Luterilaisia ajatuksia


 Luterilaisia ajatuksia

Luterilaisuus on uskontojen joukossa kuin maastohiihto urheilulajien keskuudessa. Se on meille suomalaisille tuttua, kaikki luulevat sen osaavansa. Se on kuitenkin ollut julkisuudessa yleensä ikävien asioiden johdosta ja sen loiston päivät tuntuvat olevan takanapäin. Mediaseksikkyydestä, niin kuin ilmaisu kuuluu, ei ole tietoakaan.

Kun reformaation 500-vuotisjuhla oli käsillä 2017, ajattelin kirjoittaa pieniä juttuja luterilaisesta uskosta siitä vinkkelistä, mitä 2000-luvun ihminen siitä saa. Osa alla olevista teksteistä julkaistiin merkkivuoden sivustolla. Lukija voi ajatella että esittelen kummallisen käsityksen luterilaisuudesta. Minua voi syyttää siitä, että valikoin tekstejä ja poimin kirkkoni traditiosta vain sellaisia piirteitä jotka miellyttävät minua ja sopivat omaan näkemykseeni. Myönnän siinä tapauksessa kritiikin oikeutetuksi. Oikeastaan siitä Lutherin teologiassa on kysymys. Luther löysi Raamatusta yhden ajatuksen, jonka valossa hän tulkitsi kaiken muun. Tuo ajatus tunnetaan nimellä ”jumalattoman vanhurskauttaminen” ja Lutherin mielestä jokainen Raamatun kirja julisti sitä. Voimme olla asiasta eri mieltä, mutta se mitä Luther tämän oivalluksen valossa löysi, on paikoitellen edelleen hyvin puhuttelevaa. Ekumeenisessa keskustelussa on ymmärretty, että Lutherin teologian parhaat puolet ovat koko kristikunnalle hyödyllistä opetusta.  

1. Itse kunkin Jumala on se mitä hän avuksi huutaa

Kun puhutaan Jumalasta, monien ihmisten mieli alkaa esittää argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta tai sitä vastaan. Uskonnonfilosofiassa tunnetaan useampiakin Jumala-todistuksia ts. tapoja perustella Jumalaan usko loogisesti. Vaikkapa niin että tämä maailma, joka vaikuttaa niin taidokkaasti suunnitellulta, ei ole voinut syntyä sattumalta. Tai että kun ihmisen tajunta on evoluution korkein tuote, kuinka elämän perimmäinen voima olisi muuta kuin persoonallinen. Luther ei perustele Jumalan olemassaoloa mitenkään. Uskollisena Lutherille nykyinenkin Suomen evankelisluterilaisen kirkon katekismus lähtee itsestään selvästi ja ongelmattomasti siitä, että usko Jumalaan on elämämme perustavin asia. Tämä siitä huolimatta, että koko Jumala-käsite on monille aikamme ihmisille vieras. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan (vuonna 2011) suomalaisista noin puolet ilmoittaa uskovansa ylipäänsä jonkinlaiseen jumalaan, runsas neljännes kristinuskon opettamaan Jumalaan.

Lutherin tapa esitellä sana ”Jumala” on itse asiassa nerokas ja on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Luther sanoo, että itse kunkin Jumala on se, mihin hän turvaa ja mitä hän suurimmassa hädässä avukseen huutaa. Turha siinä urputtaa, että en minä usko mihinkään jumalaan. Kysymys on siitä, mihin kohdistuu perimmäinen luottamuksesi: rahaan, rakkauteen vai omaan itseesi. Tämä sydämen luottamus luo Jumalan tai epäjumalan, sanoo Luther. Näin päästään suoraan asiaan, ohittaen hyödytön väittely ”jumala”- nimisen erillisen olion mahdollisesta olemassaolosta. 

Sellaista ihmistä ei olekaan, joka ei uskoisi johonkin. Ihminen, joka ilmoittaa olevansa vapaa kaikista uskonnollisista uskomuksista, väistämättä uskoo siihen, että hän ulkopuolellaan on todellisuus, josta hän voi saada riittävän tarkkaa tietoa. Tämän voi tulkita Jumalan luomaksi järjestykseksi: täysin sattumanvarainen maailmankaikkeus voisi olla sellainen, että ihminen ei tajuaisi sen rakennetta tai edes älyäisi sitä kysyä. Todellisuuden rationaalisuus ei tietenkään ”todista” mitään, mutta sopii Jumalan olemassaolon kanssa hyvin yhteen. Silloin tällöin joku saattaa ilmoittautua sellaiseksi skeptikoksi, joka väittää, että mistään ei voida tietää mitään varmaa. Tämä on sinänsä kuuluisa paradoksi: miten voit varmasti tietää, ettet voi varmasti tietää mitään? Jos ihminen ei todella uskoisi yhtään mihinkään, hän ei jaksaisi elää päivääkään. Tätä tilaa Luther kutsuu epätoivoksi, joka onkin synneistä suurin (ks. alla).  

Jokaisella on jumala, se mihin pohjimmiltaan luottaa. Nähtäväksi jää, onko sydämesi jumala elävä Jumala vai mielikuvituksesi tuote. Sen selvittämiseenkin on keinonsa.

2. Yksin Raamattu

”Yksin Raamattu” on reformaation slogan. Uskonpuhdistajat halusivat, että Jumalan sana Raamatun pyhissä kirjoituksissa on se, jonka perusteella kaikki opetus ja käytäntö kirkossa arvostellaan. Paavin arvovalta, kirkon traditio tai kirkolliskokousten päätökset eivät voi mennä Raamatun sanan ylitse. 

Reformaation raamattuperiaate on sittemmin johtanut biblisismiin ja fundamentalismiin, jota ei voi pitää Lutherin ja kumppanien tarkoituksen mukaisena. Siinä nimittäin Raamatun kirjaimesta on tullut uusi laki, ja Kristuksesta uusi Mooses, lainsäätäjä. Se jos jokin on asia, josta Luther monin tavoin varoitti.

Jumalan Sana ei Lutherin teologiassa ole oikeastaan yhtä kuin Raamatun kirjain. Luterilaisuudessa painotetaan sanan kuulemista enemmän kuin sen lukemista. Tästä johtuen luterilaisuus korosti myös musiikkia, erityisesti virsilaulua, jossa Jumalan sana on lauletussa muodossa. Saarna ja virret ovat siis Jumalan sanaa, vaikka ne eivät olekaan kirjaimellisesti Raamatun tekstiä. Kun Luther puhuu Jumalan sanan kuulemisesta, hän itse asiassa tarkoittaa saarnan kuuntelemista. Tämä on jokaiselle saarnaajalle äärettömän vakava paikka. Minä en saarnastuolissa esittele omaa elämänviisauttani, vaan välitän mahdollisimman uskollisesti Jumalan sanaa. Sisältö ratkaisee, ei kirjaimellinen raamatunmukaisuus. Raamatun ydinsanoma on vanhurskauttamisoppi. Se tarjoaa mittapuun, jonka mukaisesti Raamatun varsin heterogeenisiä tekstejä on mahdollista arvioida. Arvostellessaan Raamatun teksteistä Luther oli hyvinkin rohkea. Esimerkiksi Jaakobin kirje, joka opettaa, että ratkaisevaa ovat teot eikä usko, sai lisänimen ”olkikirje”. Ilmestyskirjaa Luther ei myöskään arvioinut erityisen korkealle Raamatun kirjojen joukossa, vaikka hän itse arvelikin elävänsä viimeisiä aikoja ennen Kristuksen pikaista paluuta. 

Reformaation raamatuntulkinta on toisessa mielessä kirjaimellinen. Se on uskollinen tekstin alkuperäiselle ja historialliselle merkitykselle. Keskiajan teologiassa ajateltiin, että Raamatun tekstillä on neljä ulottuvuutta, joista historiallinen tai kirjaimellinen on vähiten merkittävä. Allegorinen tulkinta tarkoitti tekstin tulkitsemista niin, että se puhuu jostakin hengellisen elämän asiasta, moraalinen tulkinta yritti saada selville, millaista hyvettä teksti opetti ja tropologinen tulkinta kertoo jotain taivaasta. Laulujen laulun eroottinen teksti on hyvä esimerkki: kun Laulujen laulun morsian sanoo, että rakkaani on kuin mirhakimppu, joka rintojeni välissä lepää, nuo rinnat ymmärrettiin tarkoittavan Vanhaa ja Uutta testamenttia ja ylösnoussut Kristus on tietysti mirhakimppu. Lutherin mielestä allegoriset tulkinnat olivat usein täysin mielivaltaisia. On parempi ymmärtää teksti kirjaimellisesti niin kuin se sanotaan. Luterilaisen teologian simppelin kirjaimellisuuden paraatiesimerkki on ehtoollisen asetussanojen ”tämä on minun ruumiini” tulkinta. Lutherin mielestä ei ollut oikein katolisen tulkinnan mukaisesti ymmärtää tämä niin, että tässä leipä mystisellä tavalla muuttuu transsubstantiaatiossa Kristuksen ruumiiksi. Tässä tekstiin luetaan sellaisia merkityksiä joita siinä ei ole. Toisaalta torjutaan myös reformoitu tulkinta, jonka mukaan lause tarkoittaa ”tämä kuvaa minun ruumistani”. Sanat on otettava sellaisina kuin ne sanotaan, todesta, ilman että yrittää selittää niitä ihmisjärjen mukaisesti. 

