Matt.23:1-12 (12. su helluntaista, 3 vsk ev)

Kun Gregorius Suuri valittiin paaviksi vuonna 590, hän sai johdettavakseen organisaation, joka ainoana tarjosi etenemismahdollisuuksia kunnianhimoisille yläluokan nuorukaisille. Rooman valtio oli romahtanut ja armeija heikko. Kirkon palvelukseen hakeutui ihmisiä, joista oli ennen kaikkea hienoa, että heitä tervehdittiin ja kunnioitettiin. Tuore paavi kirjoitti käsikirjan piispoille nimeltä Regula Pastoralis. Siinä hän kirjotti:

"Joskus sellaiset ihmiset, jotka haluavat vain määräillä muita, ottavat pyrkimyksensä tueksi seuraavat apostolin sanat: Joka tahtoo seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. Apostoli kyllä ylistää tätä pyrkimystä, mutta siinä mitä hän sanoo seuraavaksi, hän herättää kiitoksen sijaan pelkoa: Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton. Sen jälkeen hän luettelee ne hyveet, joissa tämä moitteettomuus käy ilmi. Hän arvostaa heidän pyrkimystään mutta varoittaa heitä opetuksellaan, aivan kuin sanoen: kiitän teitä pyrkimyksestänne, mutta miettikää ensin, mitä etsitte. Jos ette osaa itse arvioida kykyjänne, te tulette herättämään suurta paheksuntaa, kun haluatte olla kunniapaikalla arvostusta nauttien. Tuo johtamisopin mestari yllyttää kuulijoitaan kannustamalla, mutta hillitsee heitä varoittamalla. Moitteettomuuden ihanne hillitsee heidän ylpeyttään ja pyrkimyksen kiittäminen saa heidät pyrkimään noudattamaan tuota ihannetta.

On syytä muistaa, että silloin kun nämä sanat kirjotettiin, seurakunnan johtaja oli se, joka joutui ensimmäisenä kohtaamaan marttyyrikuoleman. Siksi kaitsijan virkaan pyrkiminen oli kiitettävää, sillä se merkitsi sitä, että sai osakseen kovempia kärsimyksiä kuin muut. Näin ollen jopa piispanvirka itsessään määritellään hyväksi työksi, kun apostoli sanoo: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, pyrkii hyvään työhön. Jos joku ei pyri piispanvirkaan siksi, että haluaa tehdä hyvää, vaan saadakseen kunniaa, hän osoittaa, ettei hän oikeasti halua piispan virkaan. Hän ei rakasta tätä pyhää virkaa, eikä edes tiedä, mistä siinä on kyse. Hän haluaa korkean aseman, nauttii siitä tunteesta, että toiset tottelevat häntä, iloitsee siitä että häntä ylistetään, kuvittelee olevansa jotakin ja iloitsee ulkoisesta yltäkylläisyydestä. Maallista hyötyä etsitään sellaisen viran varjolla, jonka pitäisi olla kaiken maallisen hyödyntavoittelun vastakohta. Kun virka, joka merkitsee nöyryyden huippua, muuttuu ihmisen itsetehostuksen välikappaleeksi, ihminen ei lainkaan tavoittele sitä mitä sanoo tavoittelevansa." (luku 1.8)

 

Room. 7:14-25 (12. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan.

Johannes Brenz (1499-1570) ajattelee, että on päivänselvää, että tässä puhutaan uudestisyntyneestä kristitystä. Ei jumalaton ihminen koe tällaista ristiriitaa sisällään. Jumalaton ihminen haluaa kyllä olla ulkoisesti hyvä ja kunnollinen, mutta hän ei pyri täydelliseen hyvyyteen, koska hän ei tunne Jumalan vanhurskautta eikä oman syntisyytensä syvyyttä. Kyse ei ole myöskään siitä, ettei uskova ihminen pystyisi tekemään mitään hyvää. Hän voi tehdä paljonkin hyvää, mutta hän tuntee omat alhaiset motiivinsa ja rakkautensa puutteellisuuden.  

    Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. 

Brenzin todistus uskovan ihmisen sisäisestä ristiriidasta saattaa vaikuttaa erikoiselta. Hän ottaa esimerkiksi Daavidin, joka säästi En-Gedin luolassa Saulin hengen (1.Sam.24). Saul vainosi Daavidia ja poikkesi häntä takaa ajaessaan paskalle luolaan, jossa Daavid miehineen piileskeli. Daavid olisi voinut tappaa Saulin, ja siihen hänen miehensä yllyttivät häntä. Daavid leikkasikin palan Saulin viitasta, mutta sai sen jälkeen piston sydämeensä ja ymmärsi, ettei hän voi nostaa kättään Herran voideltua vastaan. Brenz näkee tässä hyvän ja pyhän teon, mutta kuitenkin epätäydellisen: Daavid elätteli hetken koston ajatusta, ennen kuin teki oikein. Jumalan silmissä täydellinen teko on sellainen, johon ei liity edes synnin harkitsemista. Ilmankos Daavid sanoo psalmissa: "Sinun edessäsi ei yksikään ole syytön." (Ps. 143:2)

Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.

Tällä sietämättömällä sisäisellä ristiriidalla on uskovan elämässä sittenkin suuri siunaus. Ensimmäinen on se, että kun ihminen tuntee omaan luontoonsa kätkeytyvän pahuuden, hän ei hauku toisia eikä tuomitse heitä enemmän kuin itseään. He eivät ylpeile, vaan käyttäytyvät nöyrästi, koska tietävät että heidän lihansa on aivan samanlainen kuin muillakin. Vastoinkäymisten ja ahdistuksen kohdatessa he eivät valita eivätkä syytä Jumalaa, sillä he tietävät ansaitsevansa ne kaikki. He haluavat noudattaa Jumalan käskyjä tarkasti, eivätkä kuvittele luonnostaan noudattavansa niitä. Vihdoin he eivät turvaudu omaan hurskauteensa tai voimaansa, vaan antavat itsensä täysin Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka vanhurskaus yksin pysyy ja pelastaa heidät.
"Vanhurskas tekee syntiä kaikissa hyvissä teoissaan" (iustus in omni bono opere peccat), muistelee Brenz skolastista väitelausetta. Se ei tarkoita sitä, ettei hyvää pitäisi tehdä. Hyvää pitää ehdottomasti tehdä, muu olisi järjetöntä. Mutta itsekäs luonto ei lakkaa vaikuttamasta niin kauan kuin täällä olemme.

(Brenz: Werke. Studienausgabe. Teil 2. Schriftauslesungen, 220-226.)

Room. 7:14–25 (12. su helluntaista 2.vsk 2.lk)

"En tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan...tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen." Sivuutan eksegeettisen keskustelun siitä, tarkoittaako Paavali tässä ihmisiä ennen Kristuksen tulemista vai kristityn ihmisen sisäistä kamppailua. Keskityn siihen, että tämän tekstin voi nähdä joko masentavana tai vapauttavana. 

Jos ihminen pyrkii hyvään ja haluaa ajatella, että muutos parempaan on mahdollinen, Paavalin sanat vaikuttavat latistavilta. Tottakai kaikki inhimillinen on epätäydellistä, ja parhaimpiinkin pyrkimyksiimme tahtoo sekoittua sokeutta ja itsekkyyttä. Eikö silti ole kohtuutonta väittää, että "minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ei ole mitään hyvää"? Jos meidät kristityt on opetettu ajattelemaan näin itsestämme, onko mikään ihme, että Kristuksen seuraamisemme on niin surkeaa: kilvoittelumme epäonnistuminen on jo ennalta määrättyä! Olen törmännyt ihmisiin, jotka todella menevät näiden sanojen taakse puolustellessaan jatkuvia laiminlyöntejään. Eikö ihminen saisi - tai eikö hänen pitäisi - uskoa itsestään edes kohtuullisesti jotain hyvää? Tähän voinee vastata, että tämä ei ole onneksi ainut Raamatun teksti. Paavalilta voi lukea vaikkapa filippiläiskirjeen sanat: Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen." (Fil. 4:8)

Mutta ajattelepa niin, että olet toistuvasti joutunut kasvokkain oman sydämesi pimeyden kanssa. Olet todella yrittänyt elää kristityn elämää, rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Uskovaisuutesi on murentunut palasiksi ja itsekunnioituksesi romahtanut. Mietit oikeasti, onko sinussa mitään hyvää. Eivätkö silloin seuraavat sanat kuulosta vapauttavilta: "Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia"? Jumalan laki, Jumalan sana - siis Jumala itse - on minun sisimmässäni kaikesta huolimatta! Paavali jopa sanoo, että "sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain". Usko ja rakkaus Jumalaan on minussa syvemmällä kuin synti, niin lujassa otteessa kuin se minua pitääkin. Minua voidaan sanoa jopa synnin vangiksi, mutta se mitä minä todella olen - se kuuluu yksin Jumalalle!

Luuk. 18:9-14 (12. su helluntaista, 1.vsk ev)

 Non sum sicut caeteri homines (en ole niin kuin muut ihmiset), sanoi fariseus.

Hengellinen ylpeys on asia, joka tuhoaa pyhimyksen pyhyyden jo alkulähteillään. Tämä vaara vaanii jokaisen uskovaisuuteen taipuvaisen ihmisen sydämessä. Välittömästi, kun olemme onnistuneet tekemään jotain, minkä uskomme olevan Jumalalle mieleen, alamme pitämään sitä omana ansionamme. Sen ei tarvitse olla kummoinenkaan asia että ylpistymme, mutta auta armias jos olemme oikeasti tehneet jotain merkittävää! Silloin luulemme olevamme jotain. Kaikkein pahinta on se, että esitämme olevamme nöyriä. Kun ylpeä ihminen luulee olevansa nöyrä, hän on menettänyt pelin.

Pyhyys joka erottaa ihmisen toisista ihmisistä, on pahuutta. "Minä en ole niin kuin muut ihmiset" on farisealaisuuden synnin ydin. Joku on kenties kilvoitellut pitkään ja nöyrästi voittaakseen itsekkään luontonsa ja lihansa heikkouden. Kun hän viimein alkaa saavuttaa joitakin hentoja merkkejä pyhityksestään, hän alkaa samalla nautiskella rauhasta, jota hän kuvittelee Hengen voiteluksi tai siksi rauhaksi, joka ylittää kaiken ymmärryksen. Kuitenkin kyseessä on itsetyytyväisyys, jonka pinnan alla on toisten ihmisten syvä halveksuminen. 

Kun ihminen kuvittelee olevansa pyhimys (jos hän on protestantti, hän ei käytä tätä ilmaisua), hänen pahuudellaan ei ole enää mitään rajaa. Se, mitä hän voi tehdä Jumalan ja Jumalan rakkauden nimissä, on järkyttävää. Koska hän on pyhimys, hänelle ei voi puhua järkeä (sillä se on jumalattomuutta) tai vedota Raamattuun (jonka hän osaa tulkita paremmin). Edes sääliin tai inhimillisyyteen ei voi vedota, sillä häntä ohjaa suurempi tehtävä. Jos hän vielä ajattelee joutuneensa marttyyrin osaan, hänestä tulee monin verroin itsepäisempi. 

Pyhyys joka erottuu syntisistä on vaarallisimpia asioita maailmassa.

