Ef 1:3-14 (Kolmin.p. 3.vsk. 2.lk)

Monin tavoin tässä tekstissä annetaan ymmärtää, että kutsumisemme, työmme, perillepääsymme ja uskomme kaiken kaikkiaan on hänen käsissään, "joka saattaa kaiken tapahtumaan tahtonsa  ja päätöksensä mukaisesti." Se että me nyt uskomme, on osa Jumalan suunnitelmaa, joka on peräisin ajalta ennen maailman "perustamista". Meidät on määrätty pyhiksi ja nuhteettomiksi - se ei ole meidän aikaansaannostamme. Toki siitä seuraa eettinen imperatiivi: tästä johtuen meidä tulee elää hänen kirkkautensa ylistykseksi. Sanat "hänen (armonsa) kirkkauden kiitokseksi" esiintyvät jakeissa 6,12 ja 14. Jumalan hyvä tahto on peräisin jo luomisesta, ja se on täyttä todellisuutta "taivaallisissa" (en tois epouraniois), se tahto on itse Kristus, jossa kaikki taivaassa ja maan päällä yhdistetään. Sana anakefalaiosis viittaa siihen, että Kristuksesta on tehty kaiken pää. "Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa." (Kol .1:16-17)
Tämän kosmisen suunnnitelman todisteena on Pyhä Henki meissä: "Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen, Voideltuun, ja on myös antanut meille voitelunsa; hän on painanut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen." (2. Kor.1:21-22)

"Jokainen joka on joskus tuntenut tämän olemassaolomme takana olevan perustavanlaatuisen mysteerin, ottaa rukouksen välttämättömyyden itsestäänselvyytenä, erityisesti kuuntelevan ja kontemploivan rukouksen. Jumalan ja luodun välinen suhde näyttäytyy nyt Jumalan käsittämättömän rakkauden ihmeiden perusteella syntyneenä. Ja Jumala itse, joka tämän suhteen perustaa, näyttäytyy perimmäisenä Rakastajana, niin että luodun pelkkä olemassaolo näyttäytyy latenttina rukouksena - luotu tarvitsee vain tietyn määrän tietoisuutta siitä mitä se todella on, ja se on puhkeava rukoukseen. Tämän voi nähdä Efesolaiskirjeen resiprookkisessa siunauksessa: 'Siunattu olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä Kristuksessa kaikella hengellisellä siunauksella taivaallisissa.'" (Hans Urs von Balthasar: Das betrachtende Gebet)

Job 37:24 (Kolmin.p. 2. vsk 1.lk)

 Mutta Jumala ei katso niihin, jotka itse pitävät itseään viisaana

Vulgatan mukaan jakeen loppu kuuluu: "ne jotka pitävät itseään viisaana, eivät uskalla kontemploida häntä." Tästäpä Gregorius Suuri saa aiheen pohtia yhtä suosikkiteemoistaan eli ylpeyden ja nöyryyden suhdetta.

"Ne jotka ovat omasta mielestään viisaita, eivät voi ajatella Jumalan viisautta, koska he ovat sitä kauempana hänen valostaan, mitä vähemmän heissä on nöyryyttä. Siinä määrin kuin ylpeys paisuttaa heitä, he tulevat kykenemättömiksi kontemplaatioon. Mitä enemmän he pyrkivät loistamaan toisten rinnalla, sitä vähemmän heissä on totuuden valoa. Jos me haluamme todella olla viisaita ja mietiskellä tätä viisautta, tunnustakaamme nöyrästi tyhmyytemme. Hylätkäämme haitallinen viisaus ja oppikaamme kiitettävää typeryyttä!Onhan kirjoitettu: 'Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään.' Samoin: 'Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas.'[1.Kor. 1:28, 3:18] 