3. Tätä on olla Jumala: ei ottaa, vaan antaa hyvää

Edellä oli puhetta siitä, miten Luther esittelee sanan ”Jumala” paikan ihmisen ajattelussa: itse kunkin jumala on se, mihin hän kaikesta sydämestään luottaa. Tuo syvin luottamuksen kohde on joko todellinen Jumala tai sitten epäjumala.  Kun Luther määrittelee Raamatun ja kristinuskon Jumalan, hän sanoo: ”Tätä on olla Jumala: ei ottaa vastaan, vaan antaa hyvää.” Oikea Jumala on se, joka rakkaudestaan maailmaan ja ihmisiin antaa, antaa ja antaa. Ensinnäkin, Jumala on luodessaan maailman antanut kaiken meidän iloksemme. Toiseksi hän on antanut ainoan Poikansa meidän puolestamme, ettei synti, kuolema eivätkä pahan vallat voisi tätä luomisen hyvyyttä meiltä viedä. Tässä hetkessä hän antaa sanansa ja ehtoollisen  kautta Pyhän Hengen ja uskon, joka saa meidät iloitsemaan tästä Jumalan loppumattomasta hyvyydestä. 

Luterilaisuuden perusintentio on, että koko uskonnon idea heittää häränpyllyä. Uskonnon kautta ihminen on kautta historian etsinyt yhteyttä korkeimpiin voimiin ja koettanut saada nämä erilaisilla uhreilla itselleen suosiolliseksi. Kristinuskossa Jumala antaakin itsensä ihmiselle kokonaan ja lakkaamatta. Näin ei ole vain uskonelämän alussa, vaan koko elämän ajan. Kristitystä ei tule elämänsä aikana sellaista, joka ei tarvitsisi armoa. Ei tule muuten taivaassakaan, mutta siellä me emme enää pane armolle hanttiin.

Usko Jumalaan, joka antaa loppumatta ja leppymättä, merkitsee myös näkyvän ja ruumiillisen luonnon arvostamista. Maailma ei ole se, mistä Jumala pelastaa omansa. Maailma ei liioin ole pelkkä pelastuksen näyttämö, eikä vain pelastuksen kohde. Maailma on myös pelastuksen välikappale ja merkki. Jumala on kirjoittanut ylösnousemuksen jokaiseen puhkeavaan lehteen, kerrotaan Lutherin sanoneen.

4. Itseensä käpertynyt ihminen


Mitä on synti? Vanha rippikoulun vakiovastaus on että synti on se mikä erottaa meidät Jumalasta. Luther käytti tästä Augustinukselta perimäänsä ilmaisua ”itseensä käpertynyt ihminen.” Erilaisten synnillisten tekojen tai mielitekojen luettelemisen sijasta tuo ilmaisu on mielestäni edelleenkin osuva kuvaamaan sitä, mikä meissä ihmisissä melko säännönmukaisesti menee vituralleen. Riippumatta siitä mistä aloitetaan.

Ajatus siitä, että synti on ihmisen vänkyrään kääntymistä, on peräisin Augustinukselta. Augustinus totesi, että ihmisen kasvot ovat, toisin kuin eläimillä, pystysuunnassa. Niinpä ihmisen katse tulisi olla suunnattuna ylöspäin, näkymättömään Luojaan. Mutta kun ihminen suuntautuu luotuun ja on kiinnostunut aistillisista asioista, hän on käpertynyt alaspäin. Toisin sanoen hän ei kulje suorassa niin kuin ihmisen pitäisi.

Luther näki asian niin, että ihminen ei olekaan varsinaisesti käpertynyt luontoon tai alaspäin, vaan itseensä. Myös hengellisiä asioita miettiessään ihminen voi lopulta ajatella vain itseään. Oikeastaan itseensä käpertymisen parhaat esimerkit eivät löydy rahanahneudesta, juoppoudesta tai seksuaalisesta holtittomuudesta, vaan nimenomaan uskonnollisuudesta. Mitäpä ei ihminen tekisi saadakseen tuntea olevansa erinomainen ihminen?

Ihmisen uskonnollisuus on luonnostaan itsekeskeistä ja omahyväistä. Sen tähden reformaatio hylkäsi luostarilaitoksen, joka ei  ideana ole periaatteessa edelleenkään huono. Ekologisesti olisi viisasta sitoutua vapaaehtoisesti vaatimattomaan elämään. Mutta luostarielämä nähtiin – ehkä yksipuolisesti – ihmisen haluna näyttäytyä ihanteellisena olentona. Kuinka paljon tämän päivän protestanttisesta hengellisyydestä on sellaista, jossa ihmiset lopulta etsivät vain kiitosta ja todistusta siitä, että juuri he ovat Jumalan valittuja ja hänelle mieleisiä?

5. Maailman vanhetessa ihmisluonto käy heikommaksi

Otsikon lause on Augsburgin tunnustuksen perustelu sille, miksi pappien pitää saada solmia avioliitto. Jos selibaatti on joskus joltakulta onnistunutkin, niin ei onnistu nykyään enää. Luterilaisuutta on syytetty usein pessimistisestä ihmiskuvasta. Kuitenkin maailman luterilaisimmat maat, Pohjoismaat, ovat monien mielestä arkipäivän kannalta positiivisimpia paikkoja maailmassa.  Tietty inhorealistisuus ihmisyyden suhteen edistää armollisuutta yhteiskunnassa.  ”Maailman vanhetessa ihmisluonto käy heikommaksi”, kuulostaa ikäihmisen valitukselta. Ennen oli miehet rautaa ja kouluun hiihdettiin kesät, talvet. Nykynuoriso ei osaa, jaksa eikä uskalla mitään. En tiedä, voiko Augsburgin tunnustuksen väitteen osoittaa tilastollisesti todeksi. Mielestäni siinä on kuitenkin terve vastapaino epärealistiselle edistysuskolle. Ihmisen yleviin tarkoitusperiin ei kannata luottaa liikaa.

6. Syntiset ovat kauniita koska heitä rakastetaan, heitä ei rakasteta, koska he ovat kauniita

Vanhurskauttamisoppi on teologisen slangin sana, jota en haluaisi tässä yhteydessä edes käyttää, koska se karkottaa kaikki ne jotka eivät ole sisällä teologisessa kielenkäytössä. Teologeissa se puolestaan herättää uinuvan hiustenhalkomisvietin. Luterilaisissa Tunnustuskirjoissa on kirjoitettu satamäärin sivuja nimenomaan tästä kysymyksestä: millä perusteella ihminen pelastuu, kelpaa Jumalalle, saa armon ja pääsee taivaaseen. Todennäköisesti kaikki vastaukset mitä kysymykseen annetaan, menevät jossakin suhteessa metsään tai unohtavat painottaa jotakin seikkaa riittävästi. 

Tätä oppia, joka Tunnustuskirjojen mukaan on juuri se oppi jonka varassa kirkko seisoo tai kaatuu, haluan lyhyesti esitellä vain yhden Lutherin käyttämän kielikuvan kautta. Sen mukaan syntisiä ei rakasteta siksi että he ovat kauniita vaan he ovat kauniita, koska heitä rakastetaan. Ihminen rakastaa sitä, joka on rakastettava. Ihmisen katse viehättyy siihen, mikä on kaunista, suurta ja voimakasta. Jumala toimii toisin. Se on itse asiassa väistämätöntä. Hän on suurin ja kaunein (niin kuin Muhammad Ali väitti olevansa). Hän ei voi katsoa mitään suurempaa tai kauniimpaa. Hänen katseensa kohdistuu siihen, mikä on rumaa ja vähäpätöistä, tai jopa siihen, mikä ei ole yhtään mitään. Omalla katseellaan hän tekee sen olemattoman olevaksi ja ruman kauniiksi. Synti on ruma asia. Jumala voi kuitenkin tehdä meidät kauniiksi antamalla Poikansa, joka ottaa syntimme pois. Ja niin me olemme kauniita, koska meitä rakastetaan. 

