Luuk. 2 (joulu, evankeliumi)

 Mark Levengoodin joulusaarna

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra."

Täällä minä olen, Betlehemissä, mutta en minä mitään enkeleitä näe, en paimenia enkä varsinkaan suurta iloa. On vain suuri pelko.

Koko kaupunki on autiona, tätä kaikkea kiertää korkea muuri, ja Betlehemistäkin on tullut tämän iänikuisen konfliktin näyttämö.

Olen täällä Unicefin mukana ja vierailen projektissa, jossa palestiinalaislapset työstävät traumaattisia kokemuksiaan piirtämällä ja kertomalla. Talo on paimenten niityllä, ja sinne on kokoontunut viisitoista lasta. Kierrän juttelemassa lapsille, jotka ovat hirveän ujoja ja hirveän uteliaita. Yksi tyttö, jonka veli tapettiin keväällä, on piirtänyt kuvan happy placestaan, onnellisesta paikastaan, jonne hän voi vetäytyäö kun elämä muurien sisällä käy liian raskaaksi. Hän esittelee ja kertoo, tässä on talo, ja tässä on puutarha jossa hän leikkii ystäviensä kanssa. Hänen silmänsä alkavat säihkyä, ja hän tuo kovasti mieleen oman tyttäreni. "Tässä on keinu, ja tämä on sateenkaari!"

"Missä päin maailmaa sinun onnellinen paikkasi on?" minä kysyn. Ja jokin hänessä sammuu jälleen ja muuttuu jotenkin mykäksi ja ilmeettömäksi. "Missä tahansa", hän vastaa, "missä tahansa muualla kuin täällä."

Oppitunti on selvästikin menossa väärään suuntaan, opettaja kiiruhtaa paikalle ja minä astun ulos puutarhaan. Projektipäällikkö kysyy, haluanko nähdä luolan, jossa enkelit vierailivat paimenten luona, ja me kävelemme poppeleiden reunustamaa kujaa kohti rinnettä, jolta on näkymä Betlehemiin. Luola on iso ja avara, siellä oli tilaa sekä paimenille että heidän laumalleen. Oikeastaan se on aika hieno luola, sen seinät ovat sileät ja keskellä on kaunis pylväs, jota ei kylläkään tainnut olla siellä paimenten aikaan.

"Ajatella, että paimenet saivat tavata oikean enkelin", mninä sanon. "Niin", projektipäällikkö selventää, "nämä olivat siis protestanttiset paimenet. Katolisten paimenten luola on lähempänä kaupunkia."

"Luolia on siis kaksi?" minä kysyn. "Kolme", nainen sanoo, "kopteillakin on oma luola, jossa heidän enkelinsä vieraili."

"Johan nyt", minä sanon, "Betlehemissä onkin sinä jouluna täytynyt käydä kova lehahtelu, jos enkelin piti vierailla kaikissa mahdollisissa luolissa."

Projektipäällikkö kohauttaa harteitaan, hän ei taida ymmärtää. Tai ehkei se ollut hänestä hauskaa. Mien lohdutonta kaikki on. Luolan suulta näen muurin, se kaartuu korkeana ja uhkaavana vanhojen katujen ja kujien ympärillä. Minusta enkelit ja paimenet ovat jännittäviä, mutta oikeastaan ajattelen Jumalan syntyvän ihmisten välillä. Miten hän voisi syntyä, kun on näin paljon muureja?

Niin, enkelit ovat jättäneet Betlehemin taakseen ja pian olen minäkin. Unicefin auto on käynnistänyt moottorin. Menen takaisin talolle. Lapset ovat lopettamassa. Onnellista paikkaansa piirtänyt tyttö on tehnyt ennen- ja jälkeen- kuvat siitä, millaista oli ennen tätä kurssia ja millaista on nyt.

Ennen- kuvassa hän itkee kädessään kuva kuolleesta veljestään. Jälkeen- kuvassa hän nauraa kädessään kuva kuolleesta veljestään. "Hän on edistynyt", projektipäällikkö sanoo, "nyt hän puhuu taas ja käy koulua." Hän silittää hentoa olkapäätä, ja tyttö nostaa katseensa ja hymyilee naiselle, nopean mutta aidon hymyn.

Ja minä tajuan, että muurien sisäpuolellakin voimme auttaa toinen toisiamme. Jumala voi syntyä jopa tänne Betlehemiin, vielä tänäänkin. Jos yritämme johdattaa toisiamme ohi suuren pelon kohti suurta iloa, ehkä enkeli tulee takaisin.

