Jes. 53 (Pitkäperj, 1.lk)

"Jos Kristus olisi vain kärsinyt ruumiillisen kuoleman, se ei vielä olisi hyödyttänyt mitään. Asettaakseen itsensä meidän ja Jumalan vihan väliin, ja sovittaakseen hänen vanhurskaan tuomionsa, hänen oli välttämätöntä tuntea Jumalan rangaistuksen paino. Siitä johtuen hänen tuli ikään kuin tuntea itsessään helvetin voima ja iankaikkisen kuoleman kauhut. Profeetta sanoi: 'hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha', ja 'meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet' sekä 'hän otti taakakseen meidän sairautemme.' Nämä ilmaukset osoittavat, että hän otti omakseen - niin kuin syyllisten ja tuomionalaisten takaaja tai puolustaja - kaikki rangaistukset ja maksoi kaiken velan, mikä olisi heille kuulunut, sillä erotuksella, etteivät kuoleman tuskat voineet pitää häntä vallassaan.
Näin ollen ei ole mitenkään väärin sanoa, että hän kärsi sen kuoleman, jonka vihainen Jumala määräsi ihmisille. On naurettavaa väittää, että näin sanoen sotketaan asioiden järjestys: siis että tapahtuma, joka edeltää hautaamista, kerrotaan sen jälkeen. Kerrottuaan näet, mitä Kristus kärsi ihmisten edessä, uskontunnustus asianmukaisesti kertoo sen näkymttämän ja käsittämättömän tuomion, jonka hän karsi Jumalan edessä, opettaakseen meille, että meidän lunastuksemme hinnaksi ei ole annettu pelkästään Kristuksen ruumis, vaan että oli vielä parempi ja suurempi uhri - se, että hän kantoi sielussaan tuomitun ja tuhotun ihmisen tuskan."
Calvin: Institutio, II, 16,10

Fil.2:7 (Palmusunn. 1.vsk. 2.lk)

Hän tyhjensi itsensä (vanha käännös)

"Kristus riippui ristillä itsensä alentaneena ja tyhjentäneenä, hän, joka majesteetillaan pimentää taivaan, saa maan järkkymään, temppelin esiripun repeämään ja kalliot halkeamaan. Alennustilassaan hän näki nälkää ja janoa, vaikka hän majesteetissaan ruokki - ei vain viittätuhatta erämaassa, vaan - lampaat ja härät, kaikki kedon eläimet, taivaan linnut ja merten kalat.  Alentaessaan itsensä hän kohtasi kuoleman, vaikka hän majesteetissaan antaa kaikille elämän. Hän tuli tyhjentäessään itsensä vihollistensa kiinniottamaksi, vaikka majesteettinsa voimalla hän ei ainoastaan parantanut Malkuksen korvaa, vaan palautti kaikille sairaille (niille joiden elämä ei vielä ollut tullut loppuunsa) elämän kaikkialla. Hän kuoli ristillä nöyryyttämisensä mukaisesti. Ja kuitenkin hän ylläpitää majesteetissaan kaikkien elävien elämän. Hän makasi kuolleena haudassa, kun hän tyhjensi itsensä, vaikka hän majesteetissaan hallitsee elävänä taivasta ja maata."
(Johannes Brenz: De maiestate Domini nostri. Frankfurt 1562.)

Ps. 84:6–10, 13 (4. paastonajan sunn, psalmi)

 

Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.

Jumalan antama voima liitetään välittömästi kaipaukseen. Ihmisen kaipaus kertoo siitä, kuka hän on. Et ole se, mihin olet langennut, et ole se mitä häpeät. Olet se, mitä kohti koko sydämesi kaipaus suuntautuu.

  Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde,ja sade antaa heille siunauksensa.

Vanha käännös puhuu kyynellaaksosta, jonne puhkeaa kaivo. בָּכָה voi tarkoittaa kyyneliä tai balsamipuuta, tai ihan vain laaksoa jota kutsutaan jostain syystä sillä nimellä. Lohduttava ajatus on ”kyynellaakso” jonka kautta ihminen joutuu kulkemaan. Sinne ei missään nimessä haluaisi joutua, mutta se kätkee kuitenkin sisäänsä yllättävän siunauksen. Sade, josta puhutaan, on sadonkorjuun jälkeinen ensimmäinen sade syksyllä. Biblia 1776 sanoo ”opettajat monella siunauksella kaunistetaan.”

Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa,ja he saapuvat Siioniin Jumalan eteen.

”He käyvät voimasta voimaan”. ”Jumalien Jumala nähdään Siionissa”.

Jumala, Herra Sebaot, kuule rukoukseni, älä ummista korviasi, Jaakobin Jumala! Jumala, meidän kilpemme, katso voideltusi puoleen! Autuas se, joka turvaa sinuun, Herra Sebaot!

Voideltu on khristos, jonka kristitty ymmärtää tietysti Kristukseksi. Alun perin tässä on voitu viitata kuninkaaseen tai ylipappiin. Kristukseen vetoaminen rukouksessa tarkoittaa sitä, että pyydämme Jumalaa katsomaan häneen, joka on täydellinen, eikä meidän synteihimme.