”Koska olen sen arvoinen”, sanoo kosmetiikkamainos. Ylpeä ihminen ajattelee olevansa rakastettava sen perusteella mitä hänellä on, toisin sanoen koska hän on rakkauden arvoinen. Nöyrä ihminen ajattelee olevansa rakastettava sen tähden että Jumala on se mikä on. Minun vajavaisuuteni ja hengellinen hätäni, jopa perinpohjainen hengettömyyteni, vetää Jumalan rakkautta puoleensa. 

Vanhurskauttaminen tarkoittaa sitä, että Jumala hyväksyy sinut oman rakkautensa tähden Kristuksessa. Kristus on kuin vaaleanpunaiset silmälasit, joiden läpi hän sinua katselee ja näkee pelkkää hyvää. Sinä et tässä suhteessa voi tehdä muuta kuin hyväksyä sen, ts. uskoa. Mihin jäi ihmisen moraali ja vastuu? Se on tärkeää, mutta ei pelastavaa. Sitä paitsi, moraali nousee tästä. Jos koko sydämestään uskoo olevansa Jumalan silmissä kaunis, saattaa jonakin päivänä alkaa käyttäytyäkin niin kuin olisi ihana ihminen.


7. Ääretön mahtuu äärelliseen

Otsikko on kömpelö suomennos latinalaiselle lauseelle finitum est capax infiniti. Se on luterilaisen teologian omintakeisin piirre, minusta jopa merkittävämpi kuin paljon kehuttu vanhurskauttamisoppi. Aineellisella todellisuudella on tämän ajattelun mukaan positiivinen, jopa jumalallinen merkitys kristillisyydessä. Ruumiillisuus ei ole jotain josta pitää päästä eroon tai joka täytyy tulkita oikein, vaan Jumalan olemassaolon tapa.

Tämä idea paljastui uskonpuhdistuksen eri suuntausten keskinäisissä välienselvittelyissä. Lähtökohtana oli ehtoollisoppi. Sveitsiläiset reformaattorit, Zwingli etunenässä, olivat sitä mieltä, että ehtoollisen leipä ja viini eivät ole Kristuksen ruumis ja veri vaan ainoastaan kuvaavat sitä. Ajatus on edelleen useimpien mielestä järkevä ja tuntui sitä paitsi olevan linjassa uskonpuhdistuksen periaatteiden kanssa: keskiaikaista taikauskoa pyhimyksineen ja messu-uhreineen pyrittiin välttämään. Mutta Luther ja luterilaiset teologit pitivät tässä kohtaa tiukasti kiinni Kristuksen todellisesta – ruumiillisesta - läsnäolosta ehtoollisessa (josta teologit käyttävät myös nimitystä reaalipreesenssi). Kun Jeesus sanoi kiirastorstai-iltana leivästä: ”Tämä on minun ruumiini”, sitä ei pidä muuttaa muotoon ”tämä kuvaa minun ruumistani”. 

Sveitsiläiset teologit – joita sittemmin alettiin kutsua reformoiduiksi – vastasivat lauseella finitum non est capax infiniti. Ääretön ei mahdu äärelliseen. Koska Kristus on Jumala, hän ei voi mahtua leivänpalaseen. Se olisi naurettavampaa kuin juttu hiirestä, joka epäili, että norsu oli lainannut hänen uimahousujaan. Kristuksen ruumis on uskontunnustuksen mukaan taivaissa Isän oikealla puolella. Niinpä Kristuksen ruumis ei voi olla ehtoollisleivässä – ja vielä monessa ehtoollisleivässä samaan aikaan. Ehtoollisessa koetaan vain hengellistä yhteyttä Kristukseen.

Luther vastasi, että on se kumma että ajallisuus ja paikallisuus pystyvät siihen, mihin ei kuolema eikä Perkelekään kyennyt, nimittäin erottamaan Kristuksen ruumiin ja hengen toisistaan. Kristuksen taivaaseenastuminen ei merkitse sitä, ettei hän olisi enää maan päällä läsnä. Efesolaiskirjeessä sanotaan, että Kristus nousi kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan (Ef.4:10). Juuri taivaaseen astumisensa tähden hän voi olla läsnä joka paikassa. Koska hän on asettanut ehtoollisen ja käskenyt kristittyjen sitä viettää, on erityisen perusteltua sanoa, että hän on todella läsnä ehtoollisen leivässä ja viinissä - eikä vain hengellisesti vaan ruumiillisesti.

Se että ääretön mahtuu äärelliseen, ei tarkoita että äärellisellä luodulla olisi itsessään kyky sulkea jumaluus sisäänsä. Mutta Jumala, joka tuli ihmiseksi Pojassaan Kristuksessa, voi tehdä äärellisestä ja rajallisesta luodusta paikan, jossa hän antaa itsensä kokonaan. Siis itsensä, ei vain vaikutelmaa tai kokemusta läsnäolostaan. Kristuksen ruumiillinen taivaaseenastuminen tarkoittaa, että ihmisluonto - meidän lihamme ja veremme - istuu Isän oikealla puolella. Ajatus on miettimisen arvoinen.

8. Autuas vaihtokauppa

Tämä luterilaisen teologian termi kuuluu saksaksi ”fröhliche Wechsel” ja ruotsiksi ”salig byte”. Oppineiden kielellä latinaksi se kuuluu commercium admirabile, hämmästyttävä liiketoimi. Ihmeellinen se onkin, sillä siinä rikotaan kaikkia kaupankäynnin sääntöjä. Kristus ottaa kantaakseen minun syntini ja kuolemani ja antaa minulle vastineeksi elämän ja vanhurskauden. Eräässä kirjeessä vuodelta 1516 Luther kirjoittaa: ”Rakas veljeni, opi Kristusta ja häntä ristiinnaulittuna. Opi laulamaan kiitosta hänelle. Epäile kaikessa itseäsi, mutta sano hänelle: Sinä, rakas Herrani Jeesus, olet minun vanhurskauteni, mutta minä sinun syntisi. Sinä olet ottanut omaksesi sen, mikä oli minun, ja antanut minulle sen, mikä on sinun. Sinä olet ottanut omaksesi sen, mitä sinä et ollut ja antanut minulle sen, mitä minä en ollut.”

Luterilaisuuden parhaisiin perinteisiin kuuluu keskittyminen siihen mitä Jumala on ja mitä hän ihmiselle antaa. Sen vastapainona ihmisen uskovaisuuden ja hurskauden pohtiminen jää vähemmälle. Tämä ajattelu kärjistyy siinä, että Luther sanoo, että syntien anteeksiantamisen julistaminen on pätevää, vaikka sen julistaisi itse Perkele. Olennainen kysymys ei ole, oletko sinä uskonnollinen tai uskovainen ihminen, vaan millainen on Jumala, jota avuksi huudat. Jumala on se, joka antaa Kristuksen, joka puolestaan antaa minulle kaiken sen, mitä minulta puuttuu. Jo Augustinus kirjoitti, että uskovaiseksi ei pidä sanoa sellaista ihmistä, joka kertoo mitä hänellä on, vaan sellaista joka tietää, keneltä pyytää sitä mitä häneltä puuttuu. 

9. Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa

Jos pyydän sinua nimeämään jonkun erityisen tunteellisen kristinuskon suunnan, veikkaan, ettet ensimmäisenä mainitse luterilaisuutta. Kuitenkin sydän, ihmisen tunne-elämän keskus, on luterilaisen(kin) uskonkäsityksen mukaan se, jossa usko sijaitsee. Kuten edellä on ollut puhe, Jumalan määritelmä on Lutherin Isossa Katekismuksessa tunneperäinen: se, mihin sydän syvimmiltään luottaa. Yksi vanhemman sukupolven parhaiten muistamia Lutherin tekstejä on Vähän katekismuksen käskyjen selitykset. Ne vaadittiin aiemmin rippikoululaisilta ulkoa. Käskyjen selitykset alkavat ”meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa.” Ei siis: ”meidän pitää ymmärtää tämä niin että…” tai jotain muuta järkeä ja ymmärrystä korostavaa. Vaikka uskonpuhdistusta on syytetty uskon muuttamista järkiperäiseksi ulkoa opetteluksi, kun pyhimystarinoiden sijaan alettiin paukuttaa katekismusta seurakuntalaisten päähän, juuri katekismus vetoaa tunteeseen eikä järkeen.

