”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”
Mark Twain sanoi joskus, että häntä eivät lainkaan huoleta Raamatussa ne kohdat, joita hän ei ymmärrä. Sen sijaan ne kohdat vaivaavat häntä, jotka hän ymmärtää oikein hyvin. Tämä kohta kuuluu epäilemättä viimeksi mainittuun luokkaan. Siinä ei ole vaikeita teologisia käsitteitä tai joitakin Raamatun aikaan kuuluvia asioita, joita nykyajan ihmisen olisi vaikea ymmärtää. Sanoma on hyvin yksinkertainen: jos minä annan anteeksi toisille ihmisille, myös Jumala antaa anteeksi minulle. Mutta jos minä en anna anteeksi toisille, turha luulla että Jumala antaisi anteeksi minulle.
Itävallan juutalainen Simon Wiesenthal johti toisen maailmansodan jälkeen natsirikollisten etsintää ja heidän tuomistaan oikeuden eteen. Hän itse menetti keskitysleirillä lähes sata sukulaistaan. Kerran hän joutui yllättävään tilanteeseen. Hänet pyydettiin erään kuolevan saksalaissotilaan vuoteen ääreen. Tuo sotilas oli hirvittävissä omantunnontuskissa kuoleman edessä. Hän kertoi, kuinka hän oli ollut mukana kun 200 juutalaista poltettiin elävältä ja kuinka hän oli ampunut pienen lapsen kanssa pakoon yrittänyttä äitiä ja isää. Muistot tästä hirvittävästä tapahtumasta vainosivat häntä. Hän sanoi Wiesenthalille:
”Tiedän, että se mitä olen kertonut teille, on kauheaa. Olen odottanut tilaisuutta kertoa tämän jollekin juutalaiselle ja pyytää häneltä anteeksi. Ymmärrän nyt, että pyyntöni on kohtuuton, mutta ilman teidän vastaustanne en voi kuolla rauhassa.”
Miten sinä olisit vastannut tähän anteeksipyyntöön, jos olisit kokenut saman minkä Simon Wiesenthal ja lukemattomat muut juutalaiset. Kerrotaan, että Simon Wiesenthal mietti pitkään, nousi ylös, katseli hetken sotilaan ristittyjä käsiä ja anovia silmiä, teki päätöksensä ja käveli pois sanomatta sanaakaan.
Kuka meistä voi tuomita Simon Wiesenthalin siitä, ettei hän voinut antaa anteeksi.Antaisinko itse anteeksi samassa tilanteessa? En voi tietää, ja voi hyvinkin olla, että en siihen pystyisi. Siitä huolimatta anteeksiantaminen on ainoa tie eteenpäin juuri silloin kun on tapahtunut jotain anteeksiantamatonta.
Vain se voi antaa anteeksi, jota on todella loukattu. Vain se voi antaa anteeksi, jolla olisi todellisena vaihtoehtona viha, kosto, katkeruus ja rangaistus. Anteeksi antaminen ei ole koskaan helppoa. Se ei ole lainkaan sama asia kuin se, että sanon ”ei se mitään.” Kristinuskon sanoma on sanoma anteeksiantamisesta, ja kirkon tunnus kertoo sen, mitä anteeksiantaminen maksoi Jumalalle. Se maksoi hänen ainoan Poikansa veren. Jumala ei anna meille anteeksi siksi että hän olisi vähämielisen suvaitsevainen vanha ukko, joka sanoo: tehkää mitä vain, kyllä minä hyväksyn kaiken. Se, että me teemme toisillemme pahaa, se että koko elämällämme kiellämme Jumalan, sattuu Jumalan Isänsydämeen. Hän ei sano: ei se mitään. Hän antaa Poikansa ristiinnaulittavaksi, että voisimme uskoa, että saamme anteeksi.
Anteeksi antaminen tekee kipeää, jos se on todellista. Kun sinua on loukattu, ja mietit, voitko antaa anteeksi, älä kysy neuvoa tunteiltasi. Anteeksiantamisen vaihtoehto ei todennäköisesti tunnu hyvältä. Vapiset raivosta ja häpeästä kokemasi nöyryytyksen tähden. Ajatus, että luopuisit kostosta ja katkeruudesta, ei tunnu hyvältä. Silti voit päättää antaa anteeksi. Voit päättää, että et noudata niitä katkeria tunteita joita sisälläsi on. Anteeksi antaminen voi vaatia samanlaista päättäväisyyttä kuin raitistuminen. Alkoholisti voi tuntea vielä vuosien raittiina olon jälkeen, että tuntuisi hyvältä vetää pää täyteen. Hän kuitenkin päättää olla niin tekemättä, koska hän ymmärtää, ettei se ole oikein eikä siitä seuraa mitään hyvää. Samanlaista taistelua katkeruuden tunteita kohtaan joutuu käymään se, joka antaa anteeksi silloin, kun häntä on todella satutettu.
Anteeksi pyytäminen on oikein ymmärrettyinä elämämme vastuullisimpia tekoja. Anteeksi pyytäminen ei ole sitä, että haluaa vapaaksi vastuusta. Se on vapautuksen pyytämistä rangaistuksesta. Jos pyydän jotakin asiaa anteeksi, tunnustan syyllisyyteni siihen. Jos väitän, että en ole syyllistynyt mihinkään, ei minun tarvitse sitä pyytää anteeksi. Kun pyydän anteeksi, tunnustan myös, että se mitä tein on väärin. En mene sen taakse että niin muutkin tekevät tai sano että onko se niin vakavaa.
