Juhannuspäivä

Kirkolla on aina toivoa

Johannes Kastaja oli "huutavan ääni erämaassa." Häneen samastuvat sananjulistajat vaipuvat helposti pahantuulisuuteen sättien maailman pahuutta, kirkon sokeutta ja pappien huonoa elämää. Kuitenkin on hyvä muistaa vaikkapa seuraava Confessio Helvetica posteriorin kappale, jossa kerrotaan, että joskus kirkko näyttää kuolleen sukupuuttoon. Jumalalla on keinonsa, eivätkä ne ole välttämättä samat kuin meidän. Siteeraan tätä Heinrich Bullingerin laatimaa, vuonna 1566 julkaistua opillista dokumenttia siksikin mielelläni, koska se edustaa sinänsä tosikkomaisena pidettyä reformoitua teologiaa.

"Joskus käy niin, että Jumala vanhurskaassa tuomiossaan sallii sanansa totuuden, katolisen uskon ja oikean jumalanpalveluksen niin hämärtyä ja tulla laiminlyödyksi, että kirkko näyttää kuolleen sukupuuttoon niin,ettei sitä enää ole olemassa. Näin näemme käyneen Elian aikana ja muulloinkin. Samaan aikaan Jumalalla on tässä maailmassa ja sen pimeydessä todelliset palvojansa, eikä heitä ole vähän, vaan seitsemäntuhatta ja enemmänkin (1. Kun. 19:18, Ilm. 7:4,9) Apostoli huudahtaa: "Jumalan laskema perustus pysyy lujana, ja siinä on merkkinä nämä sanat:'Herra tuntee omansa'" jne (2.Tim. 2:19) Sen tähden kirkkoa voi kutsua näkymättömäksi - ei niin, että ne ihmiset joista kirkko koostuu olisivat näkymättömiä, vaan koska kirkko on meidän silmiltämme piilossa ja vain Jumalan tuntema, se usein pakenee ihmisten arviointikykyä." (17.15)

Johannes Kastajan päivä

Joskus ennen vanhaan juhannuskirkkoon oli saatu saarnaajaksi oikein teologian tohtori. Hän selvitti seikkaperäisesti sitä, miten poikkeuksellinen hahmo Johannes Kastaja oli. "Itse asiassa hän ei kuulu Uuteen testamenttiin", päätteli saarnaaja. Puolen tunnin kuluttua hän totesi, ettei Johannes Kastaja oikeastaan kuulu myöskään Vanhaan testamenttiin. Niinpä tohtori teki retorisen kysymyksen: "Mihin me siis hänet sijoitamme?" Eräs isäntä nousi kirkonpenkistä ja tokaisi: "Sijoita hänet vaikka tähän. Minä menen antamaan hevoselle heiniä."

Mitä tahansa Jeesuksesta ajatellaankin, hänen liittymisensä Johannes Kastajan profeetalliseen kastajaliikkeeseen on historiallinen tosiasia. Se, että Jeesus otti kasteen Johannekselta, oli ensimmäisille kristityille vaikeakin asia. Jotkut tutkijat ajattelevat, että kristityt muokkasivat Johanneksen ja Jeesuksen suhdetta jälkimmäisen eduksi: Matteuksen evankeliumissa Johannes vastustelee kastetta, Nasarealaisevankeliumissa Jeesus itse torjuu ensin kasteen ja Ebionilaisevankeliumissa Johannes polvistuu saadakseen kasteen Jeesukselta. Miksi Jeesus, synnitön, tarvitsi kastetta? Johanneksen evankeliumissa ne ovatkin "maailman synnit" jotka hän kantaa kasteelle.

Johanneksen toiminta erottuu sekä Qumranin yhteisöstä (jonka edustajana häntä on joskus pidetty) että Jeesuksesta. Qumranin yhteisön  kaste(et) oli tarkoitettu suljetulle seurakunnalle. Johannes sen sijaan kutsui kasteelle kaikkia, niitäkin jotka pitivät itseään "Abrahamin lapsina." Jeesus ei nähtävästi kastanut juuri ketään. Hieman kärjistetysti voi sanoa, että Johanneksen julistus oli tuomion, Jeesuksen ilon sävyttämä.

Aikalaistodistuksen (Josefus) mukaan Johannes oli vähintään yhtä tunnettu hahmo maailmalla kuin Jeesus. Eläessään hän oli varmasti suurempikin. Antaahan Jeesus hänelle tunnustuksen, että hän on suurin naisesta syntyneiden joukossa, ja Apostolien teoissa kerrotaan Efesoksessa asti kokoontuneesta johanneslaisesta porukasta.