Eivätkö pelko ja rakkaus sulje toisiaan pois? ”Pelkoa ei rakkaudessa ole”, sanoo ensimmäinen Johanneksen kirje. Tertullianus kuitenkin huomauttaa, että miten rakastat, jos et pelkää, että et rakasta? Jos rakastan puolisoani, en halua tuottaa hänelle pahaa mieltä. Minua pelottaa, että loukkaan häntä tahtomattani. Sitä merkitsee Jumalan pelkääminen katekismuksen tarkoittamassa mielessä.

10. Esivalta on Jumalan lahja 

Esivalta tarkoittaa maallista hallintoa, jonka alaisuudessa ihminen väistämättä on. Luterilainen säätyajattelu sisältää perheen (oeconomia), valtion (politia) ja kirkon (ecclesia). Epäilemättä nämä säädyt ja koko säätyajattelu on kokenut suuria muutoksia viimeksi kuluneiden viidensadan vuoden aikana. Perhe ei ole enää patriarkaalinen järjestys, jossa perheenisä hallitsee puolisoa, lapsia, palvelijoita ja karjaa. Ihmiset solmivat ja purkavat parisuhteitaan eri tavoin, ja kirkko yrittää pysyä perässä. Valtio ei ole ruhtinaan johtama auktoritaarinen organisaatio, vaan demokraattinen, avoimeen kansalaiskeskusteluun perustuva kokonaisuus, johon keskeiset edustajat valitaan yleisillä vaaleilla. Kirkossakaan ei tänä päivänä korostu tunnustus niin kuin toiminta. 

Kaiken tämän muutoksen vakavasti ottaen sanoisin, ettei ajatus siitä, että Jumala tekee hyvää ihmisille nimenomaan näiden kolmen järjestyksen parissa, on edelleen voimassa. Tässä on myös varaukseton tunnustus maalliselle yhteiskuntaelämälle. Jumala toimii maallisten – ja jopa jumalattomien – vallanpitäjien ja virkamiesten välityksellä. Joskus kirkon edustajat esiintyvät julkisuudessa opettaen, että kirkko on täällä toteuttaakseen lähimmäisenrakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Se on todella hyvä, jos nämä asiat kirkossa toteutuvat, mutta luterilaisen näkemyksen mukaan ne toteutuvat myös ja ennen kaikkea sekulaarissa todellisuudessa, tai niin kuin sanonta kuuluu, maallisen regimentin kautta. Luterilaisuudessa erotetaan maallinen ja hengellinen valtapiiri eli regimentti, joita ei pidä sekoittaa. Hengellisessä regimentissä hallitaan Jumalan sanalla ja siellä julistetaan syntejä anteeksi. Maallisessa regimentissä puolestaan hallitaan lain avulla ja voidaan rikoksista määrätä rangaistuksiin. Nämä valtapiirit menevät silloin suloisesti sekaisin, jos sanotaan, että miksi rikollinen voidaan tuomita rangaistukseen – kaikkihan me olemme syntisiä. Ehkä ne ovat myös silloin menneet sekaisin, jos seurakunnan pappi on asemansa perusteella asuinyhteisönsä johtaja. Regimentti on muuten luterilaista teologista erikoissanastoa. Se toimii sanana suomessa, ruotsissa ja saksassa, mutta on vaikea kääntää englanniksi. ”spiritual realm” on ehkä hyvä käännös hengeliselle regimentille. Regiment ainakin tarkoittaa englanniksi rykmenttiä.     

On sanottu, että Luther ei uskonut johdatukseen. Hetkinen! Ajatus on uskovaiselle ihmiselle hämmentävä. Monilla on kokemuksia siitä, että Jumala on johdattanut elämässä, joskus hyvinkin selvällä tavalla. Moni kristitty rukoilee: Jumala, osoita minulle tahtosi tässä tilanteessa. Luther ajatteli – näin väittää tutkija Bernhard Lohse – että Jumala toimii kirkon, perheen ja yhteiskunnan järjestysten välityksellä. Niissä Jumalan tahto ja johdatus on löydettävissä. Vaikka ei tähän täysin uskoisikaan, voi silti luottaa siihen, että täyttäessäni velvollisuuteni yhteiskunnassa, työ- tai perhe-elämässä toteutan Jumalan tahtoa. YK:n ihmisoikeuksien julistus ja vapaan tiedonvälityksen välittämä sananvapauden ihanne on Jumalan työtä maailmassa. Jumalan valtakunnan raja ei ole sama kuin kirkon raja. Kirkossa on sana ja sakramentit, mutta Jumala tekee työtään koko maailmassa.

Kritiikittömyys esivaltaa kohtaan on kenties ollut luterilaisuuden sokea piste. Historiallisesti asiaa voidaan selittää sillä, että Luther sai suojelua maalliselta hallitsijaltaan, Saksin vaaliruhtinaalta, kun Rooman kirkon uskonnolliset auktoriteetit halusivat hänet hengiltä. Reformaattorit myös säikähtivät vuoden 1525 talonpoikaissotaa, jossa talonpojat – osittain reformaation ideoiden innostamana – nousivat kapinaan ruhtinaita vastaan. Augsburgin tunnustuksessa näkyy voimakas tarve puolustaa laillista esivaltaa Jumalan säätämänä asiana. Se, että myös esivalta voi tehdä syntiä, jää selvästi lausumatta. On mahdollista, että luterilaiset kristityt olivat tästä syystä hitaita nousemaan natsihallintoa vastaan 1930-luvun Saksassa. 

11. Samalla kertaa vanhurskas ja syntinen

Uskoon tuleminen kuvataan usein tapahtumaksi, jossa syntistä elämää viettänyt ihminen tekee parannuksen ja elämä muuttuu tyystin toisenlaiseksi. Huono seura ja huonot tavat jäävät taakse ja mieli muuttuu hartaaksi ja lempeäksi. Joskus se saattaa ulkonaisesti näyttää tältä. Luterilainen ajatus uskovaisen elämästä on kuitenkin toisenlainen. Uskovan ihmisen pyhyys on lainatavaraa. Itsessään ihminen on ja pysyy syntisenä, vaikka taisteleekin syntiä vastaan. Parannuksen tekeminen kuuluu luterilaiseen uskoon. Kuuluisissa Wittenbergin kirkon oveen naulatuissa teeseissään Luther nimenomaan opettaa, että koko kristityn elämä on parannuksen tekemistä. Se tarkoittaa toisaalta sitä, että parannuksen tekeminen on aina kesken, ”vaiheessa”, niin kuin sanonta kuuluu.

Sana simul (yhtä aikaa) tarkoittaa myös sitä, että kristitty ei ole osittain vanhurskas ja osittain syntinen – ikään kuin vanhurskaaksi tulemisen prosessi olisi jotenkin määriteltävissä (niin kuin että olenko jo 70% vanhurskas ja 30% syntinen). Kun luterilaiset opettivat näin, vastapuolella kysyttiin, että mitä Jumalan vanhurskautta se sellainen on, joka jättää ihmisen synnin valtaan. Niinpä luterilaisten piti tarkentaa, että tottahan toki Pyhä Henki tekee työtään ihmisessä ”kuolettaen” syntistä luontoa ja kasvattaen uskoa ja muita hyveitä. Siinä sitten avautui mahdollisuus jälleen ihmiskeskeiseen hurskasteluun, jossa saatettiin sanoa: ennen olin syntinen mutta nyt elän pyhästi. Uskonnollisen yhteisön vähäinenkin armollisuus on kuitenkin kiinni siitä, että tajutaan se, että jokainen meistä on sekä syntinen että Jumalan silmissä kaunis.

12. Kirkko on syntisten sairaala


Kun Luther selittää evankeliumia hyvästä paimenesta, joka etsii kadonnutta lammastaan, hän sanoo, että Kristuksen valtakunnassa on vain heikkoja ja sairaita ihmisiä; se on sairaala, jossa makaa ainoastaan raihnaisia ja heikkoja ihmisiä, joita täytyy hoitaa. Kristus on myös kuin laupias samarialainen, joka nostaa meidät, henkihieveriin piestyt syntiset, juhtansa selkään, vie meidät majataloon ja käskee hoitaa meitä. Kirkon on oltava tämän mukaisesti kuin parantumattomasti sairaiden sairaala, jossa oikeat papit ja piispat toimivat terapeuttisesti: pappi seurustelee seurakuntalaistensa kanssa varovasti, jakaa hyviä sanoja, puhuu hienosti ja ystävällisesti niin kuin sairaitten kanssa. 