Ajatus siitä, että Jumalan viisaus on maailman silmissä hulluutta, voi kääntyä myös salaliittoteorioiksi ja vaihtoehtoisten totuuksien kannattamiseksi. "Valtamedia" ja "eliitti" ovat silloin vihollisia, joita vastaan hyökätään vaihtoehtoisten teorioiden voimalla. Gregoriuksen tulkinta ei antaudu tämän tulkinnan vietäväksi. Jumalan viisauden joutuu elämään omassa itsessäään kipeästi todeksi:

"Tässä maailmassa on tuskin hullumpaa asiaa kuin se, että ei pyri saamaan takaisin sitä mitä on menettänyt, antaa varkaiden viedä omaisuutensa, olla vastaamatta saamiinsa loukkauksiin loukkauksilla vaan kärsiä vielä uusiakin loukkauksia." Kristitty ei antaudu vallankäytön, alistamisen ja uhriutumisen peleihin.

Sitaatit teoksesta Moralia in Iob. 27.46.79.

Jes. 6:1-8 (Kolmin.p. 1.vsk 1.lk)

 Israelin uskonnossa Jumalasta ei saanut tehdä kuvaa. Häntä ei saanut kuvitella jonkun näköiseksi. (Uuden testamentin puolella tilanne on jossain määrin toinen, koska Jumala teki Pojassaan itsestään kuvan). Mitä sellaisen uskonnon profeetta näkee, kun hän kertoo näkevänsä Herran? Merkillepantavaa on, että hän ei kerro, miltä Jumala näytti: hän istuu kyllä korkealla istuimella ja hänen vaatteensa liepeet täyttävät temppelin. Yksityiskohtaisesti hän kykenee kuvailemaan vain serafeja, jotka enkeliopin mukaisesti ovat korkeimpia, Jumalaa lähinnä olevia henkiolentoja.

Jesaja kertoo kolme asiaa, jotka hän ymmärsi vasta tuon ekstaattisen näyn avulla. Ensimmäinen on serafien julistus: "Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan!" Hän näkee siis maailman, jossa hän elää, täysin uudessa valossa. Hänen elämänsä on koko ajan häikäisevän kirkkauden ympäröimänä. Jumalan kirkkaus on niin itsestäänselvää, niin koko olemassaolon läpäisevää, että normaalisti emme sitä edes havaitse. Tarvitaan poikkeuksellinen näkemisen hetki, esteettisen tarkastelun vaatima etäisyys, että tajuaisimme sen.

Toinen näyn paljastama asia on : "Voi minua, minä hukun! Minulla on saastaiset huulet, ja saastaiset huulet on kansalla, jonka keskellä elän." Ihminen tajuaa helposti oman rajallisuutensa ja epätäydellisyytensä, mutta vain Jumalan pyhyyden kokemus saa ihmisen näkemään koko sisäisen pimeytensä, ilman selittelyjä. Jesaja kokee samalla kohtalonyhteyttä myös kansansa (ja uskallan laajentaa: koko ihmiskunnan) kanssa: me olemme kaikki samaa kadotuksen kansaa. Säveltäjä Erkki Melartinin sanoin: "Me olemme kaikki syypäät kaikkeen, mitä tapahtuu maailmassa! Tämä syyllisyyden tunne ei kuitenkaan saa painaa meitä alas eikä tehdä meitä toimettomiksi, vaan sen tulee olla elävä side meidän ja koko kärsivän ihmiskunnan välillä."

Kolmas asia, joka näyssä selviää on: "Sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu." Sovitus ei tarkoita vain sitä, että minun ei tarvitse pelätä rangaistusta ja tuomiota. Ei ole kysymys vain siitä, että Jumala jotenkuten armosta sietää minunlaistani ihmistä. Hän haluaa käyttää juuri minua, hän on valinnut juuri minut - minäkin olen täynnä Jumalan kirkkautta, niin vaikeaa kuin sitä onkaan uskoa!

Jes. 66:1-2 (Kolmin.p., 3.vsk 1.lk)

Näin sanoo Herra: - Taivas on minun valtaistuimeni, maa on koroke minun jalkojeni alla. Millaisen talon te minulle rakentaisitte, millaisen asuinsijan? Kaiken tämän on minun käteni tehnyt, niin nämä ovat syntyneet, sanoo Herra. Köyhää minä katson, köyhää, hengeltään särkynyttä, sanani alla arkaa.

