Luuk. 12:42-48 (10. su helluntaista, 3.vsk ev)

Pietari kysyy perikooppia edeltävässä jakeessa: "Herra, tarkoitatko näillä vertauksilla kaikkia vai ainoastaan meitä?"
Jeesus ei vastaa suoraan, mutta kirkkoisät ymmärsivät, että seuraavat sanat on tarkoitettu erityisesti niille, joilla on vastuullinen asema seurakunnassa. Kyseessähän on taloudenhoitaja, jonka tehtävänä on huolehtia palvelusväestä ja antaa näille ruoka-annokset ajallaan. Piispan tai presbyteerin tehtävä siis.
Pahaa piispaa kuvaa Kyrillos Aleksandrialainen näin: "Hän laiminlyö ahkeruuden ja innokkuuden ja pitää näiden asioiden tarkkailemista joutavanpäiväisenä. Hän antaa mielensä myrkyttyä maailmallisista huolista, ja eksyy sopimattomille reiteille, Hän hallitsee pelolla ja mielivallalla niitä, jotka ovat hänen alaisuudessaan."
Poikkeuksellisen väkivaltainen kuva Herrasta, joka hakkaa pahan taloudenhoitajan kappaleiksi, on joidenkin tulkinnassa lievennetty siten, että hänet hakataan irti seurakunnasta.
Tässä kohtaa annetaan myös ymmärtää normaalin oikeuskäytännön mukaisesti, että tietämättömyydestä tehty rikkomus rangaistaan lievemmin kuin tieten tehty. Augustinus kuitenkin muistuttaa, että ei pidä turhaan vedota tietämättömyyteensä, sillä on eri asia olla tietämätön, kuin haluta olla tietämätön.
"Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan." Ei mikään ihme, että Jaakob muistuttaa: "Veljeni, kovin monien teistä ei pidä ryhtyä opettajiksi, sillä te tiedätte, että meidät opettajat tullaan tuomitsemaan muita ankarammin." (Jaak. 3:1)

Gregorius Suuri varoittaakin viran tavoittelijoita: "Usein ne, jotka janoavat pääsyä piispanvirkaan, perustelevat sitä itselleen hyvän tekemisellä. Vaikka heidän halunsa nousee itserakkaudesta, he ajattelevat hyviä tekoja, joita he tulisivat tekemään. Silloin heidän sisimmät vaikuttimensa ovat toista kuin se, mitä he mielessään ajattelevat. Ihminen pettää itseään ajatuksissaan: hän kuvittelee rakastavansa hyvän tekemistä – mitä hän ei rakasta, ja kuvittelee, ettei rakasta maailman kunniaa – vaikka rakastaakin. Halutessaan olla ensimmäinen ihminen pelkää sitä tavoitellessaan ja tulee röyhkeäksi sen saavuttaessaan. Pyrkiessään virkaan pelkää, ettei pääse siihen. Saatuaan viran yllättäen ajattelee, että se oli oikein: näin tässä piti käydä. Kun ihminen alkaa nauttia johtajan asemastaan maailmallisin elkein, hän unohtaa kaikki hengelliset ajatuksensa.

On tärkeää, että silloin, kun ihminen alkaa ajatella itsestään liikoja, hän kiinnittää huomion siihen, mitä hän on tähän mennessä tehnyt. Mitä hän on tehnyt alaisena ollessaan? Silloin hän tietää, tulisiko hän esimiesasemassa tekemään suunnittelemiaan hyviä tekoja. Ei kukaan opi nöyryyttä korkeassa asemassa, jos ei ole luopunut ylpeydestä alemmassa tehtävässä. Miten ihminen voisi olla välittämättä ihmisten kiitoksesta eläessään sen keskellä, kun on halunnut kiitosta silloin, kun ei ole sitä saanut? Miten voisi välttyä tuhlaavaisuudelta päästessään hallitsemaan yhteisiä varoja, jos ei ole itse saanut omia varojaan riittämään? Tutkikoon siis kukin elettyä elämäänsä, etteivät vallanhimoiset kuvitelmat pettäisi häntä.

Usein käy lisäksi niin, että rauhallisen elämän aikana opittu hyvän tekemisen tapa katoaa piispanvirassa. Tyynellä säällä kokematonkin osaa ohjata laivaa. Mutta kun myrsky raivoaa, kokenutkin kapteeni on pulassa. Mitä muuta piispanvirka on kuin yhtä mielen myrskyä? Siinä sydämen pursi ajelehtii ajatusten pyörteissä, heittelehtien sinne ja tänne, törmäten sanojen ja tekojen vastakkaisiin kallioihin. Miten tällaisessa myrskyssä voi selvitä ja löytää oikean väylän? Se, joka on täynnä hyveitä, on pakotettava piispanvirkaan. Se, jolla ei ole hyveitä, ei saa tulla siihen edes väkisin. Ensin mainittu varokoon kieltäytymästä, ettei hän olisi niin kuin se joka säilytti isäntänsä rahan liinaan kätkettynä. Hän sai siitä tuomion. Rahan pitäminen liinassa on velttoutta ja hitautta saamiensa lahjojen käytössä. Toisaalta se, joka himoitsee piispanvirkaa, katsokoon, ettei hänestä tule fariseusten tavoin este toisten pääsylle taivasten valtakuntaan. Mestari sanoo, että he eivät itse mene sisälle, eivätkä päästä niitäkään, jotka menisivät. Hänen kannattaa myös miettiä sitä, että kun hänet on kerran valittu ihmisten hengelliseksi johtajaksi, hän tulee kuin lääkäri sairaiden luo. Jos hänen omia tekojaan ohjaavat vielä alhaiset intohimot, millaista teeskentelyä häneltä on yrittää parantaa toisten haavoja, kun omat kasvot ovat ruhjeilla?" (Pastoraalisääntö 1.9. suom. MA. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran Julkaisuja 303, 2023)

1. Moos. 1. (Luomakunnan sunn. 1.lk)

 Jumala sanoi: ”Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä.” Ja niin tapahtui. Maa versoi vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka kantoivat hedelmissään kukin oman lajinsa mukaista siementä. Jumala näki, että niin oli hyvä.

Syyskuun 11.päivänä vuonna 2001 terroristien ohjaamat matkustajakoneet lensivät päin New Yorkin World Trade Centerin kaksoistorneja, pilvenpiirtäjiä, jotka hallitsivat Manhattanin katukuvaa ja jotka on ikuistettu moniin sarjafilmeihin ja elokuviin. 9/11 tuli symboliksi alkavan vuosituhannen pelolle ja ahdistukselle. Terrori-iskut ja sodat ovat leimanneet maailmaamme siitä lähtien.
Tuohon synkkään päivään ja käsittämättömään tekoon liittyy myös kertomus toivosta ja luonnon uskomattomasta kyvystä selviytyä. 

Muutama kuukausi terrori-iskun jälkeen eräs raivaustyöntekijä löysi tapahtumapaikalta, kraaterista joka tunnettiin nimellä Ground Zero, kiinanpäärynäpuun. Kaikki, mitä siitä oli jäljellä, oli mustaksi hiltynyt rungonpuolikas ja murskaantuneet juuret. Koko rungossa oli vain yksi elävä oksa. Puuta oltiin jo viemässä kaatopaikalle, mutta sen löytänyt nuori nainen pyysi, että puulle annettaisiin vielä mahdollisuus. Niinpä se vietiin hoidettavaksi Bronxin taimitarhaan. Tuon pahasti vaurioituneen puun henkiin herättäminen ei ollut mikään helppo tehtävä ja sen selviäminen oli epävarmaa. Mutta loppujen lopuksi se toipui. Ja kun se oli taas tarpeeksi vahva, se palautettiin istutettavaksi entiselle tontilleen 9/11 Memorial&Museum -kompleksiin. Keväällä sen oksat ovat valkeina kukista. Ihmiset tuntevat sen tarinan. He katselevat sitä ja pyyhkivät kyyneleitään. Se on luonnon resilienssin todellinen symboli – ja muistutus myös kaikesta siitä, mitä menetettiin yli 20 vuotta sitten. Puu tunnetaan nimellä the Survivor Tree – selviytyjäpuu. 

Erään toisen puun tarina on myös kertomisen arvoinen. Nagasakin kaupunkiin pudotettiin vuonna 1945 atomipommi, joka aiheutti kaupungissa absoluuttista tuhoa. Ydinräjähdyksen aikaansaama tulipallo oli synnyttänyt auringon lämpötilaa vastaavan lämmön – miljoonia asteita. Se teki ympäristöstä kuun maiseman, josta tutkijat sanoivat, ettei siellä kasvaisi vuosikymmeniin mitään. Mutta ihmeellisellä tavalla kaksi 500 vuoden ikäistä kamferipuuta oli jäänyt henkiin. Niistä oli jäljellä vain alaosat, ja niistäkin useimmat oksat olivat repeytyneet irti. Ruhjoutuneissa puissa ei ollut ainuttakaan lehteä. Mutta ne olivat elossa. Tänä päivänä toinen näistä puista on suurikokoinen puu. Sen paksussa rungossa on murtumia ja rakoja, joista sen voi nähdä olevan täysin musta sisältä. Silti joka kevät tuohon puuhun puhkeavat uudet lehdet. Monet japanilaiset pitävät puuta pyhänä muistomerkkinä rauhalle ja henkiinjäämiselle.

Kun koemme ilmastoahdistusta ja alamme vaipua epätoivoon sen suhteen, onko mitään enää tehtävissä, luonnon resilienssi, ihmeellinen kyky uudistua, antaa meille toivoa. Se ei yksin riitä, jos jatkamme piittaamatonta käytöstämme luontoa kohtaan,  mutta se on meidän liittolaisemme, kun haluamme suojella elämää.

Vielä yksi tarina New Yorkin selviytyjäpuusta: Jane Goodall, joka on omistanut elämänsä luonnonsuojelusta ja toivosta kertomiselle, kertoo, miten hän oli joku aika sitten katsomassa, kun selviytyjäpuun kukkien lehdet putoilivat maahan. Silloin hän näki pienen linnunpesän puussa. Siellä emolinnut ruokkivat poikasiaan, jotta ne kasvaisivat ja lentäisivät maailmaan. Ihmiset katselivat ihmeissään linnunpesää, joka oli rakennettu keskelle tuhon ja väkivallan muistomerkkiä. The Survivor Tree, joka oli pelastettu kuolemasta, ei ollut vain kasvattanut uusia lehtiä, vaan hoivasi myös toisten elämää.

(lähde. Jane Goodall – Douglas Abrams – Gail Hudson: Kirja toivosta. Docendo 2022)

Hepr. 12: 14-17 (9. su helluntaista, 3. vsk, 2.lk)

"Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa, ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa."

"Autuaita rauhantekijät"(Matt.5:9) Kaiholla muistelen 1980-luvun rauhanliikettä.Se luki kohdan ihan oikein, vaikka seurakuntanuorena kuvittelin, ettei Jeesus tarkoita ihmisten välistä, ajallista rauhaa. Kyllä hän tarkoittaa sitä, sitäkin. "Pyhityskristillisyys" on ruma sana meille luterilaisille, joille pyhitykseen pyrkiminen on suorastaan Tunnustuskirjojen vastainen synti. "Pyhityskristillisyyden" ainoa ongelma on kuitenkin vain se, että kuvitellaan että kristitty voi tällä elämässä saavuttaa tilan, jossa hänen ei tarvitse enää taistella syntiä vastaan. "Luterilaisen" epäpyhityskristillisyyden ongelma on se, että ei pidä muka taistella syntiä vastaan alun perinkään. Kuitenkaan pyhityksettä ei voi Jumalaa nähdä. "Taivaassa ei ole tahtoa syntiin, helvetissä ei ole kykyä siihen" (Augustinus). Pyhityksen salaisuus on 1. Kor. 1:30,

"Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa eikä mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmiota, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet."

Kohta jota LXX:n mukaan siteerataan on 5. Moos. 29:17, jossa varoitetaan muiden jumalien palvomisesta ja "synnin myrkyn ja turmion siemenen" kylvämisestä. Nyt onkin puhe armon hukkaamisesta ja katkeruuden kylvämisestä ihmisten välille. Katkeruus on lohduton myrkky. Katkera ei kykene sitä näkemään.

"Katsokaa, ettei joukossanne ole ketään siveettömästi elävää tai maailmallista, sellaista kuin Esau, joka yhdestä keitosta myi esikoisuutensa."

Millainen pornos on kirjoittajan mielestä: härskejä juttuja kertova, vaatteista ja tavaroista kiinnostunut? No, ei varsinaisesti. Esaun maailmallisuus ilmenee hänen suhtautumisessaan esikoisuuteensa: "Minä varmaan kohta kuolen. Mitä hyötyä minulla on esikoisuudesta." (1. Moos. 25:32) Toisin sanoen siveettömyys on sama kuin sanoisi: "mitä väliä" tai "ihan sama".  Siinä on jumalatonta maailmallisuutta. Kyynisyys löytää itselleen helposti perusteluja. Kaikessa vakavuudessa on omat huvittavat puolensa, eikä kenelläkään ole hallussaan koko totuutta. Mutta epäkristillisempää asennetta ei ole kuin kyynisyys. Ettei usko todelliseen hyvyyteen, eikä pidä itseään arvollisena tulevaisuuteen.

2. Kor. 12:9 (Kirkastussunnuntai, vanha teksti)

 Karl Barth, 1900-luvun kenties merkittävin teologi, tunnettiin moniosaisesta teossarjastaan Kirchliche Dogmatik, jonka valmistumista jopa itse Jumalankin kerrottiin odottavan, jotta Hän saisi tietää, mitä Barth todella hänestä ajattelee. Barth saarnasi vuosina 1954-1964 vuosittain myös Baselin vankilassa. Vuonna 1962 hänen tekstinään olivat 2. Korinttilaiskirjeen sanat: "Minun armossani on sinulle kyllin."

"Minun armossani on sinulle kyllin."(2. Kor. 12:9) Tämä on lyhyt teksti - vain viisi sanaa - ja lyhin mistä olen koskaan saarnannut. Lyhyys on teille hyödyksi: te voitte muistaa sen paremmin. Sivumennen sanoen, joka kerta kun tulen tänne, haluan että - ei minun saarnani, vaan - teksti jota se seuraa painuisi mieleenne ja jäisi teihin. Tällä kertaa siis: "Minun armossani on sinulle kyllin." Tämän lauseen ihmeellinen maku on juuri sen lyhyydessä. Viisi sanaa riittää. Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet, että viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana olen kirjoittanut monia kirjoja, jotkut niistä paksuja. Sanon suoraan ja mielihyvin, että nuo viisi sanaa sanovat enemmän ja paljon parempaa kuin kaikki ne paperipinot, joilla olen itseni ympäröinyt. Niissä on tarpeeksi, ja sitä ei voi sanoa minun kirjoistani, ei sinnepäinkään. Se hyvä mitä kirjoissani ehkä on, on että ne kaukaisesti viittaavat näihin viiteen sanaan. Ja sitten kun minun kirjani ovat jo vanhentuneet ja unohtuneet, ja kaikki maailman kirjat niiden kanssa, nämä viisi sanaa loistavat yhä ikuista täyteyttään: "Minun armossani on sinulle kyllin."

Mark. 3:13-19 (Apost. pv. 3. vsk ev)

Ne kaksitoista olivat:  Simon, jolle hän antoi nimen Pietari, Jaakob Sebedeuksen poika ja tämän veli Johannes, joille hän antoi nimen Boanerges - se merkitsee: ukkosenjylinän pojat - sekä Andreas, Filippus ja Bartolomeus, Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Taddeus, Simon Kananeus ja Juudas Iskariot, sama joka kavalsi hänet.

Luulen, ettei mikään nykyajan rekrytointifirma palkkaisi sellaista joukkoa, jonka Jeesus kutsui lähimmiksi työtovereikseen: joukossa on kiihkoilijoita ja epäilijöitä, osalla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, mikä on heidän tehtävänsä, ja kaiken huipuksi Jeesus kutsui lähelleen miehen, joka petti hänet totaalisesti. Eikä kyseessä ole edes mikään anonyymi rekrytointi: kreikankielinen verbi antaa ymmärtää, että Jeesus halusi nimenomaan nämä 12, hän valitsi heidät varta vasten, hän suorastaan ikävöi saada valita heidät.

Pietari, ensinnäkin. Simon, jolle Jeesus antoi nimen Pietari. Pietari tarkoittaa kalliota, siis jotain vankkaa ja luotettavaa. Simon Pietari ei vaikuttanut erityisen vakaalta persoonallisuudelta. Innokas hän kyllä oli: kun Jeesus käveli veden päällä, Pietarikin halusi kävellä veden päällä. Kun hän oli Jeesuksen kanssa kirkastusvuorella, jossa Mooses ja Elia ilmestyivät Jeesuksen seuraan, hän ilmoittautui halukkaaksi rakentamaan majan heille kaikille. Mutta usein hän ei ymmärtänyt Jeesuksen puheista tuon taivaallista. Kun Jeesus puhui kärsimyksistään, Pietari nuhteli häntä ja sanoi, ettei tuollaisia saa puhua. Todellinen pohjakosketus oli se, kun Pietari sadatellen vannoi, ettei hän tunne koko Jeesusta, kun Jeesus oli vangittu.

Ehkä Jeesus tunnisti Simonissa jotain, mitä tämä itsekään ei tiennyt, kun hän nimitti tämän vauhdikkaan koleerikon kallioksi. Jonkinlaista taivaallista huumoria saattaa olla myös Sebedeuksen pojille annetussa lisänimessä Boanerges - ukkosenjylinän pojat. Eksegeetit eivät osaa sanoa, mihin tuo nimitys perustuu. Ehkä veljesten luonteenlaatuun, kenties heille varattuun lopunajalliseen tehtävään? Minulla on epävirallinen selitys: ehkä Johannes ja Jaakob kärsivät perinnöllisestä vatsavaivasta, joka aiheutti runsaita ilmavaivoja. Niinpä Herra kutsui heitä lempeästi "ukkosenjylinän pojiksi." Veljekset kysyivät kerran Jeesukselta, saisivatko he istua taivasten valtakunnassa Jeesuksen oikealla ja vasemmalla puolella. Kun muut apostolit kuulivat tästä, he suuttuivat Sebedeuksen pojille. Silloin Jeesus sai tilaisuuden opettaa johtamisoppiaan: joka teidän joukossanne haluaa olla suurin, olkoon toisten palvelija.

Andreas oli Pietarin veli, joka oli myös Johannes Kastajan opetuslapsi. Hän lähti seuraamaan Jeesusta ja (Johanneksen evankeliumin mukaan) oli se, joka kutsui veljensä Pietarin Jeesuksen seuraan. Evankeliumissa hänet mainitaan harvoin, mutta hän oli myös se, joka huomasi pienen pojan eväät. Kun piti keksiä ruokaa 5000 miehelle, hän näki pojan, jolla oli viisi leipää ja kaksi kalaa. Ei hänkään uskonut niiden riittävän: "Mitä ne ovat tälle joukolle?" Mutta kukaan muu ei huomannut senkään vertaa.

Filippuksesta kerrotaan Johanneksen evankeliumissa, että Jeesus kutsui hänet, ja hän puolestaan kutsui Natanaelin (joka on sama kuin Markuksen evankeliumin Bartolomeus). Filippusta pidetään lain ja kirjoitusten tuntijana, siis lukumiehenä. Natanaelin/Bartolomeuksen ja Jeesuksen kohtaamisessa on lähes huomaamaton humoristinen pohjavire. Jeesus sanoi: "Siinä on oikea israelilainen, mies vailla vilppiä." "Mistä sinä minut tunnet?" kysyi Bartolomeus. Lievästi omahyväinen kaveri, vai mitä? Hänkin sai lähteä julistamaan evankeliumia, perimätiedon mukaan aina Intiassa asti.