(Mark Levengood: Vasten auringon siltaa. Suom. Maija Kauhanen. Kustantamo S&S. 2015, 91-94)

Jes 54: 7-10 (3. su pääsiäisestä, 2. vsk 1.lk)

Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen sinut takaisin. Vain tuokioksi, vihani vimmassa, minä käänsin kasvoni sinusta pois, mutta minä armahdan sinua, minun uskollisuuteni on ikuinen, sanoo Herra, sinun lunastajasi.

Jumalan hylkäämäksi tuleminen on kammottava kokemus, jonka Jumalan Poika yksin on kokenut pohjiaan myöten. Kokemus Jumalan vihasta on todellinen, mutta perimmäinen totuus - sanoo Jumala - on se, että Jumalan viha on ohimenevää, mutta hänen uskollisuutensa ja rakkautensa on ikuinen. "Lunastaja", ga'al, on se joka päästää kansansa Egyptin orjuudesta.

"On merkillepantavaa, että tekstissä, joka puhuu lähinnä patriarkaalisen avioliittokäsityksen kategorioilla, jää auki, kuka on hylännyt kenet ja miksi. Selvästikin leikitellään sanan 'azav "hylätä, päästää" merkityksellä.  Ei mainita vain miehisiä hyveitä, vaan kyseessä on berahamim gedolim, "suuret lempeyteni", armahtaminen (raham) jolla on myös merkitys "kohtu". Jumalan voima on peräisin hänen armahtavaisuudestaan." (Klaus Baltzer: Deutero-Jesaja. Kommentar zum Alten Testament. 1999) 

Minä vannon niin kuin Nooan päivinä. Silloin minä vannoin, etteivät Nooan ajan vedet enää koskaan tulvisi maan yli, ja nyt minä vannon, etten enää sinuun vihastu enkä sinua soimaa.

Kirjaimellisesti: "Tämä on niin kuin Nooan vedet." Viitaus Jumalan lupaukseen 1. Moos 8: "Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein. Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu,  ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö."

Vedenpaisumuksen jälkeinen sateenkaari oli Lutherin mukaan sakramentaalinen merkki Jumalan uskollisuudesta. 

Pienestä ihmisestä tietysti näyttää usein siltä että historian tapahtumien valossa Jumalan uskollisuus on vähän niin ja näin. Jumala lupasi uskollisuuttaan jo Nooalle, vieläpä mainiten tietävänsä, että ei ihmiseltä voi kovin kummoista uskollisuutta vastineeksi odottaa. Silti Israelia kohtasi tuho. Nyt hän lupaa, ettei hän enää Israelia hylkää. Myöhempi historia puhuu toista. Hyvä uutinen on se, että tämän saa sanoa Jumalalle päin naamaa (Ps 89 esittää tämän väitteen suorasukaisesti). Ihan kaikkein perimmäinen totuus on silti tämä, vakuuttaa Jumala:

Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.

Vuoret ja kukkulat ovat niin ikuisia kuin ihmisen mieli saattaa kuvitella. Nekin saattavat sortua ja väistyä, mutta Jumalan armo ei lakkaa olemasta voimassa. Uskonnollinen vakaumuksesi saattaa olla luja kuin vuori. Se voi siitä huolimatta sortua. Hengellinen näkysi on turvallinen kukkula. Sekin joutaa mennä. Jumalan rakkaus ja uskollisuus ei ole sidottu siihen. Meidän vuoriemme pitääkin sortua, erityisesti niiden, joita luulemme Jumalaksi.

"Peräänantamaton ajattelutapa estää tehokkaasti Jumalaa ilmaisemasta meille mitään. Jos olemme mielessämme täysin varmoja jostakin opinkappaleesta, niin Jumala ei enää valaise meille kyseistä asiaa. Me jäämme ilman Hänen valoaan", kirjoittaa Oswald Chambers ja jatkaa: "Kun olemme varmoja siitä, millä tavalla Jumala tulee toimimaan, niin Hän ei enää koskaan toimi sillä tavalla."