Luther toteaa, että tämä vaatii niin korkeaa ymmärrystä, että sitä tuskin löytyy niiltäkään, joilla on ”evankeliumi ja henki.” Eikä se ole mikään ihme, sillä uskontunnustuksen mukaan kirkko on pyhien yhteisö. Mitä ne pyhät sitten ovat? Sana pyhien yhteisö ei välttämättä viittaakaan pyhiin ihmisiin, vaan pyhiin asioihin, joiden tekemää työtä meissä syntisissä kutsutaan pyhittämiseksi. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Painopiste ei ole siinä, millaisia ihmisiä kirkossa on, vaan mitä siellä tapahtuu tai mitä varten kirkko on olemassa.

Aikana jolloin ollaan huolissaan kirkon jäsenmäärän pienenemisestä ja siitä, miten kirkon jäsenet ovat sitoutuneita kirkon oppiin, Lutherin Iso katekismus tarjoaa huikean rentoa suhtautumista: kaste on pätevä, vaikka ei olisi kuin yksi ihminen joka kastetaan – ja vaikka hänkään ei ymmärtäisi uskoa oikein. Ei tämä tarkoita velttoa synnissä pysymistä: paranemiseenhan sairaalassa tähdätään. Mutta uskoa se kysyy.

13. Eros ja agape

Tätä käsiteparia on tuonut esiin erityisesti ruotsalainen teologi Anders Nygren 1930-luvulla julkaisemassaan maailmankuulussa tutkimuksessa Den kristna kärlekstanken genom tiderna. Siinä hän esittää, että länsimaiseen ajatukseen rakkaudesta sisältyy kaksi  keskenään ristiriitaista komponenttia.

Eros on sana, josta suomenkieleen tulevat sellaiset sanat kuin eroottinen ja erotiikka. Eros siinä mielessä kuin se ymmärretään platonisessa filosofiassa, ei kuitenkaan tarkoita vain seksuaalista rakkautta. Se on yleisesti ottaen sellaista rakkautta, joka suuntautuu sitä kohti, mitä se pitää hyvänä, tavoiteltavana ja itselleen hyödyllisenä. Hyödyllisyyttä ajatellessaan sen ei suinkaan tarvitse olla itsekästä rakkautta. Ihminen voi rakastaa ihmiskuntaa, luomakuntaa tai Jumalaa. Tärkeintä on, että rakkauden kohde on itsessään rakastettava eli rakkauden arvoinen. Mikä voisi olla suuremman rakkauden arvoinen kuin Jumala? Rakkaudesta Jumalaan ihminen voi luopua kaikesta muusta sellaisesta, mitä muuten pidetään tavoitteena sinänsä: terveydestä, menestyksestä ja rikkaudesta. Vaikka Jumalan rakastaminen voi merkitä mitä suurinta itsensä kieltämistä, se on kuitenkin läpikotaisin eros-rakkautta.

Agape – rakkaus taas on Jumalan rakkautta, joka kohdistuu siihen, mikä ei itsessään ole rakkauden arvoista: heikkoon, arvottomaan ja syntiseen. Jumalan rakkaus ihmiseen on väistämättä agape, sillä Jumala ei voi rakastaa jotain, mitä hän tarvitsisi tai pitäisi tavoiteltavan arvoisena. Hänen rakkautensa suuntautuu pakostakin alaspäin. Luther määrittelee asian niin, että Jumalan rakkaus luo kohteensa, kun taas ihmisen rakkaus kohdistuu siihen, mikä on itsessään jotain. Jumala rakastaa sitä, mikä on ei-mitään ja antaa sille olemassaolon.

14. Selitämme kaiken parhain päin

Kahdeksas käsky: älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi, merkitsee Lutherin Vähän katekismuksen mukaan sitä, että emme panettele emmekä puhu pahaa toisesta, vaan selitämme kaiken parhain päin. Tämä on ymmärtääkseni ollut vähän sovellettu luterilaisessa perinteessä. Suomalaisessa luterilaisuuden tulkinnassa kielen synneiksi on ymmärretty kaikki totuudesta poikkeaminen. Niinpä jos vaimo kysyy mieheltään ”olenko mielestäsi lihonut”, uskovaisen miehen tulisi rehellisesti sanoa ”olet”, jos siltä silmämääräisesti näyttää (tai oikeammin, hänen pitäisi ottaa mittanauha ja ilmoittaa lihominen absoluuttisina lukuina). Kaikenlainen small talk, jossa ei ole tarkoitus välittää asiallista informaatiota ihmisyksilöiden kesken, on suomalaisille vaikeaa ja moraalisesti arveluttavaa. Lutheria siitä ei ainakaan pidä syyttää, sillä kahdeksannen käskyn tulkinnassaan Luther kehottaa jopa tinkimään tosiasioista, kun lähimmäisen maine on kyseessä – lähimmäisen hyväksi. Hänen tulkintansa poikkeaa merkittävästi Calvinin katekismuksesta, jossa neuvotaan puhumaan toisesta ihmisestä hyvää niin pitkälle kuin totuus kantaa.

Se, että puhuu ja ajattelee toisesta aiheetta hyvää, on uskon teko. Se on myös linjassa sen kanssa, että Jumala on tunnustuksemme mukaan se, joka katsoo meitä Kristuksen läpi ja näkee meissä hyvää. Mene ja tee sinä samoin.

15. Sidottu ratkaisuvalta

Luther kirjoitti valtavan tuotannon: raamatunselityksiä, saarnoja, kirjeitä, poleemisia kiistakirjoituksia, virsiä, erilaisia pamfletteja päivänpolttaviin teemoihin jne. Niiden lukeminen on työlästä ja usein turhauttavaa, tai ainakin pitkästyttävää. Lutherilla itselläänkään ei ollut suuria kuvitelmia kaikkien kirjoitustensa tasosta. Sidottu ratkaisuvalta (De Servo Arbitrio, 1525) oli kuitenkin teos, jonka hän halusi säilyvän kuolemansa jälkeen. Kyseinen teos on kuitenkin sellainen, jota Lutherin perikunnan (siis meidän luterilaisten) on ollut vaikea ymmärtää. Kun esimerkiksi Tunnustuskirjoihin kuuluvaa Sovinnonkaavaa  kirjoitettiin 1570-luvulla, luterilaiset teologit kirjoittivat siihen myös laajan selvityksen tahdon vapaudesta, mutta eivät sanallakaan viitanneet tähän Lutherin kirjoitukseen.

Jo itse teoksen otsikon kääntäminen on ongelma sinänsä. ”Sidottu ratkaisuvalta” on ihan pätevä, joskaan ei kovin informatiivinen, käännös. Asianmukainen voisi olla myös ”orjallinen tahto”. Luther käsittelee siis filosofian ja teologian kysymystä tahdon vapaudesta. On kuitenkin pantava merkille, että kyseessä ei ole sanan ”tahto” yleisin latinankielinen vastine voluntas, vaan arbitrium, joka tarkoittaa lähinnä ihmisen kykyä tehdä valinta. Kirja on tulikivenkatkuinen vastaus Erasmus Rotterdamilaiselle, joka oli sitä mieltä, että ihmisellä on kyky tehdä ratkaisu Jumalan puoleen. Ei Erasmuskaan opettanut että ihminen pelastuu omin voimin – kyky valita usko Jumalaan on myös Jumalan armoa – mutta Lutherin mielestä Erasmuksen näkemys oli peruuttamattomasti väärä.

Lyhyesti esitettynä ongelma on seuraava: jos Jumala sanoo ihmiselle ”tehkää parannus” tai ”kääntykää”, ihmisellä pitää olla kyky kääntyä. Muuten Jumala käskisi sellaista, mikä ei ole ihmiselle mahdollista ja näin Jumala osoittautuisi piittaamattomaksi tyranniksi. Me kristityt uskomme Jumalan armoon ja siihen, että pelastus on Jumalan lahjaa. Meidän ei tarvitse kuin ottaa tuo lahja vastaan. Tehdään siis se. Lutherin vastaus tähän on, että silloin pelastus ei olekaan kokonaan Jumalan lahjaa. No, ei olekaan, sanoisi Erasmus ja kuka tahansa herätyssaarnaaja. Ajattele hyvä ihminen, että Jumala on tehnyt pelastuksesta 99% ja sinun täytyy tehdä vain tuo 1% kuittaamalla pelastus vastaanotetuksi! Tai ehkä suhdeluku onkin niin että Jumala on tehnyt 99,99% ja sinä suoritat häviävän pienen, lähes olemattoman 0,01% panoksen suostumalla pelastettavaksi. Mikä vaihtokauppa!

