Jer 31:31-34 (Helluntai, 2.vsk 1.lk)

Tulee aika, sanoo Herra, jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa.

Näin sanoessaan Jeremia, jonka sanottavaksi Jumala antoi harvinaisen epämiellyttäviä viestejä, ilmaisee VT:n aikaan ainoana selvästi, että Herran liitto Israelin kanssa - VT:n kantava ajatus - on vanhentunut. Hepr 8:ssa, jossa kohta siteerataan kokonaisuudessaan, todetaankin: "Puhuessaan uudesta liitosta Jumala osoittaa, että ensimmäinen liitto on vanhentunut. Ja se mikä on vanhentunut ja aikansa elänyt, häviää pian." (8:13) Selitys seuraa:

Tämä liitto ei ole samanlainen kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin kun tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta.

Siis juuri siitä on kysymys, mistä kaikki profeetat ja psalmistat puhuvat juuri Jumalan suurena pelastustekona. Jotain vielä suurempaa on tulossa, sellaista, jonka rinnalla exodus on vain esikuva. Uusi liitto on tarpeen, koska

Sen liiton he rikkoivat, vaikka minä olin ottanut heidät omakseni, sanoo Herra.

Heprealaiskirje seuraa LXX:aa sanoessaan: "He eivät pysyneet minun liitossani, ja siksi en minäkään välittänyt heistä" (8:9).  "Vaikka olin ottanut heidät omakseni" sopii Raamatun henkeen paremmin, vaikka inhimillinen kokemus saattaa puoltaa Hepr:n käännöstä.

Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani.

Jumalan yhteydessä eläminen ei ole sisä- eikä ulkolukua, vaan sydämestä nousevaa elämää. "Tämä laki, jonka minä teille nyt annan, ei ole liian vaikea, lei etäinen eikä salattu...Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi." (Deut. 30:11,14) Paavali sanoo: "Olettehan te selvästi Kristuksen kirja, jonka kirjoittamisen hän uskoi meille. Tätä kirjettä ei ole kirjoitettu musteella vaan elävän Jumalan Hengellä, ei kirjoitustauluihin vaan ihmissydämiin." (2. Kor. 3:3) ja edelleen: "Kirjain tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi" (3:6) Jesajan kautta Jumala lupaa: "Ei väisty minun henkeni sinun yltäsi eikä katoa minun sanani, jonka olen suuhusi antanut, ei sinun suustasi, ei jälkeläistesi eikä jälkeläistesi jälkeläisten suusta." (Jes. 59:21)

Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: 'Oppikaa tuntemaan herra!' Sillä he kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra.

Pyhän Hengen aikaa, Jumalan valtakunnan täyteyttä, kuvaa siis se, että enää ei tarvita sananselittäjiä - teologit jäävät työttömiksi. Ei ole kysymys bonhoefferilaisesta "täysi-ikäisestä ihmiskunnasta" tai rahvaan teologisen tietämyksen kasvusta. Jumala itse opettaa. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: "Profeettojen kirjoituksissa sanotaan:' Heistä kaikista tulee Jumalan opetuslapsia'" (Joh. 6:45). Kohdan apparaatti viittaa Jes 54:13: "Herra itse on opettava sinun poikiasi." Edellisessä jakeessa Jeesus kuitenkin korostaa: "Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä." (6:44). Se on alusta loppuun Jumalan teko, ja sen alku ja perusta sanotaan ihan lopuksi:

Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejään.

Mikä on aihe, motiivi ja peruste tähän anteeksiantamukseen, joka rikkoo syyn ja seurauksen, rikoksen ja rangaistuksen ketjun? Samoja sankäänteitä käyttäen sanotaan Jes 43:25:
"Mutta minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi oman itseni tähden enkkä muistele sinun syntejäsi."

Sak. 14:7-9 (6. su pääsiäisestä, 3. vsk 1.lk)

Kerran tulee aika - milloin, sen Herra tietää - jolloin yö on kirkas kuin päivä eikä ilta enää pimene. Silloin virtaavat Jerusalemista elämää antavat vedet. Puolet niistä juoksee itäiseen mereen, puolet läntiseen mereen, kesät ja talvet, ehtymättä. Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiiriin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan.