Joh 17:11-17 (3. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

Maailmassa - ei maailmasta

"Pidä kaikki aistisi kurissa äläkä antaudu sopimattoman ilon valtaan", opettaa Tuomas Kempiläinen kirjassaan "Kristuksen seuraamisesta". Tuo kristikunnan klassikko opettaa mitä tarkoittaa, että kristitty elää maailmassa mutta ei ole maailmasta (kuten vanha käännös suorasukaisesti kääntää sanat ek tou kosmou). Kehottaessaan mietiskelemään kuolemaa Tuomas tekee sen niin kaunopuheisesti, että se on suorastaan ristiriitaista. Jos on tarkoitus sanoa vain, että tämän elämän ilot ovat turhia, miksi tehdä se näin runollisesti:
"Tänään ihminen on, huomenna häntä ei näy. Mutta kun on kerran poistunut ihmisten silmistä, väistyy myös pian heidän mielestään. Mitä hyödyttää elää kauan kun niin vähän parannumme? Pitkä ikä ei paranna, mutta usein se kartuttaa syyllisyyttä."
Nietzschen kristinuskon kritiikki tiivistyy siihen, että kristinusko on elämänkielteinen, "Kristinusko oli alusta alkaen olennaisesti ja perusteellisesti elämäninhoa ja elämäänkyllästymistä, joka vain verhoutui, kätkeytyi tai pynttäytyi uskoksi 'toiseen' tai 'parempaan' elämään" (Tragedian synty, s.20) Tämän näkemyksen tueksi ei ole vaikeaa löytää todistusaineistoa kristillisen teologian historiasta. Kuitenkin Tuomas Kempiläinenkin opettaa: "Jos sydämesi olisi vilpitön, koko luomakunta olisi elämän kuvastin ja pyhän opin kirja. Ei ole niin pientä eikä mitätöntä luotua, joka ei havainnollistaisi Jumalan hyvyyttä. Jos olisit sisäisesti hyvä ja puhdas, näkisit ja ymmärtäisit hyvin kaiken ilman esteitä. Puhdas sydän näkee läpi taivaan ja helvetin." (Kristuksen seuraamisesta, II, 4, 1-2)
Siksi on oikein vastata Nietzschelle Niilo Tuomenoksan sanoin: "Kristinusko ei ole elämän kieltämistä, vaan sen iankaikkisuuteen ulottuvaa myöntämistä." Maailmallisuus, jota Jumala moittii, on sydämessä. Jos mietit, mitä hyötyä on uskostasi, se on läpikotaisin maailmallinen kysymys.

Joh. 21:15–19 (2. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

 Siinä sitä istuttiin Tiberiaanjärven rannalla nuotiolla, kalaa paistellen. Pietarille saattoi tulla mieleen, että missäs minä olen viimeksi istunut nuotiolla. Ai niin...ei puhuta siitä.

Mutta Jeesus kysyi: "Pietari, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" 

Juu, tottakai. Mikäs kysymys tuo on. Selvähän se. Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani."

Jeesus kysyi uudestaan: "Pietari, rakastatko sinä minua?" Pietari mietti, että onko Herralta mennyt ylösnousemuksen tuoksinassa kuulo, kun hän kysyy uudestaan. Kyllä, Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas. Ja Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Joo joo, kaitsen vaikka possuja, kunhan lakkaat kyselemästä.

Mutta kun Jeesus kolmannen kerran kysyi: "Pietari, olenko minä sinulle rakas", Pietari meinasi pillahtaa itkuun. Herra ei usko häntä! Eikä se mikään ihme ole, sillä hän oli kieltänyt tuntevansa Jeesusta, vaikka oli valalla vannonut, että hän ei jätä Herraa - ei vaikka kaikki muut jättäisivät. Silti Pietari ei voinut muuta kuin parkaista: "Herra sinä tiedät kaiken (senkin että petin sinut). Sinä tiedät että olet minulle rakas!"

Ehkä Pietari oivalsi myöhemmin, että Herra antoi hänelle korvaavan kokemuksen. Hän oli kieltänyt kolme kertaa tuntevansa Jeesusta, nyt hän sai sanoa kolme kertaa Jeesukselle kyllä.

Joku on nähnyt Jeesuksen kysymyksissä laskevan trendin, ikään kuin Jeesus laskisi rimaa niin alas, että Pietari epäonnistumisensa jälkeen pystyy sen ylittämään: ensin hän kysyy, rakastaako Pietari häntä enemmän kuin muut. Niinhän Pietari oli uhonnut. Toisella kertaa hän kysyy vain: rakastatko minua? Ei enää "enemmän kuin muut" vaan ylipäänsä. Kolmannella kerralla Jeesus vaihtaa verbin agapaō "rakastaa" verbiin fileō "tykätä". "Pietari, ollaanko kavereita?"