Luther on ikävä ihminen ja sanoo että ei käy.  Jos pelastus on hippusenkaan vertaa riippuvainen minun ratkaisustani, se muuttuu lopulta epävarmaksi. Tässä asiassa ei ole varaa mihinkään epävarmuuteen. Pyhä Henki ei ole skeptikko, sanoo Luther (mikä minusta on hieman kohtuuton heitto Erasmukselle). Valinnan tekee Jumala eikä ihminen. Luther argumentoi satojen sivujen verran Raamatun ja filosofiankin keinoin vapaan tahdon illuusiota vastaan. Lopulta hän sanoo, että vaikka valinnan tekeminen olisi mahdollista, hän ei haluaisi että pelastus riippuisi siitä. Voi sanoa, että Lutherin argumentaation perustana eivät ole ihmisen kyvyt vaan Jumala, jonka kanssa tätä painia käydään. Ihminen ei tietenkään ole tahdoton marionetti, mutta hänen tahdonvapaudellaan on raja. Ihmisen tahto on vapaa niissä asioissa jotka kuuluvat sen alaisuuteen: arkiseen elämään kuuluvissa asioissa. Mutta suhteessa Jumalaan, joka epäilemättä on ihmisen yläpuolella, tahto ei ole vapaa.

Jos lähestyy asiaa rakkauden näkökulmasta, tämä vaikea asia tulee hieman paremmin ymmärrettäväksi. Antaisin mieluimmin De Servo Arbitriolle nimen ”kyvyttömyys nauttia”. Lutherin vaikeasti avautuvan päättelyn osuva ydin on nimittäin siinä, että ihminen voi kyllä päättää tehdä asioita, joita hän ei mielellään tekisi, mutta ihminen ei voi päättää pitää asioista joista hän ei pidä. Rakkautta ei voi käskeä. Siinä suhteessa ihmisen tahto ei ole koskaan vapaa.    

16. Epätoivo on synneistä suurin

Kun Luther selittää Katekismuksessa pyyntöä ”äläkä saata meitä kiusaukseen”, hän sanoo, että siinä pyydämme, ettei Jumala sallisi meitä saatettavan epäuskoon, epätoivoon tai muihin suuriin synteihin. Jos meidän aikamme ihmisiltä kysyttäisiin, mikä on suurin synti, vastauksena olisi epäilemättä murha. Hengen riistäminen toiselta ihmiseltä on paha synti ja rikos. Joidenkin mielestä on pahempiakin tapoja rikkoa lähimmäistä vastaan kuin ottaa hänen henkensä. Pedofilia, lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, on yleisen käsityksen mukaan kenties pahempaa kuin tappaminen.  

Perkele oli Lutherille täyttä totta. Meidän aikamme teologisessa koulutuksessa paholaisesta vaietaan. Siihen törmää teologian historiassa, mutta itse asiassa se psykologisoidaan. Vaikka perkele ei ole kristillisessä teologiassa Jumalan tasaveroinen kumppani, keskustelu perkeleen olemassaolosta voi jumiutua juupas-eipäs- väittelyksi samalla tavalla kuin edellä viitattu kysymys Jumalan olemassaolosta. Pääsemme eteenpäin kysymällä: mitä tarkoittaa perkele, tai: mitä perkele tekee? Jos perkele on psykologiaa, ei se silti ole vähemmän totta. Mihin perkele houkuttaa ihmistä? Houkutteleeko se viinan juontiin tai pornon katseluun? Tähän riittää itsekeskeinen, nautinnonhaluinen ihmisluonto. Perkelettä tarvitaan vakavampaan työskentelyyn: riistämään ihmiseltä Jumala. Saatana on sielun surmaaja, ja epätoivo jos mikä on sielun surma: ihminen ei näe syytä elää eikä pidä itseään elämän arvoisena. Kun sanotaan, että epätoivo on synneistä suurin, ei tarkoiteta ainoastaan sitä, että epätoivoinen ihminen on surullinen ja traaginen hahmo, vaan ennen kaikkea sitä, että epätoivo valehtelee. Jos Jumala on olemassa, elämällä on mieli ja tarkoitus, minunkin olemassaolollani, vaikka en sitä ymmärrä enkä aina jaksa uskoa. Siitä näkökulmasta Perkele puhuu paskaa (Luther olisi epäilemättä käyttänyt tällaista kieltä, vaikkei sitä voi aikamme saarnaajalle suositellakaan) kun hän sanoo ettei sinusta ole mihinkään. Perkele on valheen isä, sanoo Raamattu.

Koska epätoivo on synneistä suurin, huumori tai musiikki voi olla Jumalan sanansaattaja, kun se poistaa ihmisestä murheen. Luther sanoo, että Pyhä Henki käyttää musiikkia virkansa välineenä, koska musiikki karkottaa Perkeleen ja luo viatonta iloa.


17. Laki ja evankeliumi

Raamatun tulkinnassa vaikeinta Lutherin mielestä oli lain ja evankeliumin erottaminen toisistaan. Luther myönsi että hän ei itsekään sitä aina osaa. Laki on se joka vaatii ihmiseltä jotakin ja evankeliumi on se, joka antaa ihmiselle sen mitä hän tarvitsee. Tavallisimmassa, juridisessa merkityksessään sana ”laki” johtaa ihan oikeaan mielikuvaan: lakia on noudatettava ja sen rikkomisesta rangaistaan. Lakia voi olla paitsi lakikirjan teksti myös uskonnollinen ja kansallinen perinne, joka määrää, millainen kunnon ihmisen on oltava. Myös kotikasvatus merkitsee paljon. Sigmund Freud löysi sen tyrannin, joka meihin on istutettu lapsuuden hyväksymisen ja hylkäämisen kokemusten kautta, joka sanoo: hyi sinua, tuhma lapsi. Kun olemme vapautuneet uskonnosta ja ankarasta kasvatuksesta, löydämme lain populaarikulttuurin tuotteista tai mainostajien viesteistä, jotka kertovat, millainen menestyneen ihmisen pitäisi olla. Tai siitä, tykätäänkö minun facebook-tilastani. 

Laki on väistämätön asia ihmisen elämässä. Mutta pirullisinta laissa on se, että se pyrkii syrjäyttämään evankeliumin. Se voi tapahtua näennäisesti lempeästi. Kun kristinusko pelkistetään lähimmäisenrakkauden periaatteeksi, on langettu lain alle. Rakkauden vaatimus on koko lain ydin. Entä jos en rakasta, tai epäonnistun rakastaessani? Evankeliumi kertoo, että ihminen on rakastettu riippumatta siitä, mitä hän on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Siis sekin, joka ei osaa rakastaa, on Jumalan rakastama. 

Oikeastaan voisi sanoa, että laki on sitä hirmuisempi, mitä lempeämpänä se esiintyy. Ajattele rakastavia vanhempia, jotka sanovat lapselleen: ”Tärkeintä on että olet onnellinen.” He haluavat viestittää ehdotonta hyväksyntää, mutta sekin voi kääntyä vastakohdakseen. Entä jos en ole onnellinen? Vanhempani vaativat minulta vain yhtä asiaa, mutta minä kiittämätön lurjus julkean olla onneton!

Evankeliumin oivaltaminen ja omistaminen omalle kohdalleen merkitsee sitä, mitä usein kutsutaan uskoon tulemiseksi. Kovin tavallista on tämän jälkeen kuitenkin jäädä taas lain alle. Uskovaisen ihmisen oletetaan olevan tietynlainen. Siksi ei ole turhaa, että Augsburgin tunnustus (ainakin erään painoksen mukaan) muistuttaa, että emme voi saada rauhaa uskoa edeltävien eikä sitä seuraavienkaan töiden perusteella. Rauhan meille tuo se, että Jumala hyväksyy meidät Kristuksen tähden, riippumatta siitä, miten osaamme olla uskovaisia – ja jopa riippumatta siitä, miten hyvin sen ymmärrämme.

Olisiko sitten parempi, ettei kirkossa puhuttaisi laista ja Jumalan käskyistä ollenkaan? Ei ole hyvä sekään. Tämäkin vaihtoehto punnittiin reformaation aikana ns. antinomistiriidan yhteydessä. Laki on nimittäin tarpeen meille ihmisille siksi, että olemme keskeneräisiä. Jos olisimme täydellisen hengellisiä olentoja, emme ehkä lakia tarvitsisi, mutta niin kauan kuin olemme vielä matkalla taivaan kotiin, laki on meille tarpeellinen muistuttaja Jumalan tahdosta ja omasta keskeneräisyydestämme.

