Ps. 103:19-22 (Mikkelinp. psalmi)

Herralla on istuimensa taivaissa, ja hänen valtansa alla on kaikki maa.
Jumalan maailmaan kuuluu sekä näkyvä maa että näkymätön taivas. (vrt. Jes.66:1) Kun puhutaan enkeleistä, kannattaa muistaa, että "valtaistuimet" (thronoi) on myös enkelien laji: "Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten." (Kol. 1:16) Huomaa, että sanaa maa ei alkutekstissä esiinny, mutta hyvin se ajatukseen sopii.

Ylistäkää Herraa, te hänen enkelinsä, te voimalliset sankarit, jotka hänen sanansa kuulette ja hänen käskynsä täytätte.
Enkeli,מַלְְאָךְ , on myös "airut", "profeetta" tai "pappi." Tässä on sanottu kaksi tärkeää asiaa siitä mitä "enkeliyteen" kuuluu: Enkelit kuulevat Jumalan äänen. Heidän ei tarvitse lukea Raamattua ja kilvoitella löytääkseen Jumalan tahdon. Tai isät sanovat kyllä, että he lukevat Raamattua, mutta eräänlaisena alituisesti päivittyvänä online-versiona. Toiseksi enkelit täyttävät Jumalan käskyn. Reaaliajassa. "Väkevät sankarit" viittaa enkelien ihmistä suurempaan voimaan.

Ylistäkää Herraa, te taivaan joukot, kaikki hänen palvelijansa jotka hänen tahtonsa täytätte.
Tässä ylistykseen enkelien kuoron rinnalle otetaan myös ihmiset: jokainen Herran palvelija, joka pyrkii tekemään Jumalan tahdon, on samaa taivaan joukkoa enkelien ja kaikkien pyhien kanssa, niin kuin prefaatiorukouksessa muistetaan.

Ylistäkää Herraa, te hänen luotunsa kaikkialla hänen valtakunnassaan. Ylistä Herraa, minun sieluni!
Nyt ylistykseen kutsutaan myös elollinen ja eloton luonto (universa opera eius). Kaikkialla hänen valtakunnassaan tarkoittaa kaikkialla. "Koko maailma on täynnä Jumalaa" (Angela Folignolainen) Ja Psalmi päättyy kuten alkaakin: ylistä Herraa, minun sieluni. Ihminen on ainutlaatuinen juuri ylistävänä olentona. Kivet ja kasvit ja eläimet eivät voi tietoisesti ylistää, enkelit puolestaan eivät voi olla ylistämättä. Ihminen voi kieltäytyä ylistämästä, ja toisaalta juuri hän voi ylistää yön sydämessä, kun Jumalasta ei näy jälkeäkään.

Joh. 11: 21-29 (30-31) 32-45 (17. sunn. helluntaista, 2.vsk evankeliumi)

 Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: ”Missä hänen hautansa on?” ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki.

Lasaruksen herättäminen lienee Uuden testamentin hämmästyttävin ihmeteko: mätänemistilassa olevan vainajan herättäminen henkiin. Teologisesti merkittävintä on kuitenkin se, mikä sai Jeesuksen toimimaan. Hän liikuttui. Hän itki. Tämä seikka ei ollut kirkkoisille helposti sulatettavissa. Hippolytos Roomalainen tulkitsi asian niin, että Jeesus itki vain tavan vuoksi, näyttääkseen miten kuolemantapauksen kohdalla pitää käyttäytyä, ei suinkaan siksi, että olisi ollut oikeasti järkyttynyt. Tunteet ovat jotain kuolevaiselle ihmiselle tyypillistä, ei suinkaan kaikkitietävälle Jumalalle kuuluvia.

Kuitenkin evankeliumin sanat: "Jeesus itki" ovat äärimmäisen lohduttavia. Olen monesti hautaansiunaamisessa muistuttanut surevia omaisia siitä, että kuoleman edessä meidän ei tarvitse olla vahvempia kuin Jeesus, josta Raamattu kertoo, että hän itki ystävänsä haudalla - hän, joka sentään oli kuoleman voittaja! Hän tuntee surumme sen syvimpään pohjaan asti.

