Ef. 1: 17-23 (6. su pääisiäisestä, 3.vsk. 2.lk)

Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet,

Jumala on pater tes doxes, mikä vie ajatukset kirkkauden (kabod/doxa) välityksellä Raamatun esteettiseen ulottuvuuteen. Samaan viittaa myös apokalypsis, "näkeminen" eli kirjaimellisesti ilmestys. Se merkitsee asioiden todellisen luonnon paljastumista. Pyhä Henki on itse antanut ilmestyksen Paavalille (Ef. 3:3, vrt Gal. 1:12 "Enhän minä ole sitä ihmisiltä saanutkaan, eikä kukaan ole sitä minulle opettanut, vaan sain sen, kun Jeesus Kristus ilmestyi minulle.")

ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa.

Huomaa, että Paavali kirjoittaa "tunnustaville kristityille" toivovansa, että he oppisivat tuntemaan Jumalan! Sisäiset silmät ovat sydämen tai ymmärryksen silmät ja ilmestyksen sisältönä on "hänen perintönsä kirkkaus hänen pyhissään." Sana megethos "mittaamattoman suuri" on vain tässä kohtaa UT:ssa. Ilmestys ei ole siis tietoa Jumalan metafyysisistä ominaisuuksista, vaan hänen voimastaan näissä törpöissä, joita en tahdo kestää. Tätä ei ole helppo nähdä, ja siksi Paavali rukoileekin sen paljastumista meille.

Se on sama väkevä voima, jota hän osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista ja asettaessaan hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa, ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa.

"Valta" on arkhe, alku; "voima" on exousia, jolla on myös oikeuden ja vallankäytön merkitys; "Mahti" dynamis, merkitköön raakaa voimaa; "herruus" kyriotes, tarkoittaa henkivaltoja.
Mitä voimia ja valtoja ikinä päähäsi pälkähtääkään - Kristus on kaikkea niitä suurempi. "Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaisssa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten." (Kol. 1:16) Tähän samaan voimaan, joka herätti Kristuksen - ja loi maailman - usko yhdistää meidät.

Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.

Voisiko ensimmäisen lauseen kääntää "antanut hänet kaiken pääksi seurakunnalleen?" Joka tapauksessa tässä selvästi kerrotaan, että Kristuksen herruus ei rajoitu kirkkoon - samalla kun siinä sanotaan kirkon merkityksestä jotain sellaista jota kukaan ei ole uskaltanut ajatella loppuun asti. Kristuksen ristintie oli tie täyteyteen: "Hän joka laskeutui alas, nousi myös kaikkia taivaita ylemmäs täyttääkseen kaikkeuden läsnäolollaan." (Ef. 4:10) vrt. "Enkö minä täytä taivasta ja maata? sanoo Herra." (Jer. 23:24) "Hänessä on jumaluus ruumiillistunut koko täyteydessään, ja hänen yhteydessään myös te olette tulleet tästä täyteydestä osallisiksi. Hän on kaikkien valtojen ja voimien pää." (Kol 2:9-10) Tästä seuraa myös koko luomakunnan kirkkaus ja kunnia, sillä "Herran on maa ja sen täyteys" (ks. 1.Kor 10:26) Kieliopillisesti on monitulkintaista, onko se joka kaiken kaikessa täyttää Kristus vai seurakunta.

Joh. 15:26–16:4 (6. su pääsiäisestä, 1. vsk ev)

Olen puhunut teille tämän, jottei uskonne koetuksissa sortuisi

"En lainkaan käsitä sellaista hurskautta, joka ei keksi tai oivalla uutta, vaan toistaa jo sanottua ja toivoo ja ylistää kaiken jo tiedetyn sisällä. Ajattelen päinvastoin, että suhde Jumalaan edellyttää aina luomista, uuteen suuntautumista, sellaista vähintään yksityistä, joka ei voikaan vakuuttaa toisia. Se voidaan saavuttaa vain siinä määrin, kuin ei kerralla käsitetä ja kuiviin selitetä, mitä Jumala - nimellä tarkoitetaan." (Rainer Maria Rilke)

Uskonnollisuus yleisesti ottaen korreloi vahvasti sellaisiin arvoihin kuten sovinnaisuus, turvallisuus ja perinteiden arvostaminen. Sen sijaan luovuus, seikkailunhalu tai nautinto ei sijoitu korkealle uskovaisten ihmisen ajattelussa. Näin on ainakin, jos uskoo World Values Survey- aineistoa, ja miksei uskoisi. 

