Matt. 7: 13-15 (9. su helluntaista, 2.vsk ev)

Ahtaan portin kielikuva löytyy muualtakin  raamatullisessa maailmassa.
"Meri on laaja, että se olisi syvä ja mittaamaton. Portti siihen on kuitenkin tehty kapeaksi, niin että se muistutti jokea. Jos siis joku ajattelee haluavansa mennä merelle nähdäkseen sen tai sitä hallitakseen, kuinka hän voi saavuttaa sen avaruuden, ellei hän kulje ahtauden läpi? Samoin on valtakunta rakennettu ja perustettu avaralle paikalle, ja se on täynnä kaikkea hyvää. Portti sinne on kuitenkin ahdas ja jyrkänteelle rakennettu. Sen oikealla puolella on tuli ja vasemmalla taas syvä vesi. Tulen ja veden välissä kulkee yksi ainoa polku, jolle ei mahdu kerrallaan kuin yhdet ainoat askeleet."
(4. Esra 7: 3-8)

Ajattelen kaitaa polkua mutkaisena metsäpolkuna. Sillä ei voi pitää kiirettä, mutta siellä voi nauttia maisemista, metsän äänistä ja tuoksuista. Lavea tie on mielikuvissani kahdeksankaistainen moottoritie, jota paahdetaan eteenpäin hirveää vauhtia, pysähtymättä ajattelemaan, minne ollaan menossa. Tässä kuvassa minun ei ole vaikea valita, kumpaa haluan kulkea. 

2. Kor. 12:9 (Kirkastussunnuntai, vanha teksti)

 Karl Barth, 1900-luvun kenties merkittävin teologi, tunnettiin moniosaisesta teossarjastaan Kirchliche Dogmatik, jonka valmistumista jopa itse Jumalankin kerrottiin odottavan, jotta Hän saisi tietää, mitä Barth todella hänestä ajattelee. Barth saarnasi vuosina 1954-1964 vuosittain myös Baselin vankilassa. Vuonna 1962 hänen tekstinään olivat 2. Korinttilaiskirjeen sanat: "Minun armossani on sinulle kyllin."

"Minun armossani on sinulle kyllin."(2. Kor. 12:9) Tämä on lyhyt teksti - vain viisi sanaa - ja lyhin mistä olen koskaan saarnannut. Lyhyys on teille hyödyksi: te voitte muistaa sen paremmin. Sivumennen sanoen, joka kerta kun tulen tänne, haluan että - ei minun saarnani, vaan - teksti jota se seuraa painuisi mieleenne ja jäisi teihin. Tällä kertaa siis: "Minun armossani on sinulle kyllin." Tämän lauseen ihmeellinen maku on juuri sen lyhyydessä. Viisi sanaa riittää. Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet, että viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana olen kirjoittanut monia kirjoja, jotkut niistä paksuja. Sanon suoraan ja mielihyvin, että nuo viisi sanaa sanovat enemmän ja paljon parempaa kuin kaikki ne paperipinot, joilla olen itseni ympäröinyt. Niissä on tarpeeksi, ja sitä ei voi sanoa minun kirjoistani, ei sinnepäinkään. Se hyvä mitä kirjoissani ehkä on, on että ne kaukaisesti viittaavat näihin viiteen sanaan. Ja sitten kun minun kirjani ovat jo vanhentuneet ja unohtuneet, ja kaikki maailman kirjat niiden kanssa, nämä viisi sanaa loistavat yhä ikuista täyteyttään: "Minun armossani on sinulle kyllin."

Jaak. 2:13 (7. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

"Joka ei toista armahda, saa itse armottoman tuomion, mutta joka armahtaa, saa tuomiosta riemuvoiton."

Jaakobin kirje, jota Luther väheksyi, on Vuorisaarnan Jeesuksen kanssa samoilla linjoilla: "Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan." (Matt. 7:2).
Tämän jakeen muotoilu vihjaa siihen, että tuomitseminen saa aikaan tuomion, mutta armahtaminen on murtautumista ulos tuomion kehästä. Sanat katakaukhatai eleos kriseos on tarkkaan ottaen "armahtavaisuus ylpeilee tuomiota vastaan." Gyllenberg tulkitsee, että laupeus ei välitä tuomiosta eikä pelkää sitä.
Armahtaminen on luovaa toimintaa. Rankaiseminen ja tuomitseminen jää aina tapahtuneen teon vangiksi. Armahtavaisuus suostuu elämään siitä huolimatta. Myönnän, että minun on helppo pyöritellä asiaa näin, kun minua ei ole ryöstetty eikä häväisty. Ei se kuitenkaan tee muuksi sitä, että armahtavaisuus on ainoa tie eteenpäin niin yksilöiden, valtioiden kuin kirkkojenkin kesken.
Erityisen mukava on löytää tällainen hillitön armon puolustus Jaakobin kirjeestä, jossa on muuten vahva uskovaismoraalin paatos.

Room 14: 7 (5. su helluntaista, 1. vsk 2. lk)

 Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten.