Kristillisessä ihmiskäsityksessä tunnustetaan, että tunne on ihmisessä syvempää kuin ymmärrys tai tahto. Siksi meidän Herramme oli myös syvästi tunteva ihminen. Ehkä hieman yllättäen pitää todeta, että nimenomaan luterilainen teologia ottaa ihmisen tunne-elämän poikkeuksellisen todesta. Luther ja Melanchthon opettavat, että ihmisen perimmäinen kurjuus on siinä, että ihminen ei voi päättää rakastaa Jumalaa. Ihminen voi yrittää noudattaa korkeampaa moraalia ja parantaa tapansa, mutta rakkautta ei voi pakottaa. Siksi Augsburgin Tunnustus sanoo, että Pyhä Henki saa ihmisissä aikaan "sydämien uudistuksen ja uudet affektit." (CA XX, suora käännös)

Ihmeellistä ei siis ole se, että nejättä päivää haudassa maannut vainaja herää henkiin, vaan se, että meidän tuskamme koskee Jumalan Pojan sydämeen. Hän säälii meitä ja haluaa meidänkin säälivän toisiamme. "Sääli on sairautta", opettaa kova oikeistolainen ajattelu. "Syntiä ei pidä sääliä", opettaa oikeaoppinen uskonnollisuus. Sen sijaan kristillinen sääli (misericordia) yltää pidemmälle, Jumalan sydämeen saakka. Bernhard Clairvauxlainen opettaa:

"Sydämeni ei syty sääliin oman etuni vuoksi, vaan lähimmäisen hädästä tai myötätunnosta veljeä kohtaan. Sääli on aktiivinen voima, joka ei ole tahdon ohjattavissa eikä järjelle alamainen. Se pakottaa sydämen vastaansanomattomasti tuntemaan kärsivän hätää. Vaikka sääli olisi syntiä, ja vaikka olisin päättänyt olla syntiä tekemättä, en voisi olla tuntematta sääliä."

Itke meissä yhä, Kristus.

Luuk 10: 38-42 (16. su helluntaista, 2. vsk ev)

Se, mikä on tärkeää

Marttaa ja Mariaa käsittelevä saarna Paul Tillichin kokoelmassa "The New Being" on otsikoitu “The ultimate concern.” Tillichin teologiaa tuntevat ovat törmänneet tähän ilmaukseen usein. Saarna on lyhyt selonteko tästä keskeisestä käsitteestä. Olen kääntänyt sanan “concern” vaihtelevasti ”huolenaihe” ”kiinnostuksen kohde” ”se, mikä koskettaa.” 

Jeesuksen Martalle sanomat sanat kuuluvat koko Raamatun tunnetuimpiin. Martasta ja Mariasta on tullut symboleita kahdelle mahdolliselle elämänasenteelle, kahdelle ihmisessä ja koko ihmiskunnassa vaikuttavalle voimalle ja kahdelle eri huolenaiheelle. Martta huolehtii monista asioista, mutta ne kaikki ovat äärellisiä, toissijaisia ja tilapäisiä. Maria huolehtii yhdestä asiasta, joka on ääretön, perimmäinen ja kestävä. Martan tapaa ei pidä halveksia. Päinvastoin, se on se tapa, joka pitää maailmaa pystyssä. Se on hallitseva voima, joka säilyttää ja rikastuttaa elämää ja kulttuuria. Ilman sitä Jeesus ei olisi voinut puhua Marialle eikä Maria olisi voinut kuunnella Jeesusta. Kuulin kerran saarnan, joka oli omistettu Martan puolustamiselle ja ihailulle. Niin voi tehdä.  Meidän elämässämme on lukematon määrä huolenaiheita, jotka vaativat huomiota, antautumista ja intohimoa. Mutta ne eivät vaadi ääretöntä huomiota, ehdotonta antautumista tai äärimmäistä intohimoa. Ne ovat tärkeitä - usein hyvin tärkeitä - niin sinulle, minulle kuin koko ihmiskunnalle. Mutta ne eivät ole perimmäisen tärkeitä. Sen tähden Jeesus ei ylistä Marttaa vaan Mariaa. Hän on valinnut oikean asian, sen asian jota ihminen tarvitsee, ainoan asian joka koskettaa jokaista ihmistä pohjimmiltaan. Jumalanpalveluksen aika ja jokainen meditatiivisen lukemisen hetki on omistettu kuulemiselle sillä tavalla kuin Maria kuunteli. Meille sanotaan jotain, yhtä lailla puhujalle kuin kuuntelijoillekin, joka koskee meitä perimmäisellä tavalla. Tämä on jokaisen saarnan tarkoitus. Sen pitää herättää ääretöntä huolta. Mitä tarkoittaa olla jostakin huolissaan? Se tarkoittaa, että olemme siinä mukana, että osa meitä itseämme on siinä, että osallistumme siihen sydämellämme. Se tarkoittaa jotain vieläkin enemmän. Se osoittaa siihen tapaan, jolla olemme mukana, nimittäin ahdistuneesti. Meidän kielemme viisaudessaan usein samaistaa huolen ahdistukseen. Aina kun olemme mukana jossakin, tunnemme ahdistusta. 

On paljon asioita jotka kiinnostavat meitä ja herättävät meissä sääliä tai kauhua. Mutta ne eivät ole todellinen huolenaiheemme: ne eivät saa aikaan tätä liikkeellepanevaa, kiduttavaa ahdistusta, joka vallitsee silloin kun olemme aidosti ja vakavasti huolissamme. Tässä kertomuksessa Martta oli vakavasti huolissaan. Yrittäkäämme muistella, mikä aiheuttaa meille huolta arkipäivässämme, heräämisemme hetkestä nukahtamisemme hetkeen, ja sen ylikin, kun ahdistuksemme ilmestyvät meille unissamme. Me tunnemme huolta työstämme; se on olemassaolomme perusta. Voimme vihata tai rakastaa sitä, voimme suorittaa sitä velvollisuutena tai ankarana välttämättömyytenä. Mutta ahdistus saa meistä otteen aina kun me tunnemme voimiemme rajan, toimintakyvyn puutetta, taistelun mukavuudenhalumme kanssa ja epäonnistumisen uhkan. Me olemme huolissamme suhteistamme toisiin. Emme voi kuvitella elämää ilman heidän hyväntahoisuuttaan, heidän ystävyyttään, rakkauttaan, yhteyttä ruumiin ja sielun tasolla. Mutta suremme ja olemme joskus epätoivoisia kun ajattelemme välinpitämättömyyttä, vihan ja mustasukkaisuuden purkauksia, kätkettyä ja usein myrkyllistä vihamielisyyttä mitä koemme niin itsessämme kuin niissä joita rakastamme. Ahdistus heidän menettämisestään, että olemme satuttaneet heitä tai että emme ole heidän arvoisiaan, hiipii sydämiimme ja tekee rakkautemme levottomaksi. Olemme huolissamme itsestämme. Tunnemme vastuuta kehittymisestä kypsyyteen, kohti elämän voimaa, mielen viisautta ja hengen täydellisyyttä. Samaan aikaan pyrimme onnellisuuteen, huolehdimme nautinnoistamme ja ”hauskanpidosta” – huolenaihe, joka on arvostuksessamme korkealla. 