Minulle tulee mieleen (vaikka en halua kyseenalaistaa tiedeyhteisön metodeja, sillä jos ei usko tiedeyhteisöön, mihin sitten?), onko kysymyksenasettelussa jotain vikaa. Ajattelen vain, onko esiymmärrys uskonnon olemuksesta ohjannut kysymyksenasettelua? Jos uskonto lähtökohtaisesti ymmärretään konservatiivisena ja turvallisuushakuisena ajatteluna, saadaan tulokseksi että uskovaiset ovat sovinnaisia ja perinteitä kunnioittavia. En kuitenkaan pysty kiistämään tätä tulosta.

Onko uskossa Jumalaan myös sellaisia aspekteja, joita ei tavallisesti huomata? Kuten se, että Jumala kutsuu meidät pois tutusta ja turvallisesta (Abraham, exodus). Ja se että Jumala on voimallinen antamaan enemmän kuin edes osaamme pyytää (Ef.4). "Sinä tulossa oleva Jumala, anna meille hullunrohkea hurskaus", rukoili Karin Boye.

Room. 8:12-17 (6. Su pääsiäisestä, 1.vsk 2.lk)

Koska Jumala on toiminut kertakaikkiaan eksistentiaalisesti, me olemme Jumalan perillisiä yhdessä Kristuksen kanssa.  Me olemme lupauksen perillsiä, sen maailman perillisiä, jonka Jumala on siunannut ja tehnyt hyväksi. Olemme ikuisen elämän ja itse Jumalan olemisen, omistamisen ja tekemisen perillisiä, joka synnin tähden on tullut näkymättömäksi ja sanoin kuvaamattomaksi, epätodelliseksi ja mahdottomaksi.  Lihassa elävinä me odotamme ylösnousemusta, odotamme ruumistamme uusine predikaatteineen. Nykyinen elämämme on heijastusta,vaikutelmaa ja todistusta tästä toivosta. Velvoitettuna toivomaan, elämämme löytää sieltä päämääränsä. Täysin riippumatta mistään havaittavasta muutoksesta itsessämme me olemme ikuisuuden konstituoimia ja arvosteltuja sen mukaan, mikä on näkymätöntä. Kristuksen kanssa me olemme Jumalan lapsia, hänen kanssaan olemme Jumalan kanssaperillisiä, hänen, joka on meidän "kyllämme" ja "eimme", hyvämme ja pahamme, elämämme ja kuolemamme tuolla puolen. Hän on Voittaja, koska hän on Jumala. Hänen lapsinaan,olemalla sitä mitä emme ole, me seisomme hänen vierellään ja osallistumme hänen voittoonsa, ja meidän nykyinen olemassaolomme odottaa tätä kunniaa, joka kuuluu jo nyt meille.