Johannes kuului (niin kuin Luukas kertoo) pappissukuun. Hänen elämänsä, joka sisälsi heinäsirkkojen syöntiä ja elämää hippinä erämaassa, oli kuitenkin julkista sanoutumista irti papillisuudesta. Ehkä se oli hänen kansansuosionsa salaisuus. "Sua ei kyllä uskois papiksi."

Ap.t.14:15-17 (Juhannusp. 2.vsk 2.lk)

Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka Paavali ja Barnabas Lystran kaupungissa paransivat ramman miehen. Kaupungin asukkaat tulkitsivat tapahtuman niin, että nyt ovat jumalat tulleet ihmishahmossa heidän luokseen. He kutsuivat Barnabasta Zeukseksi, Paavalia taas Hermekseksi, koska hän oli heistä kahdesta se, joka puhui. Kun paikallinen pappi asetteli  härkiä valmiiksi heille uhrattaviksi, Paavali ja Barnabas repäisivät vaatteensa ja sanoivat: ” "Mitä te oikein teette? Ihmisiä me vain olemme, samanlaisia kuin te. Me julistamme teille hyvää sanomaa ja kehotamme teitä luopumaan näistä tyhjänpäiväisistä jumalista ja kääntymään elävän Jumalan puoleen, hänen, joka on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on. Menneiden sukupolvien aikana hän on sallinut kaikkien kansojen kulkea omia teitään, mutta silti hän ei ole jättänyt antamatta todistusta itsestään. Hän on tehnyt teille hyvää, hän on antanut vettä taivaalta ja sadon ajallaan, hän on ravinnut teidät ja täyttänyt teidät ilolla." Näin sanoen he saivat juuri ja juuri väen estettyä uhraamasta heille.

Paavalin sanoissa lystralaisille ei ole vain moitetta epäjumalanpalveluksesta, vaan myös muistutusta Jumalan hyvyydestä, jonka nuo pakanat jo tunsivat. Paavali nimenomaan vetoaa kuulijoiden omaan kokemukseen siitä, miten Jumala on armossaan pitänyt heistä huolta. Jumala on antanut vettä taivaalta ja sadon ajallaan, hän on ravinnut heidät ja täyttänyt heidät ilolla. Tämä Jumala lähestyy heitä nyt Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa. Paavali tahtoo sanoa, että pakanat kyllä tuntevat jo tämän oikean Jumalan, mutta he ovat eksyneet palvelemaan tyhjänpäiväisiä epäjumalia, vaikka he tietävät että todellinen Jumala, joka on luonut taivaan ja maan, on jotain enemmän.  Tämä ajatus, että Jeesuksen Kristuksen Isä ei ole pakanoille täysin vieras, toistuu Apostolien tekojen luvussa 17:  

Paavali sanoi Ateenan Areiopagille kokoontuneille kreikkalaisille filosofeille:

"Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta.  Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan. "Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä.  Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin - itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. "Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: 'Me olemme myös hänen sukuaan.' ”(17:22-28)

Paavali ei sanonut: jaaha, täällä te vain makoilette joutavia pohtimassa . Ei, hän sanoi, että hän tuli puhumaan siitä, jota ateenalaiset jo tietämättään palvelivat. Hän myös siteerasi puheensa tueksi kreikkalaista runoilijaa.

Miksi tämä on niin merkittävää? Toisinaan ajatellaan, että kristinusko on jotain aivan muuta kuin muut uskonnot tai maallinen filosofia. Niin onkin. Ylösnoussutta Jeesusta Kristusta ei julista muu kuin kristinusko. Mutta kristinuskon voi nähdä myös kaikkien uskontojen ja kaiken elämänviisauden täyttymyksenä, johon kaikki –tietäen tai tietämättään– viittaa.

Viisauden kirja, yksi Vanhan testamentin apokryfikirjoista, selittää epäjumalanpalveluksen syntyä näin:

”Tyhjän veroisia ovat luonnostaan ne ihmiset, jotka eivät ole oppineet tuntemaan Jumalaa, eivät kaikesta näkemästään hyvästä ole tavoittaneet Häntä joka on eivätkä hänen töitään katsellessaan ole tunnistaneet niiden tekijää. Tuli ja tuuli ja kevyt ilma, tähtiholvi, pauhaavat vedet ja taivaan valot – siinä heidän jumalansa, maailman herrat. Jos he ovat ihastuneet niiden kauneuteen niin että ovat luulleet niitä jumaliksi, ajatelkoot, kuinka ylivertainen niiden valtias on, sillä itse kauneuden alkusyy on ne luonut. Jos he ovat ihailleet niiden mahtia ja voimaa, päätelkööt näkemästään, kuinka paljon mahtavampi niiden luoja on. Kun katsoo suurta ja kaunista luomakuntaa, katsoo samalla sen tekijää. Kovin ankarasti heitä ei tule moittia –ehkä he vain ovat eksyneet etsiessään Jumalaa, pyrkiessään löytämään hänet. Hänen töittensä keskellä eläessään he ovat tutkineet niitä, ja niiden kauneus on saanut heidät valtoihinsa. Silti heille ei voi antaa anteeksi. Jos heistä tuli niin viisaita, että he tutkivat maailmankaikkeutta, kuinka he eivät jo aikaisemmin löytäneet sen Herraa?” (Viis. 13:1-9)

Epäjumalanpalveluksen ongelmana ei ole se, että ihmiset tarkkailevat luomakuntaa. Ongelmana on se, että he eivät näe sitä sellaisena kuin se on: Jumalan täydellisenä ja kauniina lahjana. Ihmiset joko palvovat sitä mitä he havaitsevat suurimpina ja kauneimpina luomakunnassa, tai sitten he pitävät sitä turhana kuten sellaiset jotka väheksyvät kaikkea näkyvää ja aistillista ja  ajattelevat että vain sisäisellä ja henkisellä on väliä . Jumalan voi tuntea hänen luomakunnassaan, sillä hän on kaiken kauneuden alkusyy.

Vanhassa testamentissa meille puhutaan sekä profeetallisesti että papillisesti, opettaa amerikkalainen teologi Reinhold Niebuhr. Vanhan testamentin profeetta on se, joka julistaa väsymättä että Jumala on toisenlainen kuin te kuvittelette. Profeetta ajaa Herran huoneesta pois kaiken inhimillisen viisauden, kaikki ihmisten keksimät uhrimenot, kaikki ajalliset arvojärjestykset, sanalla sanoen kaikki mitä ihmiset kuvittelevat parhaaksi mitä heillä on Jumalalle tarjota. Profeetta sanoo: Ei, Jumala ei ole sellainen miksi te hänet kuvittelette. Toisaalta Jumala asetti Vanhassa testamentissa myös papit, joiden tehtävä oli välittää Jumalan siunausta kaikelle mitä ihmisten elämänpiiriin kuului: lapset, karja ja vilja ja kaupankäyntikin. Pappi julistaa, että se mikä on ihmisessä parasta on myös vertauskuva jumalallisesta ja edustaa hänen hyvyyttään.  Myös Uusi testamentti jatkaa sekä profeetallista että papillista julistusta. Paavali julistaa ristiinnaulittua Kristusta, jonka juutalaiset torjuvat herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta (1.Kor.1:23). Tässä hän on tinkimättömän profeetallinen. Mutta kun hän kertoo lystralaisille Jumalasta joka on ravinnut heidät ja täyttänyt heidät ilolla, hän on papillinen: hän haluaa saada pakanat tajuamaan, että Jumalan hyvyys ympäröi heidät jo nyt, Jumala on koko ajan pitänyt huolta heistä. Että heidän ei tarvitsisi olla asiasta epävarmoja, Jumala on herättänyt  Poikansa Jeesuksen kuolleista ja osoittanut olevansa se armahtava Isä, jota he ovat saattaneet jo aavistaakin.

Juhannuksena voi keskittyä sanoihin ”hän on täyttänyt teidät ilolla”. Kaikki ilo on Jumalan lahjaa. En tarkoita vahingoniloa enkä sitä etäisesti iloa muistuttavaa tunnetta joka synnintekijällä saattaa olla hänen onnistuessaan synnin teossa. Kaikki viaton ilo on lahjaa Taivaan Isältä. ”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi.” Jaak.1:17 Se että tuntee syvää täyttymyksen tunnetta keskikesän auringossa kylpevää maalaismaisemaa katsellessaan, ei ole mikään pinnallinen asia.

Kyllä minä sen ymmärrän, että tämän elämän ilot tuntuvat joskus pinnallisilta. Kun ihminen tulee uskoon, se kokemus voi olla niin valtava, että se jakaa koko elämän ajanjaksoihin ”ennen” ja ”jälkeen”. Ja tuntuu siltä, että ennen oli pimeys, nyt on valkeus. Mutta vähitellen oppii näkemään, että  Jumalan hyvyys oli monin tavoin läsnä elämässäni silloinkin kun en sitä tajunnut. Ilo Herrassa ei ole iloitsemista jostakin syvällisemmästä asiasta kuin ohikiitävän elämän kauneudesta. Ilo Herrassa on iloa, jolle mikään aihe ei ole liian vähäpätöinen.