Kristus on valo, joka saa ihmiset näkemään asiat täyteydessään. Sellaisen valon täsmällinen ja tarkoituksellinen vaikutus on nähdä Kristus kaikkialla muualla. Se on ainoa määrittelyni aidolle kristitylle. Kypsä kristitty näkee Kristuksen kaikessa ja kaikissa. Tämä on määrittely, joka ei koskaan petä sinua, joka aina vaatii sinulta enemmän, eikä se anna sinulle mitään syytä taistella vastaan, sulkea pois tai torjua ketään.

Eikö olekin ironista? Kristityn elämän tarkoitus ei ole erottua jumalattomista, vaan pysyä lujasti solidaarisena kaikkien ja kaiken muun kanssa. Tämä on inkarnaation täysi, lopullinen ja tarkoituksellinen vaikutus - lopullisena symbolinaan risti, joka on Jumalan suuri solidaarisuuden ilmaus tuomion sijasta. Epäilemättä Jeesus oli tämän näkötavan täydellinen esimerkki ja siirsi sen jäljellä olevaan historiaan. Juuri näin meidän tulee seurata Kristusta, hyvää juutalaista miestä, joka näki ja kutsui pakanoissa esiin jumalallisen kuten hän teki syyrialais-foinikialaiselle naiseelle ja Rooman sadanpäämiehille, jotka seurasivat häntä. Samoin hän teki juutalaisille veronkantajille, jotka tekivät yhteistyötä keisarikunnan kanssa, kiihkoilijoille, jotka vastustivat sitä, kaikenlaisille syntisille, eunukeille, pakanallisille astrologeille ja kaikille niille, jotka olivat "lain ulkopuolella". Jeesuksella ei ollut mitään vaikeuksia toisenlaisuuden kanssa. Tosiasiassa nämä "kadotetut lampaat" huomasivat, etteivät he olleet hänelle lainkaan kadotettuja, ja heillä oli tapana tulla hänen parhaiksi seuraajikseen.

(Richard Rohr: Universaali Kristus. Basam Books 2021. s.38.)

Tuhlaajapojasta (4. su helluntaista. 2. vsk ev)

Anteeksiantamus on ehdotonta - tai sitten se ei ole anteeksiantamusta. Anteeksiantamuksella on "siitä huolimatta"- luonne, vaikka hurskaat ihmiset antavat sille "koska"- luonteen. Syntiset eivät kuitenkaan pysty siihen. He eivät voi muuttaa Jumalan "siitä huolimatta"- sanaa ihmisen "koska"- sanaksi. He eivät pysty osoittamaan sellaisia tosiasioita, joiden perusteella he saisivat anteeksi.

Jumalan anteeksiantamus on edellytyksetöntä. Ihmisessä ei ole mitään ominaisuutta, joka tekisi hänestä anteeksiannon arvoisen. Jos anteeksiantamus olisi ehdollista, ihmisestä riippuvaista, kukaan ei voisi olla hyväksytty eikä kukaan voisi hyväksyä itseään. Me tiedämme, että tämä on meidän tilanteemme, mutta inhoamme sen tunnustamista.

Tämä on liian suuri lahja ja liian nöyryyttävä tuomio. Me haluamme saada aikaan jotain. Ja jos olemme oppineet, että emme voi saada aikaan mitään positiivista, yritämme edes tuottaa jotain negatiivista - itsesyytöksen tai itsensä hylkäämisen tuskan. Sitten luemme kertomuksen Tuhlaajapojasta tai syntisestä naisesta fariseuksen huoneessa, ikään kuin ne opettaisivat, että nämä syntiset saivat anteeksi sen tähden, että he nöyryyttivät itsensä ja tunnustivat että heitä ei voi hyväksyä, tai koska he kärsivät synninhädästään ja heidät katsottiin siksi anteeksiantamuksen arvoisiksi.

Mutta niin ymmärrämme kertomuksen väärin - ja vielä vaarallisella tavalla. Jos tie sovintoon Jumalan kanssa olisi tuollainen, meidän pitäisi tuottaa itsestämme arvottomuuden tunne, itsensä hylkäämisen, syyllisyyden, ahdistuksen ja epätoivon tuska. On monia kristittyjä, jotka yrittävät tätä näyttääkseen Jumalalle ja itselleen, että he ansaitsevat tulla hyväksytyiksi. He suorittavat itsensä rankaisemisen tunnetehtävän ymmärrettyään, etteivät heidät muut hyvät työnsä auta heitä. Mutta emotionaalisetkaan suoritukset eivät auta.

Jumalan anteeksiantamus on riippumatonta siitä, mitä me teemme, jopa itsesyytöksistä ja itsensä alentamisesta. Jollei niin olisi, emme voisi koskaan olla varmoja siitä. että itseinhomme on riittävän syvää saadaksemme anteeksi. Anteeksiantamus luo katumusta, sitä tarkoittavat sanat: "Hän rakasti paljon, sillä hän sai paljon anteeksi." Tämä on niiden kokemus, jotka ovat saaneet anteeksi.

(Paul Tillich: The New Being, s.8-9)