Nollataan epäonnistuminen ja aloitetaan puhtaalta pöydältä

Matt. 27:45–56 (pitkäperj. evankeliumi)

 Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?

Nämä sanat ovat pitkäperjantain evankeliumissa kaikkein järkyttävimmät. ne ovat myös suuren lohdutuksen lähde: kenties suurimman mitä kuvitella saattaa.

"Eeli, eeli, lama sabaktani." Kun Jeesus lausui nämä sanat ristinpuulla, kuulijat ymmärsivät ne välittömästi väärin. "Hän huutaa Eliaa!" "Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen." Ne jotka kuulivat nämä sanat, eivät niitä ymmärtäneet - ei sinne päinkään.

Kristityt ovat sittemmin ymmärtäneet, mihin nämä Jeesuksen sanat viittasivat. Kyseessä on suora lainaus psalmista 22. Ristinpuulla riippuessaan Jeesus siis osoitti, miten hänen kärsimyksensä on ennustettu jo Daavidin psalmeissa. Tuosta psalmista onkin tullut hiljaisen viikon teksti. Sitä luetaan kiirastorstain messun lopuksi ja lauletaan pitkäperjantain jumalanpalveluksessa. Jotenkin toisaalta tuntuu vieraalta ajatus, että Jeesus olisi ristillä pitänyt jonkinlaista raamattutietokilpailua. Se tekisi hänen kärsimyksestään jonkinlaista näytöstä, jossa hän hallitsee tilnnetta ja tietää miten tässä käy. Miten hänen kärsimyksensä silloin lohduttaisi minua, jonka ahdistus on juuri siinä, että en tiedä, miten minun käy?

Kriittinen raamatuntutkimus, jonka mukaan evankeliumit ovat kristittyjen jälkiviisaita sepitteitä, tulkitsee Jeesuksen sanat omalla tavallaan. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit", sanoi Jeesus. Se tarkoittaa: tähän hetkeen asti Jeesus oli odottanut, että Jumalan valtakunta todella tulee, että Isä lähettää enkelinsä pelastamaan Poikansa. Nyt hän tajuaa: kuolema tulee - ei enkeleitä, ei pelastusta. Kaikki on lopussa. Jeesus Nasaretilaisen tarina päättyi näihin sanoihin. Se tarina, joka kertoo Ylösnousseesta Kristuksesta, on sitten toinen juttu.

Yhtä kaikki, kristillinen kirkko on tallettanut nämä Jeesuksen sanat ja muistelee niitä, vaikka niitä onkin vaikea ymmärtää. Miten Jumalan ainoa Poika, joka Nikean uskontunnustuksen mukaan on samaa olemusta kuin Isä, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, voi olla Jumalan hylkäämä? Tarkoittiko Jeesus todella sitä mitä hän sanoi?

"Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Näihin sanoihin monen on helppo samastua. Oman elämän ahdistuksessa ja pimeydessä ne tuntuvat tosilta. Ne pukevat sanoiksi oman sisimmän syvimmät tunnot. Ne eivät vaadi uskomaan mitään sellaista, jota en jaksa uskoa. Kun en näe mitään muuta, voin lohduttautua sillä, että Jumalan Poika on lausunut nämä sanat syvimmän tuskansa keskellä. Siksi minunkaan ei tarvitse häpeillä niitä.

Ehkä toiset ihmiset eivät ymmärrä minun tuskaani. Ehkä he eivät voikaan ymmärtää. Mutta Jeesus ymmärtää. Hän on ollut Jumalan hylkäämä. Niin, hän todella tarkoitti sitä mitä hän sanoi! Hän oli Jumalan hylkäämä ristinpuulla. Hän ,oka oli iankaikkisuudesta samaa olemusta Isän kanssa, oli Jumalan hylkäämä, ettei meidän kenenkään tarvitsisi enää olla sitä! Tämä on kristinuskon sietämätön, mutta vapauttava väite. "Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha. Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet." (Jes. 53:5)

Kun siis tunnet olevasi kaukana Jumalasta, kun ajatus Jumalasta on enemmän ahdistava kuin lohduttava, kun ajattelet ettet voi enää uskoa Jumalaan, kun sydämeesi tulevat vain sanat "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut", muista, että se on Jeesuksen repliikki. Hän kulki Jumalan hylkäämisen läpi, ettei sinua hylättäisi koskaan.