Jer. 17:5-8 (Usk.p. muistop. 3. vsk 1.lk)

Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin, katoavaisten ihmisten voimaan, mies, jonka sydän luopuu Herrasta!
Herrasta luopuminen ei merkitse tämän mukaan siis sitä, että vaihtaa uskonnollista viiteryhmää tai omaksuu vääriä opillisia näkemyksiä Jumalasta. Luopuminen voi tapahtua keskellä kirkollista toimintaa tai viranhoitoa, koska Ison katekismuksen sanoin "pelkkä sydämen usko tekee Jumalan tai epäjumalan." Kun kristillisyyden perustana ovat gallupit tai talouden tunnusluvut, perusta on väärä. Nekin tulee ottaa järkevässä suunnittelussa huomioon, mutta perusta, raison d'être, on toinen.
Hän on kuin piikkipensas joka yksin kituu aavikolla, kasvaa kivierämaassa, suolaisella kamaralla, missä kukaan ei asu.
Ihailen nykykäännöksen sanavalintoja. Ne kuvaavat järkyttävällä tavalla katkeruutensa yksinäiseksi tekemää hahmoa. Ihmiset tulevat tuottamaan pettymyksiä. Jos taustalla ei ole suurempaa luottamusta johonkin suurempaan, katkeroidun ja autioidun. elämän voima ja huumori (lat. humor=kosteus) on vain Jumalan yhteydessä. Non videbit  cum venerit  bonum= "hän ei näe hyvyyttä kun se tulee." Jospa kirous onkin sitä, ettei kykene tunnistamaan hyvää,vaikka se kävelisi vastaan!
Siunattu on se mies joka luottaa Herraan ja panee turvansa häneen!
Tuo konkreettinen kielikuva turvan panemisesta Herraan on puhutteleva. Täällä olo voi olla turvatonta, eikä ole mitään perustetta huolettomuuteen, mutta turvani on Jumalan sydämessä. Kirjaimellisesti "jonka uskollisuus (fiducia) on  Herra."
Hän on kuin puron partaalle istutettu puu, joka kurottaa juurensa veteen. Ei se pelkää helteen tuloa, sen lehvät pysyvät aina vihreinä. Vaikka tulee kuiva vuosi, ei sillä ole mitään hätä, silloinkin se kantaa hedelmää.
Yhteys Jumalaan kantaa. Vaikka Jumala suo omilleen kuivuuden aikoja, syvällä jossain juuri saa ravintoa sanasta, joka ei tyhjänä palaja. Minä tunnen ehkä olevani tuo kirottu piikkipensas, mutta Jumala tietää. Kun juuri on radix ja vesi on humor, johtopäätös on, että kristityt ovat radikaaleja humoristeja. Jos tulkinta perustuisi vain tähän kohtaan, se ei olisi uskottava, mutta väitän että koko Pyhä Raamattu opettaa radikaalia huumoria.

Matt. 22:1-14. Suuri Tanssi (21. su helluntaista, 1. vsk ev)

Ymmärtääksemme, miksi kyseessä on nimenomaan hääjuhla, meidän pitää aloittaa alusta, maailman luomisesta asti.
Herra ei tehnyt maailmaa tuomitakseen sitä, ei vain hallitakseen sitä tai saadakseen sen tottelemaan tutkimattoman ja kaikkivoivan tahtonsa määräyksiä eikä ollakseen tyytyväinen tai tyytymätön tapaan, jolla se toimii. Herra teki maailman ja ihmisen sitä varten, että hän itse voisi laskeutua maailmaan, että hän itse voisi tulla ihmiseksi. Ajatellessaan maailmaa jonka hän oli tekemäisillään, hän näki Viisautensa ihmislapsena, ”kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään”, ja hän ajatteli: ”minun ilonani ovat ihmislapset.”(Sananl. 8)

Maailmaa ei tehty vankilaksi Jumalan hylkäämille langenneille hengille - se on gnostilainen harha. Maailma tehtiin temppeliksi, paratiisiksi, jossa Jumala itse halusi viihtyä heidän kanssaan, jotka hän oli asettanut hoitamaan sitä hänen puolestaan. 1. Mooseksen kirjan alkuluvut (sen sijaan että olisivat pseudotieteellinen kertomus siitä, miten maailman ajateltiin syntyneen) ovat runollinen ja symbolinen kuvaus, joka on tosi (vaikkakaan ei kirjaimellinen) ilmoitus siitä miten Jumala näkee maailman ja mitä hän suunnittelee ihmisen suhteen. Näiden kauniiden lukujen tähtäyspiste on siinä, että Jumala teki maailman puutarhaksi, joka ilahduttaa häntä itseään. Hän teki ihmisen ja antoi ihmiselle tehtävän osallistua Jumalan omaan huolenpitoon luotuja kohtaan. Hän teki ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen, taiteilijaksi (homo faber), paratiisin puutarhuriksi. Hän antoi ihmisen itse päättää, miten luotuja piti tulkita, ymmärtää ja käyttää: juuri Adam antoi eläimille nimet (Jumala ei antanut niille mitään nimiä), ja mitkä nimet Adam antoi, sen ne saivat. Niinpä ihminen ymmärryksessään jollakin tavalla jäljitteli Jumalan luovaa rakkautta luotuja kohtaan. Niin kuin Jumalan rakkaus sai asiat olemaan vain katsomalla niitä, ihmisen rakkaus toteutti jumalallisen idean omassa toiminnassaan.
Samoin kuin Jumala luo asiat katsomalla niitä Sanassaan, ihminen luo elämään totuutta yhdistämällä kohteessa olevan jumalallisen valon oman järkensä jumalalliseen valoon. Näiden kahden valon yhdistyminen on totuutta.
 

