Uskosta vanhurskas saa elää.
Protestantismi syntyi vanhurskauttamisopin perustalle:
"Ihmiset eivät voi tulla vanhurskautetuksi Jumalan edessä omin voimin, ansioin tai teoin, vaan heille lahjoitetaan vanhurskaus ilmaiseksi Kristuksen tähden uskon kautta, kun he uskovat, että heidät otetaan armoon ja että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, joka kuolemallaan on sovittanut syntimme. Tämän uskon Jumala lukee vanhurskaudeksi itsensä edessä." (CA IV)
Nykyihmiselle tämä on käsittämätöntä puhetta. Kysymyksemme ei ole sovittamattomuudesta, vaan siitä, onko olemassaolossa ylipäätään mitään mieltä. Itse asiassa sanan "vanhurskauttamisoppi" sisältämä asia voi olla merkittävä, jopa elämää antava. Tillich käyttää nykyihmisestä puhuessaan ilmaisua rajatilanne (boundary-situation), joka on kuolemaakin vakavampi ahdistus. "Vanhurskaus on jotain, jota vailla jokainen, joka on ollut rajatilanteessa, tietää olevansa."
Ihminen tuntee sekä olemisensa että tietämisensä olevan sekasorrossa, olevansa vailla perimmäistä totuutta. Tilanne ei ole necessity vaan destiny, joka sisältää vapautta ja syyllisyyttä. Näin nykyihminen on vanhurskauttamisen kohde. "Jumalattoman vanhurskauttaminen" on todella sen vanhurskauttamista, jolla ei ole enää käyttöä sanalle "Jumala." Vanhurskauttamisen syvällisin ulottuvuus on meidän ja nykyihmisen tilanteessa se, että voimme tunnistaa Jumalan juuri silloin, kun kaikki tunnetut väitteet "Jumalasta" ovat menettäneet voimansa!
(Paul Tillich: The Protestant Era, s. 192-205)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti