Sakarjan, pappi Joojadan pojan, kohtalossa tiivistyy se, miten uskollisuus Jumalaa kohtaan ei merkitse yleisen mielipiteen noudattamista tai sokeaa kuuliaisuutta esivallalle, eikä pohjimmiltaan edes uskonnollisten instituutioiden kunnioittamista. Itse Herra viittaa tähän episodiin (Matt. 23:35). Kansa, valtio ja kirkko (anakronismi, myönnän), tai "koti, uskonto ja isänmaa" osallistuivat kaikki profeetan kivittämiseen.
Joka menee naimisiin ajan hengen kanssa, on huomenna leski. Silti toisinaan ajatellaan, että reformaatio merkitsi aikoinaan uskon kansanomaistamista. Unohtuu se vitsikäs tosiasia, että luterilaisuus on ainoa yliopistossa perustettu uskonto. Käytännössä evankelinen usko osoittautui paljon vaikeammaksi kuin vulgaarikatolinen kansanusko: katso vaikka Lutherin katekismusten esipuheita. Miten sen selität, että et pelastu kirkossa käymällä, mutta silti pitäisi mennä messuun? Gallupit eivät kerro, mitä meidän kirkkona pitäisi tehdä. Saamme niistä kyllä arvokasta tietoa toimintaympäristöstämme. Raamattu kertoo Sakarjan kuolemasta, että väki liittoutui häntä vastaan. Merkittävä ilmaisu. Yksittäinen ihminen olisi voinut suvaita profeettaa, mutta toisten mukana, yleiseen mielipiteeseen sopeutuen, kääntyi häntä vastaan.
Esivalta on luterilaisen käsityksen mukaan Jumalan lahja. Silti myös esivalta voi kääntyä evankeliumia vastaan, myös demokraattisessa yhteiskunnassa. Sakarja tapettiin kuninkaan käskystä.
Minä en ole koskaan ollut vakuuttunut siitä, että "kirkosta pitää puhua kauniisti." Se kuulostaa minusta siltä, niin kuin kirkko olisi hauras vanha rouva, joka ei ole ihan tässä maailmassa. Historiallisesti vaikuttaa kuitenkin siltä, että suurimman palveluksen kirkolle ovat tehneet ne, jotka ovat lyöneet sitä kuin vierasta sikaa. Ilman kritiikkiä kirkosta tulee sorron näyttämö. Ei välttämättä aktiivinen toimija, mutta vääryyden hiljainen hyväksyjä. Sakarja kivitettiin Herran temppelin esipihalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti