Tuhlaajapojasta (4. su helluntaista. 2. vsk ev)

Anteeksiantamus on ehdotonta - tai sitten se ei ole anteeksiantamusta. Anteeksiantamuksella on "siitä huolimatta"- luonne, vaikka hurskaat ihmiset antavat sille "koska"- luonteen. Syntiset eivät kuitenkaan pysty siihen. He eivät voi muuttaa Jumalan "siitä huolimatta"- sanaa ihmisen "koska"- sanaksi. He eivät pysty osoittamaan sellaisia tosiasioita, joiden perusteella he saisivat anteeksi.

Jumalan anteeksiantamus on edellytyksetöntä. Ihmisessä ei ole mitään ominaisuutta, joka tekisi hänestä anteeksiannon arvoisen. Jos anteeksiantamus olisi ehdollista, ihmisestä riippuvaista, kukaan ei voisi olla hyväksytty eikä kukaan voisi hyväksyä itseään. Me tiedämme, että tämä on meidän tilanteemme, mutta inhoamme sen tunnustamista.

Tämä on liian suuri lahja ja liian nöyryyttävä tuomio. Me haluamme saada aikaan jotain. Ja jos olemme oppineet, että emme voi saada aikaan mitään positiivista, yritämme edes tuottaa jotain negatiivista - itsesyytöksen tai itsensä hylkäämisen tuskan. Sitten luemme kertomuksen Tuhlaajapojasta tai syntisestä naisesta fariseuksen huoneessa, ikään kuin ne opettaisivat, että nämä syntiset saivat anteeksi sen tähden, että he nöyryyttivät itsensä ja tunnustivat että heitä ei voi hyväksyä, tai koska he kärsivät synninhädästään ja heidät katsottiin siksi anteeksiantamuksen arvoisiksi.

Mutta niin ymmärrämme kertomuksen väärin - ja vielä vaarallisella tavalla. Jos tie sovintoon Jumalan kanssa olisi tuollainen, meidän pitäisi tuottaa itsestämme arvottomuuden tunne, itsensä hylkäämisen, syyllisyyden, ahdistuksen ja epätoivon tuska. On monia kristittyjä, jotka yrittävät tätä näyttääkseen Jumalalle ja itselleen, että he ansaitsevat tulla hyväksytyiksi. He suorittavat itsensä rankaisemisen tunnetehtävän ymmärrettyään, etteivät heidät muut hyvät työnsä auta heitä. Mutta emotionaalisetkaan suoritukset eivät auta.

Jumalan anteeksiantamus on riippumatonta siitä, mitä me teemme, jopa itsesyytöksistä ja itsensä alentamisesta. Jollei niin olisi, emme voisi koskaan olla varmoja siitä. että itseinhomme on riittävän syvää saadaksemme anteeksi. Anteeksiantamus luo katumusta, sitä tarkoittavat sanat: "Hän rakasti paljon, sillä hän sai paljon anteeksi." Tämä on niiden kokemus, jotka ovat saaneet anteeksi.

(Paul Tillich: The New Being, s.8-9)

Jes. 57:15-21 (4. su helluntaista, 1. vsk 1.lk)

 Korkea ja Ylhäinen, hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: - Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen.

Jumala joka asuu korkeudessa ja pyhyydessä, tarkoittaa Septuagintan mukaan, että ”Jumala lepää pyhissään.” Ajatus on kristillisen spiritualiteetin kannalta merkittävä. Ihminen on ainut kohta koko maailmankaikkeudessa, jossa Jumala ”lepää”, opettaa mm. Pseudo-Makarios. Voisiko tämä opettaa levollisuutta myös levottomalle ihmiselle, varsinkin kun jae 21 muistuttaa, että ”jumalattomilla ei ole rauhaa”? Jumalalla on kaikki aika maailmassa.

Murtuneet: sama heprean sana daka, jolla on merkitys ”murskattu”, ”se joka on palasina”, mainitaan psalmissa 34: ”Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli.” Miten lohduttava ajatus sille, jonka sisäinen maailma on palasina, jonka olemassaoloa kuvaa parhaiten sana ”hajalla”.

Nöyrät: šafal tarkoittaa alhaista, alas painettua, halpana pidettyä. Se ei näytä viittaavan niinkään nöyryyteen hurskaan ihmisen asenteena, vaan pikemminkin nöyryytykseen, jota elämä tarjoaa. Miten lohduttava ajatus sille, joka tuntee olevansa kaikista vihonviimeinen. Tässä on myös sana sorretuille. Raamatun Jumala ei ole puolueeton, vaan aina heikoimpien puolella.

