Enkelit (Mikkelinpäivä)

Uskontotuus on, että on olemassa henkisiä, ruumiittomia olentoja, joita Raamattu tavallisesti kutsuu "enkeleiksi". Tämän todistavat yhtä selkeästi sekä Raamattu että yksimielinen traditio.

Keitä enkelit ovat?

Pyhä Augustinus sanoo: "Enkeli tarkoittaa virkaa, ei luontoa. Jos kysyt heidän luontoaan, he ovat henkiä. Jos kysyt heidän virkaansa, he ovat enkeleitä. Olemuksensa puolesta he ovat henkiä, toimintansa puolesta enkeleitä." Koko olemassaolonsa puolesta enkelit ovat Jumalan palvelijoita ja sanansaattajia. Koska he saavat "joka hetki katsella minun taivaallisen Isäni kasvoja" (Matt. 18:10), he täyttävät Jumalan käskyt hänen sanalleen kuuliaisina (Ps. 103:20). Täysin henkisinä luotuina olentoina heillä on ymmärrys ja tahto, he ovat persoonallisia ja kuolemattomia olentoja. Täydellisyydessä he ovat kaikkia näkyviä luotuja olentoja korkeampia. Siitä todistaa heidän kirkkautensa loisto.

Kristus "kaikkien enkeliensä kanssa"

Kristus on enkelimaailman keskus. Enkelit ovat hänen enkeleitään: "Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa..." (Matt. 25:31). Enkelit ovat hänen, koska heidät on luotu hänen kauttaan ja häneen: "Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten" (Kol. 1:16). Enkelit ovat Kristuksen varsinkin siksi, että hän on tehnyt heistä pelastussuunnitelmansa sanansaattaiia: "Eivätkö enkelit ole palvelevia henkiä? Heidät lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden" (Hepr. 1:14). He ovat olemassa maailman luomisesta asti ja ovat olemassa koko pelastushistorian ajan; he julistavat läheltä tai kaukaa pelastusta ja palvelevat Jumalan suunnitelmien toteutumista. He sulkevat maallisen paratiisin, suojelevat Lootia, pelastavat Hagarin ja lapsen, estävät Abrahamin kättä iskemästä, välittävät kansalle lain, johtavat Jumalan kansan kulkua, ilmoittavat lasten syntymää, välittävät Jumalan kutsun ja ovat profeettojen rinnalla mainitaksemme vain joitakin esimerkkejä. Lopuksi enkeli Gabriel ilmestyy ilmoittamaan Edelläkävijän ja itse Jeesuksen syntymän.

Palvovat ja palvelevat enkelit ympäröivät lihaksi tulleen Sanan elämää ihmiseksi tulosta taivaaseen astumiseen asti. Kun Jumala "tuo Esikoisensa maailmaan, hän sanoo: 'Kaikki Jumalan enkelit kumartakoot häntä'" (Hepr. 1:6). Enkelien ylistyslaulu Kristuksen syntyessä - "Kunnia Jumalalle..."(Luuk.2:10) - kaikuu edelleen kirkon ylistyslaulussa. Enkelit suojelevat Jeesus-lasta, palvelevat Jeesusta autiomaassa, vahvistavat häntä kuolemantuskassa ja olisivat myös voineet pelastaa hänet vihollisten käsistä, niin kuin kerran Israelin. Enkelit myös "evankelioivat" julistaessaan ilosanomaa Kristuksen ihmiseksi tulosta ja ylösnousemuksesta. Kristuksen palatessa - senkin enkelit julistavat - he toimivat hänen saattueenaan ja palvelevat häntä tuomion yhteydessä.

Enkelit kirkon elämässä

Kristuksen paluuseen asti enkelien salaperäinen, väkevä apu koituu kirkon koko elämän hyväksi. Enkelit ympäröivät huolenpidollaan ja esirukouksillaan ihmiselämää sen alusta alkaen aina kuolemaan asti. "Jokaisen uskovan rinnalla seisoo enkeli suojelijana ja paimenena johtamassa häntä elämään." Kristillinen elämä on jo täällä maan päällä osallisuutta Jumalan toisiinsa yhdistämien enkelien ja ihmisten autuaaseen yhteisöön.
(Katolisen kirkon katekismus)

2. Kor. 4:7 (17. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

 Tämä aarre on meillä saviastioissa, että nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme.

