa" (Ps. 119:96, vanha käännös). Se on tärkeä muistutus aikana, jolloin kasvu on ihmeellinen taikasana, vaikka terve logiikka sanoo, ettei rajallisella planeetalla mikään voi kasvaa loputtomasti.

Käännä siis katseesi hänestä pois, jätä hänet rauhaan, että hän saisi iloita kuin palkkalainen työpäivän päätyttyä.

Kärsivä toivoo vain kipujen hellittämistä, niin kuin Job 7:16-19 toivoo vain kuolemaa, kivun loppumista ja raukeamista. Hän ei kuitenkaan pysty lopettamaan tähän.

Kunpa kätkisit minut tuonelaan, piilottaisit sinne, kunnes vihasi on asettunut, panisit määräajan ja muistaisit sitten minut.

Logiikka sotii tätä vastaan, mutta sydän ymmärtää, kun toivotaan, että tuonela suojelisi Jumalan vihalta, että Jumala kätkisi omansa sinne piiloon omalta vihaltaan.

Mutta voiko ihminen herätä eloon, kun hän on kuollut? Niin kauan kuin työvuoroni jatkuu, minä kuitenkin odotan, että raadanta päättyy.

Odotuksen kohteena on חֲלִיפָﬞתִי eli "muutokseni", "uudistukseni".

Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut.

"Ethän jätä kesken kättesi työtä" (Ps. 138:8). Katekismus sanoo ylosnousemuksesta: Mekin saamme uuden, kuolemattoman ruumiin, jonka esikuva on Jeesuksen ylösnousemusruumis. Näin Jumalan alkuperäinen luomistahto toteutuu meissä.

Job 19:26-29 (17. su helluntaista, 2. vsk.1.lk)

Ylösnousemususko Gregorius Suuren "Moralia" -teoksessa

Kun ihmiset huomaavat että henki erkanee ruumiista ja ruumis mätänee ja mädännyttyään muuttuu tomuksi, joka hajoaa niin pieniksi osiksi, olemattomiksi hiukkasiksi, ettei ihmissilmä voi niitä havita, he hylkäävät toivon ylösnousemuksen mahdollisuuteen. On mahdotonta, että nuo kuivat luut pukeutuisivat jälleen lihaan ja alkaisivat elää. Kuitenkin tällaisten ihmisten pitäisi uskoa ylösnousemukseen - jos ei kuuliaisuudesta, niin edes järjen perusteella. Maailma jäljittelee ylösnousemusta kaikin tavoin koko ajan. Päivän ja yön vaihtelu, vuodenajat ja puun kasvu pienestä siemenestä muistuttavat tästä. 

"Koska kaiken Luoja on järjestänyt kaiken ihmeellisellä tavalla, kaarnan kovuus on kätkettynä pehmeään siemeneen, mahtava voima oli peitettynä sen heikkouteen ja runsaiden hedelmien sato sen kuivuuteen. Miksi siis kummastella jos se, joka muovaa suuria puita pienenpienistä siemenistä, voisi halutessaan muotoilla tomun, joka on hajonnut maailman tuuliin, ihmisolennoksi.?"

Meidän pitäisi uskoa jo tämän perusteella, mutta varmemmaksi vakuudeksi Vapahtaja on kuollut ja ylösnoussut, jotta uskoisimme hänen esimerkkinsä avulla. "Minä tiedän lunastajani elävän, ja viimeisenä päivänä herään kuolleista", sanoo Job Vulgatan mukaan. 

Ylösnousemus herättää kuitenkin paljon kysymyksiä. Millainen se ruumis on? Onko se hieno kuin ilma vai samanlainen kuin se jossa kuolen. Mutta jos se on hieno, onko se todella minä, joka nousen kuolleista? Jollei se ole todellista lihaa, ei ole mitään ylösnousemusta, sillä jos se joka nousee ylös ei ole se joka kuoli, silloin ei ole ylösnousemusta.

"Ja jälleen minä pukeudun nahkaani." (19:26, Vulg.) Sana viittaa todelliseen ruumiilliseen ylösnousemukseen, josta Gregorius saa aiheen selostaa Konstantinopolissa käymäänsä debattia patriarkka Eutykhioksen kanssa eikä voi välttää leuhkimasta sillä että voitti väittelyn. Hän oli sanonut patriarkalle, että kun Paavali sanoo, että liha ja veri ei voi periä Jumalan valtakuntaa (1. Kor. 15:50), se tarkoittaa lihaa synnillisen luonnon merkityksessä.

"---ja saan lihassani nähdä Jumalan" on vahva todistus ruumiin ylösnousemuksesta. "Jollei ylösnusemuksen jälkeen ruumis ole kosketeltava, siilloinhan joku muu kuin se, joka kuoli, on nouseva." Job selventää asiaa vielä enemmän: "Näen hänet itse, omilla silmilläni, eikä joku muu."

Ruumiimme on ennen ylösnousemusta ja sen jälkeen sekä sama että eri. sama luonnoltaan mutta eri kirkkaudeltaan; sama todellisuudessa mutta erilainen voimassa.

(Moralia 14.55.69-77)

Joh. 11: 21-29 (30-31) 32-45 (17. sunn. helluntaista, 2.vsk evankeliumi)

 Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: ”Missä hänen hautansa on?” ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki.

Lasaruksen herättäminen lienee Uuden testamentin hämmästyttävin ihmeteko: mätänemistilassa olevan vainajan herättäminen henkiin. Teologisesti merkittävintä on kuitenkin se, mikä sai Jeesuksen toimimaan. Hän liikuttui. Hän itki. Tämä seikka ei ollut kirkkoisille helposti sulatettavissa. Hippolytos Roomalainen tulkitsi asian niin, että Jeesus itki vain tavan vuoksi, näyttääkseen miten kuolemantapauksen kohdalla pitää käyttäytyä, ei suinkaan siksi, että olisi ollut oikeasti järkyttynyt. Tunteet ovat jotain kuolevaiselle ihmiselle tyypillistä, ei suinkaan kaikkitietävälle Jumalalle kuuluvia.

Kuitenkin evankeliumin sanat: "Jeesus itki" ovat äärimmäisen lohduttavia. Olen monesti hautaansiunaamisessa muistuttanut surevia omaisia siitä, että kuoleman edessä meidän ei tarvitse olla vahvempia kuin Jeesus, josta Raamattu kertoo, että hän itki ystävänsä haudalla - hän, joka sentään oli kuoleman voittaja! Hän tuntee surumme sen syvimpään pohjaan asti.

Kristillisessä ihmiskäsityksessä tunnustetaan, että tunne on ihmisessä syvempää kuin ymmärrys tai tahto. Siksi meidän Herramme oli myös syvästi tunteva ihminen. Ehkä hieman yllättäen pitää todeta, että nimenomaan luterilainen teologia ottaa ihmisen tunne-elämän poikkeuksellisen todesta. Luther ja Melanchthon opettavat, että ihmisen perimmäinen kurjuus on siinä, että ihminen ei voi päättää rakastaa Jumalaa. Ihminen voi yrittää noudattaa korkeampaa moraalia ja parantaa tapansa, mutta rakkautta ei voi pakottaa. Siksi Augsburgin Tunnustus sanoo, että Pyhä Henki saa ihmisissä aikaan "sydämien uudistuksen ja uudet affektit." (CA XX, suora käännös)

Ihmeellistä ei siis ole se, että nejättä päivää haudassa maannut vainaja herää henkiin, vaan se, että meidän tuskamme koskee Jumalan Pojan sydämeen. Hän säälii meitä ja haluaa meidänkin säälivän toisiamme. "Sääli on sairautta", opettaa kova oikeistolainen ajattelu. "Syntiä ei pidä sääliä", opettaa oikeaoppinen uskonnollisuus. Sen sijaan kristillinen sääli (misericordia) yltää pidemmälle, Jumalan sydämeen saakka. Bernhard Clairvauxlainen opettaa:

"Sydämeni ei syty sääliin oman etuni vuoksi, vaan lähimmäisen hädästä tai myötätunnosta veljeä kohtaan. Sääli on aktiivinen voima, joka ei ole tahdon ohjattavissa eikä järjelle alamainen. Se pakottaa sydämen vastaansanomattomasti tuntemaan kärsivän hätää. Vaikka sääli olisi syntiä, ja vaikka olisin päättänyt olla syntiä tekemättä, en voisi olla tuntematta sääliä."

