Joh. 12:37-45 (3. paastonajan sunn. 2.vsk. ev)

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. 

Nämä sanat vastaavat sille, joka sanoo: "Jos näkisin, niin uskoisin." Eivät kaikki jotka näkivät Jeesuksen, uskoneet häneen. Ei usko ollut siihen aikaan sen helpompaa kuin nykyään. Tosin jotkut uskoivat Jeesukseen tunnustekojen tähden, mutta vaikuttaa siltä, että niiden perusteella uskomista Jeesuskaan ei pitänyt erityisesti arvossa, sillä "Jeesus sitä vastoin ei uskoutunut heille (sillä hän tunsi heidät kaikki)" (2:33-34).

Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:  - Herra, kuka uskoi meidän sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?

Jesajan sanat ovat peräisin luvusta 53, joka on pitkäperjantain väkevä teksti Herran kärsivästä palvelijasta. Myös Roomalaiskirje siteeraa samaa kohtaa ja saa aiheen jatkaa: "Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana."(Room.10:17) Sana ἀκοῇ on "kuulo", "kuuleminen", "korva" mutta myös "julistus" tai "saarna". Galatalaiskirje asettaa vastakohdaksi "lain teot" ja "uskon kuuleminen" eli sen, että uskotte kuulemanne evankeliumin (Gal. 3:2,5). 

    He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden: - Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.

Tämä teksti on ollut varhaiskristityille merkittävä apu, kun he ovat pohtineet sitä, miksi suuri osa juutalaisista ei usko Jeesukseen. Apostolien tekojen lopussa Paavali siteeraa sitä keskusteltuaan Roomassa asuvien juutalaisten kanssa, synoptiset evankeliumit tarjoavat sen selitykseksi sille, miksi Jeesus puhuu vertauksin. Kaikesta huolimatta kerrotaan, että Jeesus oli surullinen ihmisten sydämen kovuudesta (Mark. 3.5).

 Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.

Viittaus on Jesajan kutsumusnäkyyn (Jes 6), jossa hän kristillisen lukutavan mukaan näki siis Kristuksen kirkkauden. Tuo kirkkaus on niin valtava, että samalla kun se valaisee toiset, se sokaisee muut.

Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.

Tiedän, että esimerkiksi muslimimaailmassa on ihmisiä jotka tuntevat suurta vetoa evankeliumin puoleen ja ovat suorastaan sydämessään Jeesuksen seuraajia. Kuitenkaan he eivät uskalla kääntyä kristityiksi ja ottaa kastetta. Tunnen myötatuntoa vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä kohtaan. Evankeliumi on tässä kohtaa kova: ihmisten suosio on heille rakkaampaa kuin Jumalan kunnia. Onneksi Johanneksen evankeliumissa myöhemmin annetaan tunnustusta myös heille, jotka seurasivat Jeesusta salaa: Joosef Arimatialainen ja Nikodemos huolehtivat Jeesuksen hautaamisesta, vaikka eivät rohjenneetkaan pitää lippua korkealla. Tämä lohduttaa niitä, jotka ovat vielä arkoja.

Matt. 15:21-28 (2. paastonajan sunnuntai, 1. vsk ev)

Joku ystäväni totesi että tässä tekstissä on vaikea ymmärtää, miksi Jeesus käyttäytyy kuin täysi mulkku. Se on ymmärrettävää sen valossa, mitä edellä on tapahtunut. Jeesus on 15. luvun alkupuolella ottanut kantaa juutalaisiin puhtaussäädöksiin sanomalla radikaalisti, että ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään vaan se mikä tulee suusta ulos. Opetuslapsetkin olivat sanoneet että nyt fariseukset suuttuvat ja Pietari oli osoittanut ettei hän ymmärrä ollenkaan mitä Jeesus tarkoittaa.
Kanaanilainen (Mk: syyrofoinikialainen) nainen joutuu opetuksen välikappaleeksi. Jeesus vie joukkonsa pakanamaille Tyroksen ja Sidonin seuduille - sen kauempana pohjoisessa hänen ei kerrota liikkuneen. Siellä heidän täytyy kunnon juutalaisina muistaa erityisesti pitää itsensä puhtaina. Paikalle tulee kanaanilainen nainen, joka pyytää apua pahan hengen vaivaamalle tyttärelleen. Jeesus ei vastaa mitään. Siinäpä sitä pojat tallustelevat. Ei sekaannuta saastaisiin pakanoihin, ei. Mutta kun nainen vain kulki perässä ja huusi, opetuslapset alkoivat tuskastua ja pyysivät Jeesusta tekemään jotain. On mahdollista että he tarkoittivat: "aja hänet pois" tai: "tee mitä hän pyytää." Mutta Jeesus paljastaa vastauksellaan, että hän ei ole unohtanut edellistä keskustelua: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kadonneita lampaita varten." Kun haluatte pitää kiinni puhtaussäädöksistä, niin pidetään sitten! Ehkä helpottaa ajatella, että hän tiesi miten tässä käy. Tai sitten ei.
Nainen saa tylyä kohtelua osakseen, mutta ei luovuta. Kun hän viimein saa Jeesuksen pakotettua pysähtymään ja heittäytyy tämän eteen pyytäen apua, Jeesus jatkaa v-tyylillä: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koirille." Siinä olisi herkkähermoisempi jo viimeistään luovuttanut, mutta ei tämä nainen: "Ei olekaan, Herra, mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Tämä vastaus tekee Jeesukseen vaikutuksen: "suuri on sinun uskosi, nainen!"