Tämä jae on se, minkä vuoksi julkean yhä kutsua itseäni kristityksi. Siksi olenkin hieman pettynyt siihen, miten kristityt kommentaattorit ovat sitä tulkinneet. Jos lukee 1900-luvun eksegeettien kommentaareja (esim. Gyllenberg), saa kuulla, että "aarre saviastiassa" viittaa Paavalin kokemaan vainoon ja vastustukseen sekä siihen, ettei hän ollut ihmisenä komea tai vaikuttava esiintyjä. Niinkin oivaltava tutkija kuin Gerd Theissen ounastelee, että syynä Paavalin huonoudentunteeseen oli migreeni. 

Kirkkoisistäkään ei ole paljon apua. Origenes tulkitsee sinänsä mielenkiintoisesti, että Raamattu on "aarre saviastiassa", kun Jumala ilmoittaa itsensä inhimillisillä ja ristiriitaisilla kuvilla. Luther sanoo pöytäpuheissaan tähän kohtaan liittyen, että Jumala lähettää mahtavaa Perkelettä vastaan heikon ihmisen, joka on kuin särkyvä ruoko. Sekös pirua vituttaa.

Tämä on lohdullisimpia kohtia huonolle kristitylle. Näen, että Paavalin kirjeissä on kolme kohtaa, jossa hän viittaa kristittynä olemisen sietämättömään ristiriitaisuuteen. Tämän kohdan lisäksi ne ovat Room 7, jossa hän sanoo "en tee sitä hyvää mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo" ja 2. Kor. 12, jossa hän puhuu ruumiissaan ( vars. "lihassa") olevasta piikistä, "Saatanan enkelistä." Nämä kohdat eivät sano vain, että kristittynä eläminen on vaikeaa, vaan että se on sietämätöntä, mahdotonta.

Silti tässä ei ole, siinä ei pidä olla, kysymys patologisesta alemmuudentunteesta tai neuroottisesta syyllisyydentunteesta, jossa kristitty ruoskii itseään kuvitelluistakin synneistä. Se ei ole kiinnostavaa. Painopiste on tuossa "valtavassa voimassa", joka on totta riippumatta siitä, mikä minä olen tai mikä minusta on tullut. Oswald Chambers oli oikeilla jäljillä, kun hän tulkitsi tämän kohdan (jakeet 7-15) niin, että Paavali ei enää ottanut tosissaan muuta kuin Kristuksen. 

Tulkinnan avain on siinä, että tässä puhutaan Jumalasta. Ihmisten edessä en ehkä ole sen huonompi kuin muutkaan. Mutta kun vertaan itseäni Jumalaan, huomaan riittämättömyyteni, tajuan  tekopyhyyteni todellisuuden ja ehtymättömän itsepetokseni. Mutta toisaalta, koska kyseessä on Jumala, tilanteeni ei voi koskaan olla toivoton. Ehkä siksi Paavali näkee minun kurjuuteni ja Jumalan voiman välillä suorastaan kausaalisen yhteyden.

"Aarre saviastioissa", heikkoudessa täydellistyvä voima, on kristillisen huumorin pettämätön lähtökohta.

Luuk. 10: 38-42 (16. su helluntaista, 2.vsk ev)

Spiritualiteettia käsittelevässä kirjallisuudessa Marttaa pidetään aktiivisen ja Mariaa kontemplatiivisen elämän esikuvana. Näin esimerkiksi aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän ristipaineessa kilvoitellut Gregorius Suuri, mies joka olisi halunnut elää luostarissa, mutta joutui paaviksi, kirjoitti:
"...jos me jotka palvelemme veljiämme, emme voikaan istua hiljaa Vapahtajamme jalkojen juuressa, meidän tulisi kuitenkin pysyä hänen luonaan aina välillä. Sen me teemme katsahtaessamme häneen kun kuljemme sinne ja tänne palvellessamme. Ja mitä on tuo ohimenevä katsahtaminen muuta kuin sitä, että suuntaamme sydämemme intention häneen kaikissa hyvissä teoissamme? Me näet kuljemme sinne tänne, kun juoksemme palvelemassa häntä, auttaen hänen jäseniään. Ja ohi kulkiessamme me katsahdamme Herraan, kun kaikessa mitä teemme, kontemploimme häntä, joka on luonamme, kun tahdomme miellyttää häntä." (1. Samuelin kirjan kommentaari V,180)