Tuosta ilosta todisti itse päivänsankari, Johannes Kastaja, sanoessaan: ”Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen.” (Joh.3:27) Hänen ilonsa oli täydellistä saadessaan kuulla sulhasen ääntä, vaikka siitä ei hänelle juuri mitään hyötyä ollutkaan.

Luuk 3:1-11, Johannes Kastajan päivä

Gregorius Suuri saarnasi vuonna 590 näin.
”Ja hän lähti liikkeelle ja kulki kaikkialla Jordanin seudulla julistaen parannuksen kastetta syntien anteeksisaamiseksi.” Niin kuin kaikki varmasti tietävät, Johannes ei pelkästään julistanut parannuksen kastetta, vaan myös kastoi monia. Hänen kasteensa ei kuitenkaan voinut välittää syntien anteeksiantamusta. Mikään muu kuin Kristuksen kaste ei voi tuottaa meille syntien anteeksiantamusta. Sen tähden on syytä panna merkille että tässä sanotaan ”julistaen parannuksen kastetta syntien anteeksiantamiseksi.” Hän julisti kastetta, joka päästää synneistä – mitä hän ei itse voinut toimittaa. Samalla tavoin kuin Johannes julistuksensa sanalla ennakoi Isän lihaksi tullutta Sanaa, hän myös kasteellaan ennakoi parannuksen kastetta, joka päästää synneistä. Niin kuin hänen puheensa oli Vapahtajan läsnäolon edelläkävijä, myös hänen kasteensa oli tulevan totuuden varjo.
”Tapahtui niin kuin on kirjoitettuna profeetta Jesajan kirjassa: ’Ääni huutaa autiomaassa: raivatkaa Herralle tie, tasoittakaa hänelle polut!’” Johannes Kastaja vastasi nimenomaan näin, kun häneltä kysyttiin, kuka hän on: ”Minä olen ääni, joka huutaa autiomaassa.”[1] Niin kuin aiemminkin on todettu, profeetta kutsuu häntä ääneksi, koska hän kulkee edeltä.[2] Mitä hän sitten huutaa, kerrotaan sanoissa ”raivatkaa Herralle tie, tasoittakaa hänelle polut.” Jokainen joka saarnaa oikeaa uskoa ja hyviä tekoja tekee juuri tätä: hän valmistaa tietä saapuvalle Herralle kuulijoiden sydämiin. Jotta Herra tulisi armonsa voimalla ja valaisisi totuuden valolla, hänelle valmistetaan suoria pokuja, kun hyvän saarnan sanoilla herätetään sielussa puhtaita ajatuksia.
”Kaikki rotkot täytettäköön, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon.” Rotkot eivät tässä tarkoittane muita kuin nöyriä ja vuoret tai kukkulat ylpeitä ihmisiä. Kun Herramme saapuu, rotkot täytetään ja vuoret ja kukkulat alennetaan hänen omien sanojensa mukaisesti: ”joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”[3] Rotkot kohoavat silloin kun ne täytetään, kun taas vuoret ja kukkulat vähenevät kun ne alennetaan.Samin pakanakansat saavat armon täyteyden uskosta Kristukseen Jeesukseen, joka on välittäjä ihmisten ja Jumalan välillä, kun taas Juudea menettää epäuskonsa tähden sen, mistä se pöyhkeili. Kaikki laaksot täytetään, kun nöyrien sydämet täyttyvät Jumalan sanan opetuksen kautta hyveiden armolla. On kirjoitettu: ”Hän puhkaisee lähteitä rotkoihin”[4] sekä ”laaksot lainehtivat viljaa.”[5] Vesi virtaa alas vuorilta, sillä totuuden oppi karttaa ylpeitä sieluja. Mutta sen sijaan rotkoihin puhkeaa lähteitä, kun nöyrät ottavat vastaan julistetun sanan. Näin me näemme ja huomaamme laaksojen lainehtivan viljaa, kun ne, joita tässä maailmassa halveksitaan vähäisinä ja yksinkertaisina, saavat vatsansa täyteen totuuden ruokaa.