Voisiko lain ja evankeliumin suhteen ymmärtää samanlaisena kuin sisään- ja uloshengitys. Ihmiselämälle molemmat ovat välttämättömiä, mutta niitä ei voi kuitenkaan sekoittaa toisiinsa. Ihmisen pitää hengittää happea sisään ja hiilidioksidia ulos. Hiilidioksidin sisään hengittäminen on vaarallista, mutta jollei sitä hengitä ulos, elämä loppuu. Ei ehkä loistava vertaus, mutta mahdollinen. Evankeliumi on tämän vertauksen happi.

18. Murhe on perkeleestä


Kerrotaan, että murheellisen näköinen ihminen istui puiston penkillä. Uskovainen mies tuli paikalle, laittoi kätensä tämän olkapäälle ja kysyi: ”Onko veli uskossa?” Tähän toinen vastasi: ”Ei. Minä olen vain muuten murheellinen.”

En haluaisi moittia pietismiä. Pietismi on luterilaisuuden perillinen siinä, että se korostaa henkilökohtaista, todeksi koettua uskoa. Tosiasia kuitenkin on, että sana ”uskovainen” on pietismin leimaamassa perinteessämme harvinaisen iloton käsite. Tämän todistaa sekin, että ihmistä, jota uskonasiat eivät pätkääkään hetkauta, sanotaan ”suruttomaksi.” Mikä sen vastakohta sitten on? Surullinen, ilman muuta. 

Uuden testamentin esipuheessa Luther sanoo, että evankeliumi on sellainen asia, josta ”lauletaan, puhutaan ja iloitaan.” Ilo, josta tässä on kysymys, ei ole eleetöntä ja ylimaallista ”hengellistä” iloa, josta puhuttaisiin vakavalla naamalla, niin ettei se näy mitenkään ylöspäin. Lutherin käyttämä saksan sana ”fröhlich” pitää sisällään myös fyysiset ilon ilmaukset, kuten naurun, laulun ja hyppelyn. Totta kai kristityn ilo on hengellistä siinä mielessä, että sen aiheuttajana on Jumalan hyvyys Kristuksessa, ja totta kai se on toisinaan iloa murheen keskellä, mutta luontaisesti se etsii ilmaisukseen naurua ja laulua. 

Tämä on merkillepantavaa. Kristillisessä traditiossa nauramiseen on suhtauduttu pidättyväisesti. Mutta Luther opettaa, että jos joku uskoo, että Kristus on voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen, hänen on naurettava sydämensä pohjasta. Se ei suinkaan ole paholainen, joka herättää naurua.

Itse asiassa perkele ei siedä naurua ollenkaan. Lutherista kerrotaan, että perkele ahdisti häntä kerran syyttämällä häntä hänen synneistään – saatana tarkoittaa kirjaimellisesti syyttäjää – silloin Luther sanoi perkeleelle (jonka kanssa hän seurusteli anekdoottien mukaan sen verran usein, että psykoanalyytikko Erik H. Erikson epäili hänen henkistä tasapainoaan) että totta puhut paholainen, mutta huomasitko, että paskansin juuri housuunikin. Paholaista vastaan hyökättiin asettamalla hänet naurunalaiseksi.

Perkele on murheellisuuden henki. Pahan hengen herättämän alakulon ja epätoivon vastalääkkeeksi Luther suosittelee tietysti rukousta ja Raamatun lukua, mutta erityisesti hengelliset laulut ovat tehokkaita perkeleellisen murheen karkottajia. Saattaapa Luther suositella korttipeliä tai iloiseen seuraan hakeutumistakin. Maalliset ilot ovat hyvinkin hengellisiä, silloin kun ne onnistuvat karkottamaan murheellisuuden. 

19. Omenapuu ja maailmanloppu

 ”Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun” on tunnetuimpia Lutherin nimissä kulkevia lauseita. Valitettavasti se ei ole Lutherilta peräisin. Sanonnan alkuperä on ajoitettu niinkin myöhään kuin sotienjälkeiseen rauhanliikkeeseen, siis 1900-luvulle. Voi se vanhempikin olla, mutta Lutherin teoksista sitä ei löydy.

Se, että Luther ei puhunut maailmanlopusta ja omenapuusta, ei tarkoita sitä, ettei tuo sanonta heijastaisi hyvinkin hänen ajatteluaan. Ajatus siitä, että elämässä on suurempia voimia kuin tuhon voimat ja että pieni Jumalan hyvyyden siemen on voimallisempi kuin koko pahuuden valta, on varsin luterilainen – tai paremmin sanottuna kristillinen. Totta puhuen Lutherilta löytyy vielä hurjempi ajatus. Isossa Katekismuksessa hän sanoo: ”Kaste on aina oikea ja sen olemus pysyy täysin muuttumattomana, vaikka vain yksi ihminen kastettaisiin eikä hänkään edes uskoisi oikein.” Tämä ei ole keskeinen kohta Lutherin opetuksessa kasteesta. Tämä ei tarkoita, ettei kastetta toimiteta sitä varten, että ihminen uskoisi. Tämä pieni sivujuonne Lutherin kastekäsityksessä on kuitenkin suuri lohdutuksen lähde meille kirkon miehille ja naisille, jotka olemme huolissamme siitä, miten kristillisyydelle tässä maailmassa käy. Kaste on oikea, vaikka kastettaisiin vain yksi ihminen, eikä hänkään sitä oikein käsittäisi. Kun siis pappi pitää jumalanpalvelusta pienen sivukirkon kymmenpäiselle laumalle, joista puolet ei edes kuule mitä hän sanoo, hän ei saarnaa turhaan, sillä Jumala on sanassaan läsnä. Kun diakoniavastaanotolle tulee viikosta toiseen sama ihminen, joka on aina vain yhtä onneton ja sekaisin, hänen puolestaan rukoileminen ei ole turhaa. Kun nuorisotyöntekijä pitää nuorten kerhoa tuskaillen sitä, että nuoret eivät tule sinne, tai tulevat aivan muusta syystä kuin evankeliumia kuulemaan, hänen on hyvä tietää, että Jumalan voimat ovat liikkeellä. Tee parhaasi, mutta älä mittaa Jumalan mahdollisuuksia sillä mitä ymmärrät. Älä luovuta, älä edes itsesi suhteen.

Niille, jotka näkivät maailmassa vain tuhoa ja kirkossa vain jumalattomuutta, Luther sanoi että se, että ihan kaikki ihmiset eivät aivan koko ajan vedä toisiaan turpaan, on Jumalan suurta hyvyyttä. (Tämä lause on parafraasini Lutherin kirjoituksesta ”Ihana Confitemini” vuodelta 1530).

 Siinä on se omenapuun siemen. 

20. Viini, laulu ja naiset

”Joka ei viiniä, laulua ja naisia rakasta, on koko ikänsä typerys” on lause, jota ei löydy Lutherin teosten Weimarin laitoksesta. Hyvin se silti hänen elämännäkemykseensä sopii. Protestanttinen elämänkielteisyys ei ole Lutherilta peräisin. Eräässä kirjeessä Luther neuvoo masennukseen taipuvaista ystäväänsä hakeutumaan korttipelin, iloisen seuran ja musiikin pariin. Nämä ovat Jumalan hyviä lahjoja, joista on lupa nauttia. Pöytäpuheet, jotka ovat Lutherin oppilaiden muistiin merkitsemiä epävirallisia juttuja professorin suusta, sisältävät monia huvittavia yksityiskohtia reformaattorin nais- ja viinimausta. Mistään elostelijasta ei kuitenkaan ole kysymys, sillä Luther eli lähes koko elämänsä luostarinomaisissa olosuhteissa ja paheksui pröystäilyä ja hienostelua.

Lutherin rakkaus lauluun, viiniin ja naisiin ei ole irrallinen seikka tai henkilökohtainen mieltymys, vaan teologisesti perusteltu näkemys. Jumalaa ei tarvitse etsiä hienosta ja hengellisestä todellisuudesta, vaan hänet voi löytää tästä maailmasta, jossa elämme, arkisten ilojen keskellä. Kristitty ihminen on syvästi tunteva ihminen, joka Kristuksen tähden voi nauraa sydämensä pohjasta tässä pimeässä maailmassa. Augustinuksesta lähtien nauramista oli pidetty kristitylle sopimattomana. Luther opetti toisin. Jos todella uskoo ylösnousemukseen, on suorastaan pakko purskahtaa nauruun.