Mutta on olemassa vielä korkeampi valo: ei se valo, jossa ihminen ”antaa nimen” ja muodostaa käsitteitä aktiivisen ymmärryksensä avulla, vaan pimeä valo, jossa ei anneta nimiä vaan jossa Jumala kohtaa ihmisen itse. Jumalan yksinkertaisen valon ja ihmisen yksinkertaisen valon yhteys eli rakkaus on kontemplaatiota. Nämä kaksi tyhjyyttä ovat yksi. Ne muodostavat ikään kuin tyhjyyden, jossa mitään ei lisätä vaan pikemminkin nimet, muodot, sisältö, merkitys ja identiteetti otetaan pois. Tässä kohtaamisessa ei ole niinkään identiteettien sekoittumista vaan identiteettien häviämistä. Raamattu sanoo mutkattomasti, että Jumala käveli Adamin kanssa iltapäivän viilennyttyä puutarhassa. Siis illan viileydessä, päivän luodun valon vähetessä. Sen henkäyksen vapaassa tyhjyydessä, joka puhaltaa mistä tahtoo ja josta et tiedä, minne se menee. Jumala ja ihminen ovat yhdessä sanojen ja puheen tuolla puolen. Siinä on luomisen ja paratiisin tarkoitus. Mutta on vielä muutakin.
 

Jumalan Sana itse oli ”koko luomakunnan esikoinen”(Kol.1:15). Hän, jonka voimasta kaikki ovat olemassa, ei ainoastaan kävellyt ihmisen kanssa iltapäivän viileydessä, vaan syntyisi kerran ihmiseksi ja kulkisi ihmisen rinnalla hänen veljenään. Herra ei vain rakastaisi luomakuntaansa Isänä, vaan hän astuisi luomakuntansa keskelle, tyhjentäisi itsensä, kätkeytyisi ikään kuin hän ei olisi Jumala vaan luotu. Miksi? Koska hän rakasti luotujaan ja koska hän ei voinut kestää sitä että hänen luotunsa vain palvoisivat häntä etäisenä, kaukaisena ja kaikkivoipana. Jos häntä palvottaisiin vain jonakin suurena, hänen luotunsa pyrkisivät puolestaan olemaan itse suuria ja nujertamaan toisensa. Siellä missä on suuri Jumala, on myös jumalankaltaisia ihmisiä, jotka tekevät itsestään herroja ja kuninkaita.Tai  jos Jumala olisi vain suuri taiteilija joka ylpeilisi luomisteoistaan, ihmiset myös rakentaisivat kaupunkeja ja palatseja ja riistäisivät toisia ihmisiä oman kunniansa tähden. Tätä tarkoittaa kertomus Babylonin tornin rakentajista, joka tulisivat olemaan ”kuin Jumalia” riippuvien puutarhojensa keskellä, ripustaen vihollistensa päitä puutarhaansa. Sillä he tulisivat osoittamaan Jumalaa ja sanomaan: ”Hänkin on suuri rakentaja, joka on tuhonnut kaikki vihollisensa.”
Jumala sanoi sen sijaan: Minä en naura vihollisilleni, sillä haluan tehdä mahdottomaksi kenellekään olla minun viholliseni. Siksi samaistun viholliseni omaan salaiseen persoonallisuuteen.
Niin Jumala tuli ihmiseksi. Hän otti kantaakseen ihmisen heikkouden ja tavallisuuden ja kätki itsensä, hän tuli nimettömäksi ja merkityksettomäksi ihmiseksi, syntyi mitäänsanomattomassa paikassa. Eikä hän halunnut määräillä ihmisiä, olla kuningas, johtaja tai uudistaja – tai olla mitenkään luotujansa ylempi. Hän ei olisi mitään muuta kuin heidän veljensä, neuvonantajansa, palvelijansa ja ystävänsä. Hän ei ollut missään ihmisten ymmärtämässä mielessä tärkeä henkilö, vaikka sen jälkeen me olemmekin tehneet hänestä Kaikkein Tärkeimmän Henkilön. Se on toinen juttu. Vaikka näet onkin totta että hän on kaikkien Herra ja Kuningas, kuoleman voittaja, elävien ja kuolleiden tuomari, Pantokrator, hän on silti yhä Ihmisen Poika, kätketty, tuntematon, huomaamaton, haavoittuvainen. Hänet voidaan tappaa. Kun Ihmisen Poika tapettiin, hän nousi ylös kuolleista ja oli jälleen luonamme, hän sanoi: ”Vaikka tappaisitte minut, se ei merkitse mitään.”
 

Kun Kristus on kerran herätetty kuolleista, hän ei enää kuole omana itsenään (Room 6:9). Mutta koska hän tuli ihmiseksi ja yhdisti ihmisen luonnon itsensä kanssa, kuoli ihmisen puolesta ja nousi ihmisenä kuollleista, hän sai aikaan sen, että kaikkien ihmisten kärsimyksestä tuli Hänen kärsimyksiään. Heidän heikkoudestaan ja suojattomuudestaan tuli hänen heikkouttaan ja suojattomuuttaan ja hän otti heidän merkityksettömyytensä omakseen. Mutta samalla hänen voimansa, kuolemattomuutensa, kirkkautensa ja onnellisuutensa annettiin heille ja niistä tuli heidän omaisuuttaan. Jos siis Kristus, Jumala ja ihminen, on vielä suuri, hän tahtoo olla suuri ja vahva pikemminkin meidän tähtemme kuin itsensä tähden. Hänelle nimittäin voima ja heikkous, elämä ja kuolema ovat vastakohtapareja, jotka eivät kosketa häntä. Hänen herruutensa on jotain niitä korkeampaa. Hän nostaa myös meidät näiden vastakohtien yläpuolelle yhdistämällä meidät itseensä. Vaikka pahuus ja kuolema voivat kyllä koskettaa sitä haihtuvaa, ulkoista minuutta, jossa kuljemme vieraina ja muukalaisina sekä itsellemme että hänelle, ne eivät voi koskaan koskettaa sitä todellista minuuttamme, jossa meidät on tehty yhdeksi Hänen kanssaan. Tullessaan ihmiseksi Jumala ei tullut vain Jeesukseksi Kristukseksi vaan jokaiseksi mieheksi ja naiseksi, joka koskaan tulisi olemaan. Jumalasta ei tullut vain "tämä ihminen" vaan - laajemmassa, mystisessä mielessä, muttei vähemmän todesti - "jokainen ihminen."