(ks. Thomas Merton: New Seeds of Contemplation s. 47-51)

Sananl. 28:13-14 (12. su helluntaista 1.vsk 1.lk)

Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon. Hyvin käy sen, joka tuntee pyhää pelkoa, tuhoon kulkee se, joka kovettaa sydämensä.
Rikkomuksensa salaamista merkitsevä sana tarkoittaa vaatettamista, verhoamista. Tunnustamista vastaava sana pohjautuu, sikäli kuin oikein arvaan, verbiin מדד, "mitata, oikaista itsensä." Väärien tekojensa, epäonnistumisiensa ja häpeällisten virheidensä peittely ja selittely ei johda mihinkään. Ehkä en jää kiinni, mutta en myöskään pääse irti. Suoraselkäinen vastuun ottaminen kaikesta omasta vääryydestä syyttämättä olosuhteita, geenejä tai yleistä käytäntöä johtaa - ehkä yllättäen - armon kokemiseen.
Jakeen 14 alkuosa on hepreaksi suurin piirtein: "Autuas ihminen, joka on jatkuvasti peloissaan." Pelko phd  sisältää myös ilon sivumerkityksen vapinan ohella. Sen partisiippimuoto merkitsee myös varovaisuutta. "Pyhä pelko" on ihan hyvä käännös. Pelokkuudesta ei ole kysymys, sillä sen vastakohtana on sydämen kovettaminen. Se, joka kuvittelee tulleensa valmiiksi, ei kohtaa armoa eikä enää opi mitään. Oletko huomannut, että "Jumalan pelko" tarkoittaa myös hämmästystä ja ihastusta? Ehkä sitä on juuri se lasten kaltaisuus, jota Jeesus niin ylistää.

Ps 51: 6-14 (12. su helluntaista, psalmi)

Sinua, sinua vastaan olen rikkonut, olen tehnyt vastoin sinun tahtoasi. Oikein teet kun minua nuhtelet, ja syystä sinä minut tuomitset.
Onnistunut käännös. Tämä on sitä, miten joku viisas on määritellyt parannuksen teon: se on olla Jumalan kanssa samaa mieltä synneistään. Tuomitse minut, mutta älä hylkää minua. Ei puolusteluja, ei selityksiä.
Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun.
Synti- sana on ensimmäisessä lauseessa hepreaksi "vääryys" ja toisessa lauseessa "rikkomus". Perisyntiin viittaava kohta; siihen, että valheellinen itsekorostus on ihmiselle tyypillistä, jopa väistämätöntä, mutta ihminen voi tulla siitä tietoiseksi, ja silloin hän ei enää ole siihen syytön.
Mutta sinä tahdot sisimpääni totuuden - ilmoita siis minulle viisautesi!
Aiempi "totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka" antoi Jumalasta kyttäävän kuvan. "Sisin" on kirjaimellisesti munuaiset. Jumalan totuus, Jumalan Sana, ilmoittaa meille totuuden itsestämme.
Vihmo minut puhtaaksi iisopilla, ja pese minut lunta valkeammaksi.
Iisopilla piti Mooseksen lain (4. Moos. 19) mukaan puhdistaa se mikä on saastaista. Rukoilen puhtautta, jonka voin saada vain armosta. Itse en voi itseäni puhdistaa.
Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut.
Synnissä on itsessään ristiriita. Eikö se ole tavallaan Jumalankin vika? Hän on sen sallinut. Nyt hän on sen paljastanut. Hän on murtanut luuni, kuten tarkka käännös olisi. Hän on minut haavoittanut, hän vain voi parantaa.

Room 7: 14-25 (12. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty.
Laki on pneumatikos, minä sarkinos. Sanalla "myyty" on latinalainen vastine venundatus, "huutokaupassa kaupattu". Siis eniten tarjoavalle, synnille.
En edes ymmärrä, mitä teen; en tee sitä mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan.
Kreikassa "tehdä" on katergazomai, jolla on merkitys "ahkeroida", "harjoittaa". Latinaksi operor. Ei siis yksittäisiä tekoja, vaan elämän suunta ja aikaansaannos.
Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo, silloin myönnän että laki on hyvä. Niinpä en enää teekään itse sitä, mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti.
Sekä laki että synti tässä tunnustettaan ja samalla otetaan etäisyyttä. Inhottavimmatkin teot todistavat oikeuden puolesta. Vaikka synti on lähtemättömästi minussa, sisimpäni ei ole sen kanssa identtinen.
Tiedänhän, ettei minussa, se on minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa mitä en tahdo.
Jostain syystä sarx on tässä "turmeltunut luonto". Hyvä käännös, muttei ainoa mahdollinen. Kokemuksen tasolla tahtokin voi olla turmeltunut, mutta jossakin ihmisessä on levottomuus tai paha mieli siitä että näin ei pitäisi olla. Kuinka syvästi tahdon vapauden sitten kiistämmekin, jos ihminen olisi vääjäämättömän läpikotaisesti ja olemuksellisesti paha, hänelle ei olisi mitään järkeä puhua hyvästä. Emme edes yrittäisi ymmärtää sellaista puhetta tai tuntisi käsitettä "hyvä".
Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.
Oman Raamattuni marginaaliin olen merkinnyt Ovidiuksen säkeen: video meliora proboque, deteriora sequor. Syvimmällä minussa ei sittenkään ole synti, vaan joku toinen. Se, että olen sisältä rikki, on jumalallisuuden merkki: en voi tehdä syntiä ehyin sydämin!
Huomaan, että minua hallitse tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?
Pessimistinen toteamus ihmisen tilasta, eikö? Ihmisessä oleva hyvä on lepattava liekki vankisellissä. Luku päättyy kuitenkin kiitokseen siitä, että näin on. Tähän vankeuteen on Kristus tullut vapauttajaksi. Silti se ei jää taakse. Heikki Räisänen kiinnittää huomiota siihen, miten läntisen kirkon teologiassa Room 7, joka edustaa jonkinlaista poikkeusta Paavalin omassakin ajattelussa, on saanut liian suuren painoarvon. Hyvä huomio, mutta ei poista sitä, että tässä luvussa Paavali näkee jotakin ainutlaatuisen syvää ihmisenä olemisen tilanteesta.

Room. 3:26 (12. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen.

Suomen kielen sana "vanhurskas" on poikkeuksellisen vaikeasti avautuva edes syntyperäiselle suomen puhujalle. Olkoonkin, että samaa tarkoittavat englannin "righteous" ja ruotsin "rättfärdig" ovat myös uskonnollista slangia, "vanhurskas" ei aukene luontaisen kielentajun avulla sinne päinkään.

Mitä jos vaihtaisi sanan "vanhurskas" paikalle sanan "kaunis"? Itse asiassa  vanhurskauttamisopin mestari Luther tekee juuri näin.  Roomalaiskirjeen luennossa (1515-16) Luther esittää kolmivaiheisen teorian Jumalan kauneudesta. Kaunis tarkoittaa tässä yhteydessä samaa kuin vanhurskas.  Jumala osoittautuu ihmisiä kauniimmaksi ensiksikin sillä, että hän rankaisee pahantekijöitä. Tämä ei vielä ole huomattavan kaunista, sillä jumalatonkin kykenisi siihen. Toinen tapa, jolla Jumala osoittautuu kauniimmaksi/vanhurskaammaksi, on se, että hänen vanhurskautensa on paljon kauniimpaa kuin ihmisten jumalattomuus. Mutta kolmas ja korkein tapa, jolla Jumala osoittautuu kaikkein kauneimmaksi, on se, että hän osoittaa vanhurskautensa tekemällä meidät vanhurskaiksi. Luther käyttää vertauskuvaa taiteilijasta: Taiteilija ei osoittaudu muita etevämmäksi arvostelemalla muiden töitä. Hänet todetaan taitavaksi tekijäksi vasta sitten, kun hänen teoksensa osoittautuvat muiden teoksia paremmiksi. Todellinen mestari hän on vasta sitten kun hän kykenee opettamaan toisia tulemaan hyviksi taiteilijoiksi.  Vanhurskauttamisopin esteettinen variaatio kuuluu siis: Jumala on kaunis, ja hän osoittaa kauneutensa ennen kaikkea siinä, että hän tekee meidät kauniiksi.