Toisaalta kristitty on myös siinä mielessä syvästi tunteva ihminen, että hän voi itkeä täysillä. Selittäessään ensimmäistä Mooseksen kirjaa Luther otti puheeksi Abrahamin murheen puolisonsa Saaran haudalla. Monet selittäjät olivat tulkinneet patriarkan kyyneleet vaimon haudalla vain muodollisuudeksi, hyvän tavan noudattamiseksi. Oikeasti uskon esikuva Abraham ei voinut itkeä vaimovainajaansa, sillä hänhän uskoi ylösnousemukseen! Tähän Luther sanoo että kissan viikset. Aivan varmasti Abraham itki oikeasti ja kaipasi vaimoaan hellästi. Hän oli tunteva ihminen eikä puupökkelö. Mitä lähempänä joku on Jumalaa, sitä hellemmin hän rakastaa luotuja.

21. Jumalanpalvelus on se, missä Jumala palvelee meitä

On hyvä olla tietoinen siitä, mihin lauseessa oleva genetiivi viittaa. Sana ”jumalanpalvelus” ymmärretään luonnostaan niin, että se on tilaisuus, jossa me ihmiset palvelemme Jumalaa kunnioittaen Häntä, kuunnellen Hänen sanaansa ja rukoillen Häntä. Siihen nähden, mitä jumalanpalveluksessa tosiasiallisesti tapahtuu, oikeampaa olisi ajatella, että se on tilaisuus, jossa Jumala palvelee meitä sanallaan ja ehtoollisellaan. Meidän palveluksemme puolestaan rajoittuu siihen, että sanomme ”kiitos” ja kutsumme toisiakin nauttimaan näitä lahjoja.

Nuoren Lutherin ratkaiseva oivallus oli juuri tämän genetiivisuhteen ymmärtäminen. Nuorena munkkina hän kertoi tunteneensa pelkoa ja ahdistusta sanojen ”Jumalan vanhurskaus” edessä. Jumalan vanhurskaus näyttäytyi hänelle jonakin täysin saavuttamattomana ja murskaavan ylivoimaisena. Vasta kun hän oivalsi, että Jumalan vanhurskaus on sitä, että hän tekee syntisen ihmisen vanhurskaaksi, sanat alkoivat kuulostaa lohduttavilta. Samalla tavalla toimivat sellaiset ilmaisut kuten ”Jumalan hyvyys” tai ”Jumalan pyhyys.” Jumala osoittaa hyvyytensä juuri siinä, että hän voi tehdä hyväksi sellaisen, joka ei sitä itsessään ole.

Kerran Luther vertasi tätä Jumalan toimintaa taiteilijan työhön. Taiteilija voi osoittautua hyväksi taiteilijaksi ensiksi siten, että hän osaa arvostella toisten taiteilijoiden teoksia. Tämä ei itse asiassa vaadi vielä paljoa – myös täysi tunari saattaa osata kritisoida muita. Vasta sitten taiteilija osoittautuu taitavaksi, kun hänen teoksensa näyttäytyvät parempina kuin muiden teokset. Oman taidon esittely ei kuitenkaan osoita vielä todellista mestaruutta. Mestaritaiteilija on se, joka pystyy opettamaan taitonsa eteenpäin ja tekemään toisista hyviä taiteilijoita. Vertausta voi soveltaa myös vaikka johtamistaidon alalle.

Jumalan ei tarvitse päteä kenenkään edessä. Hän voi vain antaa. Koska hän on Jumala, hänen vanhurskautensa on sitä, että hän tekee vanhurskaaksi sen, joka ei sitä itsessään ole.

22. Synninpäästö on pätevä, vaikka sen julistaisi itse Perkele


Augsburgin Tunnustus tuomitsee ne, jotka ajattelevat, että jumalattoman papin toimittama sakramentti ei ole todellinen. ”Leipäpappi” on vakiintunut suomalainen nimitys papille, joka puhuu Jeesuksesta vain virkansa puolesta, ilman henkilökohtaista uskoa. Augsburgin Tunnustus myöntää, että tällaisia pappeja on olemassa. Teologinen koulutus tai pappisvihkimys ei tee kenestäkään uskovaista. Mutta tämä on kyseisen papin ongelma, ei kirkon tai sanankuulijan ongelma. Teeskenteleminen on aina raskasta, vaikka harva selviää tästä elämästä koskaan teeskentelemättä. Leipäpapin puolesta pitää siksi rukoilla.

Kirkon olemusta kirkkona eivät huonot papit uhkaa. Tunnustus toteaa ykskantaan: ”Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin.” Kärjistämisen mestari Luther sanoo, että synninpäästön sana on totta, ja se pitää ottaa vastaan Jumalan omana sanana, vaikka sen lausuisi itse Perkele. Kysymys on siitä, kumpaan kiinnitämme huomiomme: lähettäjään vai lähettilääseen? Kuka meidät pelastaa: pappi vai Jumala? Luotatko enemmän Jumalan sanaan, vai siihen joka yrittää sitä selittää?

Jumalan sana tekee sen mitä lupaa. Tämä on lohdutuksena myös meille huonoille papeille. Ehkä saarnassani ei ollut taaskaan päätä eikä häntää, ehkä kuljin lähimmäiseni ohi häntä ymmärtämättä. Mutta jos edes luettiin Raamatun sanaa, jos virsi veisattiin tai Isä meidän rukoiltiin, Jumala on sanassaan läsnä, vaikka pappi ei olisi.

23. Ihmisen tehtävä uskoontulossa: panna hanttiin niin perhanasti


1570- luvulla kokoonpantu Yksimielisyyden Ohje on aika puuduttavaa luettavaa nykyään. Tuon viimeisen luterilaisen Tunnustuskirjan (jota kaikki luterilaiset kirkot eivät edes Tunnustuskirjoihinsa sisällytä) tehtävä oli ratkaista luterilaisten keskinäiset kiistakysymykset, joita oli paljon. Siinä hylätään erilaisia äärimmäisiä korostuksia, kuten seuraavat ajatukset: "Ihmisen tahto vastustaa Pyhää Henkeä ennen kääntymystä, kääntymyksen aikana ja sen jälkeen" ja "Pyhä Henki annetaan niille, jotka vastustavat häntä." 

Lutherin kuoleman jälkeen luterilaisuus jakaantui aitoluterilaisiin ja filippisteihin. Jälkimmäiset kannattivat Philipp Melanchthonin muokkaamaa versiota luterilaisuudesta, kun taas edelliset vetosivat Lutheriin ja ajattelivat edustavansa hänen alkuperäistä opetustaan. Aitoluterilaisten äänekäs puhemies oli kroatialaissyntyinen Matthias Flacius Illyricus. Häntä voinee nimittää suorastaan ääriluterilaiseksi. Koska hän halusi pitää tiukasti kiinni siitä, että pelastus on alusta loppuun Jumalan työ, hän muotoili edellä olevat lauseet. Ihmisellä ei kääntymyksessä ole muuta roolia kuin panna hanttiin koko ajan. Tehtävä ei muutu edes uskoontulon jälkeen. Silloinkin ihmisen tahto vastustaa Pyhää Henkeä koko ajan. 

Yksimielisyyden Ohje ei sano, että on täysin väärin ajatella näin. Mutta näin ei pidä opettaa ”selittämättä.” Ei pidä antaa ymmärtää, että kristityn jumalattomuus on hyväksyttävää ja hänen vastentahtoisuutensa Jumalan sanaa kohtaan asiaankuuluvaa. Ei Flacius niin ajatellutkaan. Hän oli vain ihmiskäsityksessään inhorealisti. 

Kun puhutaan siitä, miten uskoon tuleminen muuttaa ihmistä, täytyy vain sanoa, että toivottavasti muuttaa. Usein meistä uskovaisista tulee aika itserakkaita paskiaisia kun puhumme tästä aiheesta. Siksi tunnen vanhetessani suurta sympatiaa Flaciuksen oppia kohtaan: Ihmisen tahto vastustaa Pyhää Henkeä ennen kääntymystä, kääntymyksen aikana ja sen jälkeen. Onneksi Jumala ei ole tahtoni vanki.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ap.t.14:15-17 (Juhannusp. 2.vsk 2.lk)

Apostolien teoissa kerrotaan, kuinka Paavali ja Barnabas Lystran kaupungissa paransivat ramman miehen. Kaupungin asukkaat tulkitsivat tapa...