Jumalan läsnäolo maailmassa sen Luojana riippuu vain Jumalasta itsestään. Hänen läsnäolonsa maailmassa ihmisena riippuu jossakin määrin ihmisestä. Ei niin että me voisimme mitenkään muuttaa inkarnaation mysteeriä sinänsä. Mutta meidän on mahdollista päättää, tulemmeko me tietoisiksi hänen läsnäolostaan, tulemmeko sen pyhittämäksi ja valaisemaksi. Voimme valita kahden identiteetin välillä: sen ulkoisen naamarin, joka näyttää todelta, mutta elää vain hetken tämän maan päällä sekavana vyyhtinä ristiriitaisia haluja, tai sisäisen persoonan, joka näyttää mitättömältä, mutta joka voi antautua ikuisesti sille totuudelle, jonka varassa se elää. Tämä sisäinen persoona on se, joka otetaan Kristuksen mysteeriin hänen rakkautensa ja Pyhän Hengen kautta, niin että me elämme salaisesti "Kristuksessa."

Silti meidän ei pidä suhtautua "ulkoiseen" itseemme liian kielteisesti. Ei se ole luonnostaan paha, eikä sen pinnallisuutta tule pitää rikoksena. Se on köyhä ja kurja olento, ja kaikkea köyhää pitää kohdella lempeästi. Tämä koskee myös meidän ulkoista itseämme: niin kauan kuin se ei vetäydy valheen suojiin, Kristuksen lempeys ja rakkaus siunaa sitä. Ulkokuori on hyväksyttävä sellaisena kuin se on. Ohikiitävän, köyhän olemassaolomme tapahtumilla on sanomattoman suuri arvonsa. Ne voivat olla välikappaleita, joiden kautta ymmärrämme Jumalan läsnäolon maailmassa. Ulkoista itseä voi sanoa naamioksi, mutta se ei tarkoita välttämättä sen väheksymistä. Naamiot jotka ihmisillä ovat kasvoillaan voivat olla paitsi ihmisen sisäisen persoonan, myös Jumalan valeasu, kun hän kulkee pyhiinvaeltajana ja muukalaisensa luomakuntansa keskellä. Jos Kristus kerran tuli ihmiseksi, se tapahtui siksi että hän tahtoi tulla jokaiseksi ihmiseksi - siis keneksi tahansa. Jos uskomme Jumalan Pojan ihmiseksituloon, maan päällä ei pitäisi olla yhtään ihmistä, jossa emme ole valmiit näkemään Kristuksen läsnäoloa.

Sitä mitä ihmiset pitävät vakavana, Jumala ei välttämättä pidä kovin tärkeänä. Se, mikä Jumalassa näyttäytyy meille "leikkinä" saattaakin olla sitä, minkä hän ottaa kaikkein eniten tosissaan. Jumala leikkii ja huvittelee luomakuntansa puutarhassa, ja jos me osaisimme unohtaa vakavamielisen pohdintamme siitä, mitä se tarkoittaa, voisimme kuulla hänen kutsunsa ja seurata häntä hänen salaiseen kosmiseen tanssiinsa. Eikä meidän tarvitse mennä kauas kuullaksemme tämän leikin ja tanssin kaikuja. Kun olemme yksin tähtikirkkaana yönä; kun satumme näkemään muuttolintujen syksyllä laskeutuvan sänkipellolle; kun katsomme lapsia sellaisena hetkenä, kun he ovat todella lapsia; kun tunnemme rakkauden sydämessämme; tai kun japanilaisen runoilija Bashōn tavoin kuulemme sammakon yksinäisen molskahduksen vanhalla lammella. Sellaisina hetkinä koemme heräämisen tai näemme asiat uudessa valossa, mielemme tyhjentyy ja puhdistuu niin, että voimme nähdä väläyksen kosmisesta tanssista.

Maailma ja aika on Jumalan tanssia tyhjyydessä. Sfäärien hiljaisuus on hääjuhlan musiikkia. Mitä enemmän me pidämme kiinni ennakkoluuloistamme, mitä enemmän me tulkitsemme asioita omien rajoittuneiden päämääriemme ja ristiriitaisten käsitystemme mukaan, sitä enemmän päädymme surullisuuteen, järjettömyyteen ja epätoivoon. Siihen ei pidä kiinnittää kuitenkaan liikaa huomiota, koska mikään epätoivomme ei voi muuttaa tosiasioita, tai turmella kosmisen tanssin iloa, joka on aina olemassa. Tosiasiassa me olemme nimittäin keskellä sitä, ja se on keskellä meitä, sillä se virtaa verenkierrossamme, halusimmepa sitä tai emme. Loppujen lopuksi meitä kutsutaan tarkoituksella unohtamaan itsemme, heittämään kamala vakavuutemme sikseen ja liittymään suureen tanssiin.

(lähde: Thomas Merton: New Seeds of Contemplation, s. 291-297)

Kol 1:22-23 (20 sunn helluntaista, 3 vsk 2. lk)

Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen. Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla.

Dostojevskin "Karamazovin veljesten" ohjaajavanhus Zosima kehottaa meitä katsomaan ympärillämme olevia Jumalan lahjoja: kirkasta taivasta, puhdasta ilmaa, hempeää ruohoa, lintuja ja koko luontoa kauneudessaan ja synnittömyydessään. "Me, vain me yksin, olemme jumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä meidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy koko kauneudessaan." Zosima näki, että jos ihmiset oivaltaisivat tämän, he alkaisivat kyynelehtien syleillä toisiaan. Hänelle luomakunnan kauneus oli merkki kaikkien luotujen puhtaudesta ja sisäisestä ykseydestä. Se tie, jota pitkin ihminen etenee tämän tiedostamisess, on konkreettisten olentojen rakastaminen. Zosima vetoaa lähes epätoivoisesti:

"Rakastakaa eläimiä: niille on Jumala antanut alun ajatukseen ja tyynen riemun. Älkää häiritkö, älkää kiusatko niitä, älkää riistäkö niiltä iloa, älkää asettuko vastustamaan Jumalan ajatusta. Ihminen, älä asetu eläinten yläpuolelle: ne ovat synnittömiä, mutta sinä kaikessa suuruudessasi mädätä maan ilmestyessäsi siihen ja jätät mätäisen jäljen jälkeesi."