Kun ihmiset näkivät Johannes Katajan ihmeellisen pyhyyden, he uskoivat hänen olevan se ainutlaatuinen, suuri ja korkea vuori, josta on kirjoitettu: ”Aikojen lopulla Herran pyhäkön vuori kohoaa ylimpänä vuorista, korkeimpana kukkuloista.”[6] Ajateltiin hänen olevan Kristus, niin kuin evankeliumi kertoo: ”Kansa oli odotuksen vallassa. Kaikki pohtivat, oliko Johannes Kristus.”[7] Häneltä kysyttiin: Oletko sinä Kristus? Jollei Johannes olisi ollut omissa silmissään rotko, hän ei olisi voinut täyttyä armon Hengellä. Merkiksi tästä hän vastasi: ”Tulee minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja.”[8] Hän sanoi myös: ”Sulhanen on se jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin ja iloni on nyt täydellinen. Hänen on tultava suuremmaksi ja minun pienemmäksi.”[9]
Vaikka hänen poikkeuksellinen hyveellisyytensä sai ihmiset uskomaan että hän on Kristus, hän ei pelkästään kiellä olevansa Kristus vaan vieläpä kiistää kelpaavansa edes avaamaan tämän kengännauhoja – se tarkoittaa: tutkimaan hänen lihaksi tulemisensa salaisuutta. Luultiin, että kirkko on hänen morsiamensa, kun häntä pidettiin Kristuksena. Mutta hän sanoo: sulhanen on se jolla on morsian. Hän sanoo siis ettei hän ole sulhanen vaan sulhasen ystävä. Hän ilmaisee iloitsevansa – ei oman äänensä, vaan – sulhasen äänen kuulemisesta. Hänen sydämensä ei iloitse siitä, että ihmiset kuuntelevat nöyrästi hänen sanojaan, vaan siitä että hän kuulee sisäisesti Totuuden äänen julistaakseen sitä muille. Hän sanoo syystä iloaan täydelliseksi, koska kenelläkään joka iloitsee omasta äänestään, ei ole täydellistä iloa.
Hän jatkaa: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” Missä mielessä Kristus sitten on tullut suuremmaksi ja Johannes pienemmäksi? Kun ihmiset näkivät Johanneksen pidättyväisyyden ja sen miten hän eli ihmisistä erillään, he ajattelivat hänen olevan Kristus. Mutta kun he näkivät Kristuksen aterioivan publikaanien kanssa ja kulkevan syntisten seurassa, he ajattelivat, ettei tämä ole Kristus, vaan profeetta. Mutta myöhemmin, kun Kristus, jota pidettiin profeettana, paljastui Kristukseksi ja Johannes, jota pidettiin Kristuksena, havaittiin profeetaksi, kävi toteen se mitä Kristuksen edelläkävijä sanoi: ”hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” Kansan silmissä Kristus tuli suuremmaksi, kun hänet tunnistettiin siksi mikä hän oli, ja Johannes tuli pienemmäksi, kun häntä lakattiin kutsumasta siksi, mikä hän ei ollut. Johanneksen pyhyys säilyi, koska hän pysyi nöyränä sydämessään. Monet muut ovat langenneet koska ovat ylpistyneet kuvitellessaan itsestään suuria. Sen tähden sanotaan: ”Kaikki rotkot täytettäköön, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon.” Sillä nöyrät ottavat vastaan ne lahjat, joita ylpeiden sydän vierastaa.
”Tulkoot mutkat suoriksi, louhikot tasaisiksi teiksi.” Mutkat tulevat suoriksi silloin, kun pahantekijöiden kieroon kasvaneet sydämet alistuvat vanhurskauden ohjattaviksi. Ja louhikot muuttuvat tasaisiksi teiksi, kun karkea ja kiivas mieli pehmenee taivaallisen armon avulla lempeäksi. Kun sydämen kiivaus torjuu totuuden sanan, se on kuin kivi johon matkamiehen jalka kompastuu. Mutta kun lempeä armo pehmittää mielen kiivauden ottamaan vastaan kehotuksen tai nuhteen, saarnaja löytääkin tasaisen tien sieltä, missä hän ei tien louhikkoisuuden vuoksi aikaisemmin pystynyt kulkemaan.