Tämä teksti lohduttaa niitä ihmisiä jotka käyvät rukouskamppailua. Jumala voi näyttää kosmiselta sadistilta, mutta se ei ole koko totuus. Tätä kertomusta käytettiin epäilemättä varhaisessa juutalaiskristillisessä kirkossa myös pakanoiden täysivaltaisuuden perusteluna. "Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin." (Ef.2:14) Mitä muureja me vielä pidämme pystyssä?

1. Moos. 4:3-10 (1. Paastonajan sunn. 2.vsk 1 lk)

Eugen Drewermannin tekemä huomio: ihmisen ja Jumalan suhteen särkyneisyys tulee ilmi jo kertomuksen lähtökohdassa: siinä että veljekset Kain ja Abel ylipäätään tuovat uhreja Jumalalle. Jumala ei ole puhunut uhrista ja sen tarpeesta halaistua sanaa. Ihminen on keksinyt uhrin korjatakseen rikkoutunutta Jumala-suhdettaan, sovittaakseen kodittomuuttaan.
Kun uhrin tielle lähdetään, kateus ja synkkyys seuraavat ilman muuta. Ei tässä selitetä, miksi Abelin uhri miellytti Jumalaa enemmän. Mutta se selitetään, miksi Kain suuttui. Toinen pääsi edelle. Kateus tuli sydämeen.

Jakeessa 7 on rikospsykologinen havainto. Jumala luottaa ihmisen kykyyn valita vieläkin. Raamatussa ei koskaan luovuta siitä, että ihmsellä on kyky tehdä oikeita valintoja, vaikka synnin hirmuvalta korostuu esim. Room. 7:ssa. Non posse non peccare - ajatus tulee vasta Augustinuksella. Siis se, että ihminen ei voi olla tekemättä syntiä.

Jakeet 9-10(12) ovat syntiinlankeemuskertomuksen toisinto, nyt synti on astetta kauheampi: ainakin meidän mielestämme hedelmän syöminen on pienempi paha kuin veljesmurha. Samaa tekoa kuitenkin.
Jumala kätkee evankeliumin Raamatun synkimmillekin sivuille. Syntiinlangenneet, paratiisista karkotetut, saavat lupauksen hänestä, joka iskee käärmeen pään murskaksi (3:15). Kodittomuuteen syyllisyytensä kanssa harhailemaan tuomittu Kain saa kuitenkin suojeluksen: "Ja Herra pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä" (j.15)

1. Tim. 6:13-16 (Kynttilänpäivä, 2. vsk 2. lk)

Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen on kunnia ja ikuinen valta. Aamen.

Tähän tekstiin sopii mystiikan teologian klassikko:


Se, joka on kaiken syy on kaiken yläpuolella. Se ei ole ei-oleva, ei-elävä, puheeton tai järjetön. Se ei ole ruumis, eikä sillä ole muotoa tai hahmoa, laatua, määrää tai painoa. Se ei ole jossakin paikassa, sitä ei voi nähdä tai koskettaa. Sitä ei voi havaita, eikä se ole havaittavissa. Siinä ei ole epäjärjestystä tai rauhattomuutta, sitä ei häiritse mikään maallinen intohimo. Se ei ole voimaton, eikä se ole altis aistihavaintojen virheille. Siinä ei ole valon vajausta, ei muutosta tai rappeutumista, jakaantumista tai vaihtelua. Se ei liioin ole mikään havaittavista, eikä sillä ole näistä mitään.


Kun nousemme korkeammalle, sanomme: se ei ole sielu eikä mieli. Sillä ei ole mielikuvituta, mielipidettä, järkeä eikä ymmärrystä. Se ei myöskään ole puhetta tai ymmärrystä. Siitä ei voi puhua eikä sitä voi ymmärtää. Se ei ole luku tai järjestys, ei suuruus eikä pienuus, ei samanarvoisuus tai eriarvoisuus, ei samanlaisuus tai erilaisuus. Se ei seiso, se ei ole liikkeessä eikä levossa. Sillä ei ole voimaa, eikä se ole voima, eikä liioin valo. Se ei elä, eikä se ole elämä. Se ei ole olemus, iankaikkisuus tai aika. Ymmärrys ei saa siitä otetta; se ei ole tieto tai totuus. Se ei ole herrautta eikä viisautta. Se ei ole yksi tai ykseys, ei jumaluus tai hyvyys. Se ei myöskään ole henki, siinä mielessä kun me hengen ymmärrämme. se ei ole isyyttä eikä poikuutta eikä mitään, mitä me tai kukaan oleva voisi tuntea. Se ei kuulu niihin jotka eivät ole eikä liioin niihin jotka ovat. Ne, jotka ovat, eivät tunne sitä sellaisena kuin se n, eikä se tunne olevia sellaisina, kuin ne ovat. Siitä ei voi puhua: sille ei ole nimeä eikä siitä ole tietoa. Se ei ole pimeys eikä valo, ei erehdys eikä totuus. Siitä ei voi väittää mitään, eikä kieltää mitään. me kiellämme tai myönnämme asioita, jotka ovat siitä seuraavia, emme sitä itseään, sillä se on kaiken myöntämisen yläpuolella, koska se on kaiken täydellinen ja ainut syy, ja se on kaiken kieltämisen yläpuolella, koska se on yksinkertaisesti kaikesta vapaa ja kaiken yläpuolella.
(Pseudo-Dionysios Areiopagita: Mystinen teologia 4-5)

Mark.2:1-11 (20. su helluntaista, 1.vsk.ev)

 Daniel Nylund on julkaissut blogissaan tästä tekstistä loistavan kommentaarin, joten jaan linkin siihen tässä: ...hylkäävän uskonnon » TeoBlogi