Jer. 17:5-8 (Usk.p. muistop. 3. vsk 1.lk)

Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin, katoavaisten ihmisten voimaan, mies, jonka sydän luopuu Herrasta!
Herrasta luopuminen ei merkitse tämän mukaan siis sitä, että vaihtaa uskonnollista viiteryhmää tai omaksuu vääriä opillisia näkemyksiä Jumalasta. Luopuminen voi tapahtua keskellä kirkollista toimintaa tai viranhoitoa, koska Ison katekismuksen sanoin "pelkkä sydämen usko tekee Jumalan tai epäjumalan." Kun kristillisyyden perustana ovat gallupit tai talouden tunnusluvut, perusta on väärä. Nekin tulee ottaa järkevässä suunnittelussa huomioon, mutta perusta, raison d'être, on toinen.
Hän on kuin piikkipensas joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu.
Ihailen nykykäännöksen sanavalintoja. Ne kuvaavat järkyttävällä tavalla katkeruutensa yksinäiseksi tekemää hahmoa. Ihmiset tulevat tuottamaan pettymyksiä. Jos taustalla ei ole suurempaa luottamusta johonkin suurempaan, katkeroidun ja autioidun. elämän voima ja huumori (lat. humor=kosteus) on vain Jumalan yhteydessä. Non videbit  cum venerit  bonum= "hän ei näe hyvyyttä kun se tulee." Jospa kirous onkin sitä, ettei kykene tunnistamaan hyvää,vaikka se kävelisi vastaan!
Siunattu on se mies joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen!
Tuo konkreettinen kielikuva turvan panemisesta Herraan on puhutteleva. Täällä olo voi olla turvatonta, eikä ole mitään perustetta huolettomuuteen, mutta turvani on Jumalan sydämessä. Kirjaimellisesti "jonka uskollisuus (fiducia) on  Herra."
Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätä, silloinkin se kantaa hedelmää.
Yhteys Jumalaan kantaa. Vaikka Jumala suo omilleen kuivuuden aikoja, syvällä jossain juuri saa ravintoa sanasta, joka ei tyhjänä palaja. Minä tunnen ehkä olevani tuo kirottu piikkipensas, mutta Jumala tietää. Kun juuri on radix ja vesi on humor, johtopäätös on, että kristityt ovat radikaaleja humoristeja. Jos tulkinta perustuisi vain tähän kohtaan, se ei olisi uskottava, mutta väitän että koko Pyhä Raamattu opettaa radikaalia huumoria.

Lutherin 95 teesiä (Usk.p. muistop.)

 Martti Lutherin 95 teesiä (1517):

1. Kun Herramme ja Mestarimme Jeesus Kristus sanoo:'Tehkää parannus' jne (Mk 4:17), hän tahtoi, että uskovien koko elämän tulisi olla parannusta.[...]

94. Kristittyjä tulee kehottaa seuraamaan Herraansa Kristusta läpi rangaistuksen, kuoleman ja helvetin.

95. Ja siten enemmän luottamaan siihen, että he pääsevät taivaaseen monien ahdistusten kuin varman rauhan kautta. (Apt. 14:22) suom. Juhani Forsberg.

Se, että kristityn koko elämä on parannuksen tekemistä tarkoittaa, että parannuksen tekeminen on aina kesken. Tämä voi tuntua masentavalta. Olisi mukava voida joskus todeta, että nyt se parannus on tehty. Jos voisi vaikka vedota kasteeseen ja sanoa, että kasteessa olen tullut Jumalan lapseksi, syntynyt uudesti ja saanut syntini anteeksi - eikä siihen ole mitään lisättävää. Oikeastaan näin me ajattelemme, jos Katekismusta luemme. Mutta vielä olemme täällä jostakin syystä. Tai voisiko muistella uskoon tulemistaan ja todeta, että silloin tein parannuksen. En usko, että olemme täällä vain muistellaksemme kasteen tai uskoontulon hetkeä. Parannuksenteko on aina "vaiheessa." 