Olemmeko sanoneet liikaa? Kyllä, liikaa - ja liian vähän! Liikaa, kun ME tarkkailemme toivoamme. Liian vähän,  kun ME puhumme sen täyttymyksestä. Totuus ei ole se mitä me sanomme Jumalasta, vaan se mitä hän tekee, on tehnyt ja tulee tekemään. Me olemme Jumalan perillisiä, mutta muistamme, että olemme sitä vain siten, että "jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän." Jumalan toimintaa on risti ja kärsimys. Ei niin, että meidän kärsimyksemme, joka meidän tulee kestää pienemmällä tai suuremmalla kestävyydellä ja rohkeudella, että kärsimyksemme määrä itsessään saisi aikaan osallisuuden Jumalan kirkkauteen. Osallisuus kärsimyksiin merkutsee kärsimistä Kristuksen kanssa, Jumalan kohtaamista niin kuin Jeremia ja Job hänet kohtasivat; nähdä hänet myrskyssä, lähestyä häntä valona pimeydessä ja rakastaa häntä silloin kun olemme tietoisia vain hänen kätensä ankaruudesta. Ne henkilökohtaiset kärsimykset, joita meidät kutsutaan kantamaan, voivat olla vain karkeita muistutuksia "nykyisen ajan kärsimyksistä "(j.18) jotka kohtaavat niin taivasta kuin maata. Tämä pätee silloinkin, kun meidän on kärsittävä vanhurskaan asian puolesta - vaikkapa kristinuskon puolesta. Sillä ei ole olemassa "hyvää asiaa", joka olusi tosiasiassa Jumalan asia.

Karl Barth:Römerbrief

Jes.44:1-5 (6.su pääs. 1.vsk 1.lk)

Ja nyt, Jaakob, minun palvelijani, kuule, kuule, Israel, sinä jonka olen valinnut!

Westermannin mukaan valinta on ensin, palvelijana oleminen sitten. Bahar, "valita" on perimmältään "koetella", mutta myös "mieltyä".

Näin sanoo Herra, joka sinut loi ja jo kohdussa sinut muovasi, hän, joka auttaa sinua.

Luominen (asha) ja muovaaminen (jatsa) ovat samat verbit joilla Jumala teki taivaan ja muovasi ihmisen maan tomusta. Äidin kohdusta asti muovaaminen viittaa kokonaisvaltaiseen Jumalan huolenpitoon, joka on kattanut koko menneisyytemme, ja nyt hän on se joka auttaa - futuurissa.

Älä pelkää, Jaakob, sinä Jesurun, jonka olen valinnut.

Toistetaan jakeen 1 ajatus. Kirkkoraamattu selittää: Jaakob, jonka nimi merkitsee "petollinen", saa nyt uuden nimen Jesurun, joka merkitsee "suora". Tästä kaikki eivät ole samaa mieltä, mutta Jesurun on joka tapauksessa Israelin hellittelynimi.

Minä annan vesien virrata janoavalle, purojen kuivaan maahan. Minä vuodatan henkeni lapsiisi ja siunauksen vesoillesi.

Tämä jae perustelee perikoopin valinnan helluntaita edeltävään sunnuntaihin. Lupaus kuuluu sille, joka on janoava ja kuiva. "Kuulkaa kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa!" (Jes. 55:1) On helppoa - ja varmaan historiallisesti pätevää - tulkita "siunaus" jälkeläisten määrän ja karjan pääluvun merkityksessä, mutta sen merkitys ei tyhjenny siihen. Enemmänkin kannattaa muistaa Deuterojesajan historiallinen konteksti: kansa joka oli kadottanut kotimaansa ja temppelinsä, jolta oli kaikki viety. Jumala vuodattaa henkensä siemenen päälle, joka on vielä huomaamaton ja näkymätön.

Ja he versovat kuin kaislikko, kuin pajut purojen varsilla.

Tuntemistani käännöksistä vain tämä kääntää sanan hatsir "kaisla". Minua miellyttää tämä käännös kyllä sikäli, että siinä verrataan Herran kansaa kasveihin, joilla on taipumus rehottaa omin lupineen, ei siis ankarasti ja huolella viljeltyihin hyötykasveihin. Tallaisia joutavanpäiväisiä rehuja Herra vaalii.

Niin yksi sanoo: "Minä kuulun Herralle", toinen taas kutsuu itseään Jaakobin nimellä, kolmas kirjoittaa käteensä: "Herran oma", ja ottaa kunnianimekseen Israelin nimien.