Minä virvoitan murtuneiden hengen: ὀλιγοψύχοις διδοὺς μακροθυμίαν (LXX), ”annan arkamielisille kärsivällisyyttä”, ehkä myös: teen epävarmoista kestäviä. 

Herätän eloon nöyrien sydämen: διδοὺς ζωὴν τοῖς συντετριμμένοις τὴν καρδίαν, ”annan elämän niille, joiden sydän on palasina.”

Ef. 2:1-10 (4. su helluntaista 3.vsk.2.lk)

 Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.

Sen pelastavan suunnitelman, jota on luomakunnan historia seuraa  ja johon sen tapahtumat liittyvät, voidaan julistaa tulleen ilmi Jeesuksessa Kristuksessa, hänen kuuliaisuudessaan Isän Jumalan lähettämänä. Tässä yhteydessä voidaan sanoa, että vaikka Jumala on itsessään riippumaton, luomisen aktissa ja hänen luotujensa historian kulussa hän tekee itsensä riippuvaiseksi luotuisista ehdoista ilmaistakseen Poikansa Jeesuksen suhteessa Isäänsä. Ei niin että Jumalalla olisi erilaisia keinoja päästä päämääräänsä. Kysymys on siitä, että tällä tavalla luotujen paljous tuodaan ikuiseen autuuteen Isän ja Pojan yhteydessä. Jumalan toiminnassa mikään luotu ei ole pelkkä väline. Käsky sen olemassaololle Pojan ilmestymisen kairos-hetkessä, jokaisella luodulla on paikkansa Isän pelastavassa tarkoituksessa.

(Wolfhart Pannenberg: Systematic Theology vol. II, 7)

Room. 4:1-8 (4. sunn. helluntaista 2.vsk 2.lk)

Kristus on läsnä myös siinä uskossa, jossa häntä ei mainita nimeltä

 Württembergin reformaattori Johannes Brenz (1499-1570) kiinnitti Roomalaiskirjeen luennossaan 1538 huomiota siihen, että kun Raamattu kertoo, että Abraham uskoi Jumalan lupaukseen ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi, siinä ei mainita Kristusta nimeltä. Onko siis olemassa vanhurskautta ilman Kristusta? Ei tietenkään, sanoi Brenz. Ilman Kristusta et löydä vanhurskauden häivääkään, et pienintä kipinää. "On huomattava, että aina kun puhutaan todellisesta uskonvanhurkaudesta tai Jumalan armosta tai laupeudesta, vaikka Kristuksen nimeä ei ääneen mainittaisikaan, Pyhä Henki tarkoittaa siinä aina Kristusta. Jumalalla ei ole armoa eikä laupeutta muuten kuin Kristuksessa ja Kristuksen tähden." 

Kun esimerkiksi Daavid rukoilee: "Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi"(Ps. 51:3), siinä ei tosiaankaan mainita Kristusta nimeltä. [Me tiedämme, ettei voisi mainitakaan, mutta 1500-luvun eksegetiikka ei ollut yhtä historiatietoista]. Mutta koska Jumala ei ole armollinen muuten kuin Kristuksessa, Pyhä Henki sisällyttää tähän Kristuksen. Samoin kun Daniel rukoilee: "Sammukoon sinun vihasi ja suuttumuksesi Jerusalemia, omaa kaupunkiasi ja pyhää vuortasi kohtaan!" (Dan. 9:19), Kristusta ei mainita, mutta koska Jumalan viha ei väisty yltämme muutoin kuin Kristuksen tähden, Pyhä Henki tarkoittaa tässä Kristusta. Ja kun publikaani rukoilee: "Jumala, ole minulle syntiselle armollinen" ja lähtee kotiinsa vanhurskaana (Lk. 18:13-14), ei siinäkään mainita, että hän olisi uskonut Jeesukseen Kristukseen. Mutta on selvää, että Kristus on rukouksessa mukana, koska hänen ulkopuolellaan ei ole vanhurskautta. Keskellä reformaation polemiikkia Brenz myöntää, että paavillisen pimeydenkin aikana ne, jotka todellisessa uskossa rukoilivat Jumalaa, pelastuivat, vaikka eivät kyenneetkään ilmaisemaan uskoaan sillä kirkkaalla tavalla, joka nyt on tullut julki. 

Abrahamille luvattu jälkeläisten paljous tarkoittaa siis itse asiassa sitä, että Jumala on hänelle armollinen Kristuksen tähden. Erikoinen luenta nykyaikaisen eksegeesin valossa. Mutta samalla ajatuksessa on huikeaa avarakatseisuutta. On lupa ajatella, etta Kristus on läsnä myös siinä rukouksessa, jossa häntä ei nimeltä mainita! Ihminen voi rukoilla Kristusta salassa, tietämättä sitä itsekään. 