Feministisessä luennassa sekä Martta että Maria murtavat patriarkaatin heille saneleman roolin. Perikoopin kärki näyttää olevan suunnattu moitteeksi Marttaa kohtaan, mutta hänellekin annetaan ennenkuulumaton asema: itsellinen nainen, joka kutsuu miesjoukon vieraakseen. Todellinen mater familias, joka johtaa taloaan. Miespuolinen perheenpää loistaa poissaolollaan. Ehkä hän on leski, tai sitten he ovat vanhapiikasisarukset. Molemmissa tapauksissa sovinnaisuuden rajoja koetellaan. Eivätkä Herran sanat hänelle ole välttämättä moite, vaan lempeä vastaus: vähempikin hössötys riittää. Hyvä että näet vaivaa, kiitos siitä. Mutta Maria tekee myös ihan oikein.
Marian istumaan asettuminen, parakathizo, merkitsee mm. Demostheneella neuvonantajaksi valitsemista (sanan asessori etymologia). Rabbiinisessa perinteessä se merkitsee kuitenkin enemmän opetuslapsen asemaa. Niin tai näin, Marian istuminen Jeesuksen jalkojen juuressa on juutalaiselle pahennus ja kreikkalaiselle hullutus. Naispappeuden vastustajien argumentti siitä, että Jeesus valitsi opetuslapsikseen vain miehiä, horjuu tässä kohtaa niin ikään. Tietysti voi saivarrella ja ajatella, että ehkä Maria istui Jeesuksen jalkojen juuressa, mutta ei hän opettanut. Silloin tulee isosisko apuun: Martan valitus kuuluu kirjaimellisesti, että Maria on jättänyt viranhoidon (diakonein) hänen huolekseen, ja itse saa nauttia kuuntelemisesta.
Jeesuksen "Martta, Martta" on hellä puhuttelu: voi sinua, Martta-kultaseni. Herra on otettu Martan huolenpidosta, mutta kehottaa tätä silti olemaan hätäilemättä. (thorybazo on siitä harvinainen kreikan sana, että se on peräisin latinasta: turba, joukko -> disturbed)
Voisiko sanoissa "Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois" nähdä kannanoton varhaiskirkolliseen naisvastaisuuteen? Kun naisten oikeutta kirkon virkaan alettiin kyseenalaistaa jo varhain, tämä Herran sana todisti naisten opetuslapseuden puolesta.

Ps. 92: 2 (15.su helluntaista, antifoni)

Hyvä on kiittää Herraa,
laulaa ylistystä nimellesi, Korkein.

Kiitollisuus on joidenkin tutkijoiden mielestä sama asia kuin onnellisuus. Kiitollisuus on elämänasenne, jonka on todettu edistävän ihmisen terveyttä, tyytyväisyyttä ja ihmissuhteita. Kiitollisuus keskittyy nykyhetkeen ja siihen, mitä meillä on, sen sijaan että se huolehtisi siitä, mitä meiltä vielä puuttuu. Kiitollisuuden tunteminen ja ilmaiseminen suuntaa huomiomme myönteisiin asioihin. Se on vastalääke aivojemme luontaiselle taipumukselle kiinnittää huomio uhkiin ja elämän varjopuoliin. Kiitollisuus synnyttää luontaisesti positiivisia tuntemuksia, kuten iloa, rakkautta ja tyytyväisyyttä. Se myös edistää hyviä elämäntapoja.

Kalifornian yliopiston tutkijat Robert Emmons ja Michael McCullough julkaisivat vuonna 2003 tutkimuksen, jossa he osoittivat kiitollisuuden ja onnellisuuden läheisen yhteyden tieteellisesti. He pyysivät tutkimukseen osallistuneita ihmisiä pitämään kolmen viikon ajan kiitollisuuspäiväkirjaa, jossa osallistujien piti kirjata päivittäin ylös kiitollisuuden aiheita. Tuloksena oli, että osallistujien mieliala nousi, heidän motivaationsa auttaa toisia parani ja he jopa nukkuivat paremmin.

Että on sen todistanut kapitalistinenkin tiedemies.