SAnallinen julistautuminen, leimautuminen ja käteen tatuoiminen ovat muinaisitämaisia alamaisuuden merkkejä - miksei myös nykyisen fanikulttuurin ilmiöitä. Tässä jakeessa kuvataan helluntain jälkeistä aikaa, jolloin Jumalan valtakunnan eksklusiivisuus häviää. Jengi painaa valtakuntaan ilman asianmukaista jäsenkirjaa!

Joh. 17:18-23 (6. su pääsiäisestä , 3.vsk ev)

Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähdensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä.

Sana "uhriksi" on selittävä lisä verbille hagiazo [Sanan tästä merkityksestä ks. esim. 4. Makk 17:19-22]. Mitä merkitsee olla totuuden pyhittämä ihminen? Se ei ole sitä, että olen itsessäni totta puhuva tai totuuteen pyrkivä ihminen, vaan että minun puolestani Totuus on antanut itsensä (14:6) Karin Boyen sanoin: "Du kanske kan bli sanningens - men sanningen aldrig din." Se, että Jeesus on lähettänyt meidät maailmaan, merkitsee samastumista hänen tiehensä: hän tuli tänne antamaan henkensä, vuotamaan kuiviin. Kutsumuksen tapahtumapaikka on maailma kaikessa jumalattomuudessaan, ei uskovien piiri.

Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.

Kristittyjen ykseys ei Barrettin kommentaarin mukaan Johanneksella perustu  instituutioon (piispuuteen, kuten Ignatios Antiokialaisella). Bultmannin mukaan itse asiassa instituutiot ja dogmit pitävät yllä kirkon hajaannusta. Tässä tarkoitettu yhteys on hänen mukaansa "sanan ja uskon tradition ykseyttä", jota kirkon tosiasiallinen hajaannus ei pysty tukahduttamaan.

Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua.

Tähän Jumalan kirkkauden ja rakkauden piiriin suljetaan spiraalinomaisessa liikkeessä koko luomakunta. Kaiken lähtökohtana on Isän rakkaus Poikaan, joka jatkuu Pojan rakkautena hänen omiinsa, jotka vievät sanomaa kaikille ihmisille ja lopulta koko maailmalle. Kristityn täytyy ajatella, että hän kuuluu vastustamattoman rakkauden piiriin, joka ei ole suljettu piiri, vaan koko ajan laajeneva, paljon pidemmälle ulottuva kuin hänen oman ajattelunsa pahantuuliset lonkerot.

Sak. 14:7-9 (6. su pääsiäisestä, 3. vsk 1.lk)

Kerran tulee aika - milloin, sen Herra tietää - jolloin yö on kirkas kuin päivä eikä ilta enää pimene. Silloin virtaavat Jerusalemista elämää antavat vedet. Puolet niistä juoksee itäiseen mereen, puolet läntiseen mereen, kesät ja talvet, ehtymättä. Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiiriin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan.

Jumalan valtakunnassa ei aurinko laske, koska sen aurinkona on itse Jumala (Ilm 21:22, Jes. 60:19). "Elämää antavat vedet" on Pyhän Hengen kuva, ollaanhan kirkkovuodessa helluntain odotuksessa. Hesekiel 47 kuvaa temppelin perustuksista kumpuavaa virtaa. Sille ominaista on kasvaminen niin valtavaksi, ettei ihminen kykene sitä ylittämään. Se myös muuttaa suolaisen veden makeaksi ja saa elämän kukoistamaan kaikkialla. "Tuona päivänä vuoret tihkuvat rypäleitten mehua, kukkulat vuotavat maitoa ja kaikki Jumalan purojen uomat ovat tulvillaan vettä" (Joel 4:18). Ilmestyskirjan (22:1) mukaan se pulppuaa Karitsan valtaistuimesta. Pyhäkkö on todellisuudessa ihmisen sisin, koska Jeesus itse sanoo: "Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elämän veden virrat, niin kuin kirjoituksisssa sanotaan" (Joh 7:38) Sakarjan mukaan virvoittava vesi kastelee koko maanpiirin ilman taukoa tai vaihtelua. Viimeisen jalkeen vertailutekstinä Jes. 2:11: "Ylpeät silmät nöyrtyvät, ylpeä varsi taipuu, sinä päivänä Herra yksin on ylhäinen."