Luuk. 15:1-10 (4. su helluntaista, 1. vsk ev)

Evankeliumisaarnassaan n:o 34 Gregorius Suuri tulkitsee tätä kohtaa näin:



Publikaanit ja muut syntiset tulivat Vapahtajamme luokse. Tämä ei ainoastaan hyväksynyt heitä seuraansa, vaan myös aterioi heidän kanssaan. Sen nähdessään fariseukset närkästyivät. Tästä voitte nähdä, että oikea vanhurskaus on täynnä myötätuntoa, väärä vanhurskaus paheksuntaa. Ei niin, etteivätkö todella vanhurskaat voisi paheksua syntisiä. Mutta on eri asia toimia ylpeästä itseriittoisuudesta kuin oikeamielisyyden innosta. He kyllä paheksuvat, mutta paheksumatta, ja tuomitsevat tuomitsematta. He suorastaan käyvät kimppuun, mutta rakkaudesta. Vaikka he siis olisivat ulkoisesti pelkkää nuhdesaarnaa oikeudentuntonsa tähden, heidän sydämessään hallitsee lempeä rakkaus. Sisimmässään he pitävät korkeammassa arvossa niitä, joita he nuhtelevat. Jopa niitä, jotka he tuomitsevat, he pitävät itseään parempina. Näin tehdessään he pitävät toisia kurissa, mutta pysyvät sydämessään nöyränä.

Sen sijaan ne, jotka elättävät itsestään väärän vanhurskauden kuvitelmaa, halveksivat kaikkia muita, osoittamatta heidän heikkouttaan kohtaan minkäänlaista ymmärtämystä tai myötätuntoa. Heistä tulee kahta pahempia syntisiä juuri sen tähden, että he uskovat olevansa synnittömiä. Tähän joukkoon kuuluivat fariseukset, jotka paheksuivat sitä, että Herra otti luokseen syntisiä. He halveksivat laupeuden lähdettä tunnottomin sydämin.

Koska he siis olivat niin sairaita, etteivät edes tajunneet olevansa sairaita, taivaallinen Lääkäri opettaa heitä tuntemaan itsensä lääkiten heitä lempeästi. Hän esittää heille esimerkin ihmisrakkaudesta ja osoittaa heidän sydämessään olevan mätäpaiseen: ”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän autiomaahan, lähtee sen kadonneen perään.” Miten taitavaa johdattelua osoittaen Totuus esittääkään tämän lempeän vertauksen, jossa ihminen toisaalta oppii tuntemaan itsensä ja jossa kuitenkin ihmisen Luoja lähtee hänen peräänsä!



”Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun ja kääntää huoneen ylösalaisin, kunnes löytää sen.”



Se, mihin paimen ja nainen viittaavat, on sama henkilö: itse Jumala ja Jumalan Viisaus. Hoperahan kuvalla taas kerrotaan, että samalla tavalla kuin nainen kadottaa hopearahan, ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi, hylkäsi syntiä tekemällä Luojansa kaltaisuuden. Se, että nainen sytyttää lampun, tarkoittaa että Jumalan viisaus ilmestyy ihmishahmossa. Lamppu on liekki saviruukussa: valo saviruukussa on jumaluus lihassa. Tästä saviruukusta eli ruumiistaan Viisaus sanoo: ”Voimani kuivuu kuin ruukunsiru.” (Ps. 22:16) Niin kuin saviruukku kovettuu tulessa, hänen voimansa kuivui kuin ruukunsiru, kun hän kirkasti omaksumansa lihan kärsimyksensä pätsin kautta ylösnousemuksen kunniaan. Kun nainen on sytyttänyt lampun, hän kääntää huoneen ylösalaisin. Se tarkoittaa, että kun Viisauden jumaluus loistaa ihmisruumiissa, meidän omatuntomme kokee järkytyksen. Talo tutkitaan tarkoin silloin, kun ihmisen omatunto tulee levottomaksi hänen ajatellessaan pahoja tekojaan. Ilmaisu ”kääntää ylösalaisin” ei ole ristiriidassa sanan ”puhdistaa” kanssa, jota toiset käsikirjoitukset käyttävät. Syntinen mieli ei kykene puhdistumaan pahoista tottumuksistaan, ellei pelko ole ensin kääntänyt sitä ylösalaisin. Hopearaha löytyy vasta sitten, kun talo on käännetty ylösalaisin; se tarkoittaa, että vasta sitten, kun ihmisen omatunto on järkkynyt, hänen kaltaisuutensa Luojansa kanssa palaa.

”Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.’” Nuo ystävättäret ja naapurin naiset ovat tietysti taivaan valtoja, joista edellä oli puhe. He ovat niin lähellä korkeinta viisautta, koska he voivat lähestyä sitä saaden katsella sitä armossa jatkuvasti. Älkäämme jättäkö huomiotta sitä seikkaa, että tuon naisen, joka kuvaa Jumalan Viisautta, sanotaan omistavan kymmenen hopearahaa, joista hän kadottaa yhden ja alkaa etsimään sitä. Ihmisten ja enkelien luonto on luotu Jumalan tuntemiseen. Jumala halusi heidän pysyvän ikuisesti ja loi heidät epäilemättä itsensä kaltaiseksi. Naisella oli kymmenen hopearahaa, koska on olemassa yhdeksän enkelien luokkaa. Jotta valittujen luku tulisi täyteen, ihminen luotiin kymmenenneksi. Hän ei joutunut lankeemuksensa jälkeenkään Jumalalta hukkaan, sillä Jumalan viisaus loisti ihmeellisesti ihmisruumiissa ja pelasti hänet valolla, joka loisti saviruukussa.



Gregoriuksen saarna jatkuu tästä laajalla enkeliopin esittelyllä...

Ef. 2:8-10 (4. su helluntaista, 3.vsk 2.lk)

Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teisstä, vaan se on Jumalan lahja. Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä. Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään Jumala on meidät tarkoittanut.

Tässä Paavali opettaa lähinnä kahta asiaa. Ensinnäkin sitä, että tulemme autuaiksi uskon kautta, emme tekojemme ansiosta, vaan Jumalan armon ja laupeuden kautta Kristuksen tähden. Toiseksi, että emme saa autuutta uskon kautta sitä varten, että olisimme jouten tai tekisimme pahaa, vaan vaeltaaksemme hyvissä teoissa. Sillä usko, joka ottaa vastaan autuuden Kristuksen kautta, ottaa vastaan myös Pyhän Hengen, joka sytyttää uskovan hyviin tekoihin. Tit 2:14 sanoo: "Kristus antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme lunastaakseen meidät vapaiksi kaikesta vääryydestä ja puhdistaakseen meidät omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää." Se tarkoittaa: kansa, joka ei tee hyvää laiskasti ja kylmästi, vaan harrastaa sitä palavalla innolla. Vaikka uskon epätäydellisyys ihmisissä on suuri, se on kuitenkin - mikäli se on todellista uskoa - halukasta ja palavaa eikä velttoa ja uneliasta. Jumalan sanan voimasta se tulee vahvemmaksi ja palavammaksi. Hyvät teot seuraavat uskosta sellaisella välttämättömyydellä, että mikäli ne eivät seuraa, usko joko ei ole todellista, tai jos se on ollutkin todellista, siitä on luovuttu.

Johannes Brenz: Catechismus illustratus 1551, 625-626

Jes. 61:10-11 (4. su helluntaista, 2. vsk 1.lk)

Käytän tätä tekstiä toisinaan sakaristorukouksena. Se auttaa jokaista jumalanpalveluksessa toimivaa ajattelemaan omaa osuuttaan pyhänä ja ainutlaatuisena tehtävänä, jonka menestys ja merkitys on täysin Jumalan käsissä. Siinä on levollisuus, jonka varassa voi lähteä palvelemaan.

Minä riemuitsen Herrasta, minä iloitsen Jumalastani!

Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet,

hän kietoo minut vanhurskauden viittaaan, niin että olen kuin sulhanen, joka laskee hiuksilleen juhlapäähineen, tai kuin morsian, joka koristautuu kauneimpiinsa.

"Iloitsemalla iloitsen", שּׂוֹשּׂ אַשׂיִשׂ. Hengellinen ilo Jumalassa ei tarkoita jotain muuta kuin maallista iloa, vaan sen syvyyttä ja lähdettä, ilon täyteyttä, joka maallisen ilon kohdalla jää vain pintakuohuksi. Kun maallinen ilo nauraa niin että tulee pissat housuun, hengellinen ilo sanoo: ja paskat.