Tai niin kuin Paavali sanoo: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen.

1. Joh 1:8-2:2 (12. su helluntaista, 3.vsk 2.lk)

Kun edellä jae 5 sanoo, että Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää, Augustinus kysyy:
"Mitä siis pitäisi tehdä, rakkaat veljet? Pitäisi olla yhteys Jumalaan, sillä muuta toivoa ikuisesta elämästä ei ole. Ja Jumala on valo, eikä hänessä ole pimeyden häivää. Meidän pahat tekomme taas ovat tuota pimeyttä, ja ne painavat meitä niin, että meillä ei voi olla yhteyttä Jumalaan. Missä on meidän toivomme?  Huomaa, mitä apostoli sanoo: 'Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä.' Toisin sanoen: jos tunnustat olevasi syntinen, sinussa on totuus, sillä valo on juuri totuutta. Elämäsi ei säihky vielä täydellisenä, koska sinussa on syntejä. Olet silti jo alkanut valaistua, sillä elämässäsi on syntien tunnustamista. Huomaa myös, mitä apostoli seuraavaksi sanoo: 'Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.' Ei tässä puhuta vain menneistä synneistä vaan kaikista niistäkin, jotka edelleen pysyvät meissä siitä vanhasta elämästämme. Jos pidätkin syntejäsi vähäisinä, hätkähdät, kun alat niitä laskea. Monesta hiekanjyvästä tulee raskas kuorma. Missä silloin toivo? Ennen kaikkea syntien tunnustamisessa. Psalmi kertoo tästä: 'Astukaa hänen luokseen ja teidät valaistaan, teidän kasvonne eivät enää punastu häpeästä.' (vrt. Ps.34:6) Sinun ei tarvitse punastua häpeästä, jos sinua inhottaaa oma rumuutesi sen jälkeen, kun hän on sen sinulle paljastanut: sen jälkeen saat ottaa vastaan hänen kauneutensa."
Augustinuksen kommentaari tähän tekstiin sisältää voimakasta donatolaisuuden kritiikkiä. Donatolaiset edustivat "uskovien seurakuntaa", joka erottautui maailmasta. Tätä vastaan 1. Joh.2:2 on Augustinuksen mukaan merkki universaalista ja avarasta kirkosta: "'Hän on meidän syntiemme sovittaja, eikä vain meidän vaan koko maailman.' Veljet, mitä tämä tarkoittaa? Varmastikin tätä: 'Olemme löytäneet sen metsien kedoilta' (Ps. 132;6) eli olemme löytäneet kirkon kaikkien kansojen joukosta. Huomaa siis: Jeesus Kristus on meidän syntiemme sovitus eikä vain meidän vaan koko maailman. Siinä sinulla on kirkko joka on koko maailmassa. Älä lähde seuraamaan vääriä vanhurskauttajia, jotka ovat oikeita silppureita. Pysy vuorella, joka täyttää koko maailman (vrt. Dan 2:35). Sillä Kristus on meidän syntiemme sovitus eikä vain meidän vaan koko maailman, jonka hän on verellään ostanut." (Augustinus: Kaikki rakkaudesta. Saarnoja ensimmäisestä Johanneksen kirjeestä. Suom. Timo Nisula. Kirjapaja 2016)

Luuk.18:9-14 (12. su helluntaista, 1.vsk ev)

FARISEUS JA PUBLIKAANI

Efraim Syyrialainen huomauttaa, että fariseus puhui ihan totta. Mutta kun hänen rukouksensa oli itsensä kehumista, se muuttui synniksi. Martyrios varoittaa kaikkia rukoilijoita fariseuksen synnistä. Paha henki saa ihmisen ylpeilemään oman ylistyksensä kauniista soinnista. Silloin ihmiseltä unohtuu apostolin sana: "onko sinulla mitään, mitä et ole saanut lahjaksi?" (1. Kor. 4:7)

Aforistikko Panu Oikotie kirjoitti: "Fariseus nosti katseensa ylös rukoillessaan, publikaani painoi katseensa maahan. Minussa on ripaus molempia: pidän pääni pystyssä."