Ps 27:1 (6. su pääsiäisestä, psalmi)

Herra on minun valoni ja apuni,
ketä minä pelkäisin?
Herra on minun elämäni turva,
ketä siis säikkyisin?

Jumala on minun valoni, joten minun ei tarvitse pelätä eksyksiin joutumista. Hän on minun valoni, vaikka kaikki ympärilläni näyttäisi pimeältä. Hän on minun apuni, eikä minun sen tähden tarvitse pelätä, etten jaksa. Se tarkoittaa, että hän on minun pelastukseni (ישע), joten minun ei tarvitse pelätä hukkaan joutumista, kadotusta. Herra on minun elämäni turva, linnoitus, eikä mikään saa minua vapisemaan tai järkkymään. Minun elämäni on turvassa hänessä, häneen kätketty: "Tehän olette kuolleet, ja teidän elämänne on Kristuksen kanssa kätketty Jumalaan. Kun Kristus, teidän elämänne ilmestyy, silloin tekin ilmestytte hänen kanssaan kirkkaudessa." (Kol 3:3-4)

Miksi siis elämän pintakuohu saa minut säikkymään? Miksi pelkään etten onnistu työssäni, että ihmiset suuttuvat minuun, etten tulekaan paremmaksi ihmiseksi? Jos Jumala on minun, mikä voisi olla huonosti?

Joh. 7:37-39 (6. su pääsiäisestä, 2 vsk ev)

Kyrillos Jerusalemilainen kysyy, miksi Herra vertaa Pyhää Henkeä elävään ja pulppuavaan veteen? Vastaus on siinä, että vesi on kaiken elämän perusta. Vesi tulee alas taivaasta tehden kaiken eläväksi. Sillä on vain yksi muoto, mutta se vaikuttaa monissa muodoissa. Sama vesi on kaikissa kasveissa, mutta kuitenkin valkoisena liljassa ja punaisena ruusussa. Sade ei tule ensin yhtenä ja sitten toisena muotona, vaan pysyy samana eikä poikkea itsestään. Kuitenkin se sopeutuu vastaanottajansa rakenteeseen ja tulee sille sellaiseksi kuin se tarvitsee.
Samalla tavalla Pyhä Henki jakaa armolahjojaan itse kullekin oman tahtonsa mukaan (1. Kor 12:11). Nämä lahjat ovat keskenään erilaisia eri ihmisissä, mutta eivät erilaisia kuin niiden antaja. Paavalin luettelon armolahjoista Kyrillos tarjoilee editoidun version: profetian, antamisen ja viisauden sanojen ohella hän tuntee paastoamisen, itsekurin ja ruumiin halveksimisen armolahjat.

Kyrillos toteaa, että sana henki voi tarkoittaa erilaisia asioita, myös pahoja ja väkivaltaisia henkiä. Pyhä Henki on kuitenkin suloinen, hänen kokemisensa on iloista, hänen ikeensä on sovelias, valon ja tiedon säteet säestävät hänen saapumistaan ja hän tulee todellisen puolustajan hellyydellä, sillä hänen tehtävänsä on pelastaa, parantaa, opettaa, kehottaa, voimistaa ja valaista mielet; ensiksi sen mieli, joka ottaa hänet vastaan, ja sitten, hänen kauttaan, toistenkin mielet. Samalla tavalla kuin pimeässä elänyt ihminen nähdessään yhtäkkiä auringon näkee asioita, joista hän ei aikaisemmin tiennyt mitään, myös se, jonka Pyhä Henki valaisee, näkee asioita joita ihmissydän ei muuten ymmärrä.
(Kyrillos: Katekeesi n:o 16)