Pappi puetaan sakastissa albaan. Kiireittensä ja puutteittensa keskellä hän voi lukea nämä sanat. Pukeutuminen on lahjavanhurskauden merkki (ks. Ilm 19:8). Sulhasen hiuksille lasketaan "kruunu" ja morsian puolestaan kaunistautuu "jalokivillä". Näistäkin löytyy rikasta raamatullista symboliikkaa, samoin kuin hääparista. Samassa luvussa aiemmin puhutaan, miten Herran voideltu antaa "hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan."(j.3) Ilon syvyyden voi ymmärtää vasta tunnettuaan murheen syvyyden.

Ja niin kuin maa työntää versoa, niin kuin puutarha saa kylvetyn siemenen kasvamaan,

niin Herra, minun Jumalani, saa vanhurskauden versomaan, ja ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi.

Jumala toimii vastustamattoman orgaanisesti, kuin luonto, joka saa kasvit versomaan kylmän ja pimeän talven jälkeen. Se on lupaus myös kirkolle, jolta tuntuvat olevan pelimerkit lopussa. Tässä luvussa ei ole viittausta ihmisten toimintaan, ei heidän uskollisuuteensa tai oivalluksiinsa. Jumala saa aikaan vanhurskauden ja ylistyksen. Niin kuin israelilaisten piti ymmärtää, että Jumalan toiminta ulottuu "kaikkien kansojen" piiriin, kirkon on nähtävä,etteivät sen rajat ole Jumalan rajoja. Meitä kutsutaan "Vanhurskauden tammiksi, Herran tarhaksi, jonka hän on itse istuttanut osoittaakseen kirkkautensa." (j.3)

Vanhurskaus on tässä lähes synonyyminen sanan "kauneus" kanssa. Vanhurskaus on jotain sellaista,joka kiehtoo ja koukuttaa. Tunnustuskirjojen locus de iustificatione onnistuu tekemään tästä paperinmakuista ja luotaantyöntävää, mutta päivän evankeliumi, Tuhlaajapoikavertaus, kertoo mistä on kyse.

Luuk 15: 11-32 (4. su helluntaista, 2. vsk ev)

Julkaisenpa tämän kerran itse pitämäni saarnan tekstistä:

Me ymmärrämme Jumalasta kovin vähän, mekin jotka kehumme olevamme kristittyjä ja uskovaisia. Kun Jeesus kertoi kertomuksen Jumalan rakkaudesta, me kutsumme sitä kertomukseksi Tuhlaajapojasta. Ikään kuin Tuhlaajapoika olisi jotenkin kiinnostava hahmo tässä vertauksessa. Tuhlaajapoika on kertomuksen sivuhenkilö, yhtä lailla kuin hänen veljensä, tuo Kunnollinen Isoveli, joka hänkin saa kertomuksessa opetuksen. Tämä on kertomus Rakastavasta Isästä. Se mitä Jeesus kertoo tuosta isästä, on merkille pantavaa, sillä ei ole epäilystäkään siitä, että kertomuksen isä on Taivaan Isä, itse Kaikkivaltias Jumala.

Kertomus alkaa: eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Koska hänellä oli kaksi poikaa, oli selvää, että isän kuoleman jälkeen veljekset perisivät isän omaisuuden puoliksi. Nuorempi veli ilmaisi, että hän ei viitsisi odottaa sitä kun isäukko heittää lusikan nurkkaan. Hän sano: ”Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestani.” Toisin sanoen hän sanoi isälleen päin naamaa, että minun kannaltani olisi parempi, jos olisit jo kuollut. Jotkut Jeesuksen vertaukset aukenevat meille vaikeasti, koska olemme niin kaukana tuosta ajasta ja kulttuurista. Mutta tätä kohtaa ei ole vaikea ymmärtää. Jos poika sanoo isälleen, että en jaksaisi odottaa sitä että kuolet että saisin perintöni, se on äärimmäisen loukkaavaa myös meidän aikanamme.

Isä suostui tähän ehdotukseen, tarina ei kerro, miksi. Nuorempi poika lähti ahtaaksi kokemastaan kodin piiristä kaukomaille, halusi nähdä vähän maailmaa. Hän otti omaisuutensa ja tuhlasi sen viettäen holtitonta elämää. Mitä se tarkkaan ottaen oli, Jeesus ei kerro. Kuulijat silloin niin kuin nytkin pystyvät kuvittelemaan, miten eletään silloin kun on paljon rahaa ja vähän periaatteita. Väistämättä rahat jossakin vaiheessa loppuivat ja lisäksi tuohon maahan tuli nälänhätä. Leveä elämä vaihtui huonosti palkatuksi hätäaputyöksi: poika sai paimentaa sikoja. Sitä saastaisempaa hommaa ei kunnon juutalainen voinut kuvitella. Hänellä oli niin nälkä, että hän olisi halunnut syödä sikojen ruokaa – niin alas hän oli vajonnut.