Itke meissä yhä, Kristus.

Luuk. 7: 11-16 (17. su helluntaista, 1. vsk ev)

Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi

Evankeliumeissa esiintyy sana, jota ei käytetä kenestäkään muusta kuin Herrastamme Jeesuksesta. Sana esiintyy kymmenisen kertaa ja se on vahva ilmaus, joka tarkoittaa kirjaimellisesti "tuntea jokin sisälmyksissään" (splangkhizein). Tuo kreikankielinen termi liittyy heprean sanaan, jolla Vanhassa testamentissa kuvataan sitä, miten Jahve tuntee sisimmässään kansansa kärsimykset. Se on intiimi kärsimyksen kokemus, äidillinen kokemus, äidin kärsimys joka tuntee lastensa tuskan omissa sisuskaluissaan. Jumala ilmaistaan siis äitinä, joka tuntee kansansa kärsimykset.

Kun Jeesus näkee kansanjoukot, joilla ei ole ruokaa, hän tuntee nälän oman itsensä pohjassa asti. Kun hän näkee sokeat ja spitaaliset, hän tuntee näiden taistelun omassa sisimmässään. Nähdessään rammat Jeesus tuntee heidän tuskansa sydämessään. Kun Jeesus näkee Nainin lesken, ja kuinka hänen ainoaa poikaansa kannetaan hautaan, hän tuntee tämän kivun sisälmyksissään, hän vapisee sisimmässään ja tulee liikutetuksi luita ja ytimiä myöten.

Lukiessamme tätä ihmekertomusta luemme, miten Jeesus on tuntenut ihmisten tuskan. Siinä on tapahtuman ydin, ei se muutos, joka seurasi sen jälkeen, vaan tuo ensimmäinen tapahtuma: Herra on kokenut kansansa kärsimykset sisimmässään. sydämessään, "munaskuissaan". Hän on vavissut, hän on tullut järkytetyksi. Sanat "hänen kävi sääliksi" ovat kalpeita verrattuna kreikankieliseen sanaan. Hän on liikuttunut, järkyttynyt. hän tärisee tästä sisäisestä vavistuksesta, josta on kummunnut uusi elämä. Jeesus tunsi kärsikyksen näin perusteellisesti. Hän vapisi niin perusteelliesti, että hän sai aikaan uuden elämän. Häneen sattui, ja tästä sisäisestä ja jumalallisesta liikuttumisesta virtasi paraneminen ja muutos.

(Henri Nouwen: Compassion)

Ps. 86:10-13 (17. su helluntaista, psalmi)

Sinä olet suuri ja teet ihmetekoja. Sinä yksin olet Jumala.

Tämä on kuin otsikko sille, mitä on tulossa. Se käy ilmi seuraavassa:

Herra, neuvo minulle tiesi, että noudattaisin sinun totuuttasi.
Paina sydämeeni syvälle pyhä pelko nimeäsi kohtaan.

Neuvoa tarvitaan siksi, että voisin kulkea tiellä (ut ambulem), ei siksi, että voisin esittää tiestä perusteltuja mielipiteitä. Jälkimmäisen virkkeen merkitystä sävyttävät heprean vokaalimerkit: jos luetaan יַהֵֶד , se on "tee sydämestäni yhtenäinen", kun taas יּהַדּtarkoittaa "iloitkoon sydämeni". Loppuosa on kuitenkin "että se pelkäisi nimeäsi."

Herra, minun Jumalani, sinua minä kiitän koko sydämestäni, iäti minä kunnioitan nimeäsi.

Vulgata käyttää sanoja confitebor ja glorificabo. Tunnustan ja ylistän.

Sinun hyvyytesi on suuri. Sinä nostat minut tuonelan syvyyksistä.

Ensinnäkin tässä sanotaan: sinun laupeutesi (חֶסֶד) on suuri minua kohtaan (עַלִי), ei siis noin yleisesti ottaen vaan juuri minua kohtaan. Sitten sanotaan, että Jumala pelastaa "helvetin helvetistä" tai äärimmäisestä helvetistä (de inferno extremo).