Dostojevski sanoo Zosiman kautta samaa kuin muutkin hengelliset opettajat, mutta hieman toisessa tyylilajissa, sävykkäämmin, ja ajatuksia on sovellettu yksityiskohtaisemmin. Kaiketi juuri tämä lievä teologisen ilmaisun konventioista poikkeaminen on ollut omiaan synnyttämään epäilyjä panteismista. Puhuessaan ihmisten välisestä perimmäisestä yhteydestä Zosima tulee ilmaisseeksi myös Jungin arkkityyppiteorian keskeiset ajatukset kauniisti todetessaan, että ihmismielen toiminnan perusteet eivät ole ihmisessä itsessään.

"Meille on annettu se salainen ja kallis lahja, että tunnemme elävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman maailman kanssa, eivätkä meidän ajatuksemme juuret ole täällä, vaan toisissa maailmoissa."

Yksinäisinkään ihminen ei pohjimmaltaan ole sisimmässään irrallinen. Hyvyys, kauneus, jalous, myötäeläminen, uhrautuvaisuus ja muu vastaava eivät näet ole ihmisen omaa keksintöä, vaan paremminkin osallisuutta ajattomista totuuksista. Ihminen ei voi tiedostaa sitä, mistä syvälliset arvot hänen mieleensä nousevat.

Ihmisyyden sisimmässä kajastaa valo, josta irtisanoutuminen olisi ihmisen suurin mahdollinen virhe. Valo ei sarasta itsestään. Ihminen on vastuussa siitä, antaako hän valonsa säteillä ulospäin. Sitä on apostolin tarkoittama "pysyminen lujana uskon perustalla."

(lähde: Serafim Seppälä: Valo jää. Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri. Kirjapaja 2011, 87-90)

 

1. Moos. 28:17 (Mikkelinp. 1. vsk 1.lk)

 ”Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti.”

 

Missä on Taivas? Sanan arkipäiväisessä käytössä se on mittaamaton avaruus yläpuolellamme - tai itseasiassa ympärillämme. Uskonnollisessa kielenkäytössä se on paikka, jossa on Jumalan valtaistuin, jossa Poika istuu Isän "oikealla puolella" ja jossa enkelit kumartavat Jumalaa. Siellä ovat toivomme mukaan myös perille päässeet pyhät, rakkaamme. 

Teologiassa taivas voidaan kuvata sinä todellisuutena, joka rajoittaa maallista olemassaoloamme. Emme voi käsittää emmekä tavoittaa Taivasta. Voimme vain uskoa sen olemassaoloon sen perusteella, mitä Raamatusta luemme. Taivas tässä mielessä ei ole mikään paikka avaruudessa, jonne voisimme hypernopealla avaruusaluksella matkustaa.

Raamattu ei kuitenkaan opeta, että Taivas olisi täysin tästä ajan ja avaruuden todellisuudesta erillinen asia. Taivas tulee maan päälle useaan otteeseen. Sillä on "paikka". Jaakob näki taivaan portin karussa yöpymispaikassaan, jossa ei ulkoisesti ollut mitään ihmeellistä. Israelin uskonnossa sanotaan samaan hengenvetoon "Herra on pyhässä temppelissään, hänen valtaistuimensa on taivaassa." (Ps.11:4) Toisin sanoen, Jumala on sekä maan päällä että taivaassa. Akateemisesti asia voidaan ilmaista niin, että ikuinen ja näkymätön Taivas ottaa itselleen lokaalisuuden. Kristillisessä kirkossa sakramentti on nimenomaan paikka, jossa taivas on todellisesti läsnä, eikä vain niin että sitä ajatellaan tai siihen uskotaan. Taivas koskettaa maata. Taivas ei ole tietenkään sakramentissa niin, että sakramentti rajoittaisi taivaan tiettyyn paikkaan ja tapahtumaan. Mutta todellista se on.

Mielikuva siitä, että taivas on joku paikka, jonne meidän pitää siirtyä, on niin vahva, että tarvitsemme toisenlaisen ajatuksen taivaasta. Amerikkalainen systemaatikko Robert Jenson opettaa, että taivas on luomakunnan tulevaisuus. Kun Jaakob tai joku muu Raamatun henkilö näkee "taivaiden aukeavan", hän kohtaa Jumalan ja hänen enkelinsä, jotka lähestyvät meitä tulevaisuudesta. Ei mikään ihme, että Raamatun eniten tulevaisuudesta puhuva kirja, Ilmestyskirja, on jatkuvaa enkelien kavalkadia. Kun pelkäämme tulevaisuutta, muistakaamme, että Jumala on jo siellä!

(Lähde: Robert W. Jenson: Systematic Theology. Volume two: The Works of God. 117-127)

Gregorius Suuren saarna enkeleistä (Mikkelinpäivä)

 

 

Gregorius Suuren Evankeliumisaarna n:o 34. Mikkelinpäivänä 591, tekstinä Luuk 15 "kadonnut lammas" ja "kadonnut hopearaha."

Sata on täydellisyyden luku, ja Jumalalla on sata lammasta, koska hän loi sekä enkelien että ihmisten luonnon. Yksi lammas katosi, kun ihminen syntiin langettuaan hylkäsi elämän laitumen. Jumala hylkäsi yhdeksänkymmentä yhdeksän lammasta autiomaahan, kun hän jätti enkelien kuorot taivaaseen. Miksi taivasta kutsutaan autiomaaksi, jos kerran autiomaa tarkoittaa hylättyä paikkaa? Ihminen hylkäsi taivaan, kun hän lankesi syntiin. Yhdeksänkymmentäyhdeksän lammasta jäi autiomaahan, kun Herra lähti maan päälle etsimään sitä yhtä. Järjellisten olentojen luku – siis enkelien ja ihmisten, niiden jotka oli tehty katselemaan Jumalaa – tuli vajaaksi kun ihminen eksyi, ja jotta lampaiden luku taivaassa saataisiin täyteen, ihmistä lähdettiin etsimään maan päälle. Tämän evankeliumin sana ”autiomaahan” sanotaan muuten toisessa evankeliumissa ”vuorille”, mikä tarkoittaa korkeutta.Toisin sanoen, ne lampaat, jotka eivät kadonneet, pysyivät taivaan korkeuksissa.

”Kun hän löytää lampaansa, hän nostaa sen iloiten hartioilleen.” Hän nostaa lampaan harteilleen, kun hän omaksuu ihmisluonnon ja kantaa meidän syntimme. ”Ja kotiin tultuaan hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa ja sanoo heille: Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa!” Löydettyään lampaansa hän palaa kotiin, ts. Paimenemme palaa taivaan valtakuntaan pelastettuaan ihmisen. Siellä hän kutsuu ystävänsä ja naapurinsa eli enkelien kuorot. Ne ovat hänen ystäviään, koska ne herkeämättä toteuttavat hänen tahtoaan. He ovat myös hänen naapureitaan, koska he nauttivat jatkuvasti hänen näkemisensä kirkkaudesta. Huomatkaa, ettei hän sano: ”iloitkaa löytyneen lampaan kanssa” vaan ”iloitkaa minun kanssani”. Hänen ilonsa on näet meidän elämämme, ja kun me palaamme taivaaseen, se tekee hänen juhlansa täydelliseksi...

 4.” Minä sanon teille: näin on taivaassakin. Yhdestä syntisestä, joka kääntyy, iloitaan siellä enemmän kuin yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” Miettikäämme sitä, miksi Herra sanoo, että taivaassa iloitaan enemmän kääntyneestä syntisestä kuin niistä, jotka pysyvät vanhurskaina. Sen voimme todeta oikeastaan jokapäiväisestä kokemuksestamme: on paljon sellaisia, jotka tietävät, etteivät he ole tehneet raskaita syntejä. He pysyvät vanhurskauden tiellä eivätkä syyllisty mihinkään laittomuuksiin. He eivät kuitenkaan tunne kaipausta taivaalliseen isänmaahan ja käyttävät aikansa sinänsä luvallisiin asioihin, koska eivät ajattele tehneensä mitään väärää. He ovat myös usein haluttomia hyvän tekemiseen, koska he luottavat vahvasti siihen, että he eivät ole syyllistyneet raskaisiin synteihin. 

Sen sijaan jotkut niistä, jotka muistavat tehneensä laittomuuden tekoja, murheensa aiheuttaman kompunktion tähden palavat rakkaudesta Jumalaan ja tekevät monia hyveellisiä tekoja. He antautuvat pyhään kilvoitteluun kaikkine hankaluuksineen, hylkäävät kaiken maailmallisen, pakenevat kunniaa, iloitsevat kohtaamistaan loukkauksista ja huokailevat palavasta kaipauksesta taivaalliseen isänmaahan. Kun he miettivät sitä, miten he eksyivät pois Jumalan luota, he hyvittävät entisen vääryytensä tulevilla hyvillä teoilla.

Taivaassa iloitaan enemmän kääntyneestä syntisestä kuin vakaista hurskaista. Samalla tavalla sotapäällikkö rakastaa enemmän sellaista sotilasta, joka, lähdettyään ensin pakosalle, käy rohkeasti vihollista vastaan, kuin sitä, joka ei ole koskaan paennut, muttei myöskään ryhtynyt rohkeasti taisteluun. Samoin maanviljelijä rakastaa enemmän sitä peltoa, joka ohdakkeiden jälkeen tuottaa hyvää hedelmää, kuin sitä, joka ei ole koskaan ohdaketta kasvanut, mutta ei myöskään tuottanut runsasta satoa.  

”Ja rahan löydettyään hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ’Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka olin kadottanut.’” Nuo ystävättäret ja naapurin naiset ovat tietysti taivaan valtoja, joista edellä oli puhe. He ovat niin lähellä korkeinta viisautta, koska he voivat lähestyä sitä saaden katsella sitä armossa jatkuvasti. Älkäämme jättäkö huomiotta sitä seikkaa, että tuon naisen, joka kuvaa Jumalan Viisautta, sanotaan omistavan kymmenen hopearahaa, joista hän kadottaa yhden ja alkaa etsimään sitä. Ihmisten ja enkelien luonto on luotu Jumalan tuntemiseen. Jumala halusi heidän pysyvän ikuisesti ja loi heidät epäilemättä itsensä kaltaiseksi. Naisella oli kymmenen hopearahaa, koska on olemassa yhdeksän enkelien luokkaa. Jotta valittujen luku tulisi täyteen, ihminen luotiin kymmenenneksi. Hän ei joutunut lankeemuksensa jälkeenkään Jumalalta hukkaan, sillä Jumalan viisaus loisti ihmeellisesti ihmisruumiissa ja pelasti hänet valolla, joka loisti saviruukussa.

 

7. Sanoimme, että enkelien luokkia on yhdeksän. Tiedämme nimittäin Pyhän Raamatun perusteella, että on olemassa enkeleitä, arkkienkeleitä, voimia, valtoja, herruuksia, mahteja, valtaistuimia, kerubeja ja serafeja. Enkelien ja arkkienkelien olemassaolosta todistaa melkein jokainen Raamatun sivu. Kerubeista ja serafeista taas tiedämme profeettojen kertovan. Nuo neljä muuta enkelien luokkaa mainitsee Paavali Efesolaiskirjeessä sanoen: ”…ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia, mahteja ja herruuksia.”  Kolossalaisille hän kirjoittaa puolestaan: ”valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat.” Vallat, voimat ja herruudet esiteltiin siis jo efesolaisille. Mutta kolossalaisille puhuessaan Paavali lisää valtaistuimet, joista efesolaisille ei puhuttu mitään. Kun efesolaisille mainittuihin neljään luokkaan, eli valtoihin, voimiin, mahteihin ja herruuksiin, lisätään valtaistuimet, saadaan viisi erikseen mainittua enkelien luokkaa. Kun lisätään enkelit, arkkienkelit, kerubit ja serafit, havaitaan epäilemättä yhdeksän enkeliluokkaa.

Profeetta kertoo ensimmäisestä enkelistä, joka luotiin: ”Sinä olit kaltaisuuden sinetti, täynnä viisautta, täydellinen kauneudessa, Jumalan paratiisin iloissa. ” Ei siis sanota, että hänet on luotu Jumalan kaltaiseksi, vaan kaltaisuuden sinetiksi, mikä tarkoittaa, että hänen luontonsa on korkeampi ja muita enemmän Jumalan kuvan kaltainen. Siksi välittömästi sanotaan: ”Sinua koristivat kalliit kivet, karneolit, topaasit ja kalsedonit, krysoliitit, onyksit, jaspikset, safiirit, turkoosit ja smaragdit.” Katso, jalokiviä on yhdeksän erilaista, niin kuin enkelien luokkia on yhdeksän! Ensimmäinen enkeli on koristeltu enkelien luokilla, koska hän on enkelijoukkojen johtaja ja heihin verrattuna kaikista kirkkain.