Kolme ensimmäistä virkettä osoittaa "kunnian teologian" mahdottomuuden, siis sen, että ihmisellä voisi olla jotain annettavaa Jumalalle. Silti jatkuvasti kuvittelemme niin. Vanhassa testamentissa se oli uhreja, sittemmin viisauskirjallisuudessa hurskasta vaellusta, pietismissä elämän antamista Jeesukselle uskonratkaisussa ja luterilaisuudessa armon oikeaa ymmärtämistä.
Ei Jumalalle ole mahdollista antaa mitään. Silti Jumala sanoo, että jokin ihmisessä vetoaa häneen. On kolme ominaisuutta, jotka vetävät Jumalaa puoleensa: a) köyhyys eli nöyryys, toisin sanoen se ettei ole yhtään mitään, b) särkynyt henki, eli se että on menettänyt kuvitelmansa erinomaisuudestaan ja siitä että "kyllä minä pärjään" ja c) arkuus ja vapina Jumalan edessä: se ettei kuvittele ymmärtävänsä tai hallitsevansa Jumalaa.

Joh 15:1-10 (Kolmin.p. 2.vsk ev)

Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri.
Viiniköynnös - symboliikka on VT:ssa Ps. 80:9-20 ja Jes 5:1-7. Vertaus viinitarhasta (Israel) on myös Mark 12 (par.) Tämä kuvaus on kuitenkin ainutlaatuinen, ja sitä heijastelee tavallaan myös Room. 11.

Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän.
"liioista versoista" on selittävä käännös sanalle kathairei. Eksistentiaalinen kysymys on, kumpaan lajiin minä kuulun. Helppoa ei ole kummallakaan. Onko pimeyteni merkki siitä, että minut on hylätty vai siitä että minua puhdistetaan? "Jokainen istutus, joka ei ole minun taivaallisen Isäni istuttama, revitään juurineen pois" (Mt.15:13) Ehkä minua ei hylätä, vaan minusta juuritaan vierasta istutusta -hitaasti, hivuttamalla.

Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät.
Kun mietin,miten puhdistuisin saastaisuudestani, minulle taas kerrotaan, että Hän on sen tehnyt! Hän on tehnyt sen Sanallaan, lahjoittamalla uskon: "Hän eitehnyt mitään eroa heidän ja meidän välillemme, vaan puhdisti heidän sydämensä uskolla", puolusti Pietari Apt 15:9:ssa pakanakristittyjä - sama mies, joka ei millään meinannut uskoa olevansa puhdas(ks. Joh. 13).

Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.
Tässä on homiletiikan jargonilla ilmaistuna tekstin "skopus". Tämä on kristillisen elämän salaisuus.Osallisuus Kristukseen puhdistaa. Muuten elämä on kuin akvaario, jota ei puhdisteta ja muuttuu elinkelvottomaksi, tai viinipuu-kuvaa käyttääksemme:

Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa, se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.
Sitäpaitsi, koko vertauksen ymmärtämiseksi on syytä muistaa, ettei "viinipuu" ole mikään puu vaan köynnös, jolla ei ole mitään runkoa, vaan köynnös on yhtä kuin oksat.

Saarn. 3:11 (Kolminaisuudenpäivä, vanha evankeliumikirja)

Kaiken hän on alun alkaen tehnyt hyväksi ja asettanut iäti jatkumaan, mutta ihminen ei käsitä Jumalan tekoja, ei niiden alkua eikä loppua.

Entisessä evankeliumikirjassa tämä oli kolminaisuudenpäivän VT:n teksti. Nyt se on piilotettu niihin loppusyksyn sunnuntaipäiviin, joita vietetään jos vietetään. Kenties nykyisen Raamatun käännöksen käyttöönotto merkitsi myös sitä, että tämän kohdan yhteys Kolminaisuuteen katkesi. Sen vanha sanamuoto vihjasi nimittäin siihen, että ihminen on imago Trinitatis.