Mitä parannuksen tekeminen sitten tarkoittaa? Mitä silloin on tehtävä? Lutherin keskeinen oivallus oli tekojemme uudelleen suuntaaminen. Pelastuaksemme emme voi tehdä mitään. Pelastus on Jumalan työ, jonka hän on tehnyt antaessaan ainoan Poikansa kuolemaan. Jumala ei tarvitse meidän hurskauttamme pelastaakseen meidät. Sen sijaan lähimmäinen tarvitsee meitä. Lähimmäisen tarpeissa meillä on loputon tehtävä. Lähimmäisen palvelemisessa, lohduttamisessa ja ilahduttamisessa saamme käyttää kaiken voimamme, taitomme ja mielikuvituksemme.

Se, että luterilainen uskonpuhdistus suuntasi toimintamme Jumalan sijaan lähimmäiseen, sisälsi ikään kuin sisäänrakennettuna tietynlaisen maallistumisen. Kaikessa maallisuudessaan pohjoismainen hyvinvointivaltio on sittenkin Wittenbergin reformaation perillinen. Ajatus siitä, että meillä on yhteinen vastuu huolehtia yhteiskunnan vähäosaisista ja tasata hyvinvointia kaikkien kesken, juontaa juurensa uskonpuhdistuksen ajan kaupunkien köyhäinkassoihin, joihin kaikkien piti osallistua omalla panoksellaan, huvitti tai ei. 

Myös sosiologit ovat sitä mieltä, että maallistuminen on osittain reformaation seurausta. Eikä se ole pelkästään kielteinen asia. Emmekö voi kristittyinä tunnistaa Jumalan Hengen työtä siinä, että ihmiset tänä päivänä laajasti vastustavat rasismia, seksuaalista häirintää ja ihmiskauppaa? Eikö ole Pyhän Hengen vaikutusta, että lasten ruumiillista kuritusta ei enää pidetä hyväksyttävänä? Vaikka Jumalan nimeä ei enää mainitakaan, eikö hän tee työtään kaikkialla siellä, jossa ihmiset lievittävät toistensa kärsimystä?

Meidän tehtävämme kirkkona on kertoa, että se on Jumala, joka on meidät luonut ja kutsunut rakastamaan toisiamme. Se on Kristus, joka on voittanut synnin, kuoleman ja pahan vallan, ja se on Pyhä Henki, joka ohjaa meitä löytämään uusia ja kekseliäitä keinoja rakastaa. Lutherin teesit muistuttavat siitä, että se ei ole helppoa. Siinä saa joskus tuntea olevansa helvetissä - siis siellä missä Jumalaa ei ole! Epävarmuus ja epätietoisuus on kristityn normaalitila. Varmoja voimme olla vain Jumalasta.

Matt. 16:1-4 (Usk.p. muistop. 2.vsk ev)

Siinä missä Mark 8:11-13 sanoo, että ei ole luvassa minkäänlaista merkkiä, tässä Jeesus sanoo, että ainoa merkki, joka tälle sukupolvelle annetaan on Joonan merkki. Tätä ilmaisua hän selittää 12:20, jossa Joonan aika meripedon vatsassa vastaa Ihmisen Pojan aikaa haudassa.
Jakeet 2-3 J.D. Crossan tulkitsee: "Te katsotte maata ja taivasta ja kerrotte millainen sää on tulosssa. Katsokaa siis tänne ja nyt ja nähkää mitä keskuudessanne on liikkeellä."
Taivaaseen tähystämisen sijaan pitäisi kiinnittää huomio siihen, mikä ympäröi meitä joka hetki. Lutherin "Kristityn vapaudesta"-traktaatin hengessä:
"Jos jonkin teon tarkoitus ei ole toisen palveleminen tai hänen tahtonsa kärsiminen - mikäli tämä ei pakota toimimaan Jumalaa vastaan - niin teko ei ole hyvä kristillinen teko...Katso, Jumalan hyvien lahjojen tulee virrata toiselta toiselle ja tulla yhteisiksi, niin että jokainen ottaa vastaan lähimmäisensä, niin kuin tämä olisi hän itse. Kristuksesta ne virtaavat meihin, sillä hän on ottanut meidät vastaan omaan elämäänsä aivan kuin hän olisi ollut sitä, mitä me olemme. Meistä Jumalan hyvyyksien tulee virrata niihin, jotka niitä tarvitsevat; vieläpä niin täydellisesti, että minun on asetettava uskoni ja vanhurskauteni lähimmäiseni puolesta Jumalan eteen peittääkseni hänen syntejään."
Tämä ei ole uskonnollisuuden sankaruuden osoitus, vaan koska Kristus. Luther sanoo eräässä saarnassaan, että Kristus joskus "itsekin unohti olevansa Jumala."