 

8. Mutta miksi käsittelisimme näitä taivaassa olevia enkelikuoroja, ellemme tekisi selkoa myös siitä, mikä on heidän tehtävänsä? Kreikaksi enkeli tarkoittaa lähettilästä, arkkienkeli taas suurlähettilästä. On tiedettävä, että enkeli on tehtävän nimi, ei luonnon. Pyhän taivaallisen isänmaan henkiolennot ovat aina henkiä, mutta aina heitä ei voi sanoa enkeleiksi; he ovat näet vain silloin enkeleitä, kun jotain ilmoitetaan heidän kauttaan. Psalminkirjoittaja sanoo: ”Hän tekee enkeleistään henkiä.” Paremmin sanoen: hän, jolla on aina henkiä, tekee heistä halutessaan enkeleitä. Niitä, joilla on vähäisempiä viestejä, sanotaan enkeleiksi, mutta niitä, jotka ilmoittavat suuria asioita, arkkienkeleiksi. Sen tähden Neitsyt Marian luokse ei lähetetty enkeliä, vaan arkkienkeli Gabriel. Tähän tehtävään katsottiin korkein enkeli arvolliseksi, sillä hän ilmoitti suurimman uutisen. Jotkut enkeleistä tunnetaan erisnimellä, joka kuvaa sitä tehtävää, joka heillä on suoritettavanaan. Taivaan kodissa, jossa kaikkivaltiaan Jumalan näkeminen suo täydellisen tiedon, ei ole tarvetta erisnimille – ikään kuin heitä ei tunnettaisi ilman nimeä – vaan silloin kun he tulevat meidän luoksemme jotain tekemään, he saavat nimen meille tekemän tehtävänsä mukaan.

 

9. Niinpä Mikael tarkoittaa ”kuka on kuin Jumala”, Gabriel ”Jumalan väkevyys” ja Rafael ”Jumalan lääke”. Aina kun tarvitaan poikkeuksellisen suurta voimaa, Raamattu kertoo, että Mikael laitetaan asialle. Hänen nimensä ja toimintansa antavat ymmärtää, ettei kukaan kykene niin suuriin tekoihin, jotka ovat mahdollisia vain Jumalalle. Se vanha vihollinen, joka haluaa ylpeillä Jumalan vertaisena, sanoo: ”Minä tahdon nousta taivaisiin! Minä pystytän valtaistuimeni Jumalan tähtiä korkeammalle, minä tahdon istua jumalten vuorella kaukana pohjoisessa, minä nousen pilviä ylemmäksi, olen korottava itseni Korkeimman vertaiseksi.” Mutta Raamattu kertoo, että viimeisellä tuomiolla hän menettää voimansa ja häviää taistelussa arkkienkeli Mikaelin kanssa, niin kuin Johannes sanoo: ”Syttyi sota arkkienkeli Mikaelin kanssa.” Saatana, joka kuvittelee ylpeydessään kohoavansa Jumalan vertaiseksi, kärsii tappion Mikaelille, sillä ylpeyden kautta ei kukaan voi kohota Jumalan rinnalle.

Marian luokse taas lähetettiin Gabriel, jota kutsutaan Jumalan väkevyydeksi. Hänhän tuli ilmoittamaan hänen saapumistaan, joka katsoi oikeaksi saapua nöyryydessä kukistamaan ilmojen henkivallat. Hänestä psalminkirjoittaja sanoo: ”Kohottakaa portit, te kansanne hallitsijat, kohotkaa korkeiksi, oi ikiaikaiset ovet; kirkkauden kuningas on astuva sisään! Kuka on tämä kirkkauden kuningas? Herra, väkevä ja voimallinen, Herra, voimallinen taistelussa.” Ja edelleen: ”Taivaan voimien Herra, hän on kirkkauden kuningas.” Tämä ilmoitus piti tulla ”Jumalan väkevyyden” kautta, sillä hän tuli taivaan voimien Herrana, voimallisena taistelussa käymään sotaa ilmojen valtoja vastaan.

Rafael tarkoittaa, kuten sanoimme, Jumalan lääkettä. Hänen neuvomallaan hoidolla parannettiin Tobitin silmät ja karkotettiin hänen sokeutensa. Koska hänet siis lähetettiin parantamaan, on oikein kutsua häntä nimellä ”Jumalan lääke”.Tarkasteltuamme enkelien nimien merkitystä, tutkikaamme seuraavaksi lyhyesti heidän tehtäviään kuvaavia sanoja.

 

10. Voimat ovat niiden henkien nimitys, joiden kautta tavallisesti merkkejä ja ihmeitä tapahtuu. Vallat taas ovat saaneet tehtävänsä mukaisesti muita suuremman vallan, niin että heillä on sellainen valta pahoihin henkiin, etteivät nämä voi koetella ihmisten sydämiä enemmän kuin he tahtovat. Herruuksiksi kutsutaan niitä, jotka hallitsevat muita enkeleitä ja kertovat alaisilleen mitä heidän tulee tehdä ja niin johtavat heitä heidän toteuttaessaan Jumalan käskyjä. Mahdeiksi sanotaan sellaisia, joiden valta ylittää herruudetkin. Siinä missä herruus tarkoittaa johtajana toimimista, mahti merkitsee sitä, että on ylivertainen kaikkiin toisiin nähden. Sitä enkelien joukkoa, joka on ihmeellisen valtansa tähden toisia ylempänä, niin että muiden on oltava heille kuuliaisia, kutsutaan siten mahdeiksi. Valtaistuimiksi sanotaan niitä, jotka istuvat alati kaikkivaltiaan Jumalan vieressä toteuttaakseen hänen tuomioitaan. Sana thronos tarkoittaa siis istuinta. valtaistuimiksi kutsutaan niitä, jotka Jumalan armo täyttää niin, että Jumala istuu heissä ja panee heissä päätöksensä toimeen. Kuten psalmissa sanotaan: ”Sinä, oikeamielinen tuomari, nouset istuimellesi.”Kerubi tarkoittaa ”tiedon täyteyttä”. Tuota vielä ylhäisempää joukkoa kutsutaan kerubeiksi, koska he ovat täynnä sitä täydellisempää tietoa, mitä läheisemmin he kontemploivat Jumalan kirkkautta. Sikäli kuin luodulle on mahdollista, he tietävät kaiken, siinä määrin kuin he ovat arvollisia näkemään niin kuin heidän Luojansa näkee. Serafit on nimitys sille pyhien henkien joukolle, jotka ovat ainutlaatuisen lähellä Jumalaa ja hehkuvat rakkautta vailla vertaa. Serafi tarkoittaa hehkuvaa tai palavaa. Koska he ovat niin lähellä Jumalaa, ettei heidän ja Jumalan välissä ole mitään muita henkiolentoja, he palavat sitä kirkkaammin, mitä lähempää he katsovat Jumalaa. Se liekki on rakkaus. Mitä syvemmin he katsovat Jumalan kirkkautta, sitä väkevämmin heissä palaa rakkauden liekki.

 

11. Mutta mitä tällainen enkelijoukkojen pohdiskelu hyödyttää, ellemme saa siitä itsellemme sopivaa opetusta rakennukseksemme? Taivasten valtakunta koostuu siis sekä enkeleistä että ihmisistä. Uskomme ihmistenkin pääsevän sinne, missä valitut enkelit ovat olleet koko ajan. On kirjoitettu: ”Hän määräsi kansojen asuinsijat Jumalan enkelien luvun mukaan.^" Niinpä meidän tulee ottaa omaan vaellukseemme mallia siitä mitä opimme näistä korkeammista taivaan asukkaista niin, että sytytämme itseemme pyhän innon edetä hyveissä. Koska uskomme taivaaseen päätyvien ihmisten määrän olevan yhtä suuri kuin sinne jääneiden enkelien luku, siitä seuraa, että taivaaseen matkaavien ihmisten tulee jäljitellä siellä pysyviä sotajoukkoja. Erilaisten ihmisten elämäntavat vastaavat eri enkeliluokkia, ja saamme paikkamme heidän joukossaan sen mukaan, miten vaelluksemme vastaa heitä.

On paljon niitä, jotka ymmärtävät vain arkisia asioita. Mutta sen, mitä he ymmärtävät, he auliisti kertovat veljilleen. Heidät luetaan enkelien joukkoon. Toiset taas ovat Jumalan armosta kykeneviä ymmärtämään ja julistamaan korkeampia, taivaallisia salaisuuksia. Mihin muualle he kuuluvat, elleivät arkkienkeleiden joukkoon? Sitten on niitä, jotka tekevät ihmeitä ja voimallisia tunnustekoja. Eivätkö he kuulu puolestaan voimien joukkoon ja lukuun?  Jotkut ajavat riivatuista pahoja henkiä rukoillen saamansa voiman avulla. Missä on heille kuuluva paikka taivaan joukoissa, ellei valtojen keskellä? On niitä, jotka – saamiensa hyveiden avulla – ylittävät toisten valittujen ansiot. He ovat parempia kuin hyviä ja kohoavat siten valittuja veljiään korkeammalle. Heidän paikkansa on tietysti herruuksien joukossa. Jotkut pitävät kurissa kaikki paheensa ja intohimonsa niin, että heitä kutsutaan puhtautensa vuoksi jumaliksi ihmisten joukossa. Mooseksellehan sanottiin: ”Minä asetan sinut jumalaksi faraolle.” He kuuluvat mahtien joukkoon. Vielä on niitäkin, jotka pitävät jatkuvasti itsensä kurissa ja valvovat itseään hellittämättä pysyen Jumalan pelossa. Tämä hyve tuottaa heille kyvyn arvostella myös muita oikein. Herra, joka ylläpitää heissä jumaluutensa kontemplaatiota, hallitsee heissä kuin valtaistuimellaan, tutkien toisten teot ja ohjaa kaikkea ihmeellisellä tavalla. Mitä muuta nämä ovat kuin Luojansa valtaistuimia, tai mihin muuhun joukkoon he kuuluisivat kuin ylhäisten istuinten joukkoon? Kun nämä hallitsevat kirkkoa, jopa valittujen kelvottomat teot tulevat toisinaan tuomituiksi heidän kauttaan.

On joitakin, jotka ovat niin täynnä rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, että heitä oikeutetusti kutsutaan kerubeiksi. Kuten edellä todettiin, kerubi tarkoittaa tiedon täyteyttä. Paavali taas sanoo: ”Rakkaus toteuttaa koko lain.” Sen tähden ne, jotka ovat muita enemmän täynnä rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan, löytävät syystä paikkansa kerubien joukossa. Vihdoin on niitä, jotka ovat syttyneet Jumalan kasvojen kontemploinnista  ja joiden kaipaus kohdistuu yksinomaan heidän Luojaansa. He eivät tavoittele enää mitään tässä maailmassa, heitä ravitsee vain ikuinen rakkaus. He hylkäävät kaiken maallisen ja heidän mielensä kohoaa kaiken ajallisen yläpuolelle. He rakastavat ja palavat, ja he löytävät leponsa tässä tulessa. He palavat rakkaudesta, ja he sytyttävät puheellaan toisetkin, niin että kun heidän sanansa koskettavat toisia, näissä syttyy heti rakkaus Jumalaan. Eihän heitä voi muuksi kutsua kuin serafeiksi. Heidän tuleksi muuttunut sydämensä loistaa ja palaa, heidän sielunsa silmät ovat taivaan valaisemat ja kompunktion kyyneleet puhdistavat heistä paheiden tahrat. Nämä, jotka ovat syttyneet tällaiseen rakkauteen Luojaansa kohtaan, löytävät paikkansa varmasti serafien joukosta.

 

12. Tutkiskelkaa, rakkaat veljet, sitä mitä sanoin, itse tykönänne. Arvioikaa salaisia ansioita ja ajatuksianne. Katsokaa, löydättekö sisältänne jotain hyvää mitä olette tehneet. Katsokaa sitten, löydättekö paikkanne noiden enkeliluokkien joukossa, joita lyhyesti esittelimme. Voi sitä sielua, joka ei löydä itsestään mitään luettelemaamme hyvää! Häntä surkeampi on se, joka tajuaa olevansa vailla näitä lahjoja, eikä edes valita sitä. Sellaisen ihmisen tilaa on syytä valittaa, veljet, sillä hän ei itse sitä tee. Ajatelkaamme siis niitä lahjoja, jotka valitut ovat saaneet osakseen, ja pyrkikäämme kaikin voimin pääsemään heidän rakkautensa korkeuksiin. Se joka huomaa olevansa vailla armon lahjoja, valittakoon. Mutta vähäisimpiä lahjoja saanut älköön kadehtiko niitä, joilla on suurempia lahjoja, sillä korkeimpien autuaiden henkienkin järjestys on sellainen, että toiset ovat toisten yläpuolella.

Dionysios Areiopagitan, vanhan ja kunnioitetun isän, kerrotaan sanoneen, että alhaisempia enkeleitä lähetetään maan päälle suorittamaan tehtäviään näkyvässä tai näkymättömässä muodossa – toisin sanoen, enkelit tai arkkienkelit tulevat lohduttamaan ihmisiä. Ylhaisimmät henkiolennot eivät milloinkaan poistu Jumalan läheltä, sillä heille ei kuulu heidän korkeamman asemansa johdosta ulkoisia tehtäviä. Tämä näyttäisi olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä Jesaja sanoi: ”Silloin yksi serafeista lensi luokseni kädessään hehkuva hiili, jonka hän oli ottanut pihdeillä uhrialttarilta. Hän kosketti sillä minun huuliani.” Tämä profeetan sana pitää kuitenkin ymmärtää niin, että lähetetty enkeli saa nimensä sen mukaan, millä asialla hän on. Niinpä enkeliä, joka puhdistaa kielen synnit kantaen alttarilta otettua hiiltä, kutsutaan serafiksi – sanahan tarkoittaa liekkiä. Eikä ole mitenkään sopimatonta ajatella, että Daniel vahvistaa tämän, kun hän sanoo: ”Tuhannet ja taas tuhannet palvelevat häntä, miljoonat seisovat odottaen hänen edessään.” On eri asia palvella tai seistä odottaen. Ne palvelevat Jumalaa, jotka tulevat myös sanansaattajina meidän luoksemme. Mutta ne seisovat odottaen hänen edessään, jotka nauttivat sisäisestä kontemplaatiosta niin, etteivät koskaan lähde muuta tekemään.

 

13. Eri Raamatun kohdat kertovat siis toisinaan kerubien tai serafien hoitavan tiettyjä tehtäviä. Mitä siihen tulee, tekevätkö he sen itse vai tapahtuuko se heille alamaisten henkivaltojen kautta, niin että nämä saavat ylempien asioita hoitaessaan ylemmille kuuluvan nimen (kuten Dionysios sanoo), me emme halua sanoa asiasta mitään sellaista, jota ei voi selvästi todistaa Raamatulla. Sen me tiedämme varmasti, että taivaallisia asioita toimittaessaan toiset henget lähettävät toisia asialle. Tämän todistaa Sakarja:  ”Juuri silloin astui esiin se enkeli, joka oli puhunut kanssani, ja toinen enkeli tuli häntä vastaan  ja sanoi hänelle: ’Juokse sanomaan tuolle nuorelle miehelle näin: -- Jerusalemin ympärille ei enää rakenneta muureja.’” Jos enkeli sanoo toiselle enkelille: ”juokse sanomaan”, on selvää, että enkeli lähettää toisen enkelin. Alempi enkeli on se, joka lähetetään ja ylempi se, joka lähettää. Mutta sen me näistä lähettiläistä tiedämme, että samalla kun he tulevat luoksemme (toteuttaen näin ulkoista tehtävää), he eivät luovu sisäisestä kontemplaatiosta. He ovat siis sekä liikkeellä että viipyvät Jumalan edessä. Enkeli on toki rajallinen olento, mutta korkein Henki, Jumala, on rajoittamaton. Enkelit ovat siis liikkeellä ja Jumalan edessä: mihin ikinä heidät lähetetäänkin, he juoksevat Jumalassa.

 

14. On myös tiedettävä, että autuaitten henkien luokat saavat joskus osakseen naapuriluokkansa nimityksen. Sanoimmehan valtaistuimien olevan autuaiden henkien luokka, jotka toimivat Jumalan istuimina. Kuitenkin psalmissa sanotaan: ”Sinä, joka istut kerubien yllä, ilmesty!” Kerubit sijaitsevat enkelien järjestyksessä valtaistuimista seuraavina. Sen tähden psalminkirjoittaja voi sanoa, että Jumala istuu yhtä lailla kerubien yllä. Tuossa taivaan valtakunnassa erityiset asiat ovat tietyille hengille ominaisia, mutta samalla ne kuuluvat yhteisesti kaikille. Samoin se, mistä joku tulee osalliseksi, kuuluu kokonaisuudessaan toisen luokan hengille. Toisaalta kaikkia ei kutsuta yhdellä ja samalla nimellä. Sitä joukkoa, joka on erityisesti saanut tietyn tehtävän, kutsutaan varsinaisesti sillä nimellä. Sanoimme, että serafit ovat liekkejä, mutta yhtälailla kaikki palavat rakkaudesta Luojaansa. Kerubeja taas kutsutaan tiedon täyteydeksi, mutta kenen tieto voisi olla puutteellinen siellä, missä kaikki näkevät yhtä aikaa kaiken tiedon lähteen, Jumalan? Valtaistuimia puolestaan sanotaan joukoksi, joissa Luoja istuu. Mutta kuka voisi olla autuas, ellei hänen Luojansa istuisi hänen sielussaan? Se, mikä kuuluu osaltaan kaikille, on erillisenä nimenä annettu niille, jotka ovat saaneet sen täydemmin osakseen. Vaikka siellä onkin jotain sellaista, jonka omistaminen ei ole muille mahdollista – kuten mahtien ja herruuksien nimet – kaikki yhdessä kuuluu siellä jokaiselle erikseen, sillä Pyhän Hengen rakkaudessa se, mikä kuuluu yhdelle, kuuluu toisellekin.

 

---