Sitten tapahtui Tuhlaajapojan herääminen. Onkin syytä katsoa, millainen herääminen se oli. Me mietimme sitä, antaako Jumala todella kaiken anteeksi, jos sitä vilpittömästi katuu. Millaista oli Tuhlaajapojan katumus? ”Minun isäni palkkalaisilla on yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään.” Ei Tuhlaajapoika tullut synnintuntoon – hän tuskastui olemaan nälissään. Niin jaloa oli hänen katumuksensa. Kyllä hän sitten harjoitteli sopivan repliikinkin, jonka turvin hän uskaltaisi isänsä kohdata: ”Isä minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.” Ehkä kyseessä oli aito katumus, tai sitten poika vain tajusi, että ei tässä muu auta kuin olla katuvaisen näköinen. Emme tiedä. Tuhlaajapojan katumus kun on kertomuksen juonen kannalta ihan sivuseikka.

Nimittäin pian tulee näyttämölle isä, joka tähän mennessä on näyttäytynyt lähinnä nenästä vedettävänä höppänänä. Mitä hän tekee, kun Tuhlaajapoika palaa kotiin. Mitä sinä tekisit, kun joku on nöyryyttänyt sinua julkisesti ja loukannut sinua pahimmalla mahdollisella tavalla? Minä tiedän mitä minä tekisin: vetäisin turpaan niin että soisi. Tuntuu ihanalta ajatellakin asiaa. Anteeksianto? No, tarkemmin ajatellen, ei se mahdotonta olisi, mutta tarkkaan minä sitä harkitsisin ja haluaisin nähdä todella aitoa katumusta.

On ilmiselvää, ettei tuo isä ole kuka tahansa meistä. Sillä Jeesus sanoo, että kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Isä juoksi poikaansa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Seis! Seis! Okei, tämä on nyt harvinaisen lempeä ja jalo isä, joka on valmis ottamaan vastaan pojan joka on pilannut kaiken. Mutta säilytä nyt arvokkuutesi hyvä mies. Anna pojan tulla sieltä ja esittää asiansa. Voi vain kuvitella miten naurettavalta vanha mies on näyttänyt, kun hän on kerännyt viittansa helmat syliinsä ja juossut tietä pitkin – ja mitä varten: ei ollut kiire bussiin eikä hän treenannut ikämiessarjan puolimaratonille, vaan ihan vain siitä syystä että sikapoika palasi kotiin. Ja mitähän varten palasi: mistä sen tietää vaikka olisi tullut pyytämään lisää rahaa. Kuinka voi vanha mies itsensä nolata noin pahasti. Jotenkin vaikuttaa ihan siltä, että isä on istunut talon pihalla iltaisin katselemassa, näkyykö poikaa.

Poika aloitti katumusrepliikkinsä: ”Isä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja…” mutta Isä ei kuuntele edes sitä loppuun vaan huutaa talon palvelusväelle: ”Ny rillataan!”

Mikä on tarinan opetus? Sattuuhan sitä, kaikkihan virheitä tekevät, niinkö? Ei Tuhlaajapojan teko ollut mikään epähuomiossa ja vahingossa tehty virhe. Se oli harkittua ilkeyttä. Eikä isä sitä selitä tekemättömäksi. Hän ilmaisee, miten vakava asia on, kun hän sanoo: ”minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta nyt hän on löytynyt.”

Meillä ei ole mitään takeita pojan katumuksen aitoudesta. Meille ei myöskään kerrota mitä sitten tapahtui. Haluaisin kuvitella että poika eli kunnon poikana isänsä talossa aina siitä eteenpäin. Mutta mikään ei takaa, etteikö hän lähtenyt sikailemaan taas seuraavalla viikolla.

Vanhempi veli edustaa meitä, jotka epäilemme tämän kertomuksen moraalia. Mitä ihmeen järkeä on järjestää suuret juhlat sen kunniaksi että joku on mokannut? Jotenkin se, kun Isä sanoo tuolle kunnon isoveljelle että kaikki mikä on minun on myös sinun,  tuntuu huonolta selitykseltä.

Meissä on tuhlaajapoikaa ja meissä on paheksuvaa vanhempaa veljeä. Se ei ole tärkeää. Tärkeintä on ,että Jumala ei ole riippuvainen siitä miten osaamme katua tai miten paljon tai vähän häntä ymmärrämme. Silloin kun me käännymme hänen puoleensa, hän on jo ollut luonamme kauan.