”Kaikki liha saa nähdä Jumalan pelastuksen.” Jos kaikki liha tarkoittaa kaikkia ihmisiä ja Jumalan pelastus Kristusta, eiväthän kaikki ihmiset voi millään häntä tässä elämässä nähdä? Suuntaako profeetta tässä profeetallisen katseensa pikemminkin viimeisen tuomion päivään? Silloin kun taivaat avautuvat ja Kristus ilmestyy häntä palvelevien enkeleiden kanssa istuen apostoliensa seurassa, sekä valitut että tuomitut saavat nähdä hänet. Silloin vanhurskaat iloitsevat loputtomasti ja jumalattomat huokailevat iankaikkisesti saamaansa rangaistusta. Että tämä lause viittaa nimenomaan siihen että kaikki tulevat näkemään viimeisellä tuomiolla, käy ilmi seuraavasta: ”Kun ihmisiä tuli joukoittain kastettavaksi, Johannes snaoi heille:’Te käärmeen sikiöt! Kuka teille on sanonut, että te voitte välttää tulevan vihan.’” Tuleva viha on viimeisen tuomion uhka, jota syntinen ei silloin voi paeta, ellei hän nyt käänny katuen tekemään parannusta. Huomattakoon, että pahojen vanhempien tekoja jäljitteleviä pahoja vesoja kutsutaan käärmeen sikiöiksi. Ihmiset, jotka kadehtivat ja vainoavat hyväntekijöitä, kostavat kärsimänsä pahan, pyrkivät loukkaamaan lähimmäisiään ja etsivät siinä kaikessa omaa nautintoaan, ovat kuin myrkyllisistä vanhemmista syntyneitä myrkyllisiä lapsia.
Kun kerran olemme syntisiä ja pahojen tottumuksiemme pauloissa, hän myös kertoo meille, mitä meidän on tehtävä paetaksemme tulevaa vihaa: ”Tehkää parannuksen soveliaita hedelmiä.” Näissä sanoissa huomio kiinnittyy siihen, että sulhasen ystävä ei ainoastaan kehota tekemään parannuksen hedelmiä, vaan nimenomaan soveliaita hedelmiä. On siis eri asia tuottaa hedelmää kuin parannuksen soveliaita hedelmiä. Näiden parannuksen soveliaiden hedelmien jäljille pääsemme sanomalla ensiksi, että jos joku ei ole tehnyt mitään väärää, hänellä on täysi oikeus nauttia siitä, mikä on luvallista. Siinä määrin kuin hän tekee hyvää, hänen ei tarvitse – ellei hän sitten tahdo – luopua siitä mitä maailma tarjoaa. Mutta jos joku on langennut haureuteen tai – vielä pahempaa – aviorikokseen, hänen tulee pidättäytyä luvallisesta samassa määrin kuin hän muistaa harjoittaneensa luvatonta. Hyvien tekojen hedelmän ei pidä olla samanlainen enemmän ja vähemmän rikkoneilla tai niillä jotka eivät ole langenneet kertaakaan ja useasti langenneilla. ”Tehkää parannuksen soveliaita hedelmiä” on ohje, joka neuvoo jokaisen omaatuntoa etsimään sitä innokkaammin hyötyä hyvistä teoista, mitä suurempaa vahinkoa hän on saanut pahuudestaan.
Juutalaiset olivat ylpeitä jalosta syntyperästään eivätkä halunneet tunnustaa olevansa syntisiä, koska olivat Abrahamin siementä. Heistä sanotaan: ”Älkää ruvetko ajattelemaan:’Olemmehan me Abrahamin lapsia.’ Minä sanon teille: Jumala pystyy herättämään Abrahamille lapsia vaikka näistä kivistä.”
Kivet tarkoittavat tietysti pakanallisia sydämiä, jotka ovat kykenemättömiä käsittämään Jumalan kaikkivaltiutta. Myös joistakin juutalaisista sanotaan: ”Minä otan teidän rinnastanne pois kivisydämen.”[10] Nimitys ”kivet” ei ole sopimaton kuvaamaan pakanoita myös siksi, että hehän palvovat kiviä. Niin kuin on kirjoitettu: ”Niiden kaltaisiksi tulevat niiden tekijät, kaikki jotka niihin turvaavat.”[11] Näistä kivistä on nyt herätetty Abrahamille lapsia, kun kovat pakanasydämet ovat tulleet uskoviksi Abrahamin jälkeläiseen eli Kristukseen. Heistä on näin tullut hänen lapsiaan, kun he ovat yhdistyneet hänen siemeneensä.