1. Kun. 17: 17-24 (17. su helluntaista 3 vsk 1 lk)

”Jahve-mies” Elia on lähetetty toimimaan Baal-kultin sydämaille, Sidonin seudulle Sarpatiin. Siellä, epäjumalanpalveluksen sydämessä, Jumalan nimi osoittaa voimansa, ensiksi siten, että köyhän lesken öljy ja jauhot eivät lopu. Jonkin ajan kuluttua kävi niin, että lesken poika sairastui. Hänen tautinsa yltyi niin pahaksi, ettei hänessä lopulta ollut elonmerkkiä (parempi käännös sanalle nešāmā kuin ”henki”). Leski sanoi silloin Elialle: ”Pitikö sinun sekaantua minun elämääni, Jumalan mies! Pitikö sinun tulla tänne vetämään minun syntini esiin ja tappamaan poikani!” Tässä huomataan miten välitön on onnettomuuden ja syyllisyyden yhteys – se on havaittavissa tänäkin aikana, jolloin synti-sanaa ei juuri käytetä. Minusta leskiäiti on pirun kiukkuinen, enkä näe häntä niin kuin Efraim Syyrialainen, jonka mielestä äiti ei suinkaan moiti profeettaa vaan ajattelee, että onnettomuus johtuu hänen synneistään. Tapostahan se häntä syyttää. [LXX:ssa Jumalan mies on muuten Jumalan ihminen.]

    Elia sanoi: ”Anna poika minulle.” Ei selittelyä eikä liioin moitetta. Hän otti pojan lesken sylistä, kantoi hänet huoneeseensa talon katolle ja laski hänet vuoteelleen.  Tästä käy ilmi, millainen asumisjärjestely talossa oli. Hän rukoili Herraa sanoen ts. huusi Herraa ja sanoi. Rukouksessa ei ole kyse vain asian esittämisestä Jumalalle, vaan avun huutamisesta. Heprean qara on sukua verbille ”cry” – onomatopoeettinen, eläimellinen huuto. Se on myös julistamista tarkoittava sana. Saarnaaja, mieti sitä!

”Herra, minun Jumalani! Tahdotko todella tuottaa onnettomuuden tälle leskelle, jonka luona asun, ja surmata hänen poikansa?”  Profeetta näyttää mallia siinä, että hänkin kapinoi Jumalan toimintaa vastaan: säästyikö poika nälkäkuolemalta vain kuollakseen sairauteen. Se ei olekaan kapinaa, vaan rukoustaistelua.

Hän ojentautui kolmesti pojan ylle ja rukoili (huusi Herraa ja sanoi): ”Herra, minun Jumalani! Anna hengen palata tähän poikaan!”  Efraim Syyrialaisen mukaan tässä on viittaus kasteeseen, jossa kutsutaan kolmea nimeä, samoin kuin Herran kolminkertaiseen alentumiseen: hän otti päälleen kuolevaisen ihmisluonnon, ojensi ruumiinsa ristinpuulle ja laskeutui tuonelaan. Herra kuuli Elian pyynnön. Henki palasi poikaan, ja hän virkosi eloon. Elia nosti pojan vuoteelta ja vei hänet kattohuoneesta alas taloon. Hän antoi pojan tämän äidille ja sanoi: ”Katso, poikasi elää.” Nainen sanoi Elialle: ”Nyt minä tiedän, että sinä olet Jumalan mies. Se, mitä sinä puhut, on todella Herran sanaa.”

