Luuk. 15:1-10 (4. su helluntaista, 1. vsk ev)

Evankeliumisaarnassaan n:o 34 Gregorius Suuri tulkitsee tätä kohtaa näin:



Publikaanit ja muut syntiset tulivat Vapahtajamme luokse. Tämä ei ainoastaan hyväksynyt heitä seuraansa, vaan myös aterioi heidän kanssaan. Sen nähdessään fariseukset närkästyivät. Tästä voitte nähdä, että oikea vanhurskaus on täynnä myötätuntoa, väärä vanhurskaus paheksuntaa. Ei niin, etteivätkö todella vanhurskaat voisi paheksua syntisiä. Mutta on eri asia toimia ylpeästä itseriittoisuudesta kuin oikeamielisyyden innosta. He kyllä paheksuvat, mutta paheksumatta, ja tuomitsevat tuomitsematta. He suorastaan käyvät kimppuun, mutta rakkaudesta. Vaikka he siis olisivat ulkoisesti pelkkää nuhdesaarnaa oikeudentuntonsa tähden, heidän sydämessään hallitsee lempeä rakkaus. Sisimmässään he pitävät korkeammassa arvossa niitä, joita he nuhtelevat. Jopa niitä, jotka he tuomitsevat, he pitävät itseään parempina. Näin tehdessään he pitävät toisia kurissa, mutta pysyvät sydämessään nöyränä.

Sen sijaan ne, jotka elättävät itsestään väärän vanhurskauden kuvitelmaa, halveksivat kaikkia muita, osoittamatta heidän heikkouttaan kohtaan minkäänlaista ymmärtämystä tai myötätuntoa. Heistä tulee kahta pahempia syntisiä juuri sen tähden, että he uskovat olevansa synnittömiä. Tähän joukkoon kuuluivat fariseukset, jotka paheksuivat sitä, että Herra otti luokseen syntisiä. He halveksivat laupeuden lähdettä tunnottomin sydämin.

Koska he siis olivat niin sairaita, etteivät edes tajunneet olevansa sairaita, taivaallinen Lääkäri opettaa heitä tuntemaan itsensä lääkiten heitä lempeästi. Hän esittää heille esimerkin ihmisrakkaudesta ja osoittaa heidän sydämessään olevan mätäpaiseen: ”Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän autiomaahan, lähtee sen kadonneen perään.” Miten taitavaa johdattelua osoittaen Totuus esittääkään tämän lempeän vertauksen, jossa ihminen toisaalta oppii tuntemaan itsensä ja jossa kuitenkin ihmisen Luoja lähtee hänen peräänsä!



”Tai jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun ja kääntää huoneen ylösalaisin, kunnes löytää sen.”



Se, mihin paimen ja nainen viittaavat, on sama henkilö: itse Jumala ja Jumalan Viisaus. Hoperahan kuvalla taas kerrotaan, että samalla tavalla kuin nainen kadottaa hopearahan, ihminen, joka on luotu Jumalan kuvaksi, hylkäsi syntiä tekemällä Luojansa kaltaisuuden. Se, että nainen sytyttää lampun, tarkoittaa että Jumalan viisaus ilmestyy ihmishahmossa. Lamppu on liekki saviruukussa: valo saviruukussa on jumaluus lihassa. Tästä saviruukusta eli ruumiistaan Viisaus sanoo: ”Voimani kuivuu kuin ruukunsiru.” (Ps. 22:16) Niin kuin saviruukku kovettuu tulessa, hänen voimansa kuivui kuin ruukunsiru, kun hän kirkasti omaksumansa lihan kärsimyksensä pätsin kautta ylösnousemuksen kunniaan. Kun nainen on sytyttänyt lampun, hän kääntää huoneen ylösalaisin. Se tarkoittaa, että kun Viisauden jumaluus loistaa ihmisruumiissa, meidän omatuntomme kokee järkytyksen. Talo tutkitaan tarkoin silloin, kun ihmisen omatunto tulee levottomaksi hänen ajatellessaan pahoja tekojaan. Ilmaisu ”kääntää ylösalaisin” ei ole ristiriidassa sanan ”puhdistaa” kanssa, jota toiset käsikirjoitukset käyttävät. Syntinen mieli ei kykene puhdistumaan pahoista tottumuksistaan, ellei pelko ole ensin kääntänyt sitä ylösalaisin. Hopearaha löytyy vasta sitten, kun talo on käännetty ylösalaisin; se tarkoittaa, että vasta sitten, kun ihmisen omatunto on järkkynyt, hänen kaltaisuutensa Luojansa kanssa palaa.

”Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.’” Nuo ystävättäret ja naapurin naiset ovat tietysti taivaan valtoja, joista edellä oli puhe. He ovat niin lähellä korkeinta viisautta, koska he voivat lähestyä sitä saaden katsella sitä armossa jatkuvasti. Älkäämme jättäkö huomiotta sitä seikkaa, että tuon naisen, joka kuvaa Jumalan Viisautta, sanotaan omistavan kymmenen hopearahaa, joista hän kadottaa yhden ja alkaa etsimään sitä. Ihmisten ja enkelien luonto on luotu Jumalan tuntemiseen. Jumala halusi heidän pysyvän ikuisesti ja loi heidät epäilemättä itsensä kaltaiseksi. Naisella oli kymmenen hopearahaa, koska on olemassa yhdeksän enkelien luokkaa. Jotta valittujen luku tulisi täyteen, ihminen luotiin kymmenenneksi. Hän ei joutunut lankeemuksensa jälkeenkään Jumalalta hukkaan, sillä Jumalan viisaus loisti ihmeellisesti ihmisruumiissa ja pelasti hänet valolla, joka loisti saviruukussa.



Gregoriuksen saarna jatkuu tästä laajalla enkeliopin esittelyllä...