Mutta ahdistuksemme iskee silloin kun katsomme itseämme itsetutkiskelun tai toisten arvostelun peilistä. Tunnemme valinneemme väärin, astuneemme väärälle tielle, että olemme viallisia sekä ihmisten että oman itsemme edessä. Vertailemme itseämme toisiin ja tunnemme alemmuutta, masennumme ja turhaudumme. Uskomme hukanneemme onnellisuutemme joko tavoitellen sitä liian innokkaasti ja sekoittaen onnen nautintoon tai sitten niin ettemme ole olleet riittävän rohkeita tarttuaksemme hetkeen, tehdäksemme päätöksen, joka olisi tuonut meille onnen. Emme voi unohtaa kaiken elävän tavallisinta ja yleisintä huolta, huolta elämän säilymisestä – jokapäiväisestä leivästä. Vähän aikaa sitten historiassa oli aika, jolloin iso osa läntisestä maailmasta oli melkein unohtanut tämän huolen. Tänään yksinkertainen huoli ruoasta, vaatteista ja yösijasta on niin hallitseva niin suuressa osassa ihmiskuntaa, että se on melkein hukuttanut muut huolenaiheet ja saanut valtaansa kaikki yhteiskuntaluokat. Mutta, joku voi kysyä, onko meillä korkeampia huolenaiheita kuin nämä jokapäiväisen elämän huolet? Eikö itse Jeesus todista niistä? Kun häntä koskettaa massojen kurjuus, eikö hän pyhitä sitä sosiaalista huolta joka koskettaa niin monia aikamme ihmisiä, vapauttaen heidät jokapäiväisen elämänsä murheista? Kun Jeesusta liikuttaa sääli sairaita kohtaan ja hän parantaa heidät, eikö hän siten pyhitä lääkinnällisten ja hengellisten parantajien huolen? Kun hän kokoaa ympärilleen pienen ryhmän perustaakseen yhteisön, eikö hän siten pyhitä yhteisen elämän huolta? Kun hän sanoo että hän on tullut todistamaan totuudesta, eikö hän pyhitä huolta totuudesta ja intohimoa tietoon, joka on niin ohjaava voima meidän aikanamme? Kun hän opettaa kansanjoukkoja ja opetuslapsiaan, eikö hän pyhitä oppimisen ja koulutuksen huolta? Ja kun hän kertoo vertauksia ja kuvaa luonnon kauneutta ja luo klassisen täydellisiä lauseita, eikö hän pyhitä kauneuden huolta ja sitä  rauhaa ja mielen virkistystä jonka se tarjoaa jokapäiväisten huoliemme jälkeen. 