Publikaani on nöyryyden esikuva. Erämaaisät opettivat, että ellei mylläri peittäisi vaatteella myllynkiviä pyörittävän juhdan silmiä, se kääntyilisi ja söisi hänen vaivansa tulokset. Niinpä Jumalan järjestyksen mukaan meidänkin on otettava peite silmillemme, että tekisimme hyvää näkemättä sitä, sillä muutenhan voisimme alkaa ylistää siitä itseämme ja siten menettää palkkamme. Siksi meidät on jätetty päivästä toiseen kokemaan epäpuhtaita ajatuksia, ja me näemme itsestämme vain sen, mikä ansaitsee tuomion. Nämä epäpuhtaudet ovat se peite, joka kätkee tekemämme vähäisen hyvän. Sillä kun ihminen soimaa itseään, hänen vaivannäkönsä ei mene hukkaan. Näin siis erämaaisät.

Tuo esikuvamme publikaani ei tuntenut mitään hengellistä tunnetta rukoillessaan. Uskonnollinen kokemus ja tunne on varmasti fariseuksella, samoin teologiset oivallukset. Publikaanilla ei ole muuta kuin hätänsä. Hän ei koe Jumalan läsnäoloa. Silti Jeesus ylistää häntä.

Room. 3:21-31 (12. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat
Tässä nomos esiintyy kahdessa eri merkityksessä. Sanaparissa "laki ja profeetat" se viittaa VT:n kirjoituksiin, mutta "Laki", josta tässä varsinaisesti on kysymys, tarkoittaa sitä, joka vaatii ja käskee - turmiovaltaa, joka johtaa ilman Kristusta kadotukseen. Se on myös Jumalan luoma taju oikeasta ja väärästä, joka pakanoillakin on sydämessään (Room. 2:14-15)
Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat osakseen kaikki, jotka uskovat...nyt, meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa; hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen...Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja.
Tämä on luterilaisen tunnustuksen mukaan articulus stantis et cadentis ecclesiae. Miten oikein suomentaisi sanan "vanhuskaus"? Se on niin erityinen sana, että sen olemassaolo on teologian eksaktiuden vuoksi välttämätön, mutta suurelle - jopa Raamattua lukevallekin - yleisölle se on ja pysyy vieraan.a Painopiste perikoopissa on ihmisten tasaveroisuudessa tämän asian edessä ( ei ole erotusta, j. 22).
Sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.
Synti on sinänsä tasapäistävä ilmiö, eikä armo liioin tee erotusta ihmisten välillä.
Onko siis syytä kerskailuun? Siltä on pohja pudonnut pois. Mikä laki on saanut tämän aikaan? Sekö, joka vaatii tekoja? Ei, vaan uskon laki.
Tämä on jo kolmas merkitys sanalle nomos. Lähinnä "luonnonlaki". Vanhurskaus on seurausta uskosta, joka on eräänlainen luonnonlaki.
Kumoammeko me siis lain vetoamalla uskoon? Emme suinkaan, me päinvastoin vahvistamme sen, mitä laki sanoo.
Nämä sanat ovat alkusoitto Roomalaiskirjeen seuraavalle jaksolle, jossa esitellään Abraham uskon kantaisänä.