Room. 10:17 (Usk.p.muistop. 3.vsk 2.lk)

FIDES EX AUDITU

Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana.

Tunnustuskirjat siteeraavat tätä Roomalaiskirjeen jaetta taajaan. Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa (XIII artikla) korostetaan sitä, että sakramentti on ulkoinen asia juuri sitä varten, että se koskettaisi ihmisen sydäntä niin korvan kuin silmänkin kautta.

"Todellisia sakramentteja ovat siis kaste ja Herran ehtoollinen sekä synninpäästö, se kun on parannuksen sakramentti. Nämä toimitukset perustuvat näet Jumalan käskyyn, ja niihin liittyy armon lupaus, joka on uudelle liitolle ominainen. Pitäähän meidän meitä kastettaessa, nauttiessamme Herran ruumista ja saadessamme synninpäästön olla sydämessämme varmat siitä, että Jumala todella Kristuksen tähden antaa meille anteeksi. Toisaalta Jumala sanan ja jumalanpalvelusmenojen kautta myös taivuttaa sydäntämme uskomaan ja ottamaan uskon vastaan, niin kuin Paavali (Room. 10:17) sanoo: 'Usko tulee kuulemisesta.' Mutta samoin kuin sana tunkeutuu korviin kohdatakseen sydämen, samoin kohtaa itse toimitus silmät taivuttaakseen sydämen. Sanan ja toimituksen vaikutus on sama. Augustinus onkin sattuvasti sanonut sakramenttia näkyväksi sanaksi, koska silmät havaitsevat jumalanpalvelustoimituksen, joka on kuin sanan kuva ja ilmaisee samaa kuin sana. Kummankin vaikutus on siis sama."

Solida Declaratio (art. XI) ottaa jakeen sielunhoidolliseksi ohjeeksi niille, jotka vaivaavat itseään kysymyksellä, kuulunko minä valittujen joukkoon:

"Isä tahtoo, että kaikki ihmiset kuulevat tämän saarnan ja tulevat Kristuksen luokse. Tulijoita Kristus ei aja luotaan, sillä näin on kirjoitettu: 'Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos' (Joh. 6:37).
Sitä varten, että me pääsisimme Kristuksen luo, Pyhä Henki vaikuttaa sanan kuulemisen välityksellä tosi uskoa, sillä näin apostoli todistaa ja lausuu: 'Usko tulee siis Jumalan sanan kuulemisesta', (Room. 10:17), nimittäin kun sanaa kirkkaasti ja puhtaasti saarnataan. Kun siis joku tahtoo tulla autuaaksi, hänen ei pidä vaivata ja piinata itseään pohtimalla, onko hänet Jumalan salaisessa suunnitelmassa valittu ja määrätty iankaikkiseen elämään - ilkeä Saatana semmoisilla ajatuksilla ahdistaa ja hätyyttää hurskaita ihmisiä. Hänen on sen sijaan kuunneltava Kristusta; Kristus on elämän kirja, johon on kirjoitettu kaikkien Jumalan lasten iankaikkinen valinta iankaikkiseen elämään. Kristus todistaa (Matt. 11:28) erotuksetta kaikille ihmisille, että Jumala tahtoo kaikkien synnin kuorman painamien ja raskauttamien tulevan hänen luokseen, jotta hän antaisi heille levon ja autuuden."