Tätä julistaa myös pakanoiden oma apostoli: ”Jos kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä.”[12] Jos siis me olemme Abrahamin jälkeläisiä kun uskomme Kristukseen, juutalaiset ovat epäuskonsa tähden lakanneet olemasta Abrahamin jälkeläisiä. Tuomion pelottavana päivänä hurskaat vanhemmat eivät ole hyödyksi pahoille lapsilleen, kuten profeetta todistaa: ”Vaikka siellä olisivat Nooa, Daniel ja Job, eivät hekään voisi pelastaa edes poikiaan tai tyttäriään, niin totta kuin elän, sanoo Herra Jumala. Vain he itse säästyisivät vanhurskautensa tähden.”[13] Samoin eivät hyvät lapset ole pahoille vanhemmille mitenkään hyödyksi – pikemminkin lasten hyvyys lisää vanhempien syyllisyyttä, kuten Totuus itse sanoo juutalaisille, jotka eivät uskoneet: ”Jos minä ajan pahoja henkiä ihmisistä Belsebulin avulla, kenen avulla sitten teikäläiset niitä karkottavat? Heistä te saatte itsellenne tuomarit.”[14]
Teksti jatkuu: ”Nyt on jo kirves pantu puun juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, kaadetaan ja heitetään tuleen.”
Tämän maailman puu on koko ihmissuku. Kirves puolestaan on Vapahtajamme. Sen varteen voidaan tarttua niin kuin hänen ihmisyydestään, mutta jumaluutensa puolesta se iskee. Kirves on jo pantu puun juurelle niin, että vaikka se vielä odottaa kärsivällisesti, voidaan jo nähdä, mitä se tulee tekemään. ”Jokainen puu joka ei tee hyvää hedelmää,kaadetaan ja heitetään tuleen.” Jokainen huonoksi havaittu löytää itsensä Gehennan kuluttavasta tulesta, koska hän täällä ollessaan on halveksinut hyvien tekojen hedelmän tuottamista. Huomaa, ettei kirvestä ole pantu oksien, vaan juuren viereen. Pahojen lasten poistaminen olisi hedelmättömien oksien leikkaamista. Mutta kun koko suku vanhempineen poistetaan, hedelmätön puu kaadetaan juurineen, jolloin ei jää mitään, mistä kelvoton vesa voisi nousta.
Nämä Johannes Kastajan sanat saivat kuulijat niin levottomiksi, että seuraavaksi kerrotaan: ”Ihmiset kysyivät häneltä:’ Mitä meidän sitten tulee tehdä.’”[15] Nämä ihmiset jotka kysyivät neuvoa, olivat näet pelon vallassa.
”Hän vastasi heille:’ Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin.”
Paita on ihmiselle välttämättömämpi kuin viitta. Parannuksen soveliaat hedelmät tarkoittavat sitä, että meidän ei tule jakaa lähimmäistemme kanssa vain toissijaisia ja hyödyllisiä asioita, vaan myös sitä mitä välttämättä tarvitsemme, kuten ruokaa ravinnoksemme ja paitaa suojaksemme. Laissa on kirjoitettuna: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Jos ihminen ei jaa lähimmäisensä kanssa sitä mitä tämä tarvitsee koska hän tarvitsee sitä itsekin, se osoittaa, että hän rakastaa lähimmäistään vähemmän kuin itseään. Tässä kuitenkin sanotaan että kaksi paitaa pitää jakaa. Yhden paidan kohdalla se ei onnistu. Jos yhden paidan jakaa kahdelle, kumpikaan ei tule vaatetetuksi. Puolikkaan paidan kanssa käy niin, että sekä saaja että antaja jäävät alasti.
On tärkeää tietää että laupeudentekoja pidetään ensisijaisina ”parannuksen soveliaina hedelminä.” Itse Totuus sanoo:”Antakaa köyhille, silloin kaikki on teille puhdasta.” [16]Samoin: ”Antakaa, niin teille annetaan”.[17] On myös kirjoitettu, että ”vesi sammuttaa palavan tulen ja laupeus sovittaa synnit” ja ”sulje almusi köyhän syliin ja hän rukoilee puolestasi.[18] Eräs hyvä isä neudoo poikaansa sanoen: ”Jos sinulla on paljon, niin anna paljon almuja paljostasi; jos sinulla on vähän, niin älä arkaile antaa almuja vähästäsi.”[19]
(Hom. in Ev. 20,2-11)