Jumalan valtakunnassa ei aurinko laske, koska sen aurinkona on itse Jumala (Ilm 21:22, Jes. 60:19). "Elämää antavat vedet" on Pyhän Hengen kuva, ollaanhan kirkkovuodessa helluntain odotuksessa. Hesekiel 47 kuvaa temppelin perustuksista kumpuavaa virtaa. Sille ominaista on kasvaminen niin valtavaksi, ettei ihminen kykene sitä ylittämään. Se myös muuttaa suolaisen veden makeaksi ja saa elämän kukoistamaan kaikkialla. "Tuona päivänä vuoret tihkuvat rypäleitten mehua, kukkulat vuotavat maitoa ja kaikki Jumalan purojen uomat ovat tulvillaan vettä" (Joel 4:18). Ilmestyskirjan (22:1) mukaan se pulppuaa Karitsan valtaistuimesta. Pyhäkkö on todellisuudessa ihmisen sisin, koska Jeesus itse sanoo: "Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elämän veden virrat, niin kuin kirjoituksisssa sanotaan" (Joh 7:38) Sakarjan mukaan virvoittava vesi kastelee koko maanpiirin ilman taukoa tai vaihtelua. Viimeisen jalkeen vertailutekstinä Jes. 2:11: "Ylpeät silmät nöyrtyvät, ylpeä varsi taipuu, sinä päivänä Herra yksin on ylhäinen."

Marian pelastava merkitys (Marian ilmestysp, 4.adventti)

Isä Don Purdumin facebook-sivulta:

Ymmärrän protestantteja, kun he sanovat, että on jumalanpilkkaa rukoilla Neitsyt Mariaa ja pyytää häntä "pelastamaan meidät. " Ajattelin itsekin aikoinaan niin. Sallikaa minun kertoa, mitä tarkoitamme liturgiassa, kun pyydämme Mariaa "pelastamaan meidät. "

Ortodoksikristityt vakuuttavat, että VAIN Jumala voi pelastaa sielumme ja että pelastumme todella armosta, uskon kautta.

Mikä rooli Theotokoksella (Jumalan äiti, Neitsyt Maria) on pelastuksessamme?

Vastaus on perustava ja raamatullinen: koska Maria sanoi Jumalalle kyllä ja synnytti vapaaehtoisesti Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen, hän osallistui Jumalan kanssa niin omaan pelastukseensa kuin meidän pelastukseemme.

Ilman hänen tottelevaisuuttaan ei olisi lihaksi tulemista. Ei ristiä. Ei ylösnousemusta. Ei syntien anteeksiantamusta tai ikuista elämää Herramme Jeesuksen Kristuksen kanssa.

Teoillaan hän kuvasi sitä, mitä kuka tahansa ihminen voi tehdä uskossa – me kaikki voimme sanoa Jumalalle kyllä ja voimme kaikki tehdä yhteistyötä Hänen kanssaan pelastuksen tuomiseksi maailmaan.

Joten kun rukoilemme "Pyhä Theotokos, pelasta meidät! ” TUNNUSTAMME mitä hän on jo tehnyt synnyttäessään Vapahtajamme.

Toivottavasti tämä selventää mitä liturgiassa tarkoitetaan. Ehkä sanot, että et pidä tästä, mutta et voi muuttaa sitä, mitä sillä tarkoitamme.

Room. 8:31-39 (Helatorstai, 3.vsk, 2.lk)

Roomalaiskirjeen toisessa osassa (luvut 5-8) Paavali on ottanut asiakseen näyttää, mitä sisältyy siihen että se joka uskoo Kristukseen "on elävä." Hän on osoittanut, että olemme Kristuksessa vapaita kaikista turmiovalloista, jotka pitivät vanhaa ihmiskuntaa orjuudessaan. Hän on näyttänyt, miten nmä vallat - yksi toisensa jälkeen - ovat menettäneet herruutensa, kunnes hän 8. luvussa mainitsee "vihollisista viimeisen" eli kuoleman. Sen kukistumisen myötä elämä on ilmestynyt koko voimassaan: "vanhurskas on elävä uskosta". Elämä on hänelle annettu Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.