Kun tässä kohdassa uskosta puhutaan nimenomaan "Herran nimen avuksi huutamisena" (jae 13), Melanchthon käy Ydinkohdissaan (jotka joissakin evankelisissa kirkoissa sisältyivät Tunnustuskirjojen korpukseen) kriittistä keskustelua uskon olemuksesta. Joillekin usko oli Raamatun tapahtumien totenapitämistä, skolastisille teologeille ihmissielussa uinuva ominaisuus, mutta Melanchthonin mukaan Raamatun tarkoittama usko on luottamusta Jumalan ehdottomaan laupeuteen.

"Jeesus Siirak sanoo mitä kauneimmin: 'Kaikessa toiminnassasi usko sielusi uskolla. Se on käskyjen noudattamista' (Sir. 32:23). Mitä ikinä puuhaatkin: syöt, juot, toimitat käsilläsi, opetat tai vaikka tekisit syntiä julkisesti, ei sinun pidä katsoa tekoihisi. Kiinnitä katseesi Jumalan laupeuden lupaukseen, luota häneen äläkä epäile sitä, että sinulla on taivaassa Isä eikä tuomari. Hän huolehtii sinusta aivan kuten vanhemmat huolehtivat lapsistaan ihmisten keskuudessa. Vaikka ei olisi olemassa muita merkkejä Jumalan tahdosta meitä kohtaan kuin se, että hän tahtoo meidän päivittäisessä rukouksessamme kutsuvan häntä Isäksi, jo tuo seikka yksin olisi vahva todiste sen puolesta, ettei meiltä ennen uskoa vaadita mitään muuta." (Ydinkohdat, suom Risto Saarinen s. 127)

Jer. 17:9 (Usk.p.muistop.)

 Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton, vailla vertaa

Reformaation ihmiskäsitystä on sanottu pessimistiseksi. Sanotaan āmyös että pessimisti ei pety. Onko ihminen todella läpikotaisin paha, kykenemätön edes ajattelemaan mitään hyvää? Asia ei ehkä sittenkään ole niin yksinkertainen. Tämä Jeremian kirjan jae (joka jää evankeliumikirjan perikoopin ulkopuolelle), voidaan nimittäin kääntää toisinkin.

Johann Sebastian Bachin kantaatti Es ist ein trotzig und verzagt Ding [um aller Menschen Herze] (BWV 176) on saanut nimensä juuri tästä jakeesta. Saksankielinen teksti kääntyisi paremmin niin, että ihmissydän on uppiniskainen ja pelokas. Bach korostaa tätä niin, että musiikki soi jääräpäisen tylynä fuugana sanaan trotzig ("uhmakas") asti, mutta heltyy sitten, ja laulajat melkein huokaavat sanan verzagt ("pelokas, arka"), jota jouset painottavat pidätyssävelillä. Kantaatin muutkin tekstivalinnat on tehty ajatellen pelokasta ja uppiniskaista ihmissydäntä ja sille luvattua toivoa.

Heprealainen teksti antaa tukea Bachin eksegeesille. Sydän on ensiksikin āqob, "petollinen" ja toiseksi anaš , "melankolinen, surullinen." Nämä sanat antavat ihmiskäsityksellemme enemmän lämpöä ja realismia kuin vanhan käännöksen "pahanilkinen." Ihmisen sydän ei ole paha pahuuttaan, vaan monien ristiriitaisten tunteiden hallitsema, enemmän pelokas kuin ilkeä.