1.Joh.5:18 (3.paastonajan sunn, 3.vsk.2.lk)

 Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä 

Bernhard Clairvauxlainen selittää tätä kohtaa näin:

Kun [Jumala] jättää heidän virheensä huomiotta ja palkitsee heidän hyvät tekonsa, hän ihmeellisellä tavalla kääntää heidän edukseen niin hyvän kuin pahankin. Vain se on autuas, "jolle Jumala ei lue viaksi hänen syntejään". Eikä ole ketään synnitöntä, ei yhden yhtäkään. "Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta". Mutta: "kuka voi syyttää Jumalan valittuja?" Muuta takuuta vanhurskaudesta en pyydä, jos hän, jota olen loukannut, on minun puolellani.

Jos hän päättää, ettei syntiä lueta minulle, on kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jumalan vanhurskaus on sitä, ettei tehdä syntiä. Ihmisen vanhurskaus on sitä, että Jumala antaa anteeksi. Kun tämän ymmärsin, tajusin näiden sanojen merkityksen: "Tiedämme, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä taivaallinen syntymä varjelee hänet." Taivaallinen syntymä on se ikuinen ennalta määrääminen, jolla Jumala rakasti valittujaan ja siunasi heitä hengellisillä siunauksilla rakkaassa Pojassaan ennen maailman luomista. Näin he ilmestyisivät hänen eteensä hänen pyhässä paikassaan, näkisivät hänen voimansa ja kirkkautensa ja tulisivat osallisiksi perinnöstä yhdessä Pojan kanssa, jonka kaltaisiksi heidän tulisi tulla.

Ajattelen heistä, että he ovat niin kuin eivät olisi koskaan syntiä tehneet, sillä ajassa tehty synti ei ilmesty ikuisuudessa. Isän rakkaus näet peittää syntien paljouden. "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." Näin sanoessani tunnen äkkiä niin suurta luottamusta ja sellaista iloa, että se ylittää sen pelon jota koin tuossa toisessa näyssä, pelottavassa paikassa. Ajattelen itsekin kuuluvani tuohon autuaaseen joukkoon. Kunpa tuo hetki kestäisi pidempään! Käy luonani usein, Herra, pelastuksesi kanssa! 

(Sermo in Canticum canticorum XXIII,15)

Joh. 12:37-45 (3. paastonajan sunn. 2.vsk. ev)

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. 

Nämä sanat vastaavat sille, joka sanoo: "Jos näkisin, niin uskoisin." Eivät kaikki jotka näkivät Jeesuksen, uskoneet häneen. Ei usko ollut siihen aikaan sen helpompaa kuin nykyään. Tosin jotkut uskoivat Jeesukseen tunnustekojen tähden, mutta vaikuttaa siltä, että niiden perusteella uskomista Jeesuskaan ei pitänyt erityisesti arvossa, sillä "Jeesus sitä vastoin ei uskoutunut heille (sillä hän tunsi heidät kaikki)" (2:33-34).

Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:  - Herra, kuka uskoi meidän sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?

Jesajan sanat ovat peräisin luvusta 53, joka on pitkäperjantain väkevä teksti Herran kärsivästä palvelijasta. Myös Roomalaiskirje siteeraa samaa kohtaa ja saa aiheen jatkaa: "Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana."(Room.10:17) Sana ἀκοῇ on "kuulo", "kuuleminen", "korva" mutta myös "julistus" tai "saarna". Galatalaiskirje asettaa vastakohdaksi "lain teot" ja "uskon kuuleminen" eli sen, että uskotte kuulemanne evankeliumin (Gal. 3:2,5). 

    He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden: - Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.

Tämä teksti on ollut varhaiskristityille merkittävä apu, kun he ovat pohtineet sitä, miksi suuri osa juutalaisista ei usko Jeesukseen. Apostolien tekojen lopussa Paavali siteeraa sitä keskusteltuaan Roomassa asuvien juutalaisten kanssa, synoptiset evankeliumit tarjoavat sen selitykseksi sille, miksi Jeesus puhuu vertauksin. Kaikesta huolimatta kerrotaan, että Jeesus oli surullinen ihmisten sydämen kovuudesta (Mark. 3.5).

 Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.

Viittaus on Jesajan kutsumusnäkyyn (Jes 6), jossa hän kristillisen lukutavan mukaan näki siis Kristuksen kirkkauden. Tuo kirkkaus on niin valtava, että samalla kun se valaisee toiset, se sokaisee muut.

Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.

Tiedän, että esimerkiksi muslimimaailmassa on ihmisiä jotka tuntevat suurta vetoa evankeliumin puoleen ja ovat suorastaan sydämessään Jeesuksen seuraajia. Kuitenkaan he eivät uskalla kääntyä kristityiksi ja ottaa kastetta. Tunnen myötatuntoa vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä kohtaan. Evankeliumi on tässä kohtaa kova: ihmisten suosio on heille rakkaampaa kuin Jumalan kunnia. Onneksi Johanneksen evankeliumissa myöhemmin annetaan tunnustusta myös heille, jotka seurasivat Jeesusta salaa: Joosef Arimatialainen ja Nikodemos huolehtivat Jeesuksen hautaamisesta, vaikka eivät rohjenneetkaan pitää lippua korkealla. Tämä lohduttaa niitä, jotka ovat vielä arkoja.