Jaak. 2:13 (7. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

"Joka ei toista armahda, saa itse armottoman tuomion, mutta joka armahtaa, saa tuomiosta riemuvoiton."

Jaakobin kirje, jota Luther väheksyi, on Vuorisaarnan Jeesuksen kanssa samoilla linjoilla: "Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan." (Matt. 7:2).
Tämän jakeen muotoilu vihjaa siihen, että tuomitseminen saa aikaan tuomion, mutta armahtaminen on murtautumista ulos tuomion kehästä. Sanat katakaukhatai eleos kriseos on tarkkaan ottaen "armahtavaisuus ylpeilee tuomiota vastaan." Gyllenberg tulkitsee, että laupeus ei välitä tuomiosta eikä pelkää sitä.
Armahtaminen on luovaa toimintaa. Rankaiseminen ja tuomitseminen jää aina tapahtuneen teon vangiksi. Armahtavaisuus suostuu elämään siitä huolimatta. Myönnän, että minun on helppo pyöritellä asiaa näin, kun minua ei ole ryöstetty eikä häväisty. Ei se kuitenkaan tee muuksi sitä, että armahtavaisuus on ainoa tie eteenpäin niin yksilöiden, valtioiden kuin kirkkojenkin kesken.
Erityisen mukava on löytää tällainen hillitön armon puolustus Jaakobin kirjeestä, jossa on muuten vahva uskovaismoraalin paatos.

Room 14: 7 (5. su helluntaista, 1. vsk 2. lk)

 Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten.

Kristus on valo, joka saa ihmiset näkemään asiat täyteydessään. Sellaisen valon täsmällinen ja tarkoituksellinen vaikutus on nähdä Kristus kaikkialla muualla. Se on ainoa määrittelyni aidolle kristitylle. Kypsä kristitty näkee Kristuksen kaikessa ja kaikissa. Tämä on määrittely, joka ei koskaan petä sinua, joka aina vaatii sinulta enemmän, eikä se anna sinulle mitään syytä taistella vastaan, sulkea pois tai torjua ketään.

Eikö olekin ironista? Kristityn elämän tarkoitus ei ole erottua jumalattomista, vaan pysyä lujasti solidaarisena kaikkien ja kaiken muun kanssa. Tämä on inkarnaation täysi, lopullinen ja tarkoituksellinen vaikutus - lopullisena symbolinaan risti, joka on Jumalan suuri solidaarisuuden ilmaus tuomion sijasta. Epäilemättä Jeesus oli tämän näkötavan täydellinen esimerkki ja siirsi sen jäljellä olevaan historiaan. Juuri näin meidän tulee seurata Kristusta, hyvää juutalaista miestä, joka näki ja kutsui pakanoissa esiin jumalallisen kuten hän teki syyrialais-foinikialaiselle naiseelle ja Rooman sadanpäämiehille, jotka seurasivat häntä. Samoin hän teki juutalaisille veronkantajille, jotka tekivät yhteistyötä keisarikunnan kanssa, kiihkoilijoille, jotka vastustivat sitä, kaikenlaisille syntisille, eunukeille, pakanallisille astrologeille ja kaikille niille, jotka olivat "lain ulkopuolella". Jeesuksella ei ollut mitään vaikeuksia toisenlaisuuden kanssa. Tosiasiassa nämä "kadotetut lampaat" huomasivat, etteivät he olleet hänelle lainkaan kadotettuja, ja heillä oli tapana tulla hänen parhaiksi seuraajikseen.

(Richard Rohr: Universaali Kristus. Basam Books 2021. s.38.)

Tuhlaajapojasta (4. su helluntaista. 2. vsk ev)

Anteeksiantamus on ehdotonta - tai sitten se ei ole anteeksiantamusta. Anteeksiantamuksella on "siitä huolimatta"- luonne, vaikka hurskaat ihmiset antavat sille "koska"- luonteen. Syntiset eivät kuitenkaan pysty siihen. He eivät voi muuttaa Jumalan "siitä huolimatta"- sanaa ihmisen "koska"- sanaksi. He eivät pysty osoittamaan sellaisia tosiasioita, joiden perusteella he saisivat anteeksi.

Jumalan anteeksiantamus on edellytyksetöntä. Ihmisessä ei ole mitään ominaisuutta, joka tekisi hänestä anteeksiannon arvoisen. Jos anteeksiantamus olisi ehdollista, ihmisestä riippuvaista, kukaan ei voisi olla hyväksytty eikä kukaan voisi hyväksyä itseään. Me tiedämme, että tämä on meidän tilanteemme, mutta inhoamme sen tunnustamista.

Tämä on liian suuri lahja ja liian nöyryyttävä tuomio. Me haluamme saada aikaan jotain. Ja jos olemme oppineet, että emme voi saada aikaan mitään positiivista, yritämme edes tuottaa jotain negatiivista - itsesyytöksen tai itsensä hylkäämisen tuskan. Sitten luemme kertomuksen Tuhlaajapojasta tai syntisestä naisesta fariseuksen huoneessa, ikään kuin ne opettaisivat, että nämä syntiset saivat anteeksi sen tähden, että he nöyryyttivät itsensä ja tunnustivat että heitä ei voi hyväksyä, tai koska he kärsivät synninhädästään ja heidät katsottiin siksi anteeksiantamuksen arvoisiksi.

Mutta niin ymmärrämme kertomuksen väärin - ja vielä vaarallisella tavalla. Jos tie sovintoon Jumalan kanssa olisi tuollainen, meidän pitäisi tuottaa itsestämme arvottomuuden tunne, itsensä hylkäämisen, syyllisyyden, ahdistuksen ja epätoivon tuska. On monia kristittyjä, jotka yrittävät tätä näyttääkseen Jumalalle ja itselleen, että he ansaitsevat tulla hyväksytyiksi. He suorittavat itsensä rankaisemisen tunnetehtävän ymmärrettyään, etteivät heidät muut hyvät työnsä auta heitä. Mutta emotionaalisetkaan suoritukset eivät auta.

Jumalan anteeksiantamus on riippumatonta siitä, mitä me teemme, jopa itsesyytöksistä ja itsensä alentamisesta. Jollei niin olisi, emme voisi koskaan olla varmoja siitä. että itseinhomme on riittävän syvää saadaksemme anteeksi. Anteeksiantamus luo katumusta, sitä tarkoittavat sanat: "Hän rakasti paljon, sillä hän sai paljon anteeksi." Tämä on niiden kokemus, jotka ovat saaneet anteeksi.

(Paul Tillich: The New Being, s.8-9)

Ps 18:16-20,26-29 (3. su helluntaista. psalmi)

"Korkeudestaan hän ojensi kätensä ja tarttui minuun, hän veti minut ylös syvistä vesistä"

Syvissä vesissä huudetaan: "Pelasta minut Jumala! Vesi on noussut kaulaani saakka. Olen vajonnut pohjattomaan liejuun, jalkani ei tavoita lujaa maata. Olen joutunut vetten syvyyksiin. Pyörre tempaa minut mukaansa." (Ps.69:2-3) Jälkeenpäin voi todeta: "Vuorten pohjiin minä painuin, vajosin syvyyksien maahan, sen salvat sulkeutuivat takanani ainiaaksi. Mutta sinä, Herra, minun jumalani, nostit minut elävänä ylös haudasta." (Joona 2:7)

"Hän vapautti minut vihollisteni väkevistä käsistä, vihamiehistäni, jotka olivat minua väkevämmät. He kävivät kimppuuni onnettomuuteni hetkellä, mutta minun tuekseni tuli Herra."

Kaikin tavoin käy ilmi, että viholliseni, olivatpa ne sitten lihaa ja verta, henkivaltoja tai vastoinkäymisiä, oman lihan heikkous tms. ovat minulle tyystin ylivoimaisia. Avuttomuus on totaalista.

"Hän avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen, sillä hän oli mieltynyt minuun."

Hän vei minut avaralle (latitudo, vrt. Ef. 3:18) "Olla mieltynyt" (chafaz) tulkitaan seuraavassa jakeessa kuninkaan oman moitteettomuuden valossa, mutta suuri linja on kuitenkin se, että Jumala rakastaa ketä rakastaa, minkään muun kuin oman rakkautensa motivoimana.

"Sinä Herra sytytät minun lamppuni, sinä Jumala tuot pimeyteeni valon."

Järkeni valo, Henkeni valo, rakkauteni ja uskoni on Jumalan tekoa. Ja silloin kun ne ovat pimeinä, Jumala tulee itse ja valaisee pimeäni. "Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa." (Fil. 2:13)

Matt. 13: 44-46 (2 su helluntaista. 2 vsk ev, v)

AARRE JA HELMI

John Dominic Crossan ajattelee, että vertaus oli alun perin tällaisessa muodossa:
Jumalan valtakunta on tällainen: Mies löysi aarteen jonkun toisen pellosta, peitti sen, myi kaiken ja osti sen pellon. (Mutta miten valtakunta on sellainen?)

Crossan kiinnittää huomion vertauksen eettiseen ristiriitaan. Jos löytäjä saa pitää, miksi hän osti pellon? Jos se kuuluu omistajalle, miksei siitä kerrottu hänelle? Tuomaan evankeliumi kertoo aarteesta niin, että ei sen koommin pellon omistaja kuin hänen poikansakaan tiedä pellossa olevasta aarteesta. Vasta kun poika myy pellon, ostaja löytää aarteen alkaessaan kyntää sitä (Tuom. ev. log. 109).

Helmi-vertaus korostaa toiminnan irrationaalisuutta: miten ihmeessä helmikauppiaan kannattaisi myydä pois kaikki (muut helmet) hankkiakseen yhden - vaikka kuinka arvokkaan? Crossan kysyy, onko tässä tarkoitus ylistää valtakuntaan tarttumisen rohkeutta vai osoittaa sen mahdottomuutta? Tuom ev. 8 kertoo aarre ja helmi-vertauksen hengessä kalastajasta, joka heittää muut kalat pois ja pitää vain suurimman.

Entä jos Jumala onkin se mies joka ostaa pellon ja helmen? Jos sinä oletkin se helmi, jonka vuoksi hän antaa kaiken ja tyhjentää itsensä! Silloin pellon epäselvät omistussuhteet tulevat ymmärrettäviksi. Saatana pitää sinua kuin omanaan, vaikka hänellä ei ole sellaista oikeutta.