Tapaninpäivä, marttyyrien päivä

Martin Luther King oli yhdysvaltalainen baptistipastori ja ihmisoikeustaistelija. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon ja hänet salamurhattiin vuonna 1968. Vaikka häntä vastustettiin valtiovallan,  viranomaisten ja tiedotusvälineidenkin puolesta hänen eläessään, USA:ssa vietetään nykyään kansallista vapaapäivää hänen kunniakseen. Asia, johon hänet haastettiin puuttumaan, oli rotuerottelu Yhdysvaltain etelävaltioissa. Vielä 1950-luvulla mustaihoiset eivät saaneet käyttää samoja linja-autoja valkoihoisten kanssa eivätkä käydä samoja kouluja. Monille tämä oli luonnollista eikä sitä juurikaan asetettu kyseenalaiseksi. Martin Luther Kingistä tuli johtohenkilö protestissa, jossa mustaihoiset mieluummin kävelivät kuin suostuivat ottamaan heille määrätyt paikat bussin takaosassa. Runsaan vuosikymmenen kestäneen julkisen toimintansa aikana King yritettiin useita kertoja tappaa. Jälkeenpäin on vaikea ymmärtää, mikä hänen toiminnassaan oli niin uhkaavaa, että jotkut halusivat turvautua väkivaltaan häntä kohtaan. Itse hän sitoutui väkivallattomaan toimintaan, vaikka jotkut mustat lietsoivatkin väkivaltaa ja levottomuuksia. Häntä syytettiin kylmän sodan aikana tietysti kommunistiksi, mutta hänen motivaationsa nousi kristillisestä uskosta. Hänen kenties kuuluisin puheensa on ”Minulla on unelma” ihmisoikeusmarssilla Washingtonissa 1963.

”Minä sanon teille tänä päivänä, siitä huolimatta että vastassamme ovat samat vaikeudet tänään ja huomenna, että minulla on yhä unelma. Se on unelma jolla on juurensa syvällä amerikkalaisessa unelmassa. Minulla on unelma, että tämä kansakunta vielä kerran ryhdistäytyy ja ryhtyy toteuttamaan sitä mihin se sanoo uskovansa: me pidämme itsestään selvänä sitä totuutta, että kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi…Minulla on unelma, että minun neljä pientä lastani saavat jonain päivänä elää maassa, jossa heitä ei arvostella heidän ihonvärinsä vaan luonteensa mukaan. Minulla on unelma, että jonain päivänä jokainen laakso täytetään, jokainen kukkula ja vuori tasoitetaan. Rosoiset paikat siloitetaan ja mutkat suoristetaan. Tämän uskon avulla me voimme tehdä työtä yhdessä, rukoilla yhdessä, taistella yhdessä, mennä vankilaan yhdessä, puolustaa vapautta yhdessä, sillä me tiedämme että vapaus on meille jonain päivänä koittava…Kun me annamme vapauden kiiriä jokaisesta kaupungista ja jokaisesta pikkukylästä, jokaisesta valtiosta ja jokaisesta suurkaupungista, me joudutamme sitä päivää, jolloin kaikki Jumalan lapset, mustat ja valkoiset, juutalaiset ja kristityt, protestantit ja katoliset, voivat liittää kätensä yhteen ja laulaa vanhan negro spiritualin sanoin: ’Vihdoinkin vapaat! Vihdoinkin vapaat. Kaikkivaltias Jumala, me olemme vihdoinkin vapaat.’”

Viimeinen lause kaiverrettiin Martin Luther Kingin hautamuistomerkkiin. Tämän puheen lukeminen yli puoli vuosisataa myöhemmin on yhä vaikuttavaa. Se myös riipaisee, kun ajattelen tämän päivän Yhdysvaltoja: kuinka kaukana tuo maa, joka kunnioittaa taas tammikuun kolmantena maanantaina Martin Luther Kingin muistoa, on siitä, että kaikki ihmiset ovat todella luotuja tasa-arvoisiksi. Eikä se ole itsestäänselvyys Suomessakaan. Martin Luther King ei valinnut marttyyriutta, vaan hän ajautui – tai hänet johdettiin – siihen. Elämänsä lopulla hän kirjoitti kerran:

”Siitä syystä, että olen ottanut osaa kansani vapaustaisteluun, olen kokenut viime vuosina hyvin harvoja rauhallisia päiviä. Olen ollut kaksitoista kertaa vangittuna Alabamassa ja Georgiassa. Kotiini on kahdesti heitetty pommeja. Harvoin kuluu päivää, ettei perheeni enkä minä saa kuoleman uhkauksia. Olen ollut hengenvaarallisen puukotuksen uhri. Olen siis ollut sanan varsinaisessa merkityksessä vainojen myrskyn ruhjottavana. Minun täytyy myöntää ajoittain tunteneeni, etten jaksa enää kantaa niin raskasta taakkaa, ja minua on kovasti haluttanut vetäytyä syrjään viettämään rauhallisempaa ja tyynempää elämää. Mutta joka kerta sellaisen kiusauksen tullessa on tapahtunut jotain, mikä on vahvistanut ja tukenut päätöstäni. Olen nyt oppinut, että Mestarin antama taakka on voimiemme mukainen, kun otamme hänen ikeensä päällemme.”

Meillä protestanteilla ei ole tapana julistaa ihmisiä pyhimyksiksi. Jos olisi, Martin Luther King olisi varmaan sellaiseksi julistettu. Tietysti on niitä, joiden mielestä hän ei ollut ollenkaan pyhimysmäinen ihminen. Netistä voi lukea juttuja hänen naisseikkailuistaan. Hänen avioliiton ulkopuoliset suhteensa olivat tietysti herkkupala hänen vihamiehilleen, mutta myös hänen ystävänsä kertovat, että hänellä oli heikkouksia tässä suhteessa. Naisiin menevä pappi. Miten helppo olisi mitätöidä hänen elämäntyönsä tämän perusteella. Miten ihmisen elämää pitäisi arvostella? viimeisessä puheessaan, sinä iltana, jolloin salamurhaajan luoti päätti hänen elämänsä, Martin Luther King puhui näin:

 ”Me kaikki ajattelemme kai silloin tällöin realistisesti sitä päivää jolloin kohtaamme elämän lopullisen yhteisen nimittäjän – sen jota sanomme kuolemaksi. Kaikki me ajattelemme sitä. Minäkin ajattelen silloin tällöin kuolemaani ja omia hautajaisiani. Enkä minä ajattele sitä missään sairaalloisessa mielessä. Silloin tällöin kysyn itseltäni: ’Mitä minä oikeastaan tahtoisin sanottavan?’

Jos satutte olemaan paikallani silloin kun siirryn pois, minä en halua pitkiä hautajaisia. Jos saatte jonkun pitämään muistopuheen, sanokaa etteivät puhu liian pitkään. Silloin tällöin mietin mitä tahtoisin heidän sanovan. Sanokaa heille etteivät mainitse minun saaneen Nobelin rauhanpalkintoa, se ei ole tärkeää. Sanokaa heille etteivät he mainitse muitakaan palkintoja, joita olen saanut, eivätkä mainitse, missä kävin koulua. Sanokaa sinä päivänä että Martin Luther King jr yritti omistaa elämänsä toisten hyväksi. Sanokaa että Martin Luther King yritti rakastaa jotakuta. Sanokaa sinä päivänä, että minä yritin ottaa oikean kannan Vietnamin sotaan. Sanokaa sinä päivänä että minä yritin ruokkia nälkäisiä ja yritin elinaikanani käydä niidän luona jotka istuvat vankilassa. Sanokaa, että minä yritin rakastaa ja palvella ihmiskuntaa…Siinä kaikki mitä tahdon sanottavan. Jos voin auttaa jotakuta ohi kulkiessani, jos voin piristää jotakuta sanalla tai laululla, jos voin osoittaa jollekulle hänen kulkevan vikaan, silloin elämäni ei ole mennyt hukkaan. Jos voin tehdä velvollisuuteni kristittynä, jos voin levittää mestarin sanomaa, silloin elämäni ei ole mennyt hukkaan.”

Toivon että näitä sanoja kuunnellessasi mietit, mistä toivot sinut muistettavan. Ihmisessä tärkeintä eivät ole hänen hienot mielipiteensä joita hän jakaa sosiaalisessa mediassa eivätkä liioin ne heikkoudet joita hän häpeää, vaan se, mikä liikuttaa häntä hänen sisimmässään. Ja enemmän kuin tästä, elämässä on kysymys siitä suuremmasta, joka kantaa meitä. Sallikaa minun siteerata vielä kerran Martin Luther Kingiä:

”Viime vuosina kokemani kiduttavat hetket ovat vieneet minua lähemmäksi Jumalaa.Jumala on ollut minulle syvästi todellinen viime vuosien aikana. Ulkoisten vaarojen keskellä olen tuntenut sisäistä rauhaa. Yksinäisinä ja synkkinä öinä olen kuullut sisäisen äänen sanovan: ”Katso, minä olen sinun kanssasi.” Kun pelko ja pettymykset ovat melkein tehneet ponnisteluni turhiksi, olen tuntenut Jumalan voiman muuttaman epätoivon aiheuttaman uupumuksen kannattavaksi toivoksi. Olen vakuuttunut siitä, että maailmankaikkeutta ohjaa rakastava tahto ja että taistelussa oikean asian puolesta ihmisellä on tukenaan väkevä voima. Maailman kovien ja ankarien ilmiöiden takana on rakastava voima.”

[tekstilainaukset kirjoista Martin Luther King: Ei väkivaltaa. suom. Tuulikki Palomurto. Kirjapaja 1964 ja Coretta Scott King: Elämäni Martin Luther Kingin rinnalla. suom. Seppo Loponen. Tammi 1969]

 

Luuk. 12:10 (Tapaninp. 2.vsk ev)

Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta.

Sielunhoidollisesti ehkä ahdistavin raamatunjae. Tämä ajatus, joka esiintyy kaikissa synoptisissa evankeliumeissa, on armollisesti häivytetty Tapaninpäivään, jolloin tuskin kukaan kirkkoon eksyy. Ehkä joku, jolla on jäänyt joulukirkko rästiin, siitä hämmentyy, mutta tuskin pappi tätä vaikeaa kysymystä saarnassaan käsittelee.

"Totisesti: Kaikki tullaan antamaan ihmisille anteeksi, kaikki synnit ja herjaukset, miten he sitten herjaavatkin. Mutta jos joku herjaa Pyhää Henkeä, hän ei saa ikinä anteeksi vaan on syypää ikuiseen syntiin."(Mark. 3:28-29) G.B. Caird vertaa näitä versioita toisiinsa ja toteaa, että "Ihmisen Poika" pitäisi ehkä kirjoittaa pienillä kirjaimilla. Kaikki pilkka ja herja ihmisiä vastaan voidaan antaa anteeksi, mutta ei rienaus Pyhää Henkeä vastaan. Henki nimittäin on se, joka tuo totuuden ihmisten sydämiin, ja synti Pyhää Henkeä vastaan on julistaa valheeksi se, minkä sisimmässään tietää todeksi. Tämä on anteeksiantamaton synti, ei siksi että Jumala olisi haluton antamaan kenellekään katuvalle anteeksi, vaan siksi, koska tällainen sisäinen epärehellisyys tekee ihmisen kykenemättömäksi arvioimaan itseään sillä rehellisyydellä, mitä katumus edellyttää.

Jostain olen oppinut, että jos epäilee tehneensä synnin Pyhää Henkeä vastaan, se on jo osoitus siitä ettei ole tehnyt sitä. Ihminen joka on tämän synnin tehnyt, ei edes kuvittele sitä tehneensä eikä ota puhetta sellaisesta mahdollisuudesta kuuleviin korviinsa. Onko synnissä Pyhää Henkeä vastaan kysymys siitä, mitä psykologiassa sanotaan narsismiksi? Mutta jo narsismi on sairaus, miksi sitä sanotaan synniksi? Kristillisen ihmiskäsityksen "synti" onkin jotain traagisempaa kuin "väärä valinta."

Matt 12:32 kertoo saman ajatuksen. Siihen on liitetty lohduttava alaviite: "Vaikka olin ollut herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä, hän armahti minut, koska epäuskoni tähden en tiennyt, mitä tein." (1. Tim. 1:13)