Nyt Paavali on esityksensä lopussa ja voi tiivistää tuloksensa. Jos hän on ensin käsitellyt kutakin kysymystä erikseen ja diskursiivisesti, hän voi nyt koota kaiken kokonaisnäkemykseksi kaikesta siitä, mitä meille on Kristuksessa lahjoitettu. Paavali antaa siis aivan kaiken soida riemulaulua Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, joka on valmistanut niin valtavan voiton meille.
"Mitä me voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?" Sen, että on yllin kyllin sellaisia voimia, jotka mielellään olisivat kristittyä vastaan, Paavali on edelle perusteellisesti osoittanut. Niin kuin myös sen, että nuo voimat eivät mahda mitään, vaan niiden täytyy, niin kuin kaiken muunkin, vaikuttaa kristityn parhaaksi. Syynä on se, että Jumala on meidän puolellamme. Se että Jumala on meidän puolellamme ei tarkoita pelkästään sitä, että hänellä on armollinen mieli meitä kohtaan. Se tarkoittaa myös - ja ennen kaikkea - että hän toimii meidän puolestamme. Jumala on toiminut meidän eduksemme, kun hän antoi oman Poikansa meidän puolestamme. Se on rakkautta teossa ja totuudessa. Nyt Paavali voi lisätä:"Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?" Kristuksen kanssa meille on annettu kaikki. On pantava merkille, miten Paavali puhuu tässä universaalisin ilmauksin, sanoilla jotka sulkevat pois kaikki rajoitukset. Mikään kadotustuomio ei kohtaa niitä jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, mikään mahti ei voi olla meitä vastaan, kukaan ei voi syyttää meitä, mikään ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta. Kaikki on meille annettu Kristuksen kautta, kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, kaikessa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.

Paavali kysyy edelleen: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja?" Jumalan valittujen syyttäminen on mieletön hanke. Se joka niin tekee, taistelee itseään Jumalaa vastaan. Hän ei nouse meitä vastaan, vaan Jumalan ikuista säätämystä vastaan. "Jumala on se, joka vanhurskauttaa", ja jos Jumala ryhtyy toteuttamaan ikuista päätöstään - kuka voi häntä estää? Valtava turvallisuus on siinä, että kaikella mitä kristitylle tässä maailmassa tapahtuu, on perustansa Jumalan ikuisessa valinnassa.

Vielä yksi kysymys: "Kuka voi tuomita kadotukseen?" Eihän ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Kaikki mitä Kristus on tehnyt, tähtäsi juuri meidän vapauttamiseemme kadotustuomiosta. Siihen tähtäsi hänen kuolemansa - ja vielä enemmän hänen ylösnousemisensa (5:10). Ja sama Kristus, joka maanpäällisen elämänsä aikana astui sijaamme ja kulki puolestamme, sama Kristus joka kantoi syntimme ja seisoi kirouksemme alla, astuu esiin puolestamme Jumalan luona: "Hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme" [ruots. manar gott för oss]

Vihonviimeinen kysymys: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka?" Vielä kerran Paavali palaa ajatukseen "tämän ajan kärsimyksistä" Sen sijaan että ne voisivat erottaa meitä Kristuksen yhteydestä asia on niin, että tuo yhteys tulee ilmi juuri kärsimyksissä. Kristittyhän on yhdistetty Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman osallisuuteen. Siksi Paavali voi soveltaa kristittyyn psalmin sanaa: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa jne" (Ps. 44:23) Jos se on kärsimystä "Kristuksen tähden" tai "Kristuksen kanssa", se voi vain lisätä meidän yhteenkuuluvuuttamme hänen kanssaan.

Kaikessa epävarmuudessa, joka tätä maallista elämää leimaa, on kuitenkin jotain, joka on ehdottoman varmaa ja luotettavaa, nimittäin Jumalan valinta ja Kristuksen rakkaus. Nämä molemmat ovat yhtä ikuisia ja järkähtämättömiä. Roomalaiskirjeen toisessa osassa Paavali on puhunut paljon niistä voimista, jotka hallitsevat tässä maailmassa, ja siitä miten kristitty on niistä vapaa. Kun hän nyt lopuksi luo vielä katseensa näihin voimiin, hän tekee sen vain korostaakseen sitä, miten suuren riemuvoiton näistä voimista Jumala on valmistanut meille Kristuksen kautta. Kun kuolema, "vihollisista viimeinen" on kukistettu, turmiovaltojen valtakausi on lopullisesti ohi. Nyt eivät mitkään voimat eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eikä ylipäätään mikään luotu, oli se sitten mitä hyvänsä, voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
"Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" - näihin sanoihin päättyy 8- luku, niin kuin kolme edeltävääkin lukua. Koska hän on tullut Herraksemme, ovat muut herruudet kadottaneet mahtinsa. "Hänessä" on Elämä, uuden aikakauden Elämä, ikuinen Elämä meille annettu.

(Anders Nygrén: Romarbrevet)

Luuk. 2 (joulu, evankeliumi)

 Mark Levengoodin joulusaarna

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra."