Matt. 9:9-13 (4. su helluntaista, 3.vsk ev)

Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja.' En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.

Hoos. 6:6, johon tässä viitataan, on selvästi Matteukselle tärkeä, sillä hän toistaa sen myös 12:7, jossa Jeesus varoittaa erityisesti toisten tuomitsemisesta. Gerd Theissen kertoo, että tuo Hoosean kohta tuli tärkeäksi temppelin hävityksen jälkeisessä juutalaisuudessa, kun uhrien toimittaminen ei enää ollut mahdollista.
On merkille pantavaa, että Jeesuksen suussa tärkeimmäksi nousee nimenomaan "armahtavaisuus" (eleos), vaikka Hoosean käyttämä heprealainen sana hesed kääntyy myös "uskollisuus". Ja voisihan olla niin, että Herra viittaa Samuelin sanoihin Saulille: "Kumpi on Herralle mieleen, uhrit vai kuuliaisuus? Kuuliaisuus on parempi kuin uhri, totteleminen on parempi kuin oinasten rasva." (1. Sam. 15:22)
Uskolllisuus ja kuuliaisuus ovat vain sellaisia asioita, että ne tuppaavat meidän ihmisten mielissä muodostumaan uskonnolliseksi pakkopaidaksi, muotiksi johon yritämme mahtua ja saada toisetkin mahtumaan. Siksi on niin tärkeää, että Jeesus vääntää rautalangasta sen, mitä uskollisuus Jumalalle lopulta tarkoittaa: armahtavaisuutta. Armahtavaisuus on Jumalalle ominaista, ja armahtavainen ihminen osoittaa tuntevansa Jumalan. Vähän niin kuin täydellisyys, jota Jeesus seuraajiltaan vaatii (Matt. 5:48) on Luuk.6:36:n mukaan herkeämätöntä kykyä antaa anteeksi.

Hoos. 12:5-6 (4. su helluntaista, 2.vsk 1.lk)

"Herra on kaikkivaltias Jumala, hänen nimensä on Herra!

Käänny siis Jumalasi puoleen, ole uskollinen ja noudata oikeutta ja pane aina toivosi Jumalaan." Tässä palautetaan mieleen kuka on kuka. Jumala on taivaan sotajoukkojen Jumala, siis kaikkeuden Herra, jolla on kaikki langat ja kaikkien kuviteltavissa olevien lankojen kuviteltavat langanpäät käsissään (se, että tämän kirjoittaja ei tiennyt elävänsä laajenevassa maailmankaikkeudessa, joka on kenties vain yksi monista, ei muuta tätä asiaa) "Hänen nimensä [kirjaimellisesti "muistonsa"] on Herra" viittaa 2. Moos 3:15: "Jumala sanoi vielä Moosekselle: 'Sinun tulee sanoa israelilaisille: 'Jahve, Herra, teidän isienne Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, on lähettänyt minut teidän luoksenne.' Se on oleva minun nimeni ikuisesti, ja sillä nimellä minua kutsuttakoon sukupolvesta sukupolveen.'" Hänellä on siis nimi. Jehovan todistajien nimimagiaa vastaan on todettava, että nimi osoitti VT:ssa Jumalan koordinaatit, nyt ne osoittaa vielä paremmin Jeesus Kristus. Käänny (שׁוּב ) on yksiselitteinen asia. Milloin tahansa, ja aina, muista että Jumalan puhuttelu ei ole sen vaikeampaa. Hän on jo tässä, ole sinäkin. "Noudata rakkautta חֶ֤סֶד  ja oikeutta מִשְׁפָּט֙ " Muistuttaa siitä, että oikeus ilman rakkautta johtaa kovuuteen. Rakkaus ilman oikeutta johtaa sekasortoon. Näitä kahta tulee Jumalan seuraajan pitää ohjenuoranaan. Ja sitten ihan viimeiseksi, kun tuntuu ettei tässä ole mitään järkeä: "pane aina toivosi Jumalaan" Toisin sanoen odota (קָוָה ) Jumalaa. Ole valmis siihen että hän piileskelee ties minkä kulman takana, ja puhuu kuka ties minkä aasin suulla. Herkeämättä, antamatta periksi. Jumalalle ei ole toivottomia tapauksia. Niin kuin esimerkiksi tämä maailma. Tai sinä.

Luuk. 15:2 (4. su helluntaista, 1. vsk ev)

"Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: 'Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.'"

