Pseudo-Makarioksen teologiaa

Piirteitä Makarios/Symeonin saarnojen teologiasta

Varhaista syyrialaista kristillisyyttä edustavan saarnakokoelman ”50 hengellistä homiliaa” (kr. homiliai pneumatikai) tekijää on kutsuttu nimellä Pseudo-Makarios tai, kuten suomennoksessa, Makarios/Symeon. Käytän jatkossa käytännöllisistä syistä kirjoittajasta nimeä Makarios. Lähestymistapani on temaattinen, ei tiukasti systemaattinen. En viittaa tutkimuskirjallisuuteen enkä tarkastele Makarioksen suhdetta muuhun patristiseen teologiaan. Tarkasteluni on syntynyt spiritualiteetin kontekstissa: luin Makarioksen saarnoja omaksi hartaudekseni paastonaikana 2023 ja merkitsin muistiin itselleni tärkeitä ajatuksia. Kyseessä ei ole siis akateemiseen tarkkuuteen pyrkivä esitys. Luulen, että systemaattisen teologin taustani vaikuttaa silti lukutapaani.

Makarioksen ajattelu on kauneuden teologiaa

Makarioksen saarnojen teologian voisi tiivistää seuraavaan kappaleeseen:
 

"Herran saapuminen on tapahtunut kokonaan ihmisen vuoksi — ihmisen, joka makasi kuolleena pimeyden, synnin, saastaisen hengen ja pahojen voimien haudassa. Herra tuli, jotta Hän herättäisi ja tekisi eläväksi nyt tässä maailmassa, puhdistaisi kaikesta mustuudesta ja valaisisi hänet omalla valollaan ja pukisi hänen ylleen omat jumaluuden taivaalliset vaatteet."

 
Tämä sitaatti kertoo, millainen on ihmisen tila ilman Kristusta, mitä Kristus tekee ihmisen hyväksi ja mitä tarkoittaa pelastus, jolle kristillinen teologia antaa sittemmin sellaisia nimiä kuten ”vanhurskauttaminen”(lännessä) tai ”jumalallistaminen”(idässä). On syytä huomata, että kaiken tämän lähtökohta on Jumalan vastaansanomaton rakkaus ihmisiä kohtaan. Makarios mainitsee synnin, pimeyden ja kuoleman, mutta ne ovat sittenkin sivuosassa. Ainoa aktiivinen toimija on Herra, jonka valo valaisee pimeydessä lojuvan ihmisen ja tekee hänet ihanaksi ja kauniiksi.
Kauneus onkin Makarioksen saarnojen avainkäsite. Kauneus ei ole vain luomiseen kuuluva asia, vaan suorastaan soteriologinen käsite. Itse asiassa ”luomisen” ja ”lunastuksen” erottelu omiksi teologisiksi lokuksikseen toimii huonosti Makarioksen tekstin yhteydessä. Luomakunta on epäilemättä kaunis. Sen katselemisen pitäisi herättää ihmisessä kiitollisuutta, nöyryyttä ja ihailua.  Jumala on läsnä luomakunnassaan kaikkialla.  Mitään ei voi olla Jumalan ulkopuolella. Makarios eksplisiittisesti kiistää sen, että paha voisi rajoittaa Jumalan olemassaoloa.  Erityinen merkitys on kauneudella siinä, mitä Jumala tekee pelastaakseen ihmisen ja mitä ihminen tekee tehdäkseen tämän pelastuksen todeksi omassa elämässään.

Ihminen ja hänen ongelmansa

Voidaan sanoa, että Makarioksen näkemys universumista on antroposentrinen. Se tarkoittaa sitä, että koko luomakunta on luotu ihmistä, hänen ”lepoaan ja nautintoaan” varten. Jumala teki luomakunnan ihmisen kodiksi. Samaan hengenvetoon Makarios toteaa, että ihminen on ainutlaatuinen koko universumissa siinä, että vain ihmisessä Jumala ”lepää”. Makarios saattaa sanoa, että Jumala ei mieltynyt mihinkään muuhun koko luomakunnassa. Vain ihmisen sielun hän tahtoi ottaa asunnokseen. Tässä suhteessa ihminen on jopa enkeleitä merkittävämpi.
Makarioksen saarnojen suomennoksen otsikoksi on valittu ”Sielu on Herran valtaistuin.” Valinta on osuva ja tarjoaa erinomaisen tarkastelukulman siihen, mitä Makarios yrittää saarnoissaan sanoa. Ongelma nimittäin on, että nykyisessä tilassaan ihminen on täysin tietämätön kuninkaallisesta kunniastaan eikä ymmärrä olevansa se syy, miksi Jumala loi ylipäänsä mitään. Tästä ongelmasta kristillinen teologia käyttää nimitystä synti.
Vaikka Makarios kuvaa laajasti ja monin kielikuvin taistelua syntiä vastaan, hänen perimmäinen vakaumuksensa on se, että synti on ihmisluonnolle vierasta.  Kun Makarios kertoo syntiinlankeemuskertomuksen, hän esittää, että paholainen puki oman vaatteensa Aadamin sielun ylle. Näin synti ympäröi sielua joka puolelta. Mutta huomionarvoista on, että tuo Aadamin sielu itsessään on ”kaunis luomus”, jonka Jumala on luonut omaksi kuvakseen. Syntiinlankeemus kaikessa traagisuudessaan ei muuta tätä tosiasiaa.

Pelastus on kauneuden palauttamista

Ihmisen pelastumisesta voisi käyttää nimeä kauneuden palauttaminen. Lähtökohta on masentava: synti pimentää ihmissydämen, niin että se tulee täyteen pahuutta. Lopulta synti pimentää sumun lailla koko luomakunnan. Ihminen ei kykene näkemään maailman kauneutta oikein. Vaikka synti on pohjimmiltaan ihmiselle vierasta, se on juurtunut häneen kuin suuri puu, jonka juuret ovat muuttuneet ihmisessä tottumuksiksi ja ennakkokäsityksiksi.  Ennakkoluulot, välinpitämättömyys ja kyynisyys ovatkin Makarioksen perussanastoa hänen kuvaillessaan ihmisen syntisyyttä. Ihmisen ajatukset ovat hajallaan eikä hän kykene ajattelemaan selkeästi.
Todellinen kauneus ilmestyy ihmisen elämään ensin kipuna. Jumalan valo satuttaa pimeydessä elävän ihmisen sisäisiä silmiä.
 

"Vasta sitten, kun jumalallinen lamppu syttyy, se tuo valoa pimentyneeseen taloon, ja silloin sielu kykenee näkemään ajatuksensa, kuinka ne ovat hautautuneet synnin likaan ja liejuun. Aurinko nousee, ja silloin sielu näkee perikatonsa ja alkaa kutsua luokseen lantaan ja saastaan sotkeentuneet ajatuksensa. Sillä sielu menetti kuvansa rikottuaan käskyn."

Makarios opettaa, että vasta sitten kun ihminen alkaa kilvoitella, hän tulee tietoiseksi sisällään vallitsevasta sodasta ja pahuuden voimasta. Mutta ellei ihminen ala kilvoitella, hän jää vieraaksi itselleen. Onko ihmisellä, joka on näin syvästi synnin vallassa — ja jota lisäksi pahat henget pitävät otteessaan — voimaa kääntyä Jumalan puoleen ja totella hänen tahtoaan? Makarios uskoo ihmisen tahdon vapauteen, vaikka myöntää sen heikkouden. Hän ottaa esimerkiksi evankeliumissa mainitun verenvuototautia sairastaneen naisen, joka koski Jeesuksen vaatteeseen tai sokean, joka huusi häntä avukseen tien varressa. Heidän vapautensa tuli ilmi siinä, että he saattoivat tulla Jeesuksen luo tai edes huutaa häntä avukseen.  Makarios tiivistää asian näin: ”Ihmisen vallassa oleva vapaa tahdonvoima on siinä, että tekee vastarintaa perkeleelle, mutta ei siinä, että kykenee omistamaan täydellisesti ylivallan himoja vastaan.”  Hän havainnollistaa ihmisen tahdon vapautta hänelle luonteenomaisella arkipäiväisellä vertauksella: Pienellä vauvalla ei ole voimaa liikkua eikä edes taitoa puhua. Silti hän pystyy itkullaan herättämään äidin huomion ja hellyyden. Tämä kuva sopii erityisen hyvin Makarioksen käsitykseen Jumalasta. Jumalan rakkautta voi hyvin verrata äidin hellyyteen, joka herää itkevän lapsen hädästä.
”Kun Aadam lankesi ja kuoli Jumalasta, häntä itkivät Luoja, enkelit, kaikki voimat ja taivaat.”  Sen tähden Jumala herkeämättä odottaa, että ihminen kääntyy hänen puoleensa.  Niin kuin äiti rientää itkevän lapsensa luo, Jumala rientää pelastamaan syntistä ihmistä. Se tapahtuu inkarnaatiossa, jossa Jumala ”pienentää” itsensä. Tämä pienentäminen on tarpeen, jotta ihmiset voisivat kokea Jumalan suloisuuden hänen ruumiillisuudessaan. Jumala on suuruudessaan ihmisille käsittämätön, mutta pienuudessaan hän tulee käsittämättömäksi jopa enkeleille.  Kristus on kuin lääkäri, joka tulee sairaan luo, parantaa hänet ja tekee osalliseksi ”kuninkaallisesta pöydästään”.  Kirkkaus, jonka Kristus antaa ihmiselle, tekee hänestä profeetta Hesekielin näkemien olentojen kaltaisen. Niin kuin nämä olennot olivat täynnä silmiä,
 

"…sielun joka katsotaan arvolliseksi tulemaan osalliseksi itse valon Hengestä, ja jonka hengen sanomattoman kirkkauden kauneus on ottanut valtaansa, Henki tekee istuimeksi ja asuinsijaksi itselleen. Silloin sielu tulee kokonaan valoksi, kasvoiksi ja silmaksi…Sillä ei ole etupuolta eikä selkäpuolta, vaan kaikkialta kasvoja, silloin kun Kristuksen valon kirkkauden sanomaton kauneus on ottanut sielun valtaansa ja istuutunut siihen."

    .
Tämä lainaus osoittaa jälleen, miten keskeisessä roolissa sana ”kauneus” on Makarioksen teologiassa. Kristus tekee meitä kauniita. Ajatus Jumalan lepäämisestä pyhissään toistuu Kristuksen kohdalla. Hänen ruokansa ja juomansa, vaatteensa, asuntonsa ja lepopaikkansa ovat sieluissamme, opettaa Makarios.  Kristus ei tule kaukaa, vaan on interior intimo meo, valmiina antamaan kaiken rikkautensa meille ja tehdäkseen meistä jumalallisia.
Kristuksen pelastustyö on universaali: Hän kuoli kaikkien puolesta ja hän kutsuu elämään kaikki.  Kuitenkaan hän ei pakota ihmisen vapaata tahtoa. Niin kuin synnin pimeydessä olevilla, myös pyhillä ihmisillä säilyy tahdon vapaus. Ihminen voi kieltäytyä tulemasta valoon. Kristus suree häntä, kärsii hänen tähtensä ja odottaa kärsivällisesti pelastaakseen hänet.

Kilvoittelu kauneuden näkemisenä

Mitä tämä pelastus sitten vaikuttaa ihmisessä? Eli millaisia ovat kristityt? Makarios käyttää kristityistä nimitystä ”jumalallisen kauneuden haavoittamat”.  He ovat kiintyneet Herraan ”kaihoisalla kaipauksella” ja heidän sielunsa on haavoittanut harras rakkaus Jumalaan ja jumalallinen, taivaallinen tuli.  Kristittynä olemista leimaa siis kaipaus, matkalla olo ja keskeneräisyys. Suurin vaara kristitylle onkin kuvitelma siitä, että hän olisi päässyt perille ja tullut täydelliseksi. Usko avaa ihmisen sisäiset silmät Jumalan todellisuudelle: ”On olemassa sisäiset silmät, joiden avulla sielu katselee hengellisesti kaivattua, ainoata sanoin kuvaamatonta kauneutta, se haavoittuu Jumalan rakkaudesta, ja Henki ohjaa sen kaikkiin hyveisiin.”
Saarnat ovat täynnä kehotusta kilvoitteluun ja hyveiden hankkimiseen. Uskovan täytyy pyytää Jumalalta mielenmuutosta ja siihen liittyvää sydämen särkymistä. Sydämen tulee muuttua katkeruudesta hellyyteen.  Makarioksen varoitukset eivät niinkään koske lankeamista ruoan, juoman tai hauskanpidon suhteen, vaan sydämen asennetta toisia ihmisiä kohtaan. Evankeliumin tyhmät morsiusneidot nukahtivat hänen mukaansa kenties juuri luulotellun oikeudentuntonsa takia.  Kristinuskon tunnusmerkki on nöyryys. Todella nöyrä ihminen ei voi langeta. Mihin hän muka lankeaisi: hänhän on kaikkien alapuolella!
Nöyryys avaa kristillisen estetiikan koko täyteydessään. Vailla kuvitelmia omasta erinomaisuudestaan ja luopuen oikeudesta tuomita muita, kristityn hengelliset silmät avautuvat näkemään Jumalan kauneuden kaikessa. Hengellisessä kilvoittelussa ollaan silloin päästy pitkälle, kun ”Ihminen ei enää tuomitse kreikkalaista tai juutalaista tai syntistä tai maallistunutta. Sisäinen ihminen näkee kaikki puhtain silmin, ja ihminen iloitsee koko maailmasta ja tahtoo kunnioittaa ja rakastaa kaikkia, kreikkalaisia ja juutalaisia.”  Sen tähden ”kristittyjen täytyy kaikessa kilvoitella eikä lainkaan tuomita ketään, ei esille asettunutta prostituoitua, ei synnintekijöitä eikä kurittomia, vaan katsoa kaikkia vilpittömällä mielellä ja puhtain silmin…sillä tämä on sydämen puhtautta, että nähdessäsi syntisiä tai sairaita osoitat myötätuntoa ja armahdat heitä.”  Kristityt tarkastelevat maailmaa kuin pienet lapset, koska he kohdistavat katseensa armon määrään.  

"Niin kuin näkyvä silmä, joka on puhdas, näkee aina puhtaasti auringon, niin myös täysin puhdistettu mieli näkee aina Kristuksen valon kirkkauden, tai niin kuin ruumiilliset silmät näkevät kaiken tarkasti, samoin myös pyhien sieluille ovat jumaluuden kauneudet selviä ja näkyviä…Jumala antaa uskovalle sielulle kaiken jumaluudestaan."

Syntinen ihminen ennakkoluuloisuudessaan ei koskaan kykene tällaiseen näkemiseen. Lankeaminen omahyväisyyteen ja ylpeyteen vaanii aina myös kristittyä. Kilvoittelijalle ominainen asenne on tunne oman parannuksenteon keskeneräisyydestä. Ihmisestä tuntuu kuin hän ei olisi vielä aloittanutkaan hyveiden harjoittamista.  Tämä kilvoittelu ei ole yksinäisyydessä tapahtuvaa mietiskelyä, vaan kilvoittelun koetinkivi on lähimmäinen, sillä ”muutoin ei voi pelastua kuin lähimmäisen kautta.”

Kauneuden harjoittaminen

Se, että voisi nähdä kauneuden toisissa ihmisissä ja todella omaksua apostoleille ja profeetoille ominaisen ”suopean hyväntahtoisuuden kaikkia kohtaan” , vaatii harjoitusta. Makarios näkee, että ihminen tarvitsee — läntisen teologian termein — sekä aktiivista että kontemplatiivista elämää. Ei ole tarkoitus, että ihminen nauttii vain rukouksessa Herran läsnäolosta, vaan hänen todellinen toimintakenttänsä on lähimmäisten keskellä.  Uskova haluaisi tietysti kokea Jumalallista läsnäoloa ja hänestä lähimmäisen rakastamisen pitäisi olla helppoa. Hän tarvitsee harjoitusta, sitä, että pakottaa itsensä rukoilemaan. Hyveisiin pätee kuitenkin pohjimmiltaan sama kuin syntiin: tottumus on toinen luonto. Ajan oloon harjoitus käy luonnostaan.
Kristityn tiellä on väistämättä vaikeuksia ja kärsimyksiä. Niiden tarkoitus on saada ihmisestä esiin hänen sielunsa perimmäinen kauneus. Seuraavassa kaksi edustavaa sitaattia tästä:
 

"Sillä ellei ole kulkenut tuon halpa—arvoisen ja tuhoutumisen kautta, ei olisi voinut käydä toteen, että omistaa kauniisti muodostetun sulouden, jumalallisen kauneuden ja ylen runsaasti hedelmää."