Mutta ovatko nämä jalot huolenaiheet se ”yksi ainoa”, joka on tarpeen ja se hyvä osa, jonka Maria on valinnut? Vai ovatko ne ehkä korkeimpia muotoja siitä mitä Martta edustaa? Huolehdimmeko me Martan tavoin monista asioista jopa silloin kun huolehdimme suurista ja jaloista asioista. Olemmeko muka vapaita ahdistuksesta kun tunnemme sosiaalista huolta ja kun kurjuuden ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden paino, oman etuoikeutetun asemamme vastapainona, lankeaa omantuntomme ylle ja estää meitä hengittämästä vapaasti ja iloisesti, kun meidän on pakko huokaista satojen ihmisten puolesta ympäri maailmaa? Entä tunnetko niiden tuskan, jotka haluavat parantaa mutta tietävät että on liian myöhäistä; tai niiden jotka haluavat kasvattaa ja kohtaavat typeryyttä, pahuutta ja vihaa, tai niiden joiden pitäisi johtaa mutta uupuvat ihmisten tietämättömyyteen, vastustajiensa pyrkimyksiin, huonoihin järjestelmiin ja huonoon onneen? Nämä ahdistukset ovat suurempia kuin ne jotka koskevat jokapäiväistä elämäämme. Entä tiedätkö mikä valtava ahdistus sisältyy kaikkeen rehelliseen tutkimukseen, ahdistus lankeamisesta erehdykseen, erityisesti silloin kun kuljetaan uusia ja tutkimattomia ajatuksen teitä? Oletko koskaan kokenut sitä lähes sietämätöntä tyhjyyden tunnetta kun palaat suuren taideteoksen ääreltä arkipäiväsi vaatimuksiin, rumuuteen ja huoliin? Tämäkään ei ole se ”yksi ainoa” joka on tarpeen, niin kuin Jeesus ilmaisi kun hän puhui temppelin kauneudesta, joka on tuomittu tuhoon. Nykyajan Eurooppa on oppinut, etteivät ne inhimillisen luovuuden vuosituhannet, josta se ylpeili, ole se ”yksi ainoa”, kun nämä vuosituhansien monumentit ovat nyt raunioina. Miksi niihin moniin asioihin joista huolehdimme liittyy murhe ja ahdistus? Me annamme niille omistautumisemme, voimamme ja intohimomme, ja niin täytyy tehdä: muutoin emme saavuttaisi mitään. Miksi ne sitten tekevät meidät levottomiksi sydämemme syvimmässä perustassa ja miksi Jeesus sivuuttaa ne sellaisina jotka eivät lopulta ole tarpeen? Kuten Jeesus ilmaisee sanoissaan Mariasta, se johtuu siitä että ne voidaan viedä meiltä. Ne kaikki kohtaavat loppunsa: kaikki huolenaiheemme ovat äärellisiä. Lyhyen elämämme aikana monet niistä ovat jo hävinneet ja uusia on ilmaantunut, ja nekin häviävät kerran. Monet menneisyyden suuret huolenaiheet ovat kadonneet ja lisää tulee päättymään, ennemmin tai myöhemmin. Katoavaisuuden melankolinen laki hallitsee jopa intohimoisimpia kiinnostuksen kohteitamme. Lopun ahdistus vallitsee niiden antamassa onnessa. Sekä meidän kiinnostuksen kohteemme että me itse kohtaamme loppumme. Tulee aika – eikä se ehkä ole kaukana – jolloin me emme ole enää kiinnostuneita näistä kiinnostuksen kohteista, kun niiden äärellisyys paljastuu meidän oman äärellisyytemme kokemuksessa – omassa lopussamme. Me kuitenkin ylläpidämme toissijaisia huolenaiheitamme niin kuin ne olisivat perimmäisiä. Ja ne pitävät meidät otteessaan jos yritämme vapautua niistä. 

Jokainen huolenaihe on tyranni, se haluaa meidän koko sydämemme, koko voimamme ja koko sielumme. Jokainen huolenaihe pyrkii tulemaan perimmäiseksi huolenaiheeksemme, jumalaksemme. Huoli työstä onnistuu usein tulemaan jumalaksemme, kuten myös huoli toisesta ihmisestä tai nautinnosta. Kiinnostus tieteestä on onnistunut tulemaan kokonaisen aikakauden jumalaksi, huoli rahasta on tullut yhä tärkeämmäksi jumalaksi ja huoli kansakunnasta kaikista tärkeimmäksi jumalaksi. Mutta nämä huolenaiheet ovat rajallisia, ne taistelevat toisiaan vastaan ja ne raskauttavat omiatuntojamme, koska emme voi tehdä niille kaikille oikeutta. Voimme yrittää hylätä kaikki huolenaiheet ja harjoittaa kyynistä kiinnostumattomuutta. Me päätämme, että mikään ei enää kosketa meitä, paitsi tilapäisesti, mutta ei missään nimessä vakavasti. Yritämme olla välinpitämättömiä itsestämme ja toisista, työstämme ja nautinnoistamme, välttämättömyyksistä ja ylellisyyksistä, sosiaalisista ja poliittisista asioista, tiedosta ja kauneudesta. Voimme jopa tuntea että tässä piittaamattomuudessa on jotain sankarillista. Ja yksi asia on totta: se on ainoa vaihtoehto perimmäisen kiinnostuksen kohteen omistamiselle. Piittaamattomuus tai perimmäinen huolenaihe – siinä ovat ainoat vaithoehdot. Kyynikko on kiinnostunut, intohimoisen kiinnostunut, yhdestä asiasta – nimittäin kiinnostumattomuudestaan. Tämä on kaiken piittaamattomuuden sisäinen ristiriita. Siksi on vain yksi vaihtoehto, joka on se, mikä koskee meitä ehdottomasti. 