Anteeksiantoa on tietysti mahdollista käyttää hyväksi. Näin tapahtuu silloin, jos anteeksi pyytäjä manipuloi anteeksiantoa, sanoen vaikkapa että kyllä sinun pitää antaa minulle anteeksi, koska olet kristitty ihminen. Anteeksi pyytäjä alistuu toisen päätökseen ja hyväksyy sen, että toisen viha on oikeutettua. Hän voi pyytää ja toivoa anteeksiantamusta, mutta ei vaatia sitä.
Myös anteeksi antaminen on äärimmäisen vastuullinen teko. Se ei tarkoita että mitätöisin tehdyn teon, vaan sanon, että en halua rangaista häntä siitä, en halua kostaa enkä muistella hänen pahaa tekoaan. ”Annan anteeksi, mutta en koskaan unohda”, ei ole vielä aito anteeksianto. Kun annan anteeksi, tunnustan myös, että toinen on loukannut minua, että minua on sattunut. Senkin tunnustaminen voi joskus olla vaikeaa. Että en olekaan kova kuin kivi.
Sirakin kirja opettaa: ”Anna anteeksi, kun lähimmäisesi tekee väärin, niin itsekin, kun rukoilet, saat syntisi anteeksi. Voiko sellainen ihminen, joka hautoo vihaa, odottaa Herralta tervehtymistä? Voko ihminen, joka on armoton kaltaiselleen, rukoilla, että saisi syntinsä anteeksi? Jos hän, kuolevainen ihminen, jatkaa vihanpitoa, kuka antaa anteeksi hänen syntinsä? Ajattele loppuasi ja lakkaa kantamasta kaunaa, muista että kuolet ja katoat, ja elä käskyjen mukaan. Pidä mielessäsi käskyt äläkä vihaa lähimmäistäsi, muista liittoa, jonka Korkein solmi, ja katso toisen ihmisen virheitä ymmärtäväisesti.” (Sir. 28:2-7)
Anteeksi antamisesta puhutaan kirkossa paljon. Tätä miettiessäni tulin lukeneeksi myös suomalaisen professori Paavo Kettusen kirjoituksia hengellisestä häpeästä. Kettusen mukaan monen ihmisen uskonnolliset kysymykset liittyvät usein enemmän häpeään kuin syyllisyyteen. Syyllisyys liittyy siihen mitä olen tehnyt. Syyllisyyteen oikea lääke on anteeksi pyytäminen ja anteeksi antaminen. Mutta häpeä liittyy siihen, millainen koen olevani, siihen mikä olen. Siihen anteeksianto on väärä lääke. On kauheaa sanoa kenellekään ”saat anteeksi, että olet olemassa.” Jumalan armo ei ole pelkkää anteeksiantamusta. Se pitää sisällään anteeksiantamuksen, mutta myös sen, Jumala iloitsee sinun olemassaolostasi, ja hän haluaa pitää sinut omanaan niin elämässä kuin kuolemassa.
”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi , mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” Nämä sanat ovat Jeesuksen oma selitys Isä meidän-rukoukseen. Hän selittää siis rukouksen sanoja ”anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.” Näitä sanoja ei pidä ymmärtää jonkinlaisen kaupankäynnin pohjaksi: jos minä annan anteeksi, niin Jumalakin antaa. Ei ole kyse siitä, että anteeksi antamisellani ansaitsisin taivaan. Meillä on lupa Jeesuksen nimessä pyytää rukouksessa mitä tarvitsemme, myös syntien anteeksiantoa. Myös anteeksiantamattomuuden syntiä on lupa pyytää anteeksi ja on lupa pyytää voimaa antaa anteeksi. Anteeksiantamattomuus on näet syntiä, ja vanhat hengelliset opettajat sanovat, että anteeksiantamattomuus on aina suurempi synti kuin se synti, jota kieltäydyt antamasta anteeksi. Mutta siitäkin synnistä saa tehdä parannusta ja sitä saa pyytää anteeksi.
Jos Jumala on se, joka antaa anteeksi, jatkuvasti ja soimaamatta, kuka minä olen seisomaan patona
tässä anteeksiantamuksen virrassa. Sitä tarkoittaa Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Hänen anteeksiantamisensa ei ole riippuvainen minun kyvystäni antaa anteeksi. Mutta se että pienet ihmiset voivat antaa edes joskus anteeksi toisilleen, todistaa, että anteeksiantamisen voima on olemassa, ja Jumalan valtakunta on nimenomaan sitä.
”Kristikunnassa kaikki on olemassa sitä varten, että saisimme sen keskuudessa sanan ja merkkien välityksellä joka päivä elämämme loppuun asti sulaa syntien anteeksiantamusta. Se tapahtuu omantuntomme lohduksi ja rohkaisuksi. Pyhä Henki vaikuttaa näin sen, ettei meihin jäänyt synti pysty meitä vahingoittamaan. Me elämme näet kristikunnassa, missä kaikki on syntien anteeksiantamusta, missä Jumala antaa anteeksi meille ja me annamme anteeksi toinen toisillemme, kannamme ja autamme toisiamme.” (Iso Katekismus, 3. uskonkappaleen selitys)