 
"Niin kuin mehiläinen työstää salaisesti hunajakennoa mehiläispesässä, niin myös armo harjoittaa salaisesti rakkauttaan sydämissä ja muuttaa katkeruuden suloisuudeksi ja karkeuden sileydeksi…Herra kaivertaa sydämemme ja uudistaa ne salaisesti ruumiista poistumiseen saakka. Vasta silloin tulee esille sielun kauneus."

 
Vaikka kristitty saa joskus kokea hengellistä iloa ja suorastaan ”jumalasta juopumista”, hänen tielleen kuuluu myös paljon itkua.  Kyynelten lahja, josta isät paljon kirjoittavat, on myös Makariokselle suuriarvoinen. Se saa ihmisessä lopulta aikaiseksi sen, ettei hän tuomitse ketään. ”Kyynelten tuli polttaa sisäisessä silmässä hirren poroksi.”  Joskus tuntuu siltä, että Jumala on poissa. Tämäkin kokemus voi olla ihmisen puhdistautumista varten tarpeen. Kuitenkin Makarios vakuuttaa, että Jumala ei ole silloin kaukana vaan tulee pian sielun avuksi.
Kaikkein vaarallisin tila kristitylle on kuvitella, että hän on muita parempi tai että kamppailu synnin kanssa on hänen osaltaan päättynyt. Ylpeyden synti ei vaani vain aloittelijoita vaan se on pisimmällekin ehtineiden kilvoittelijoiden riesana.  Ihmisen on helppo kuvitella, että kun hän on pystynyt pidättäytymään aivan ilmeisimmistä synneistä, hän on jo täydellisessä armon tilassa.
Kristityn pitää ajatella päinvastoin, että jopa silloin kun hän saa osakseen erityisiä armon osoituksia ja ekstaattisia kokemuksia, nämä saavat hänet tuntemaan itsensä kaikkia muita huonommaksi eikä paremmaksi. Kristitty voi tuntea itsensä jopa täysin hylätyksi, sillä kristinuskon salaisuus on maailmalle tuntematon.
Kristittynä olemisessa on kysymys Kristuksen kaltaisuuteen kasvamisesta. Jälleen Makarios käyttää esteettistä vertausta. Ihmisen tulee pitää sisäiset silmänsä Kristukseen suunnattuna. Sillä tavalla Kristus voi tehdä hänet kaltaisekseen. Makarios kuvaa Kristusta taivaallisena maalarina, joka maalaa kuvansa meihin, kun me katsomme häneen.  Kristittynä oleminen on elämänpituinen tehtävä, mutta samalla se on alusta loppuun armoa, sillä ”paljon enemmän kuin sinä kykenet kokoamaan mielesi häntä etsimään, häntä pakottavat hänen oma laupeutensa ja hyvyytensä tulemaan luoksesi sinua virvoittamaan.”

Päivittäinen kasvu kärsivällisyyden koulussa

Koska ihminen ei voi pelastua muutoin kuin lähimmäisen kautta, kasvu Kristuksen kaltaisuuteen tapahtuu toisten ihmisten yhteydessä. Makarios opettaa armolahjoista, että ihmisillä on erilaisia armolahjoja siksi, että kukaan ei voisi kuvitella tulevansa toimeen ilman toisia. Sen vuoksi kenenkään ei pidä arvostella toisia siitä, että nämä eivät tee samaa mitä hän itse. Jokaisen työ koituu toisten hyödyksi.  Makarios tulkitsee kertomusta Martasta ja Mariasta tässä valossa. Askeettisessa perinteessä Jeesuksen sanat siitä, että Maria on valinnut hyvän osan, on tulkittu niin, että kontemplatiivinen elämäntapa (kuten luostarielämä) olisi parempaa kuin käytännöllinen arkielämä. Makarioksen mukaan myös Martta sai jumalallisen voiman sieluunsa, kun hän toteutti hänen osakseen tullutta palvelutehtävää. Sen tähden kenenkään ei pidä ylpeillä saamastaan hengellisestä lahjasta. Emme voi tietää, mitä Herra on varannut toisille.  
Pidättäytyminen toisten tuomitsemisesta on ehdoton edellytys sujuvalle yhteiselämälle. Hyvä esimerkki tästä on Makarioksen rukousopetus. Hän opettaa, että rukouksen pitää olla rauhallista ja hiljaista. Hän ei kuitenkaan moiti niitä, jotka tottumuksesta rukoilevasti ”äänekkäästi hälisten.” Koska Herra on ihmisiä rakastava Jumala, hän antaa apunsa myös heille.  Koska ylpistymisen ja omahyväisyyden henki vaanii meitä hengellisen elämämme joka askelmalla, myös kärsivällisyyttä harjoittavan on oltava valppaana:

"Jos joku kantaa kärsivällisesti Herran haavoja, älköön kuvitelko mitään itsestään, vaikka ehkä olisi jotain tehnytkin, vaan pitäydy siihen, että niin rakastamisen kuin tehtävän loppuun saattamisen vaikuttaa Herra."

 
Itsensä tarkkaileminen voi johtaa ihmisen myös epätoivoon. Joskus voi olla vaikeaa tietää, kumpi ihmisessä on voimakkaampaa, Jumalan armo vai synnin valta. Makarioksen sielunhoidollinen vastaus on, että tärkeintä on se, mitä ihminen syvimmiltään haluaa. Syntinsä keskellä hän voi ikävöidä Jumalaa, ja silloin hän on Jumalan oma ja Jumala on hänen päämääränsä.  Ihmiselle, joka murehtii sitä, ettei hän ole kerralla tullut hyväksi, rakastavaksi ja täydelliseksi kristityksi, Makarios vastaa:
 

"Herra tietää ihmisen heikkouden, että hän nopeasti ylpistyy. Jos kukaan ei siedä sinua silloin, kun olet saanut osaksesi vain vähän ja siksi pöyhkeilet, kuinka paljon vähemmän sinua siedettäisiin, jos joku antaisi sinun kerralla tulla kylläiseksi?"

Vaikka ylpistyminen on alituinen vaara, myös nöyrtyminen on alituinen mahdollisuus.  Ihmisen tulee aina uudestaan nöyrtyä jokaisen ihmisen edessä ja pitää itseään muita vähäisempänä ja huonompana, niin ettei hän etsi ihmisten arvostusta, kiitosta tai kunniaa keneltäkään.  Niin kauan kuin ihminen ottaa vastaan kutsun parannukseen, hänellä on toivoa. Apostolin sanoja ”älkää sammuttako Henkeä” Makarios tulkitsee: Henki on sammumaton ja valoa säteilevä, mutta jos sinä tahdostasi laiminlyöt etkä pidä sen kanssa yhtä, Henki sammuttaa sinut.
Jumala on meille käsittämätön, mutta suostuminen hänen tahtoonsa on syvän turvallisuuden lähde. Tämän peruskokemuksen voi saavuttaa ajattelemalla tavallisen elämän tosiasioita. Makarios sanoo:
"Jo Hänen sinuun kohdistuva päivittäinen kaitsentansa, miten se onkaan sanomatonta ja käsittämätöntä! Sen sinä voit ottaa vastaan vain kiitollisuudella ja uskomalla. Pystyitkö tuntemaan sielusi siitä hetkestä, kun synnyit, aina tähän asti? Ilmoitapas minulle aamuvarhaisesta iltamyöhään sinussa pursuavat ajatukset, kerro minulle tuntemuksesi kolmen päivän ajalta. Siihen et pysty. Jos siis et pystynyt ymmärtämään sielusi ajatuksia, kuinka pystyisit saavuttamaan Jumalan ajatukset ja mielen?"
Lukemattomin tavoin Jumala vakuuttaa meille, ennen kaikkea Kristuksen kautta, että niin kuin näkyvässä maailmassa sulhasen omaisuus tulee morsiamen omaksi, Herra antaa kaiken omansa meille. Ehkä silloin ”aurinko loistaa viimein sydämessä, ja sen säteet pääsevät kaikkiin jäseniin, ja siellä vallitsee lopulta syvä rauha.”

Lähde: Makarios/Symeon: Sielu on Herran valtaistuin. 50 hengellistä homiliaa. Suom. Päivi Pienimäki ja Timo Sironen. Suomen ev.lut. rukousveljestö 2020.