Sananl. 18:21 (13. su helluntaista, 2.vsk 1.lk)

 Kielen varassa on elämä ja kuolema - niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.

Kirjassaan "Sydämen tie" Henri Nouwen kirjoitti:

"Muutamana viime vuosikymmenenä sanojen ryöppy on tulvinut ylitsemme. Minne menemmekin, meitä ympäröivät sanat: on pehmeästi kuiskattuja sanoja, äänekkäästi julistettuja sanoja tai vihaisesti huudettuja sanoja, sanoja lausuttuina, resitoituina tai laulettuina! Erilaiselta kuulostavia, erivärisiä, erimuotoisia sanoja! Kuultavaksi, luettavksi, nähtäviksi tai silmäiltäviksi tarkoitettuja sanoja! Vilkkuvia, hitaasti liikkuavia, tanssivia, hyppelehtiviä tai keinuvia sanoja! Sanoja, sanoja, sanoja! Ne muodostavat lattian, seinät ja katon koko olemassaolollemme."

Nouwen kirjoitti nämä sanat 1980-luvun alussa, jolloin internetistä, sosiaalisesta mediasta ja suoratoistopalveluista ei ollut tietoakaan. Radio, televisio ja joka puolella olevat mainokset riittivät jo antamaan vaikutelman informaatiotulvasta, joka sittemmin on vain moninkertaistunut. Sanojen inflaatiolla on kohtalokkaat seuraukset.

"Kaikella tällä haluan osoittaa, että sanat - omani mukaan lukien - ovat menettäneet luovan voimansa. Sanojen rajaton lisääntyminen on saanut meidät menettämään luottamuksemme niihin ja pannut meidät useimmissa tapauksissa ajattelemaan: 'Nehän ovat vain sanoja.' Opettajat puhuvat oppilailleen vuosien ajan, mutta opiskelijoille jää usein vain tämä tunne: 'Nehän olivat vain sanoja.' Saarnaajat pitävät saarnojaan viikosta toiseen ja vuodesta vuoteen, mutta heidän kuulijansa eivät siitä kummene vaan ajattelevat: 'Nehän ovat vain sanoja.' Poliitikot, liikemiehet, ajatollahit ja paavit pitävät puheita ja antavat lausuntoja sopivalla ja sopimattomalla ajalla, mutta heidän kuulijansa sanovat: 'Nehän ovat vain sanoja...samaa höpötystä kuin ennenkin.'"

Sanat eivät enää toteuta tärkeintä tehtäväänsä, yhteyden luomista. Tämä ei koske pelkästään viihdettä ja markkinointia, vaan mitä suurimmassa määrin pappien ja teologien puheita. Nouwen kutsuu hiljaisuutta sanan kodiksi.

"Useimmiten käytetty perustelu hiljaisuuden puolesta on yksinkertaisesti se, että sanat johtavat syntiin. Puhumattomuus on sen tähden kaikkein selvin tapa välttää syntiä. Näiden asioiden yhteys on ilmaistu selvästi apostoli Jaakobin kirjeessä: 'Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin, Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa.'(Jaak 3:2)¨

"Tämä saattaa kuulostaa liiankin maailmankielteiseltä, mutta myöntäkäämme ainakin, että meille jää usein paha maku suuhun keskustelusta, kylässäkäynnistä tai jostakin kokouksesta. Miten harvoin ovatkaan pitkät puheet osoittautuneet hyviksi ja hedelmällisiksi...Me puhumme ajatuksistamme ja tunteistamme ikään kuin ne kiinnostaisivat kaikkia, mutta miten usein voimme tuntea, että meitä olisi todella ymmärretty? Me puhumme melko paljon Jumalasta ja uskonnosta, mutta miten usein se tuo meille itsellemme tai muille todellista selvyyttä."

"Joskus näyttää, että monet sanamme ilmaisevat enemmänkin epäilystä kuin uskoa. Ikään kuin emme olisi varmoja siitä, että Jumalan Henki voi koskettaa ihmisten sydämiä! Meidän on siis autettava Henkeä ja monilla sanoillamme saatava ihmiset vakuuttuneiksi Jumalan voimasta! Mutta juuri tämä sanoihin verhoutunut epäusko sammuttaa tulen."

Tuli, josta Nouwen puhuu, tarkoittaa Pyhän Hengen elämää meissä. Tämän hiljaisuuden varjelemisesta Diadokhos Fotikelainen käyttää mieleenpainuvaa kuvaa: Jos saunan ovea avataan jatkuvasti, löyly karkaa ulos. Samoin myös sielu, joka on mieltynyt paljoon keskusteluun, päästää Jumalan muiston karkaamaan äänensä oven kautta. 

Todella voimallinen sana versoo hiljaisuudesta ja palaa siihen. Se on totta vain silloin, kun hiljaisuus, josta sana tulee, ei ole pelkkää tyhjyyttä vaan täyteyttä ja läsnäoloa. Se ei ole ihmiselle ominaista hämillisyyttä, häpeästä tai syyllisyydestä nousevaa hiljaisuutta, vaan jumalallista hiljaisuutta, jossa rakkaus asuu. 

"Suurimpia ongelmiamme on se, että tässä lörpöttelyä rakastavassa yhteiskunnassa hiljaisuudesta on tullut hyvin kammottava asia. Useimmille ihmisille hiljaisuus aiheuttaa levottomuutta ja hermostuneisuutta. Monet eivät suinkaan koe hiljaisuutta täyteläisenä ja rikkaana, vaan tyhjänä ja onttona...Yhteiskunnassa, jossa viihteellä ja erilaisilla ajanvietteillä on hyvin tärkeä sija, kirkon sananpalvelijoillakin on kiusaus liittyä niihin, jotka pitävät ensisijaisena tehtävänään järjestää muille ihmisille toimintaa."

Nouwen kysyy hyvin epämuodikkaan kysymyksen: Seurakunnallista  toimintaa suunniteltaessa ei pidä kysyä, miten ihmiset olisi pidettävä toiminnassa, vaan miten heidät varjeltaisiin liialta toiminnalta, joka estää heitä kuulemasta Jumalan ääntä, joka puhuu hiljaisuudessa.

Hiljaisuus ei ole pelkkää vaitioloa, vaan rakastavaa läsnäoloa.

[lähde: Henri J.M. Nouwen: Sydämen tie. Suom. Matti Sidoroff. Kirjaneliö 1995]

Room. 7:14-25 (12. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan.

Johannes Brenz (1499-1570) ajattelee, että on päivänselvää, että tässä puhutaan uudestisyntyneestä kristitystä. Ei jumalaton ihminen koe tällaista ristiriitaa sisällään. Jumalaton ihminen haluaa kyllä olla ulkoisesti hyvä ja kunnollinen, mutta hän ei pyri täydelliseen hyvyyteen, koska hän ei tunne Jumalan vanhurskautta eikä oman syntisyytensä syvyyttä. Kyse ei ole myöskään siitä, ettei uskova ihminen pystyisi tekemään mitään hyvää. Hän voi tehdä paljonkin hyvää, mutta hän tuntee omat alhaiset motiivinsa ja rakkautensa puutteellisuuden.  

    Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. 

Brenzin todistus uskovan ihmisen sisäisestä ristiriidasta saattaa vaikuttaa erikoiselta. Hän ottaa esimerkiksi Daavidin, joka säästi En-Gedin luolassa Saulin hengen (1.Sam.24). Saul vainosi Daavidia ja poikkesi häntä takaa ajaessaan paskalle luolaan, jossa Daavid miehineen piileskeli. Daavid olisi voinut tappaa Saulin, ja siihen hänen miehensä yllyttivät häntä. Daavid leikkasikin palan Saulin viitasta, mutta sai sen jälkeen piston sydämeensä ja ymmärsi, ettei hän voi nostaa kättään Herran voideltua vastaan. Brenz näkee tässä hyvän ja pyhän teon, mutta kuitenkin epätäydellisen: Daavid elätteli hetken koston ajatusta, ennen kuin teki oikein. Jumalan silmissä täydellinen teko on sellainen, johon ei liity edes synnin harkitsemista. Ilmankos Daavid sanoo psalmissa: "Sinun edessäsi ei yksikään ole syytön." (Ps. 143:2)

Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.

Tällä sietämättömällä sisäisellä ristiriidalla on uskovan elämässä sittenkin suuri siunaus. Ensimmäinen on se, että kun ihminen tuntee omaan luontoonsa kätkeytyvän pahuuden, hän ei hauku toisia eikä tuomitse heitä enemmän kuin itseään. He eivät ylpeile, vaan käyttäytyvät nöyrästi, koska tietävät että heidän lihansa on aivan samanlainen kuin muillakin. Vastoinkäymisten ja ahdistuksen kohdatessa he eivät valita eivätkä syytä Jumalaa, sillä he tietävät ansaitsevansa ne kaikki. He haluavat noudattaa Jumalan käskyjä tarkasti, eivätkä kuvittele luonnostaan noudattavansa niitä. Vihdoin he eivät turvaudu omaan hurskauteensa tai voimaansa, vaan antavat itsensä täysin Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka vanhurskaus yksin pysyy ja pelastaa heidät.
"Vanhurskas tekee syntiä kaikissa hyvissä teoissaan" (iustus in omni bono opere peccat), muistelee Brenz skolastista väitelausetta. Se ei tarkoita sitä, ettei hyvää pitäisi tehdä. Hyvää pitää ehdottomasti tehdä, muu olisi järjetöntä. Mutta itsekäs luonto ei lakkaa vaikuttamasta niin kauan kuin täällä olemme.

(Brenz: Werke. Studienausgabe. Teil 2. Schriftauslesungen, 220-226.)

Matt 25: 14-30 (10. su helluntaista, 2.vsk ev)

 Richard Rohr tulkitsee tämän vertauksen Luukkaan (19:11-27) tallentamassa muodossa. Siinä missä Matteuksen versio on usein muutettu kapitalismin kristilliseksi puolustukseksi, Luukkaan versio ei siihen taivu.

Siinä nimittäin "mies lähti kaukaiseen maahan saadakseen siellä nimityksen kuninkaaksi." Kuulijat tiesivät varsin hyvin kenestä oli kysymys: Arkelaoksesta, Herodeksen pojasta. Hän oli lähtenyt Roomaan kolmeksi vuodeksi tultuaan kuninkaaksi. Tuo mies kutsuu palvelijansa ja antaa heille jokaiselle sadan denaarin arvoisen kultarahan. Eli ennen Roomaan menoaan Arkelaos nimitti varakuninkaat, joiden hän oletti kantavan samat epäreilut verot kuten hän oli tehnyt. Edelleen maan asukkaiden valtuuskunnan todellakin kerrotaan vieneen Arkelaokselle Roomaan viestin: "Älä tule takaisin. Pysy siellä missä olet." Aivan kuten Jeesus kertoi tästä miehestä. 

Näin ymmärrettynä Jeesus ei puhunut minkäänlaisesta Jumalan tai Jumalan lahjojen torjunnasta, vaan maanläheisistä politiikan ja sorron kysymyksistä. Kun kuningas sitten palaa, hän palkitsee ne, jotka ovat pistäneet haisemaan, antaa heille hallittavaksi alueita heidän tuottamansa voiton mukaisesti. Jeesus sanoo Rohrin mukaan tässä opetuslapsilleen: "Jos pelaatte heidän kanssaan samoja pelejä, he palkitsevat teidät siitä hyvästä. Maailma pitää huolen omistaan."

Viimeiseksi kuninkaan eteen tuleva palvelija on tämän luennan mukaan tarinan sankari! "Herra, tässä on antamasi kultaraha. Olen säilyttänyt sitä liinaan käärittynä. Minä pelkäsin sinua, koska olet armoton mies. Sinä otat, mitä et ole talteen pannut." Tämä on se tuomio, jonka Jeesus haluaa antaa maailmalle! Kolmas mies on valmis kantamaan vakaumuksensa seuraukset. Häntä voisi kutsua kansalaistottelemattomaksi.

"Kuningas sanoi vieressään seisovalle miehelle: 'Ottakaa häneltä raha pois ja antakaa sille, jolla on kymmenen kultarahaa.'" Jeesus antaa äänen myös niille, jotka kauhistelevat tätä maailman menoa: "Herra, hänellä on jo kymmenen kultarahaa! Miksi rikkaiden täytyy rikastua ja köyhien köyhtyä?" Tuo kuningas ei ole kuva Jumalasta, vaan päinvastoin tämän maailman ruhtinaista. Vertauksen väkivaltainen ja kostonhimoinen lopetuskin voisi jo antaa ymmärtää, että älä nyt Jumalaa tällaiseksi luule.

(Richard Rohr: Yksinkertaisuus. Irti päästämisen taito. Viisas Elämä 2014, 208-211)

Matt. 7: 13-15 (9. su helluntaista, 2.vsk ev)

Ahtaan portin kielikuva löytyy muualtakin  raamatullisessa maailmassa.
"Meri on laaja, että se olisi syvä ja mittaamaton. Portti siihen on kuitenkin tehty kapeaksi, niin että se muistutti jokea. Jos siis joku ajattelee haluavansa mennä merelle nähdäkseen sen tai sitä hallitakseen, kuinka hän voi saavuttaa sen avaruuden, ellei hän kulje ahtauden läpi? Samoin on valtakunta rakennettu ja perustettu avaralle paikalle, ja se on täynnä kaikkea hyvää. Portti sinne on kuitenkin ahdas ja jyrkänteelle rakennettu. Sen oikealla puolella on tuli ja vasemmalla taas syvä vesi. Tulen ja veden välissä kulkee yksi ainoa polku, jolle ei mahdu kerrallaan kuin yhdet ainoat askeleet."
(4. Esra 7: 3-8)

Ajattelen kaitaa polkua mutkaisena metsäpolkuna. Sillä ei voi pitää kiirettä, mutta siellä voi nauttia maisemista, metsän äänistä ja tuoksuista. Lavea tie on mielikuvissani kahdeksankaistainen moottoritie, jota paahdetaan eteenpäin hirveää vauhtia, pysähtymättä ajattelemaan, minne ollaan menossa. Tässä kuvassa minun ei ole vaikea valita, kumpaa haluan kulkea. 

2. Kor. 12:9 (Kirkastussunnuntai, vanha teksti)

 Karl Barth, 1900-luvun kenties merkittävin teologi, tunnettiin moniosaisesta teossarjastaan Kirchliche Dogmatik, jonka valmistumista jopa itse Jumalankin kerrottiin odottavan, jotta Hän saisi tietää, mitä Barth todella hänestä ajattelee. Barth saarnasi vuosina 1954-1964 vuosittain myös Baselin vankilassa. Vuonna 1962 hänen tekstinään olivat 2. Korinttilaiskirjeen sanat: "Minun armossani on sinulle kyllin."

"Minun armossani on sinulle kyllin."(2. Kor. 12:9) Tämä on lyhyt teksti - vain viisi sanaa - ja lyhin mistä olen koskaan saarnannut. Lyhyys on teille hyödyksi: te voitte muistaa sen paremmin. Sivumennen sanoen, joka kerta kun tulen tänne, haluan että - ei minun saarnani, vaan - teksti jota se seuraa painuisi mieleenne ja jäisi teihin. Tällä kertaa siis: "Minun armossani on sinulle kyllin." Tämän lauseen ihmeellinen maku on juuri sen lyhyydessä. Viisi sanaa riittää. Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet, että viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana olen kirjoittanut monia kirjoja, jotkut niistä paksuja. Sanon suoraan ja mielihyvin, että nuo viisi sanaa sanovat enemmän ja paljon parempaa kuin kaikki ne paperipinot, joilla olen itseni ympäröinyt. Niissä on tarpeeksi, ja sitä ei voi sanoa minun kirjoistani, ei sinnepäinkään. Se hyvä mitä kirjoissani ehkä on, on että ne kaukaisesti viittaavat näihin viiteen sanaan. Ja sitten kun minun kirjani ovat jo vanhentuneet ja unohtuneet, ja kaikki maailman kirjat niiden kanssa, nämä viisi sanaa loistavat yhä ikuista täyteyttään: "Minun armossani on sinulle kyllin."