Luterilaisissa Tunnustuskirjoissa tämä ajatus ihmisistä on löydettävissä. Eräs Melanchthonin suosimista ilmaisuista on "peljästyneet omattunnot" (perterrefacta conscientiae). Luterilaisten jäsentenvälisissä kisoissa Augsburgin tunnustuksen vuonna 1540 julkaistu "Variata"- laitos, johon Melanchthon pani jonkin verran omiaan, aiheutti pahaa verta. Mielestäni sen versio vanhurskauttamisartiklasta (CA 4) on kuitenkin hyvin muotoiltu.

”Peljästyneille omilletunnoille on opetettava, että meidät vanhurskautetaan armosta Kristuksen tähden, joka on annettu sovitusuhriksi puolestamme ja sovittanut meidät Isän kanssa. Tämä on varma ja välttämätön lohdutus, jonka uskominen ei tarkoita vain Kristuksen historian tuntemista vaan tähän lupaukseen suostumista.” 

  

Sananpalvelijan on ajateltava, ettei hän ole tekemässä ihmisten elämästä vaikeampaa, vaan helpompaa. Hän ei ole piiskaamassa seurakuntalaisia parempiin hengellisiin suorituksiin, vaan lohduttamassa säikähtäneitä omiatuntoja.

Ps. 46:2-6 (Usk.p. muistop. psalmi)

Vertailua nykysuomennoksen ja Lutherin saksannoksen välillä (ja vähän muidenkin)

Jumala on turvamme ja linnamme, auttajamme hädän hetkellä. Sen tähden emme pelkää, vaikka maa järkkyy, vaikka vuoret vaipuvat merten syvyyksiin.

mahase' on "turvapaikka, suoja", jonka Luther kääntää "Zuversicht", kun taas linnamme, 'oz, on "voima, kerskaus, ylistys", latinaksi spes et fortitudo. Auttajamme hädän hetkellä on englanniksi "a very present help in trouble. "Vaikka vuoret uppoavat merten syvyyksiin": Luther sanoo "wenngleich die Welt unterginge und die Berge mitten ins Meer sänken."

Meret pauhaavat ja kuohuvat, vuoret vapisevat Jumalan suuruuden edessä.

Tämän voi ymmärtää niin, että se on lopulta Jumala itse, joka saa kaiken horjumaan, jotta sitä vain käytettäisiin (uti) eikä siihen takerruttaisi (frui). Kaiken sen, mikä ei ole Jumala, on horjuttava.

Virta ja kaikki sen haarat ilahduttavat Jumalan kaupunkia, Korkeimman pyhiä asuinsijoja.

Luther sanoo, että Jumalan kaupunki "soll lustig bleiben". Sanat "Lust" ja "lustig" ovat Lutherin ajattelussa merkittäviä. Varsinainen merkitys on "halukas" ja "innokas", mutta suomenkieleen tullut sana "lysti" ei ole mitenkään kaukana. Tarkemman eksegeesin Luther tarjoaa psalmikommentaarissaan: "Tuo virta on Jumalan sana ja kaupunki on Kristuksen kirkko. Virran haarat ovat laki ja evankeliumi eli Jumalan vasen ja oikea käsi."

Jumala on kaupunkinsa keskellä, kaupunki ei järky. Hän auttaa sitä, kun aamu valkenee. Kansojen meri kuohuu, valtakunnat horjuvat, maa järkkyy hänen äänestään. Herra Sebaot on kanssamme, Jaakobin Jumala on turvamme.

Kansojen meren kuohuminen on Lutherille "pakanat joutuvat epätoivoon." Tänä päivänä miettii, mikä on kirkkomme olemisen perusta. Kirkon yhteiskunnallinen asema ja sosiologinen merkitys on kriisissä. Historian tuntemus auttaa löytämään perspektiiviä. Kuollessaan Luther oli varma siitä, että loppu tulee niin maailmalle kuin kirkollekin, ja pian. Olisi veisannut "Jumala ompi linnamme"-virttä vain voimallisemmin, sehän perustuu tähän psalmiin.

Matt. 5:13-16 (Usk.p. muistop. 3.vsk ev)

Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.
Suolasta ei ole mihinkään muuhun kuin suolaksi. Kirkosta ei ole mihinkään muuhun kuin...

Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.
Kristityn ei tarvitse, hän ei saa eikä voi olla vaiti tai pitää uskonsa omana asianaan. Sitä paitsi, ei ole väärin olla iloinen, vaikka elämä on murheen laakso. Se, että kristitty hymyilee tai jopa nauraa, on merkki ikuisuudesta. Se ei tarkoita, että minulla olisi vastaus kaikkiin kysymyksiin.

Room. 5:1-11 (Usk.p. muistop. 2.vsk.2.lk)

Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa...Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.

Strasbourgin reformaattori Martin Bucer (1491-1551) oli yksi aikansa merkittävimpiä teologeja, jota toisaalta niin luterilaiset, reformoidut kuin anglikaanitkin voivat pitää omanaan, mutta joka epäonnekseen ei tainnut olla minkään porukan mielestä aivan oikeaoppinen. Hän kirjoitti:

"On selvää, että uskon kautta meistä tulee Jumalan lapsia ja saamme lapseuden Hengen, joka vakuuttaa hengellemme, että olemme Jumalan lapsia. Siitä täytyy olla seurauksena, että aivan niin kuin Hengen kautta tunnustamme ja kutsumme Jumalaa Isäksemme, me myös tunnustamme kaikki ihmiset veljiksemme ja asetamme itsemme heidän palvelukseensa. Tämä miellyttää erityisesti Isää, sillä hän on luonut meidät tätä tarkoitusta varten ja osoittanut sen Lain ja Profeettojen kautta. Vain usko saa meidät luopumaan itsestämme ja antamaan itsemme Jumalalle lapsiksi. Kun meistä on näin tullut todellisia lapsia, meidän korkeimpana huolenaiheenamme tulee olla tämän rakkaimman ja parhaimman Isän tahdon toteuttaminen ja hänen lakinsa mukaan eläminen kaikissa asioissa. Ja kaikki tämä täyttyy jos noudatamme tätä yksinkertaista sanaa: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Heti kun me näin antaudumme Isällemme, me annamme itsemme kokonaan kaikkien ihmisten palvelemiseen tuon taivaallisen ja rakkaimman Isämme iloksi ja kunniaksi."

(Bucer: Kristillisen rakkauden ohje)

Room. 10:17 (Usk.p. 1.vsk. 2.lk)

Uskosta vanhurskas saa elää.
Protestantismi syntyi vanhurskauttamisopin perustalle:
"Ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on sovittanut syntimme. Tämän uskon Jumala lukee vanhurskaudeksi itsensä edessä." (CA IV)
Nykyihmiselle tämä on käsittämätöntä puhetta. Kysymyksemme ei ole sovittamattomuudesta, vaan siitä, onko olemassaolossa ylipäätään mitään mieltä. Itse asiassa sanan "vanhurskauttamisoppi" sisältämä asia voi olla merkittävä, jopa elämää antava. Tillich käyttää nykyihmisestä puhuessaan ilmaisua rajatilanne (boundary-situation), joka on kuolemaakin vakavampi ahdistus. "Vanhurskaus on jotain, jota vailla jokainen, joka on ollut rajatilanteessa, tietää olevansa."
Ihminen tuntee sekä olemisensa että tietämisensä olevan sekasorrossa, olevansa vailla perimmäistä totuutta. Tilanne ei ole necessity vaan destiny, joka sisältää vapautta ja syyllisyyttä. Näin nykyihminen on vanhurskauttamisen kohde. "Jumalattoman vanhurskauttaminen" on todella sen vanhurskauttamista, jolla ei ole enää käyttöä sanalle "Jumala." Vanhurskauttamisen syvällisin ulottuvuus on meidän ja nykyihmisen tilanteessa se, että voimme tunnistaa Jumalan juuri silloin, kun kaikki tunnetut väitteet "Jumalasta" ovat menettäneet voimansa!
(Paul Tillich: The Protestant Era, s. 192-205)