---

[1] Joh. 1:23
[2] Ks. saarna 7,2.
[3] Luuk.14:11
[4] Ps. 104:10 LXX
[5] Ps. 65:14
[6] Miika 4:1.
[7] 3:15
[8] Mark. 1:7
[9] Joh. 3:29-30.
[10] Hes. 36:26
[11] Ps. 115:8
[12] Gal. 3:29
[13] Hes. 14:20
[14] Luuk. 11:19
[15] sanaleikki: ’turbae’=ihmiset, ihmisjoukko. ’turbata’=levottomat.
[16] Luuk. 11:41
[17] Luuk. 6:38
[18] Sir. 3:30, 39:15 (Vulgata)
[19] Tob. 4:8

Johannes Kastajan päivä

EDELLÄKÄVIJÄ

Tartun viittasi liepeeseen,
se on raskas valosta kuin enkeliesi ruumiit.
Mies erämaassa puhui sinusta
hän murskasi sanasi suussaan ravinnoksi,
hän uurasti pukeutuneena eläinten taljoihin,
kuivien ruokojen leikkaamilla haavoilla merkittynä,
heinäsirkkojen ruokkiessa häntä ruumiillaan.

Edelläkävijä otti veden kämmeneensä
ja laski sen päälaellesi ja vesi sai kyyhkysen muodon.
Hän teki heinäsirkkojen siivistä ehtoollisleivän,
erämaan virran vesi muuttui sinun vereksesi,
heinäsirkkojen siivet sinun lihaksesi.
Kastoi sinut ja vesi sai linnun muodon,
virrassa seisten otit vastaan virran jumalan
hengeltä, joka oli ennen sinua.
Tulit kaikkien vesien pyhittäjäksi
kun hän kastoi sinut.
Mutta lintu laskeutui päähäsi
ja otit vastaan maailman herruuden,
arkin kyyhkynen palasi sinuun.

-Helvi Hämäläinen

Luuk. 1:67-79 (Juhannusp. vaiht.)

Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä. Korkeudesta saapuu luoksemme päivän koitto. Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle.

Jumalan armahtava laupeus (σπλάγχνα ἐλέους) on etymologialtaan se, mikä kuohuttaa Jumalan sisintä, vääntää hänen sisuskalujaan! Mitä taas tuohon päivänkoittoon tulee, Malakia sanoo siitä: "Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla." (Mal. 3:20)
Jo Jesaja lupasi joulun profetiassa valkeuden niille, jotka pimeydessä vaeltavat, ja myöhemmin hän sanoo: "Katso, pimeys peittää maan, yön synkkyys kansat. Mutta sinun taivaallesi kohoaa aamunkoi, Herran kirkkaus hohtaa sinun ylläsi." (Jes. 60:2)
Sakariaan kiitosvirsi, joka on yksi hautajaisteksteistäkin, puhuu pimeyden varjossa eläville, joita Jesaja tahtoi erityisesti rohkaista:
"Joka kulkee syvällä pimeydessä ilman valoa, luottakoon Herran nimeen ja turvautukoon Jumalaan." (50:10)
Rauhan tietä he eivät tunne, sanoi profeetta myöskin. Ihmiset astelevat mutkaisia polkuja saavuttamatta rauhaa. (Jes. 59:8). Samassa luvussa kuvataan sitä, kuinkaHerra itse ryhtyi toimeen. Herra teki Kristuksessa rauhan.
"Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksne Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa." (Room. 5:1)
Tämä Jumalan työ ja sanoma siitä kuuluu kaikille. Meidän on avarruttava, vanhat raamit eivät riitä:
"Jerusalemin ympärille ei enää rakenneta muureja, niin paljon asukkaita ja karjaaa siellä on tulevina aikoina. Minä olen tulimuuri sen ympärillä - sanoo Herra - ja asun sen keskellä täydessä kirkkaudessani." (Sak. 2:8-9)

Jes. 51:6 (Juhannusp. 2.vsk. 1.lk)

"Kohottakaa katseenne taivasta kohden, katselkaa alhaalla leviävää maata!
Taivas hajoaa kuin savu ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate,
sen asukkaat kuolevat kuin kärpäset.
Mutta minun pelastukseni pysyy iäti eikä minun vanhurskauteni murene."

Missä Jumala oli, kun tsunami tappoi kymmeniätuhansia? Tai kun ihmiset kuolevat nälkään Etelä-Sudanissa? Nämä kysymykset ovat inhimillisiä. Kirkon edustajina meidän on tunnettava niiden tuskallisuus. Mutta on myös tunnistettava se, että ne eivät ole kovin kummoista teologiaa. "Miksi Jumala annat viattomien kuolla" on ymmärrettävä vain tunteenpurkauksena Jumalaa kohtaan, ei oikeasti teologisena kysymyksenä. Katastrofin kohdatessa on myönnettävä, ettei mitään sellaista ole tapahtunut, joka horjuttaisi olevaisen järjestystä. Ihmiselle ominainen valheellinen turvallisuudentunne vain on mennyt, eikä se ole pelkästään paha asia. Raamattu sanoo - kuten tässä - että tämä elämä on haurasta, me kuolemme kuin kärpäset. Jumalan vanhurskaus ja pelastus on jotain enemmän, ei tämän lyhyen elämän ehtoihin sidottua. Me turvaamme tähän:

"Minä olen Herra, sinun Jumalasi, minä nostatin meren pauhuun, minun nimeni on Herra Sebaot. Minä olen pannut sanani sinun suuhusi ja kätkenyt sinut kätteni suojaan. Minä, joka levitin auki taivaan ja laskin maan perustukset, minä sanon Siionille: 'Sinä olet minun kansani.'" (51:15-16)