Tämä lause sai pitkän ja mieliinpainuvan vastauksen, kun Jeesus kertoi vertaukset eksyneestä lampaasta, kadonneesta hopearahasta ja tuhlaajapojasta. Jos joskus Jeesus vastasikin fariseusten syytöksiin osoittaakseen, että heidän syytöksensä ovat vääriä, nyt hän sanoo, että fariseukset ovat ymmärtäneet asian aivan oikein: hän todella hyväksyy, ottaa vastaan (prosdekhetai) syntisiä ja viihtyy heidän kanssaan. Hän harjoittaa ateriayhteyttä, joka on ystävyyden ja yhteyden merkki.
"Minä sanon teille, näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa."

Jes. 57: 15-19 (4. su helluntaista, 1 vsk 1 lk)

"Korkea ja Ylhäinen, hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: - Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen."

Sana "murtunut" (daka) on jakeessa "Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli." (Ps. 34:18) Syntaktisesti voi mennä myös niin, että "asun korkeudessa ja pyhyydessä murtuneiden ja nöyrien kanssa." Murtuneideen hengen virvoittaminen on LXX:n mukaan "kärsivällisyyden antamista aroille."

"En minä ikuisesti ole teihin vihastunut enkä loputtomiin teitä syytä. Jos niin tekisin, teidän voimanne herpoaisi eikä yksikään luoduistani kestäisi minun edessäni."

Vaikka Raamatun Jumala joskus muistuttaa alkoholisti-isää (nyt käsittämättömän suloinen ja lempeä, ja seuraavassas hetkessä raivostuu mitättömästä asiasta), siellä täällä hän paljastaa todellisen karvansa. Tai ehkä hän peilaa meidän sydämemme pimeyttä ja ahtautta, joka tekee hänestäkin pikkumaisen. Ei kukaan kestäisi Jumalan vihaa. Ei Jumala ole sellainen. V:n 1776 raamatunkäännös seuraa Vulgataa jakeen lopun suhteen: "...vaan minun kasvoistani on henki lähtevä, ja minä teen hengen."

"Hetkeksi minä vihastuin tähän syntiseen kansaan, löin sitä ja käänsin vihassa kasvoni siitä pois. Harhautuneena se kulki omien halujensa teitä.

Nykykäännös peittää näkyvistä, että kansan synti oli ahneus (betsa'). Jumalan kätkeytyminen johtaa siihen, että ihminen kulkee omaa tietään, eikä se tie ole hyvä. Kuvitellessaan olevansa vapaa hänestä tulee syntiensä orja. Jumalan varsinainen viesti ei ole kuitenkaan tämän tuomitseminen, vaan

"Ne tiet minä olen nähnyt. Mutta nyt tahdon parantaa tämän kansan, johtaa sen askelia, tahdon antaa sille lohdutuksen."

Jumala näkee syntiset tiemme, joille itse, omasta tahdostamme, olemme eksyneet. Silti hän tahtoo parantaa meidät. Nykyajan ihmisiä ei niinkään puhuttele se, että Jumala antaa anteeksi tai pyyhkii tuomiomme pois. Psykologisoitunut ja medikalisoitunut kielenkäyttömme puhuu mieluummin parantamisesta. Niin tässäkin. Pelastus on sitä, että synnin haavat pestään ja parannetaan. Hän johdattaa meitä oikeaa tietä ja lohduttaa meitä, jotka joudumme kulkemaan täällä kuoleman varjon laaksossa.

"Sen surevien huulille minä annan ylistyksen hedelmän. Minä annan rauhan, rauhan lähelle ja kauas - sanoo Herra - ja parannan heidät."

Kirjaimellisesti: minä luon huulten hedelmän. Lähelle ja kauas yltävä rauha kertonee Jumalan universaalista pelastustahdosta, joka ei rajoitu vain Israeliin (niin kuin juutalaiset ajattelivat) eikä varmasti rajoitu vain kirkkoon (niin kuin kristityillä on taipumus luulla.)

Ps. 32:1,2,5-8 (4. su helluntaista, psalmi)

"Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois."

Anteeksianto, Jumalan anteeksianto, on juuri tätä: synnit pyyhitään pois, salataan (absconditum), joten niitä ei enää ole. Jumala ei ota puhetta niistä kuuleviin korviinsa.

"Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään ja jonka sydämessä ei ole vilppiä."

Termi "imputatio" liittyy sekä syntiin että vanhurskauteen. Pitääkö Jumala meitä syntisinä vai ei? Se ratkaisee. Vanhurskauden antropologinen dispositio on tässä vilpittömyys.  Vilppi (namija') voi käyttää Jumalan armoa syntisten mielitekojensa peittona, vilpitön ei, sillä armo on elämän perusta.