Jotenkin ajattelen, että raamatunkäännöskomitealle on sattunut erityisen epäesteettinen sessio tätä kääntäessä, kun se on vaihtanut sanan "kauniisti" muotoon "hyväksi." Ei se nyt varsinaisesti väärin ole, mutta useimmat muut käännökset puhuvat tässä kohtaa nimenomaan kauneudesta.

"Asettanut iäti jatkumaan" on komitean ikioma tulkinta. Heprean sana עולָם  tarkoittaa joko "ikuisuus" tai "maailma". Sen Jumala on asettanut ihmisten sydämiin. Mahdolliset lukutavat ovat nähdäkseni seuraavat:

"Myös iankaikkisuuden hän on asettanut heidän sydämiinsä", kuten vanha käännös sanoi. Se tarkoittaa, että ihminen on iankaikkisuusolento, josta Augustinus jo sanoi, että sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon Sinussa. Tai niin kuin Kierkegaard sanoi: jos ihmisessä ei olisi jotain ikuista, ihminen ei kykenisi olemaan edes epätoivoinen. Yhtä kaikki, meidän sisimmässämme Jumalan syvyys huutaa syvyydellemme.

Toinen vaihtoehto on lukea: "Koska Jumala on asettanut maailman [rakkauden] ihmisen sydämeen, ihminen ei käsitä Jumalan tekoja." Se on ymmärrettävä selitys sille, miksi Jumala on ihmismielelle niin käsittämätön. Välissä on koko luomakunta, joka kylläkin viittaa Jumalaan, mutta samalla kätkee Hänet meiltä. "Sokaistuneena omassa itsessämme olevasta jumalankuvasta, sanoo Krysostomoksen liturgia. Ihmisen väistämätön maailmallisuus ei ole Saarnaajan mielestä sinänsä paha asia, kunhan ihminen muistaa rajansa - sen, ettei hän käsitä Jumalan tekojen alkua eikä loppua.

Sitä en osaa sanoa, mitä pitäisi ajatella nykyruotsinnoksesta, jonka mukaan "Han låter människor urskilja ett sammanhang, men aldrig kan de fatta Guds verk från början till slut."

Kolminaisuudenpäivä, antifoni

Kuten tunnettua, Augustinus käyttää kirjassaan De Trinitate ihmismieltä apuna yrittäessään kuvata Pyhää Kolminaisuutta (esim. ymmärrys-muisti-tahto). Filosofien mielestä teoksen historiallinen arvo onkin siinä, että sen kirjat 8-15 ovat huomattava mielenfilosofinen tutkielma. Mielen sisäiset "kolminaisuudet" pulpahtavat esille jo Tunnustuksissa. Suureen teokseensa Jumalan valtio (11.26) Augustinus sisältää seuraavan trinitaarisen vertauskuvan:

"Me tunnistamme kyllä itsessämme Jumalan, so. Korkeimman Kolminaisuuden, kuvan. Se ei ole tarkka kuva, vaan etäinen rinnastus. Se ei ole yhtä ikuinen eikä samaa olemusta kuin Jumala. Siitä huolimatta, mikään Jumalan luomakunnassa ei ole luonnoltaan niin lähellä Häntä...Me muistutamme Jumalallista Kolminaisuutta siinä, että olemme, tiedämme olevamme ja iloitsemme tästä olemassaolosta ja tiedosta."