Mikä sitten on se yksi asia, jota tarvitsemme. Mikä on se hyvä osa, jonka Maria on valinnut? Niin kuin kertomuksemme, minäkin epäröin vastata, sillä lähes jokainen vastaus ymmärretään väärin. Jos vastaus on ”uskonto”, se ymmärretään väärin tarkoittaen tiettyjä uskomuksia ja toimintoja. Niin kuin muut Uuden testamentin kertomukset osoittavat, Martta oli vähintään yhtä uskonnollinen kuin Maria. Uskonto voi olla inhimillinen huolenaihe yhtä lailla kuin muutkin, se luo saman ahdistuksen kuin muutkin. Jokainen sivu uskonnonpsykologian historiassa osoittaa tämän. On olemassa jopa erityisiä ihmisiä, joiden tehtävänä on edistää tätä inhimillistä kiinnostuksen kohdetta. Heitä kutsutaan hyvin rienaavalla nimellä: uskovaiset. Sana kertoo enemmän uskonnon rappiosta aikanamme kuin mikään muu. Jos uskonto on erityisten ihmisten erityinen kiinnostuksen kohde, eikä se mikä koskettaa perimmältään jokaista, se on joko hölynpölyä tai jumalanpilkkaa. 

Niinpä kysymme edelleen: mikä on se yksi asia joka on tarpeen? Edelleen, on vaikea vastata. Jos vastaamme ”Jumala”, sekin ymmärretään väärin. Jopa Jumalasta voidaan tehdä rajallinen huolenaihe, objekti muiden objektien joukossa, jonka olemassaoloon toiset uskovat ja toiset eivät. Sellainen Jumala ei tietenkään voi olla perimmäisen huolemme kohde. Tai sitten teemme hänestä toisten persoonien kaltaisen persoonan, joka kanssa kannattaa olla suhteessa. Sellainen persoona voi edistää rajallisia huolenaiheitamme, mutta hän ei varmastikaan voi olla meidän perimmäinen huolenaiheemme. 

Se yksi tarpeellinen asia – tämä on ensimmäinen ja tavallaan viimeinenkin vastaus jonka voin antaa – on olla perimmältään, ehdottomasti, äärettömästi kiinnostunut. Sitä Maria oli. Tämä on se, minkä Martta tunsi ja mikä teki hänet vihaiseksi, ja tätä Jeesus ylistää Mariassa. Tämän enempää ei ole sanottu eikä voida sanoa Mariasta, ja se on vähemmän mitä on sanottu Martasta. Mutta Maria tunsi äärimmäisen huolen. Tämä on se yksi asia, joka on tarpeen. Jos katsomme tämän perimmäisen huolemme voimalla ja intohimolla rajallisia huolenaiheitamme – Martta-elämänpiiriämme – kaikki näyttää samalta mutta sittenkin, kaikki on muuttunut. Me olemme edelleen kiinnostuneita kaikista näistä asioista mutta toisella tavalla – ahdistus on poissa! Se on edelleen olemassa ja yrittää tehdä paluun. Mutta sen voima on murrettu: se ei voi enää tuhota meitä. Se, josta tuo yksi tarpeellinen asia on ottanut otteen, saa nuo monet asiat jalkojensa alle. Ne koskettavat häntä, mutta eivät lopullisesti. Ja kun hän menettää ne, hän ei menetä sitä yhtä tarpeellista asiaa, eikä sitä voida viedä häneltä. 

(Paul Tillich: The New Being. s.152-160.)