Jaak. 3:8 (13. su helluntaista, 2. vsk 2.lk)

Gregorius Suuri kirjoittaa teoksessaan Pastoraalisääntö (Regula Pastoralis) vaikenemisesta ja puhumisesta seuraavaan tapaan:

Sellaisia, jotka ovat liian hiljaisia on puhuteltava eri tavoin kuin niitä, jotka puhua pälpättävät koko ajan. Niille jotka vaikenevat liiaksi on osoitettava, että kun he pakenevat yhtä pahetta taitamattomasti, he sekaantuvat salaisesti johonkin vielä pahempaan. Kun he pitävät väkisin kielensä kurissa, heidän sydämessään voi vallita sitäkin suurempi puheliaisuus: ajatukset, jotka on tukahdutettu ja vaiennettu, tulevat mielessä aina vain voimakkaammiksi. Ajatukset saavat sitäkin suuremman vallan, koska ihminen kuvittelee olevansa suojassa, kun kukaan ulkopuolinen ei voi niitä nähdä eikä moittia. Siksi ihminen lankeaa usein ylpeyteen kuullessaan toisten puhuvan ja pitäessään heitä itseään huonompina. Hän sulkee kyllä suunsa portin, mutta ylpeydessään avaa portin paheille niin ettei tajuakaan. Suu on vaiti, mutta mieli ylpeä. Hän ei näe omia vikojaan, vaan moittii toisia mielessään -  ja koska se tapahtuu salassa, hän voi tehdä sen vapaasti. 

Vaiti pysyviä on siis kehotettava kiinnittämään huomionsa siihen millaisiksi he osoittautuvat sisimmässään, eikä vain siihen, miltä he näyttävät ulkoisesti. Heidän tulee pelätä enemmän häntä, joka tuomitsee sydämen ajatukset kuin sitä, mitä ihmiset heistä sanovat. Onhan kirjoitettu: “Poikani, kuuntele minun viisauttani, kallista korvasi minun taidolleni, että varjelisit ajatuksesi.” (Sananl. 1:5) Meissä ei ole mitään vauhkompaa kuin sydämemme: se lähtee karkuteille aina kun se lankeaa pahoihin ajatuksiin. Psalminkirjoittaja sanoo: “Sydämeni on hylännyt minut.” Itsensä kokoamisesta taas sanotaan: “Palvelijasi on löytänyt sydämensä rukoillakseen sinua.” Kun ihminen varjelee ajatuksensa ja pitää ne kurissa, silloin hän löytää karkuun pyrkivän sydämensä. 

 
Kun täysin puhumattomat ihmiset joutuvat vääryyden uhreiksi, he kärsivät sitäkin suurempaa tuskaa, koska eivät puhu kärsimyksestään. Jos he voisivat kaikessa rauhassa puhua kokemastaan vääryydestä, heidän sydämensä tuska hellittäisi. Puhkeamattomaan paiseeseen sattuu kaikkein eniten, mutta kun sisällä oleva mätä pääsee ulos, kipeä kohta alkaa parantua. Niiden, jotka vaikenevat liiaksi, tulisi ymmärtää, että jos he pysyvät vaiti kohdatessaan vääryyttä, he vain lisäävät tuskaansa. Koska heidän on rakastettava lähimmäisiään niin kuin itseään, heidän ei pidä vaieta silloin, kun heillä on oikeutettu syy moittia heitä.  Puhuminen edistää molempien hyvinvointia: se joka on tehnyt väärin oppii välttämään sitä ja kärsinyt osapuoli saa paljastaa haavansa ja hänen kipunsa hellittää. Jos joku näkee lähimmäisensä toimivan väärin ja silti pitää suunsa kiinni,  se on sama kuin hän näkisi haavan, mutta ei haluaisi sitä lääkitä. Näin hän tulee syypääksi toisen kuolemaan, koska hän ei halunnut parantaa hänen sairauttaan, vaikka olisi voinut. 

Kieltä on hillittävä harkiten, ei kokonaan kahliten. On kirjoitettu: “Viisas pysyy vaiti oikeaan hetkeen saakka.” Toisin sanoen: kun hän ajattelee tilanteen sopivaksi, hän luopuu vaikenemisestaan ja puhuu sopivalla tavalla, ajatellen sitä, mikä on hyödyksi. Edelleen on kirjoitettu: “Aika on olla vaiti ja aika puhua.” Sopivaa aikaa on todella syytä miettiä huolella, jottei kävisi niin, että puhuisi joutavia silloin kun pitäisi olla hiljaa tai että seisoisi tuppisuuna silloin kun voisi sanoa jotain hyödyllistä. Psalminkirjoittaja ajattelee juuri tätä, kun hän sanoo: “Herra, aseta vartio huulilleni, pane vahva ovi suulleni.” Hän ei pyydä suunsa eteen muuria, vaan oven - sellaisen jonka voi avata ja sulkea. Siksi meidän on vakavasti harkittava, milloin on oikea aika avata suunsa ja milloin on aika pysyä vaiti.

 
Puheliaita ihmisiä on sen sijaan autettava ymmärtämään, mistä hyvästä asemasta he luopuvat antautuessaan puhumaan kaikenlaista. Ihmisen mieli on kuin vesi, joka astiaan suljettuna pyrkii ylöspäin, kohti sitä, mistä se on tullut. Mutta vapaaksi päästessään se hajoaa ja leviää hyödyttömänä pitkin maan pintaa. Jos siis joku luopuu hiljaisuudestaan lausumalla turhanpäiväisiä sanoja, hän vuodattaa itsensä yhtä monena virtana ulkopuolelleen. Lopulta se ei pysty enää palaamaan itsetuntemukseen, sillä paljolla puhumisellaan se on sulkenut itsensä sisäisen tutkiskelun salaisen kammion ulkopuolelle. Sen sijaan se on alttiina vaanivan vihollisen iskuille, koska sillä ei ole suojaa eikä vartiota ympärillään. Siksi on kirjoitettu: “Kuin avoin kaupunki, vailla ympäröivää muuria, on mies joka ei hillitse mieltään puhumasta.” (Sananl 25:28) Ilman hiljaisuuden muuria mielen kaupunki on avoinna vihollisen nuolille, ja kun ihminen puhumalla menee itsensä ulkopuolelle, hän on paljaana vihollisen edessä. Vihollinen voittaa hänet helposti, sillä häviäjä käy taistelua itse itseään vastaan monisanaisuudellaan. 

Lankeemus tapahtuu laiskassa mielessä usein asteittain: ensin ei varota lausumasta turhia sanoja, sitten puhutaankin jo pahaa. Ensin halutaan puhua toisten asioista, sitten heittäydytään arvostelemaan niiden elämää, joista puhutaan ja lopulta lausutaan suoranaisia loukkauksia. Siitä syntyy pahaa mieltä ja eripuraa, vihan liekki syttyy ihmisten mielissä ja sydänten rauha on tipotiessään. Siksi Salomo sanoo: “Se joka päästää veden vuotamaan, on riidan aiheuttaja.” Veden päästäminen vuotamaan tarkoittaa tässä puheen päästämistä valloilleen. Asialla on myös myönteinen puoli, josta sanotaan: “Syvä kuin meri on harkittu puhe.” Veden päästäminen valloilleen aiheuttaa riitaa, eli se joka ei hallitse kieltään, rikkoo yksimielisyyden. Siksi on myös sanottu näin: “Se joka saa tyhmän vaikenemaan, hillitsee vihaa.”
Se joka antautuu puheliaisuuden valtaan, ei kykene pysymään vanhurskauden tiellä. Profeetta todistaa sen sanoen: “Suulas mies älköön menestykö maassa.” Ja Salomo sanoo samoin: “Paljossa puheessa vaanii synti.” Jesaja sanoo: “Hiljaisuus on vanhurskauden palvelua.” Näin osoitetaan, että mieli eksyy vanhurskauden tieltä, jos se ei kykene pidättäytymään sopimattomasta puheesta. 

Jaakob sanoo: “Jos joku luulee olevansa Jumalan palvelija mutta ei pysty hillitsemään kieltään, hän pettää itsensä ja hänen jumalanpalveluksensa on turha.” Hän sanoo myös että jokaisen tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan. Kielen voiman hän tiivistää näin: “Se on hillitön ja paha, täynnä kuolettavaa myrkkyä.“ Myös Totuus itse varoittaa meitä: “Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.” Sellainen sana on turha, joka ei ole välttämättä tarpeen tai jonka tarkoitus ei ole olla toisille hyödyksi. Jos siis jopa turhista sanoista täytyy tehdä tili, ajatelkaa, millainen tuomio odottaa puheliaisuudesta, jossa teemme syntiä myös pahaa puhumalla.