Täällä minä olen, Betlehemissä, mutta en minä mitään enkeleitä näe, en paimenia enkä varsinkaan suurta iloa. On vain suuri pelko.

Koko kaupunki on autiona, tätä kaikkea kiertää korkea muuri, ja Betlehemistäkin on tullut tämän iänikuisen konfliktin näyttämö.

Olen täällä Unicefin mukana ja vierailen projektissa, jossa palestiinalaislapset työstävät traumaattisia kokemuksiaan piirtämällä ja kertomalla. Talo on paimenten niityllä, ja sinne on kokoontunut viisitoista lasta. Kierrän juttelemassa lapsille, jotka ovat hirveän ujoja ja hirveän uteliaita. Yksi tyttö, jonka veli tapettiin keväällä, on piirtänyt kuvan happy placestaan, onnellisesta paikastaan, jonne hän voi vetäytyäö kun elämä muurien sisällä käy liian raskaaksi. Hän esittelee ja kertoo, tässä on talo, ja tässä on puutarha jossa hän leikkii ystäviensä kanssa. Hänen silmänsä alkavat säihkyä, ja hän tuo kovasti mieleen oman tyttäreni. "Tässä on keinu, ja tämä on sateenkaari!"

"Missä päin maailmaa sinun onnellinen paikkasi on?" minä kysyn. Ja jokin hänessä sammuu jälleen ja muuttuu jotenkin mykäksi ja ilmeettömäksi. "Missä tahansa", hän vastaa, "missä tahansa muualla kuin täällä."

Oppitunti on selvästikin menossa väärään suuntaan, opettaja kiiruhtaa paikalle ja minä astun ulos puutarhaan. Projektipäällikkö kysyy, haluanko nähdä luolan, jossa enkelit vierailivat paimenten luona, ja me kävelemme poppeleiden reunustamaa kujaa kohti rinnettä, jolta on näkymä Betlehemiin. Luola on iso ja avara, siellä oli tilaa sekä paimenille että heidän laumalleen. Oikeastaan se on aika hieno luola, sen seinät ovat sileät ja keskellä on kaunis pylväs, jota ei kylläkään tainnut olla siellä paimenten aikaan.

"Ajatella, että paimenet saivat tavata oikean enkelin", mninä sanon. "Niin", projektipäällikkö selventää, "nämä olivat siis protestanttiset paimenet. Katolisten paimenten luola on lähempänä kaupunkia."

"Luolia on siis kaksi?" minä kysyn. "Kolme", nainen sanoo, "kopteillakin on oma luola, jossa heidän enkelinsä vieraili."

"Johan nyt", minä sanon, "Betlehemissä onkin sinä jouluna täytynyt käydä kova lehahtelu, jos enkelin piti vierailla kaikissa mahdollisissa luolissa."

Projektipäällikkö kohauttaa harteitaan, hän ei taida ymmärtää. Tai ehkei se ollut hänestä hauskaa. Mien lohdutonta kaikki on. Luolan suulta näen muurin, se kaartuu korkeana ja uhkaavana vanhojen katujen ja kujien ympärillä. Minusta enkelit ja paimenet ovat jännittäviä, mutta oikeastaan ajattelen Jumalan syntyvän ihmisten välillä. Miten hän voisi syntyä, kun on näin paljon muureja?

Niin, enkelit ovat jättäneet Betlehemin taakseen ja pian olen minäkin. Unicefin auto on käynnistänyt moottorin. Menen takaisin talolle. Lapset ovat lopettamassa. Onnellista paikkaansa piirtänyt tyttö on tehnyt ennen- ja jälkeen- kuvat siitä, millaista oli ennen tätä kurssia ja millaista on nyt.

Ennen- kuvassa hän itkee kädessään kuva kuolleesta veljestään. Jälkeen- kuvassa hän nauraa kädessään kuva kuolleesta veljestään. "Hän on edistynyt", projektipäällikkö sanoo, "nyt hän puhuu taas ja käy koulua." Hän silittää hentoa olkapäätä, ja tyttö nostaa katseensa ja hymyilee naiselle, nopean mutta aidon hymyn.

Ja minä tajuan, että muurien sisäpuolellakin voimme auttaa toinen toisiamme. Jumala voi syntyä jopa tänne Betlehemiin, vielä tänäänkin. Jos yritämme johdattaa toisiamme ohi suuren pelon kohti suurta iloa, ehkä enkeli tulee takaisin.

(Mark Levengood: Vasten auringon siltaa. Suom. Maija Kauhanen. Kustantamo S&S. 2015, 91-94)