2. Aik. 24:18-21 (Tapaninp. 2.vsk 1.lk)

Sakarjan, pappi Joojadan pojan, kohtalossa tiivistyy se, miten uskollisuus Jumalaa kohtaan ei merkitse yleisen mielipiteen noudattamista tai sokeaa kuuliaisuutta esivallalle, eikä pohjimmiltaan edes uskonnollisten instituutioiden kunnioittamista. Itse Herra viittaa tähän episodiin (Matt. 23:35). Kansa, valtio ja kirkko (anakronismi, myönnän), tai "koti, uskonto ja isänmaa" osallistuivat kaikki profeetan kivittämiseen.
Joka menee naimisiin ajan hengen kanssa, on huomenna leski. Silti toisinaan ajatellaan, että reformaatio merkitsi aikoinaan uskon kansanomaistamista. Unohtuu se vitsikäs tosiasia, että luterilaisuus on ainoa yliopistossa perustettu uskonto. Käytännössä evankelinen usko osoittautui paljon vaikeammaksi kuin vulgaarikatolinen kansanusko: katso vaikka Lutherin katekismusten esipuheita. Miten sen selität, että et pelastu kirkossa käymällä, mutta silti pitäisi mennä messuun? Gallupit eivät kerro, mitä meidän kirkkona pitäisi tehdä. Saamme niistä kyllä arvokasta tietoa toimintaympäristöstämme. Raamattu kertoo Sakarjan kuolemasta, että väki liittoutui häntä vastaan. Merkittävä ilmaisu. Yksittäinen ihminen olisi voinut suvaita profeettaa, mutta toisten mukana, yleiseen mielipiteeseen sopeutuen, kääntyi häntä vastaan.
Esivalta on luterilaisen käsityksen mukaan Jumalan lahja. Silti myös esivalta voi kääntyä evankeliumia vastaan, myös demokraattisessa yhteiskunnassa. Sakarja tapettiin kuninkaan käskystä.
Minä en ole koskaan ollut vakuuttunut siitä, että "kirkosta pitää puhua kauniisti." Se kuulostaa minusta siltä, niin kuin kirkko olisi hauras vanha rouva, joka ei ole ihan tässä maailmassa. Historiallisesti vaikuttaa kuitenkin siltä, että suurimman palveluksen kirkolle ovat tehneet ne, jotka ovat lyöneet sitä kuin vierasta sikaa. Ilman kritiikkiä kirkosta tulee sorron näyttämö. Ei välttämättä aktiivinen toimija, mutta vääryyden hiljainen hyväksyjä. Sakarja kivitettiin Herran temppelin esipihalla.

Ps 119:41-48 (Tapaninp. psalmi)

Sinun säädöstesi mukaan minä tahdon elää, ja siksi voin kulkea kevein mielin.
דָרַַש on "tutkia, etsiä, tiedustella, kaivata." Koska sydämeni halu on oppia tuntemaan Jumala, kuljen avoimin mielin, in latitudine, vapaudessa (בְרְחָבָה ). LXX:n mukaan kuljen "turuilla ja toreilla." Kysymys siitä, mikä on kristitylle sopivaa tai ei, mitä musiikkia kuunnella, mitä harrastaa, on täysin turha. Uskovalle sydämelle kaikki kertoo Jumalasta.
Luther kuvaili Psalmin 1 "autuasta miestä" spontaaniksi ihmiseksi näin:
"Oi kultainen ja rakastettava sana, jolla vahvistetaan kristillinen vapaus. Jumalattomilla on kiinteät päivät, kiinteät ajat, tietyt teot, tietyt paikat, joissa he riippuvat, niin että vaikka lähimmäinen on kuolemaisillaan, hätä ei saa heitä poikkeamaan ajoistaan ja paikoistaan. Mutta tämä autuas mies on vapaa kaikkiin aikoihin, kaikkiin paikkoihin ja kaikkiin. Mikä tahansa tapaus (casus) häntä kohtaa, mitä tahansa hänen kätensä oivaltaa tehdäkseen, sen hän tekee. Hän ei ole juutalainen, ei pakana, ei kreikkalainen eikä barbaari...mutta hän antaa hedelmänsä ajallaan, mikä tahansa hänen tekonsa onkin - Jumalalle ja lähimmäiselle. Siksi hänen teollaan ei ole nimeä eikä hänen ajallaan ole nimeä eikä hänellä itsellään ole nimeä eikä sillä virtaavalla vedellä ole nimeä, jonka varrelle hänet on istutettu. Hän ei ole yhdelle ihmiselle eikä yhdelle ajalle, paikalle tai teolle, vaan kaikille ja kaikkialle ja kaiken välityksellä. Hän on kaikkien aikojen, kaikkien tekojen, kaikkien henkilöiden ihminen - Isänsä kuvan mukaan kaikkea kaikessa ja kaiken ylitse. Jumalattomat sulkevat itsensä ahtauteensa, vangitsevat itsensä itsevalittuihin tekoihin, aikoihin ja paikkoihin ja kiduttavat itseään eivätkä tee muuta kuin murhaavat, tuomitsevat ja arvostelevat toisten hedelmiä ja ovat mitä vapaimpia kritikoimaan toisia..." (Operationes in Psalmos, WA 5, 38-39, suom. Tuomo Mannermaa)