Olemassaolomme vertautuu siis Isään, tietomme olemassaolostamme Poikaan ja ilomme olemassaolostamme Pyhään Henkeen. Se, että tässä vertauskuvassa on kyse ilosta, ja että ilo attribuoidaan erityisesti Pyhälle Hengelle, tekee siitä mielestäni hyvin uusitestamentillisen. Onhan Gal. 5:22 mukaan ilo Pyhän Hengen lahjoista ensimmäinen heti rakkauden jälkeen. Tämän sanottuaan Augustinus tekee ratkiriemukkaan havainnon: si fallor, sum. Tässä väitteessään hän ei voi kuin voittaa:

"En pelkää Akateemikkojen vastaväitteitä. He sanovat: 'Entä jos olet erehtynyt?' Vastaan: 'Jos olen erehtynyt, olen olemassa.' Olematon ei voi erehtyä. Siksi minun on oltava olemassa ollakseni väärässä. Jos kerran erehtymiseni osoittaa minun olevan olemassa, miten voin olla väärässä ajatellessani olevani olemassa, kun näen että erehtymiseni vahvistaa olemassaoloni?"

De Trinitate (Kolminaisuudenpäivä)

Kolminaisuusoppia käsittelevän kirjansa aluksi jesuiittateologi Karl Rahner sanoi provosoivasti, että mikäli kolminaisuusoppi jostakin syystä kumottaisiin, suurin osa kristityistä ei huomaisi mitään eroa aikaisempaan. Useimmat meistä ovat melko simppeleitä monoteistejä, ja jopa pappien yritykset selittää kolminaisuutta rippikoulussa ovat tavallisimmin modalistisia (Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat Jumalan ilmenemismuotoja kuten jää, vesi ja vesihöyry ovat veden muotoja). Kolminaisuusoppi on vaikeaa.
"Tämä hyvä olet sinä, Isä Jumala, tämä hyvä on sinun sanasi, Poikasi. Sillä siinä sanassa, jonka sinä itse sanot, ei saata olla mitään muuta kuin mitä itse olet, eikä liioin mitään sinua suurempaa tai vähäisempää. Sinun sanasi on tosi, niin kuin sinä itse olet tosi, ja siksi se on itse totuus, kuten sinä itse yksin olet totuus. Sinä olet yksi ja jakamaton, eikä sinusta voi syntyä mitään muuta kuin mitä sinä itse olet. Ja tämä on sinun ja Poikasi välillä vallitseva yksi ja yhteinen rakkaus, Pyhä Henki, joka molemmista lähtee. Tämä rakkaus ei ole millään tavoin vähäisempi kuin sinä itse tai Poikasi, sillä sinun rakkautesi itseäsi ja häntä kohtaan ja hänen rakkautensa sinua ja häntä itseään kohtaan on yhtä suuri kuin sinä itse olet ja hän myös on. Se, mikä ei millään tavoin eroa sinusta ja hänestä, ei liioin ole mitään muuta kuin sinua itseäsi ja häntä itseään. Sinun korkeimmasta ykseydestäsi ei liioin voi lähteä mitään, mikä olisi jotain muuta kuin se, mistä se lähtee. Mitä siis yksikin on itsessään, sitä koko kolminaisuus on yhdessä, Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Sillä yksikään ei ole itsessään mitään muuta kuin sama korkein ja jakamaton ykseys ja ylhäisin jakamattomuus, jota ei voida lisätä eikä muuksi muuttaa." (Anselm Canterburylainen: Proslogion, luku 23. suom. Paavo Rissanen)

Joh 3:1-15 (Kolmin.p. 3.vsk ev)

