Room. 8:31-39 (Helatorstai, 3.vsk, 2.lk)

Roomalaiskirjeen toisessa osassa (luvut 5-8) Paavali on ottanut asiakseen näyttää, mitä sisältyy siihen että se joka uskoo Kristukseen "on elävä." Hän on osoittanut, että olemme Kristuksessa vapaita kaikista turmiovalloista, jotka pitivät vanhaa ihmiskuntaa orjuudessaan. Hän on näyttänyt, miten nmä vallat - yksi toisensa jälkeen - ovat menettäneet herruutensa, kunnes hän 8. luvussa mainitsee "vihollisista viimeisen" eli kuoleman. Sen kukistumisen myötä elämä on ilmestynyt koko voimassaan: "vanhurskas on elävä uskosta". Elämä on hänelle annettu Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.

Nyt Paavali on esityksensä lopussa ja voi tiivistää tuloksensa. Jos hän on ensin käsitellyt kutakin kysymystä erikseen ja diskursiivisesti, hän voi nyt koota kaiken kokonaisnäkemykseksi kaikesta siitä, mitä meille on Kristuksessa lahjoitettu. Paavali antaa siis aivan kaiken soida riemulaulua Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, joka on valmistanut niin valtavan voiton meille.
"Mitä me voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?" Sen, että on yllin kyllin sellaisia voimia, jotka mielellään olisivat kristittyä vastaan, Paavali on edelle perusteellisesti osoittanut. Niin kuin myös sen, että nuo voimat eivät mahda mitään, vaan niiden täytyy, niin kuin kaiken muunkin, vaikuttaa kristityn parhaaksi. Syynä on se, että Jumala on meidän puolellamme. Se että Jumala on meidän puolellamme ei tarkoita pelkästään sitä, että hänellä on armollinen mieli meitä kohtaan. Se tarkoittaa myös - ja ennen kaikkea - että hän toimii meidän puolestamme. Jumala on toiminut meidän eduksemme, kun hän antoi oman Poikansa meidän puolestamme. Se on rakkautta teossa ja totuudessa. Nyt Paavali voi lisätä:"Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?" Kristuksen kanssa meille on annettu kaikki. On pantava merkille, miten Paavali puhuu tässä universaalisin ilmauksin, sanoilla jotka sulkevat pois kaikki rajoitukset. Mikään kadotustuomio ei kohtaa niitä jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, mikään mahti ei voi olla meitä vastaan, kukaan ei voi syyttää meitä, mikään ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta. Kaikki on meille annettu Kristuksen kautta, kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, kaikessa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.

Paavali kysyy edelleen: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja?" Jumalan valittujen syyttäminen on mieletön hanke. Se joka niin tekee, taistelee itseään Jumalaa vastaan. Hän ei nouse meitä vastaan, vaan Jumalan ikuista säätämystä vastaan. "Jumala on se, joka vanhurskauttaa", ja jos Jumala ryhtyy toteuttamaan ikuista päätöstään - kuka voi häntä estää? Valtava turvallisuus on siinä, että kaikella mitä kristitylle tässä maailmassa tapahtuu, on perustansa Jumalan ikuisessa valinnassa.

Vielä yksi kysymys: "Kuka voi tuomita kadotukseen?" Eihän ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Kaikki mitä Kristus on tehnyt, tähtäsi juuri meidän vapauttamiseemme kadotustuomiosta. Siihen tähtäsi hänen kuolemansa - ja vielä enemmän hänen ylösnousemisensa (5:10). Ja sama Kristus, joka maanpäällisen elämänsä aikana astui sijaamme ja kulki puolestamme, sama Kristus joka kantoi syntimme ja seisoi kirouksemme alla, astuu esiin puolestamme Jumalan luona: "Hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme" [ruots. manar gott för oss]

Vihonviimeinen kysymys: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka?" Vielä kerran Paavali palaa ajatukseen "tämän ajan kärsimyksistä" Sen sijaan että ne voisivat erottaa meitä Kristuksen yhteydestä asia on niin, että tuo yhteys tulee ilmi juuri kärsimyksissä. Kristittyhän on yhdistetty Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman osallisuuteen. Siksi Paavali voi soveltaa kristittyyn psalmin sanaa: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa jne" (Ps. 44:23) Jos se on kärsimystä "Kristuksen tähden" tai "Kristuksen kanssa", se voi vain lisätä meidän yhteenkuuluvuuttamme hänen kanssaan.

