Matt. 27:45–56 (pitkäperj. evankeliumi)

 Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?

Nämä sanat ovat pitkäperjantain evankeliumissa kaikkein järkyttävimmät. ne ovat myös suuren lohdutuksen lähde: kenties suurimman mitä kuvitella saattaa.

"Eeli, eeli, lama sabaktani." Kun Jeesus lausui nämä sanat ristinpuulla, kuulijat ymmärsivät ne välittömästi väärin. "Hän huutaa Eliaa!" "Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen." Ne jotka kuulivat nämä sanat, eivät niitä ymmärtäneet - ei sinne päinkään.

Kristityt ovat sittemmin ymmärtäneet, mihin nämä Jeesuksen sanat viittasivat. Kyseessä on suora lainaus psalmista 22. Ristinpuulla riippuessaan Jeesus siis osoitti, miten hänen kärsimyksensä on ennustettu jo Daavidin psalmeissa. Tuosta psalmista onkin tullut hiljaisen viikon teksti. Sitä luetaan kiirastorstain messun lopuksi ja lauletaan pitkäperjantain jumalanpalveluksessa. Jotenkin toisaalta tuntuu vieraalta ajatus, että Jeesus olisi ristillä pitänyt jonkinlaista raamattutietokilpailua. Se tekisi hänen kärsimyksestään jonkinlaista näytöstä, jossa hän hallitsee tilnnetta ja tietää miten tässä käy. Miten hänen kärsimyksensä silloin lohduttaisi minua, jonka ahdistus on juuri siinä, että en tiedä, miten minun käy?

Kriittinen raamatuntutkimus, jonka mukaan evankeliumit ovat kristittyjen jälkiviisaita sepitteitä, tulkitsee Jeesuksen sanat omalla tavallaan. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit", sanoi Jeesus. Se tarkoittaa: tähän hetkeen asti Jeesus oli odottanut, että Jumalan valtakunta todella tulee, että Isä lähettää enkelinsä pelastamaan Poikansa. Nyt hän tajuaa: kuolema tulee - ei enkeleitä, ei pelastusta. Kaikki on lopussa. Jeesus Nasaretilaisen tarina päättyi näihin sanoihin. Se tarina, joka kertoo Ylösnousseesta Kristuksesta, on sitten toinen juttu.

Yhtä kaikki, kristillinen kirkko on tallettanut nämä Jeesuksen sanat ja muistelee niitä, vaikka niitä onkin vaikea ymmärtää. Miten Jumalan ainoa Poika, joka Nikean uskontunnustuksen mukaan on samaa olemusta kuin Isä, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, voi olla Jumalan hylkäämä? Tarkoittiko Jeesus todella sitä mitä hän sanoi?

"Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Näihin sanoihin monen on helppo samastua. Oman elämän ahdistuksessa ja pimeydessä ne tuntuvat tosilta. Ne pukevat sanoiksi oman sisimmän syvimmät tunnot. Ne eivät vaadi uskomaan mitään sellaista, jota en jaksa uskoa. Kun en näe mitään muuta, voin lohduttautua sillä, että Jumalan Poika on lausunut nämä sanat syvimmän tuskansa keskellä. Siksi minunkaan ei tarvitse häpeillä niitä.

Ehkä toiset ihmiset eivät ymmärrä minun tuskaani. Ehkä he eivät voikaan ymmärtää. Mutta Jeesus ymmärtää. Hän on ollut Jumalan hylkäämä. Niin, hän todella tarkoitti sitä mitä hän sanoi! Hän oli Jumalan hylkäämä ristinpuulla. Hän ,oka oli iankaikkisuudesta samaa olemusta Isän kanssa, oli Jumalan hylkäämä, ettei meidän kenenkään tarvitsisi enää olla sitä! Tämä on kristinuskon sietämätön, mutta vapauttava väite. "Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha. Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet." (Jes. 53:5)

Kun siis tunnet olevasi kaukana Jumalasta, kun ajatus Jumalasta on enemmän ahdistava kuin lohduttava, kun ajattelet ettet voi enää uskoa Jumalaan, kun sydämeesi tulevat vain sanat "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut", muista, että se on Jeesuksen repliikki. Hän kulki Jumalan hylkäämisen läpi, ettei sinua hylättäisi koskaan. 

Jes. 53 (Pitkäperj, 1.lk)

"Jos Kristus olisi vain kärsinyt ruumiillisen kuoleman, se ei vielä olisi hyödyttänyt mitään. Asettaakseen itsensä meidän ja Jumalan vihan väliin, ja sovittaakseen hänen vanhurskaan tuomionsa, hänen oli välttämätöntä tuntea Jumalan rangaistuksen paino. Siitä johtuen hänen tuli ikään kuin tuntea itsessään helvetin voima ja iankaikkisen kuoleman kauhut. Profeetta sanoi: 'hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha', ja 'meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet' sekä 'hän otti taakakseen meidän sairautemme.' Nämä ilmaukset osoittavat, että hän otti omakseen - niin kuin syyllisten ja tuomionalaisten takaaja tai puolustaja - kaikki rangaistukset ja maksoi kaiken velan, mikä olisi heille kuulunut, sillä erotuksella, etteivät kuoleman tuskat voineet pitää häntä vallassaan.
Näin ollen ei ole mitenkään väärin sanoa, että hän kärsi sen kuoleman, jonka vihainen Jumala määräsi ihmisille. On naurettavaa väittää, että näin sanoen sotketaan asioiden järjestys: siis että tapahtuma, joka edeltää hautaamista, kerrotaan sen jälkeen. Kerrottuaan näet, mitä Kristus kärsi ihmisten edessä, uskontunnustus asianmukaisesti kertoo sen näkymttämän ja käsittämättömän tuomion, jonka hän karsi Jumalan edessä, opettaakseen meille, että meidän lunastuksemme hinnaksi ei ole annettu pelkästään Kristuksen ruumis, vaan että oli vielä parempi ja suurempi uhri - se, että hän kantoi sielussaan tuomitun ja tuhotun ihmisen tuskan."
Calvin: Institutio, II, 16,10

Fil.2:7 (Palmusunn. 1.vsk. 2.lk)

Hän tyhjensi itsensä (vanha käännös)

"Kristus riippui ristillä itsensä alentaneena ja tyhjentäneenä, hän, joka majesteetillaan pimentää taivaan, saa maan järkkymään, temppelin esiripun repeämään ja kalliot halkeamaan. Alennustilassaan hän näki nälkää ja janoa, vaikka hän majesteetissaan ruokki - ei vain viittätuhatta erämaassa, vaan - lampaat ja härät, kaikki kedon eläimet, taivaan linnut ja merten kalat.  Alentaessaan itsensä hän kohtasi kuoleman, vaikka hän majesteetissaan antaa kaikille elämän. Hän tuli tyhjentäessään itsensä vihollistensa kiinniottamaksi, vaikka majesteettinsa voimalla hän ei ainoastaan parantanut Malkuksen korvaa, vaan palautti kaikille sairaille (niille joiden elämä ei vielä ollut tullut loppuunsa) elämän kaikkialla. Hän kuoli ristillä nöyryyttämisensä mukaisesti. Ja kuitenkin hän ylläpitää majesteetissaan kaikkien elävien elämän. Hän makasi kuolleena haudassa, kun hän tyhjensi itsensä, vaikka hän majesteetissaan hallitsee elävänä taivasta ja maata."
(Johannes Brenz: De maiestate Domini nostri. Frankfurt 1562.)

Ps. 84:6–10, 13 (4. paastonajan sunn, psalmi)

 

Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.

Jumalan antama voima liitetään välittömästi kaipaukseen. Ihmisen kaipaus kertoo siitä, kuka hän on. Et ole se, mihin olet langennut, et ole se mitä häpeät. Olet se, mitä kohti koko sydämesi kaipaus suuntautuu.

  Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde,ja sade antaa heille siunauksensa.

Vanha käännös puhuu kyynellaaksosta, jonne puhkeaa kaivo. בָּכָה voi tarkoittaa kyyneliä tai balsamipuuta, tai ihan vain laaksoa jota kutsutaan jostain syystä sillä nimellä. Lohduttava ajatus on ”kyynellaakso” jonka kautta ihminen joutuu kulkemaan. Sinne ei missään nimessä haluaisi joutua, mutta se kätkee kuitenkin sisäänsä yllättävän siunauksen. Sade, josta puhutaan, on sadonkorjuun jälkeinen ensimmäinen sade syksyllä. Biblia 1776 sanoo ”opettajat monella siunauksella kaunistetaan.”

Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa,ja he saapuvat Siioniin Jumalan eteen.

”He käyvät voimasta voimaan”. ”Jumalien Jumala nähdään Siionissa”.

Jumala, Herra Sebaot, kuule rukoukseni, älä ummista korviasi, Jaakobin Jumala! Jumala, meidän kilpemme, katso voideltusi puoleen! Autuas se, joka turvaa sinuun, Herra Sebaot!

Voideltu on khristos, jonka kristitty ymmärtää tietysti Kristukseksi. Alun perin tässä on voitu viitata kuninkaaseen tai ylipappiin. Kristukseen vetoaminen rukouksessa tarkoittaa sitä, että pyydämme Jumalaa katsomaan häneen, joka on täydellinen, eikä meidän synteihimme.

1.Joh.5:18 (3.paastonajan sunn, 3.vsk.2.lk)

 Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä 

Bernhard Clairvauxlainen selittää tätä kohtaa näin:

Kun [Jumala] jättää heidän virheensä huomiotta ja palkitsee heidän hyvät tekonsa, hän ihmeellisellä tavalla kääntää heidän edukseen niin hyvän kuin pahankin. Vain se on autuas, "jolle Jumala ei lue viaksi hänen syntejään". Eikä ole ketään synnitöntä, ei yhden yhtäkään. "Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta". Mutta: "kuka voi syyttää Jumalan valittuja?" Muuta takuuta vanhurskaudesta en pyydä, jos hän, jota olen loukannut, on minun puolellani.

Jos hän päättää, ettei syntiä lueta minulle, on kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jumalan vanhurskaus on sitä, ettei tehdä syntiä. Ihmisen vanhurskaus on sitä, että Jumala antaa anteeksi. Kun tämän ymmärsin, tajusin näiden sanojen merkityksen: "Tiedämme, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä taivaallinen syntymä varjelee hänet." Taivaallinen syntymä on se ikuinen ennalta määrääminen, jolla Jumala rakasti valittujaan ja siunasi heitä hengellisillä siunauksilla rakkaassa Pojassaan ennen maailman luomista. Näin he ilmestyisivät hänen eteensä hänen pyhässä paikassaan, näkisivät hänen voimansa ja kirkkautensa ja tulisivat osallisiksi perinnöstä yhdessä Pojan kanssa, jonka kaltaisiksi heidän tulisi tulla.

Ajattelen heistä, että he ovat niin kuin eivät olisi koskaan syntiä tehneet, sillä ajassa tehty synti ei ilmesty ikuisuudessa. Isän rakkaus näet peittää syntien paljouden. "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." Näin sanoessani tunnen äkkiä niin suurta luottamusta ja sellaista iloa, että se ylittää sen pelon jota koin tuossa toisessa näyssä, pelottavassa paikassa. Ajattelen itsekin kuuluvani tuohon autuaaseen joukkoon. Kunpa tuo hetki kestäisi pidempään! Käy luonani usein, Herra, pelastuksesi kanssa! 

(Sermo in Canticum canticorum XXIII,15)