Jutun ydin on siinä, että Jeesus puhuu ja muut vaikenevat. Nikodemus aloittaa hienon, suorastaan kristillisen puheen Jeesukselle, mutta Jeesus keskeyttää hänet: "Totisesti, minä sanon sinulle..." Sitten Nikodemus esittää kysymyksiä, sellaisia kysymyksiä, jotka me hyvin tunnemme, eikä Jeesus kiinnitä niihin mitään huomiota: "Totisesti, minä sanon sinulle." Siinä on jo kaikki se hyöty mitä hänestä on meille. Hän kohtelee meitä niin kuin emme olisi lainkaan puhuneet, ja puhuu itse. Ehkä tämä on parasta koko kertomuksessa Nikodemuksesta. Ehkä tämä pelasti hänet. Ehkä tämä on hänen uskonsa, se josta meille ei kerrota, mutta jonka Jumala näki, nimittäin sen, että hän oli hiljaa ja antoi Jeesuksen puhua.
Kun tulee hetki, jolloin meidän on oltava vaiti, jolloin meidän tulee pitää taukoa puhumisestamme - hienosta, jopa kristillisestä puheestakin - ja tärkeistä ja vakavista kysymyksistämme, kun meidän täytyy kuunnellä, kun meidän on annettava Jeesuksen puhua - silloin me olemme yhdessä Jeesuksen kanssa ja kääntymisen prosessissa.
Mitä kääntyminen tarkoittaa? Mitä muuta se voi tarkoittaa kuin uskoa? Ja mitä muuta usko voi tarkoittaa kuin sen lohdutuksen lahjan vastaanottamista, jonka Lohduttaja lupaa ja tarjoaa? Mitä muuta usko voi olla kuin Jumalan valitseman rakkauden tien hyväksymistä ja allekirjoittamista, ilman että haluaa olla mitään muuta kuin se maailma, jota Jumala on niin paljon rakastanut (j.16)? Siksi annamme Jeesuksen ja vain Jeesuksen olla meidän kääntymyksemme. Ei niin, että haluaisimme olla omien kääntymiskertomuksiemme sankareita, ei edes puoliksi, ei vähäisimmässäkään määrin. ainoa mitä meidän on tehtävä, on uskoa Jeesukseen.
(Karl Barth: Furchte dich nicht! Predigten aus den Jahren 1934 bis 1948)

Joh. 3:8 (Kolmin.p., 1.vsk. ev)

Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta ettiedä,mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.

Henki toimii niin kuin tahtoo (Hepr. 2:4). Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus (2.Kor.3:17). Vapauteen Kristus meidät vapautti (Gal. 5:1). Tämä on selvää, mutta herää kysymys, missä määrin tästä voi sanoa mitään - ainakaan mitään varmaa? Miten esimerkiksi pelastuminen on riippuvaista sen vastaanottamisen aktista: "Mutta kaikille jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen." (Joh. 1:12)Niille jotka uskovat. Kristus on tehnyt jotain todellista, jotain peruuttamatonta, johon minä en voi lisätä mitään, kuten epistolatekstikin sanoo: "Kuka on antanut hänelle jotakin, mikä hänen olisi maksettava takaisin?" (Rm. 11:37) Me lännen kirkossa olemme näissä asioissa ahdistuksen vallassa. Idän kirkko tietääkseni opettaa, että tietenkin se on kokonaan Jumalan työtä, mutta on sentään ero siinä, miten Jumala kohtelee kiveä ja ihmistä. Herätyskristillinen korostus siitä, että uskoon tulemisen tapahtuma jotenkin konstituoisi pelastukseni, on varmasti väärä. Et tiedä mistä se tulee ja minne se menee.
Toinen kysymys on, missä määrin Hengen työ on riippuvainen kirkon toiminnasta. "Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee." (CA 5) Tässä yritetään yhdistää Hengen vapaus ja se, että Henki on sitoutunut armonvälineisiin. Itse asiassa tämä evankeliumin jae sisältää jonkin kiinnekohdan: sinä kuulet sen huminan.  Henki tulee kuulemisen kautta! Sinä joka kuulet, tai olet kuullut, sanan tai sanomat Jeesuksesta Kristuksesta, voit tulla milloin tahansa ja millä tavalla hyvänsä sen sanan koskettamaksi, etkä tiedä miten.
Oswald Chambersin vastaus Nikodemuksen kysymykseen "kuinka voi ihminen vanhana syntyä" (j.4) on: "Kun hän on kyllin vanha kuollakseen. - Kuollakseen pois kuvitelluista oikeuksistan, hyveistään, uskonnostaan, kaikesta ja ottaakseen vastaan elämän jota ei aikaisemmin ole omistanut. Tämä uusi elämä tulee ilmi tietoisessa katumuksessa ja tiedostamattomassa pyhyydessä."