1. Sam. 24:9-12,17-21 (14. su helluntaista, 2.vsk, 1.lk)

Kun Saul kyykistyi paskalle En-Gedin luolaan, Daavidilla oli tuhannen taalan paikka. Tuo hullu oli kateuspäissään yrittänyt heittää häntä keihäällä (18:10-11) ja uhannut tappaa hänet, niin että sekä Saulin poika Jonatan että tytär Mikal (luku 19) oli joutunut suojelemaan Daavidia. Murhanhimossaan Saul oli tappanut Herran papitkin, joita soturitkaan eivät halunneet lyödä (22:17-18). Eikö Daavid olisi voinut tappaa tuota sairasta hullua, vaikka vain heidän puolestaan, vaikkei itseään olisi ajatellut? Jae 24:5 antaa ymmärtää, että Daavidilla oli hetki miettiä ja houkutus oli suuri. Suorastaan käsittämättömältä kuulostaa Daavidin perustelu kaiken tämän jälkeen: "En voi kohottaa kättäni kuningastani vastaan, sillä hän on Herran voideltu (j.7 ja 11)."
Se on kuitenkin ainoa asia, joka tekee hänen käyttäytymisensä ymmärrettäväksi. Evankeliumikirja jättää pois jakeet 13-16, jossa Daavid kyllä toivoo, että Jumala kostaisi Saulille, mutta kieltäytyy itse kostamasta: "Minä en sinuun koske!" Kieltäytyminen väkivallasta yhdistyneenä omien vihan tunteiden ja elämän realiteettien hyväksymiseen puhuttelee tässä. Viimeksi mainittua edustaa se tosiasia, että tuntehikkaan sovinnon teon jälkeen "Saul palasi kotiinsa ja Daavid nousi turvapaikkaansa vuorille." (j.23) Parempi niin.

Sananl. 18:21 (13. su helluntaista, 2.vsk 1.lk)

 Kielen varassa on elämä ja kuolema - niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.

Kirjassaan "Sydämen tie" Henri Nouwen kirjoitti:

"Muutamana viime vuosikymmenenä sanojen ryöppy on tulvinut ylitsemme. Minne menemmekin, meitä ympäröivät sanat: on pehmeästi kuiskattuja sanoja, äänekkäästi julistettuja sanoja tai vihaisesti huudettuja sanoja, sanoja lausuttuina, resitoituina tai laulettuina! Erilaiselta kuulostavia, erivärisiä, erimuotoisia sanoja! Kuultavaksi, luettavksi, nähtäviksi tai silmäiltäviksi tarkoitettuja sanoja! Vilkkuvia, hitaasti liikkuavia, tanssivia, hyppelehtiviä tai keinuvia sanoja! Sanoja, sanoja, sanoja! Ne muodostavat lattian, seinät ja katon koko olemassaolollemme."

Nouwen kirjoitti nämä sanat 1980-luvun alussa, jolloin internetistä, sosiaalisesta mediasta ja suoratoistopalveluista ei ollut tietoakaan. Radio, televisio ja joka puolella olevat mainokset riittivät jo antamaan vaikutelman informaatiotulvasta, joka sittemmin on vain moninkertaistunut. Sanojen inflaatiolla on kohtalokkaat seuraukset.

"Kaikella tällä haluan osoittaa, että sanat - omani mukaan lukien - ovat menettäneet luovan voimansa. Sanojen rajaton lisääntyminen on saanut meidät menettämään luottamuksemme niihin ja pannut meidät useimmissa tapauksissa ajattelemaan: 'Nehän ovat vain sanoja.' Opettajat puhuvat oppilailleen vuosien ajan, mutta opiskelijoille jää usein vain tämä tunne: 'Nehän olivat vain sanoja.' Saarnaajat pitävät saarnojaan viikosta toiseen ja vuodesta vuoteen, mutta heidän kuulijansa eivät siitä kummene vaan ajattelevat: 'Nehän ovat vain sanoja.' Poliitikot, liikemiehet, ajatollahit ja paavit pitävät puheita ja antavat lausuntoja sopivalla ja sopimattomalla ajalla, mutta heidän kuulijansa sanovat: 'Nehän ovat vain sanoja...samaa höpötystä kuin ennenkin.'"