Room. 8:19 (17. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä

"Silloin teistä tulee parhaita filosofeja ja luonnontutkijoita, jos opitte apostolilta katselemaan luontoa odottavana, huokaavana ja synnytystuskissa olevana, siis sellaisena joka inhoaa olemassa olevaa ja haluaa tulevaa, sitä mikä ei vielä ole olemassa", sanoo Luther Roomalaiskirjeen luennossaan. Asioiden nykyisestä tilasta ei voi paljoa päätellä. Monet elämäntarinat eivät sisällä mitään mieltä. Ainoastaan silloin, jos niitä voi tarkastella kuten osia suuremmassa rakennuksessa, kuin piirteitä suuresta taideteoksesta, niissä voi nähdä järkeä. "Niin on myös laita sen, mitä Jumala luo", sanoo Luther. "Se valmistuu lakkaamatta tulevaan kunniaan, mutta ymmärtämättömät ihmiset tarkkaavat sitä vain sen valmistumisasteella, mutta eivät koskaan sen lopullista päämäärää ajatellen." Todellinen tieto maailmasta on siis eskatologista, ja se lähtee liikkeelle kaipauksesta. "Se, joka mieluummin tutkii luotujen olemusta ja vaikutusta kuin niiden huokausta ja odotusta, epäilemättä on mieletön ja sokea, koska hän ei tiedä että luotu on luotua" (WA 56,371-372)

Joh. 5: 19-21 (17. su helluntaista, 3.vsk ev.)

Johanneksen evankeliumin mukaan juutalaiset olivat pöyristyneet Jeesuksen piittaamattomuudesta sapattikäskyä kohtaan. Hänhän oli parantanut halvaantuneen Betesdan altaalla sapattina. Jeesus oli vain lisännyt vettä kiukaalle sanomalla, että Isä tekee jatkuvasti työtä, niin kuin hänkin. Kultin häpäisemisestä siirryttiin juutalaisten mielestä Jumalan pilkkaamiseen: Jumalako sinun isäsi!

"Totisesti, totisesti: ei Poika voi tehdä mitään omin neuvoin, hän tekee vain sitä, mitä näkee Isän tekevän. Mitä Isä tekee, sitä tekee myös Poika. Isä rakastaa Poikaa ja näyttää hänelle kaiken, mitä itse tekee."

Kristinuskon mukaan Jumala näyttää Jeesuksessa omat kasvonsa. Jumala on salattu. Hän puhuu kyllä luomakunnassa, mutta siitä voimme päätellä tilanteesta riippuen joko tuhlailevaa hyvyyttä tai käsittämätöntä julmuutta. Vain Jeesus osoittaa, että Jumalalla on Isän sydän.

"Hän näyttää Pojalle vielä suurempiakin tekoja, sellaisia että hämmästytte."

Evankeliumin sisäisessä juonessa tämän voi tietysti nähdä viittauksena tulossa olevaan Lasaruksen herättämiseen kuolleista - tai Jeesuksen ylösnousemukseen. Mutta kristilliselle seurakunnalle osoitettuna se viittaa pyhän Teresan sanoihin: "uskokaa Jumalasta enemmän ja enemmän." Ei Jumala rajoitu Raamattuun, ei Pyhä Henki rajoitu kirkkoon eikä Jeesuksen evankeliumi rajoitu kristilliseen dogmatiikkaan. Ne ovat merkkejä, jotka opastavat meitä katsomaan pidemmälle, improvisoimaan armoa eteenpäin. Paavalin luettelemat armolahjat eivät ole lopullinen luettelo, niitä on lisää. Eikä sen, että UT ei hyväksy homoseksuaalisuutta, tarvitse estää meitä niin tekemästä. Pojan teot ovat suurempia kuin kuvittelemme.

"Niin kuin Isä herättää kuolleet ja antaa heille elämän, niin antaa myös Poika elämän kenelle tahtoo."

Kenelle Poika sitten haluaa antaa elämän? Entä jos minä en kuulu niihin, joille hän haluaa sen antaa? Raamattu sanoo, että Jumala tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1. Tim 2:4) "Kenelle tahtoo" ei tarkoita pelastuksen mielivaltaisuutta vaan sitä, että Kristus on siihen täysin kykenevä. Se tarkoittaa, että edes minun syntini, sokeuteni tai typeryyteni ei voi sitä estää! Jumalan työ Kristuksessa, Pyhän Hengen kautta, on elämän antamista (ζῳοποιέω), eläväksi tekemistä, nyt ja aina.

Jae 22 sanoo, että Jumala on antanut kaiken tuomiovallan Pojalle. Huomionarvoista on sekin, että verbin krinein ensimmäinen merkitys on "hyväksyä, pitää jonain." Erään kommentaattorin mielestä sana "cherish" (vaalia) on parempi käännös kuin "judge" (tuomita).