Matteus oli publikaani. Siis mies, joka keräsi tullimaksuja miehittäjävallalle - epäisänmaallista ja muutenkin epäilyttävää puuhaa. Publikaanit tunnettiin siitä, että he vetivät välistä ja rikastuivat keräämällä liikaa maksuja. Epäisänmaallisuus ei estänyt Jeesusta kutsumasta Matteusta palvelukseensa. Yhtä vähän Jeesusta haittasi kiihkoisänmaallisuus, nimittäin Simon Kananeus eli Simon Kiivailija oli vapaustaistelija, vastarintamies tai - jos roomalaisilta kysytään - terroristi. Vaikea kuvitella miten joku Matteus ja Simon Kananeus tulivat keskenään toimeen. Jeesuksen seurassa sekin oli mahdollista.

Jaakob Alfeuksen poika on apostolijoukon hiljainen mies. Hänestä ei juuri ole kertomista. Ortodoksinen vaisu kutsuu häntä "apostolien toveriksi", joka usein sekotetaan Jaakob Sebedeuksen poikaan tai Jerusalemin alkuseurakunnan johtajaan, Herran veli Jaakobiin. Tulkitsen niin, että Jaakob Alfeuksen poika oli sovinnollinen kaveri, joka tuli kaikkien kanssa toimeen. Hyvä että tässä joukossa oli yksi sellainenkin.

Apostolien nimien kanssa menee helposti sekaisin, kuten yllä Natanael/Bartolomeus. Huippu on Markuksen mainitsema Taddeus, joka tunnetaan myös nimellä Juudas ja Lebbeus. Hänen nimensä oli ilmeisesti Juudas, mutta nimi Taddeus erottaa hänet Juudas Iskariotista. Häntä pidetään kenties samana henkilönä joka mainitaan Jeesuksen veljenä ja Juudaksen kirjeen kirjoittajana. Tämä kaikki on vähän epävarmaa, ja siksi lohduttavinta on mielestäni se, että Juudas Taddeus on toivottomien tapausten suojeluspyhimys!

Tuomas on antanut nimensä kaikille epäilijöille. Hän ei ollut paikalla, kun Jeesus ilmestyi muille opetuslapsille ja hän sanoi: "Minä en usko. En ennen kuin näen reiät hänen käsissään ja kyljessään ja pistän sormeni niihin." Tuomas sai sen kokea, eikä Herra moittinut häntä. Hän on epäilijöiden suoleluspyhimys. 

Vaikeinta on käsittää, että Jeesus nimenomaan halusi kutsua apostoliksi Juudas Iskariotin. Raamattu antaa ymmärtää, että Jeesus tiesi, että Juudas tulisi pettämään hänet. Ja kuitenkin Juudas oli selvästi hänelle läheinen. Juudas Iskariotilla oli hallussaan porukan rahakukkaro, mikä kertoo siitä, että muut luottivat häneen. Johanneksen evankeliumin kuvaus viimeisestä ateriasta (Joh. 13:21-19) ilmaisee, että ehtoollisella Juudas istui ensimmäisellä sijalla eli kunniavieraan paikalla! Oliko tämä kaikki Jeesuksen puolelta vain teatteria? Juudaksen kohtalon miettiminen on Raamatun vaikeimpia asioita. Voisiko minua lohduttaa, että Juudas Iskariotkin oli Jeesukselle rakas?

Joka tapauksessa minua lohduttaa se, että ensimmäiset Jeesuksen seuraajat olivat puutteellisia ja rosoisia ihmisiä: epäilijöitä, pelkureita, yli-innokkaita, ymmärtämättömiä ja jopa täydellisiä epäonnistujia. Tähän joukkoon minäkin voin kuulua.