Kaikessa epävarmuudessa, joka tätä maallista elämää leimaa, on kuitenkin jotain, joka on ehdottoman varmaa ja luotettavaa, nimittäin Jumalan valinta ja Kristuksen rakkaus. Nämä molemmat ovat yhtä ikuisia ja järkähtämättömiä. Roomalaiskirjeen toisessa osassa Paavali on puhunut paljon niistä voimista, jotka hallitsevat tässä maailmassa, ja siitä miten kristitty on niistä vapaa. Kun hän nyt lopuksi luo vielä katseensa näihin voimiin, hän tekee sen vain korostaakseen sitä, miten suuren riemuvoiton näistä voimista Jumala on valmistanut meille Kristuksen kautta. Kun kuolema, "vihollisista viimeinen" on kukistettu, turmiovaltojen valtakausi on lopullisesti ohi. Nyt eivät mitkään voimat eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eikä ylipäätään mikään luotu, oli se sitten mitä hyvänsä, voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
"Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" - näihin sanoihin päättyy 8- luku, niin kuin kolme edeltävääkin lukua. Koska hän on tullut Herraksemme, ovat muut herruudet kadottaneet mahtinsa. "Hänessä" on Elämä, uuden aikakauden Elämä, ikuinen Elämä meille annettu.

(Anders Nygrén: Romarbrevet)

Luuk. 2 (joulu, evankeliumi)

 Mark Levengoodin joulusaarna

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra."

Täällä minä olen, Betlehemissä, mutta en minä mitään enkeleitä näe, en paimenia enkä varsinkaan suurta iloa. On vain suuri pelko.

Koko kaupunki on autiona, tätä kaikkea kiertää korkea muuri, ja Betlehemistäkin on tullut tämän iänikuisen konfliktin näyttämö.

Olen täällä Unicefin mukana ja vierailen projektissa, jossa palestiinalaislapset työstävät traumaattisia kokemuksiaan piirtämällä ja kertomalla. Talo on paimenten niityllä, ja sinne on kokoontunut viisitoista lasta. Kierrän juttelemassa lapsille, jotka ovat hirveän ujoja ja hirveän uteliaita. Yksi tyttö, jonka veli tapettiin keväällä, on piirtänyt kuvan happy placestaan, onnellisesta paikastaan, jonne hän voi vetäytyäö kun elämä muurien sisällä käy liian raskaaksi. Hän esittelee ja kertoo, tässä on talo, ja tässä on puutarha jossa hän leikkii ystäviensä kanssa. Hänen silmänsä alkavat säihkyä, ja hän tuo kovasti mieleen oman tyttäreni. "Tässä on keinu, ja tämä on sateenkaari!"

"Missä päin maailmaa sinun onnellinen paikkasi on?" minä kysyn. Ja jokin hänessä sammuu jälleen ja muuttuu jotenkin mykäksi ja ilmeettömäksi. "Missä tahansa", hän vastaa, "missä tahansa muualla kuin täällä."

Oppitunti on selvästikin menossa väärään suuntaan, opettaja kiiruhtaa paikalle ja minä astun ulos puutarhaan. Projektipäällikkö kysyy, haluanko nähdä luolan, jossa enkelit vierailivat paimenten luona, ja me kävelemme poppeleiden reunustamaa kujaa kohti rinnettä, jolta on näkymä Betlehemiin. Luola on iso ja avara, siellä oli tilaa sekä paimenille että heidän laumalleen. Oikeastaan se on aika hieno luola, sen seinät ovat sileät ja keskellä on kaunis pylväs, jota ei kylläkään tainnut olla siellä paimenten aikaan.

"Ajatella, että paimenet saivat tavata oikean enkelin", mninä sanon. "Niin", projektipäällikkö selventää, "nämä olivat siis protestanttiset paimenet. Katolisten paimenten luola on lähempänä kaupunkia."

"Luolia on siis kaksi?" minä kysyn. "Kolme", nainen sanoo, "kopteillakin on oma luola, jossa heidän enkelinsä vieraili."

"Johan nyt", minä sanon, "Betlehemissä onkin sinä jouluna täytynyt käydä kova lehahtelu, jos enkelin piti vierailla kaikissa mahdollisissa luolissa."

Projektipäällikkö kohauttaa harteitaan, hän ei taida ymmärtää. Tai ehkei se ollut hänestä hauskaa. Mien lohdutonta kaikki on. Luolan suulta näen muurin, se kaartuu korkeana ja uhkaavana vanhojen katujen ja kujien ympärillä. Minusta enkelit ja paimenet ovat jännittäviä, mutta oikeastaan ajattelen Jumalan syntyvän ihmisten välillä. Miten hän voisi syntyä, kun on näin paljon muureja?

Niin, enkelit ovat jättäneet Betlehemin taakseen ja pian olen minäkin. Unicefin auto on käynnistänyt moottorin. Menen takaisin talolle. Lapset ovat lopettamassa. Onnellista paikkaansa piirtänyt tyttö on tehnyt ennen- ja jälkeen- kuvat siitä, millaista oli ennen tätä kurssia ja millaista on nyt.

Ennen- kuvassa hän itkee kädessään kuva kuolleesta veljestään. Jälkeen- kuvassa hän nauraa kädessään kuva kuolleesta veljestään. "Hän on edistynyt", projektipäällikkö sanoo, "nyt hän puhuu taas ja käy koulua." Hän silittää hentoa olkapäätä, ja tyttö nostaa katseensa ja hymyilee naiselle, nopean mutta aidon hymyn.

Ja minä tajuan, että muurien sisäpuolellakin voimme auttaa toinen toisiamme. Jumala voi syntyä jopa tänne Betlehemiin, vielä tänäänkin. Jos yritämme johdattaa toisiamme ohi suuren pelon kohti suurta iloa, ehkä enkeli tulee takaisin.

(Mark Levengood: Vasten auringon siltaa. Suom. Maija Kauhanen. Kustantamo S&S. 2015, 91-94)

Jes 54: 7-10 (3. su pääsiäisestä, 2. vsk 1.lk)

Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen sinut takaisin. Vain tuokioksi, vihani vimmassa, minä käänsin kasvoni sinusta pois, mutta minä armahdan sinua, minun uskollisuuteni on ikuinen, sanoo Herra, sinun lunastajasi.

Jumalan hylkäämäksi tuleminen on kammottava kokemus, jonka Jumalan Poika yksin on kokenut pohjiaan myöten. Kokemus Jumalan vihasta on todellinen, mutta perimmäinen totuus - sanoo Jumala - on se, että Jumalan viha on ohimenevää, mutta hänen uskollisuutensa ja rakkautensa on ikuinen. "Lunastaja", ga'al, on se joka päästää kansansa Egyptin orjuudesta.

"On merkillepantavaa, että tekstissä, joka puhuu lähinnä patriarkaalisen avioliittokäsityksen kategorioilla, jää auki, kuka on hylännyt kenet ja miksi. Selvästikin leikitellään sanan 'azav "hylätä, päästää" merkityksellä.  Ei mainita vain miehisiä hyveitä, vaan kyseessä on berahamim gedolim, "suuret lempeyteni", armahtaminen (raham) jolla on myös merkitys "kohtu". Jumalan voima on peräisin hänen armahtavaisuudestaan." (Klaus Baltzer: Deutero-Jesaja. Kommentar zum Alten Testament. 1999) 

Minä vannon niin kuin Nooan päivinä. Silloin minä vannoin, etteivät Nooan ajan vedet enää koskaan tulvisi maan yli, ja nyt minä vannon, etten enää sinuun vihastu enkä sinua soimaa.

Kirjaimellisesti: "Tämä on niin kuin Nooan vedet." Viitaus Jumalan lupaukseen 1. Moos 8: "Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein. Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu,  ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö."

Vedenpaisumuksen jälkeinen sateenkaari oli Lutherin mukaan sakramentaalinen merkki Jumalan uskollisuudesta. 

Pienestä ihmisestä tietysti näyttää usein siltä että historian tapahtumien valossa Jumalan uskollisuus on vähän niin ja näin. Jumala lupasi uskollisuuttaan jo Nooalle, vieläpä mainiten tietävänsä, että ei ihmiseltä voi kovin kummoista uskollisuutta vastineeksi odottaa. Silti Israelia kohtasi tuho. Nyt hän lupaa, ettei hän enää Israelia hylkää. Myöhempi historia puhuu toista. Hyvä uutinen on se, että tämän saa sanoa Jumalalle päin naamaa (Ps 89 esittää tämän väitteen suorasukaisesti). Ihan kaikkein perimmäinen totuus on silti tämä, vakuuttaa Jumala:

Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.

Vuoret ja kukkulat ovat niin ikuisia kuin ihmisen mieli saattaa kuvitella. Nekin saattavat sortua ja väistyä, mutta Jumalan armo ei lakkaa olemasta voimassa. Uskonnollinen vakaumuksesi saattaa olla luja kuin vuori. Se voi siitä huolimatta sortua. Hengellinen näkysi on turvallinen kukkula. Sekin joutaa mennä. Jumalan rakkaus ja uskollisuus ei ole sidottu siihen. Meidän vuoriemme pitääkin sortua, erityisesti niiden, joita luulemme Jumalaksi.

"Peräänantamaton ajattelutapa estää tehokkaasti Jumalaa ilmaisemasta meille mitään. Jos olemme mielessämme täysin varmoja jostakin opinkappaleesta, niin Jumala ei enää valaise meille kyseistä asiaa. Me jäämme ilman Hänen valoaan", kirjoittaa Oswald Chambers ja jatkaa: "Kun olemme varmoja siitä, millä tavalla Jumala tulee toimimaan, niin Hän ei enää koskaan toimi sillä tavalla."

Joh 17:11-17 (3. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

Maailmassa - ei maailmasta

"Pidä kaikki aistisi kurissa äläkä antaudu sopimattoman ilon valtaan", opettaa Tuomas Kempiläinen kirjassaan "Kristuksen seuraamisesta". Tuo kristikunnan klassikko opettaa mitä tarkoittaa, että kristitty elää maailmassa mutta ei ole maailmasta (kuten vanha käännös suorasukaisesti kääntää sanat ek tou kosmou). Kehottaessaan mietiskelemään kuolemaa Tuomas tekee sen niin kaunopuheisesti, että se on suorastaan ristiriitaista. Jos on tarkoitus sanoa vain, että tämän elämän ilot ovat turhia, miksi tehdä se näin runollisesti:
"Tänään ihminen on, huomenna häntä ei näy. Mutta kun on kerran poistunut ihmisten silmistä, väistyy myös pian heidän mielestään. Mitä hyödyttää elää kauan kun niin vähän parannumme? Pitkä ikä ei paranna, mutta usein se kartuttaa syyllisyyttä."
Nietzschen kristinuskon kritiikki tiivistyy siihen, että kristinusko on elämänkielteinen, "Kristinusko oli alusta alkaen olennaisesti ja perusteellisesti elämäninhoa ja elämäänkyllästymistä, joka vain verhoutui, kätkeytyi tai pynttäytyi uskoksi 'toiseen' tai 'parempaan' elämään" (Tragedian synty, s.20) Tämän näkemyksen tueksi ei ole vaikeaa löytää todistusaineistoa kristillisen teologian historiasta. Kuitenkin Tuomas Kempiläinenkin opettaa: "Jos sydämesi olisi vilpitön, koko luomakunta olisi elämän kuvastin ja pyhän opin kirja. Ei ole niin pientä eikä mitätöntä luotua, joka ei havainnollistaisi Jumalan hyvyyttä. Jos olisit sisäisesti hyvä ja puhdas, näkisit ja ymmärtäisit hyvin kaiken ilman esteitä. Puhdas sydän näkee läpi taivaan ja helvetin." (Kristuksen seuraamisesta, II, 4, 1-2)
Siksi on oikein vastata Nietzschelle Niilo Tuomenoksan sanoin: "Kristinusko ei ole elämän kieltämistä, vaan sen iankaikkisuuteen ulottuvaa myöntämistä." Maailmallisuus, jota Jumala moittii, on sydämessä. Jos mietit, mitä hyötyä on uskostasi, se on läpikotaisin maailmallinen kysymys.

Joh. 21:15–19 (2. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

 Siinä sitä istuttiin Tiberiaanjärven rannalla nuotiolla, kalaa paistellen. Pietarille saattoi tulla mieleen, että missäs minä olen viimeksi istunut nuotiolla. Ai niin...ei puhuta siitä.

Mutta Jeesus kysyi: "Pietari, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" 

Juu, tottakai. Mikäs kysymys tuo on. Selvähän se. Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani."

Jeesus kysyi uudestaan: "Pietari, rakastatko sinä minua?" Pietari mietti, että onko Herralta mennyt ylösnousemuksen tuoksinassa kuulo, kun hän kysyy uudestaan. Kyllä, Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas. Ja Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Joo joo, kaitsen vaikka possuja, kunhan lakkaat kyselemästä.

Mutta kun Jeesus kolmannen kerran kysyi: "Pietari, olenko minä sinulle rakas", Pietari meinasi pillahtaa itkuun. Herra ei usko häntä! Eikä se mikään ihme ole, sillä hän oli kieltänyt tuntevansa Jeesusta, vaikka oli valalla vannonut, että hän ei jätä Herraa - ei vaikka kaikki muut jättäisivät. Silti Pietari ei voinut muuta kuin parkaista: "Herra sinä tiedät kaiken (senkin että petin sinut). Sinä tiedät että olet minulle rakas!"

Ehkä Pietari oivalsi myöhemmin, että Herra antoi hänelle korvaavan kokemuksen. Hän oli kieltänyt kolme kertaa tuntevansa Jeesusta, nyt hän sai sanoa kolme kertaa Jeesukselle kyllä.

Joku on nähnyt Jeesuksen kysymyksissä laskevan trendin, ikään kuin Jeesus laskisi rimaa niin alas, että Pietari epäonnistumisensa jälkeen pystyy sen ylittämään: ensin hän kysyy, rakastaako Pietari häntä enemmän kuin muut. Niinhän Pietari oli uhonnut. Toisella kertaa hän kysyy vain: rakastatko minua? Ei enää "enemmän kuin muut" vaan ylipäänsä. Kolmannella kerralla Jeesus vaihtaa verbin agapaō "rakastaa" verbiin fileō "tykätä". "Pietari, ollaanko kavereita?"

Nollataan epäonnistuminen ja aloitetaan puhtaalta pöydältä