Sanat eivät enää toteuta tärkeintä tehtäväänsä, yhteyden luomista. Tämä ei koske pelkästään viihdettä ja markkinointia, vaan mitä suurimmassa määrin pappien ja teologien puheita. Nouwen kutsuu hiljaisuutta sanan kodiksi.

"Useimmiten käytetty perustelu hiljaisuuden puolesta on yksinkertaisesti se, että sanat johtavat syntiin. Puhumattomuus on sen tähden kaikkein selvin tapa välttää syntiä. Näiden asioiden yhteys on ilmaistu selvästi apostoli Jaakobin kirjeessä: 'Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin, Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa.'(Jaak 3:2)¨

"Tämä saattaa kuulostaa liiankin maailmankielteiseltä, mutta myöntäkäämme ainakin, että meille jää usein paha maku suuhun keskustelusta, kylässäkäynnistä tai jostakin kokouksesta. Miten harvoin ovatkaan pitkät puheet osoittautuneet hyviksi ja hedelmällisiksi...Me puhumme ajatuksistamme ja tunteistamme ikään kuin ne kiinnostaisivat kaikkia, mutta miten usein voimme tuntea, että meitä olisi todella ymmärretty? Me puhumme melko paljon Jumalasta ja uskonnosta, mutta miten usein se tuo meille itsellemme tai muille todellista selvyyttä."

"Joskus näyttää, että monet sanamme ilmaisevat enemmänkin epäilystä kuin uskoa. Ikään kuin emme olisi varmoja siitä, että Jumalan Henki voi koskettaa ihmisten sydämiä! Meidän on siis autettava Henkeä ja monilla sanoillamme saatava ihmiset vakuuttuneiksi Jumalan voimasta! Mutta juuri tämä sanoihin verhoutunut epäusko sammuttaa tulen."

Tuli, josta Nouwen puhuu, tarkoittaa Pyhän Hengen elämää meissä. Tämän hiljaisuuden varjelemisesta Diadokhos Fotikelainen käyttää mieleenpainuvaa kuvaa: Jos saunan ovea avataan jatkuvasti, löyly karkaa ulos. Samoin myös sielu, joka on mieltynyt paljoon keskusteluun, päästää Jumalan muiston karkaamaan äänensä oven kautta. 

Todella voimallinen sana versoo hiljaisuudesta ja palaa siihen. Se on totta vain silloin, kun hiljaisuus, josta sana tulee, ei ole pelkkää tyhjyyttä vaan täyteyttä ja läsnäoloa. Se ei ole ihmiselle ominaista hämillisyyttä, häpeästä tai syyllisyydestä nousevaa hiljaisuutta, vaan jumalallista hiljaisuutta, jossa rakkaus asuu. 

"Suurimpia ongelmiamme on se, että tässä lörpöttelyä rakastavassa yhteiskunnassa hiljaisuudesta on tullut hyvin kammottava asia. Useimmille ihmisille hiljaisuus aiheuttaa levottomuutta ja hermostuneisuutta. Monet eivät suinkaan koe hiljaisuutta täyteläisenä ja rikkaana, vaan tyhjänä ja onttona...Yhteiskunnassa, jossa viihteellä ja erilaisilla ajanvietteillä on hyvin tärkeä sija, kirkon sananpalvelijoillakin on kiusaus liittyä niihin, jotka pitävät ensisijaisena tehtävänään järjestää muille ihmisille toimintaa."

Nouwen kysyy hyvin epämuodikkaan kysymyksen: Seurakunnallista  toimintaa suunniteltaessa ei pidä kysyä, miten ihmiset olisi pidettävä toiminnassa, vaan miten heidät varjeltaisiin liialta toiminnalta, joka estää heitä kuulemasta Jumalan ääntä, joka puhuu hiljaisuudessa.

Hiljaisuus ei ole pelkkää vaitioloa, vaan rakastavaa läsnäoloa.

[lähde: Henri J.M. Nouwen: Sydämen tie. Suom. Matti Sidoroff. Kirjaneliö 1995]