Jes. 2:12-17 (12. su helluntaista, 3.vsk 1.lk)

Herran Sebaotin päivä iskee kaikkeen ylpeään ja korkeaan...
Monesti mietin, miksi se on juuri kaikkein korkein, joka kokee Jumalan tuomion? Luonnollisesti ajattelisin, että ihmisen alhaiset pyrkimykset ja halut tuomitaan, ja paras meissä saa kiitoksen. Septuaginta sanoo, että Herra iskee "korotettuun".  Kaikki, mikä näyttää olevan jotakin, pannaan matalaksi. Paavali sanoi seurakunnasta: "Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin." (1. Kor 1:28)
Jakeen 16 "kauas merelle purjehtivat laivat" on Septuagintan mukainen käännös. Masoreettisen tekstin ilmaus tarkoittaa "sitä, mitä kauniina kaivataan" (Vulgata: quod visu pulchrum est). Tiivistäen: se, mitä ihmiset tavoittelevat, osoittautuu tyhjän veroiseksi. Sinä päivänä Herra yksin on korkea.
Sitä päivää kelpaa odottaa. Eikä pidä hermostua, jos sitä odottaessaan huomaa olevansa mitätön paskiainen. Tällä tiellä ei ole tarkoitus vakuuttua omasta erinomaisuudestaan, vaan Herrasta, joka on armollinen. incurvabitur sublimitas hominum: hieno ajattelu käpertyy kasaan. humiliabitur altitudo virorum. Vain nöyrä on todenmukainen.

Ylpeä ihminen nöyrtyy, hänen täytyy taipua, korskeat miehet vaipuvat maahan. Sinä päivänä Herra yksin on ylhäinen.
Ylpeyden synnistä tarjoaa Afrahat Persialainen Viisas raamatullisen kompendiumin:
Ylpeys ja omahyväisyys ovat vieneet monet turmioon. Ylpeytensä takia Aadamin täytyi jättää paratiisi, ja hänestä tuli tomua, käärmeenruokaa (1. Moos. 3:14). Kain surmasi veljensä ylpeydestä. "Hän säikähti ja vaeltelee maan päällä" (1. Moos 4:14). Koska Haam ylvästeli ja ivaili isäänsä, hänet kirottiin, ja hänestä tuli veljiensä orjien orja (1. Moos. 9:24). Eesau menetti ylpeytensä vuoksi esikoisoikeutensa (1. Moos 25:29-34). Koska faarao paadutti ja kohotti itsensä, hukkui hän Kaislamereen, hän ja hänen sotajoukkonsa (2. Moos. 14:27-). Koska pappi Eelin pojat korottivat itsensä kansan yläpuolelle, hylättiin heidät pappeina palvelemasta Pyhää (1. Sam. 2:12-17)
Filistealainen Goljat nöyryytettiin ja joutui häpeään, koska hän kerskaili Daavidia vastaan ja kukistui ylpeytensä takia (1. Sam 17:48-51). Abimelekia, Gideonin poikaa, joka korotti itsensä veljiensä yläpuolelle ja surmasi heidät, kohtasi hänen veljensä Jootanin kirous (Tuom. 9). Absalom, joka korotti itsensä ja otti väkivalloin itselleen kuninkuuden, ei kyennyt pitämään sitä hallussaan eikä ylpeytensä tähden menestynyt (1. Kun. 2:13-25)...Juudas, joka kavalsi Vapahtajamme, syöksyi mereen myllynkivi kaulassaan (Matt. 18:6). Kaikkien näiden ylpeys nöyryytettiin, kuten on kirjoitettu: "Ihmisen ylpeys on nöyryyttävä hänet: hän jonka henki on nöyrä, saa lisää kunniaa." (Snl. 29:23)

Matt 23:1-12 (12. su helluntaista, 3. vsk ev)

 Pappeja ja teologeja vastaan. Jeesus ei sinänsä kiellä uskonnollisen eliitin oikeutta olla olemassa tai harjoittaa ammattiaan. Markus/Luukas esittää versiossaan suoranaisen syytöksen siitä, että lainopettajat vievät leskiltä talot ja latelevat pitkiä rukouksia vain näön vuoksi. Matteus ei tee tätä, mutta moittii ammattiteologeja ja hengenmiehiä seikkaperäisemmin. Heidän sanojensa ja tekojensa välillä on selvä ristiriita. (Luulin muuten pitkään että lause "älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon" on Jeesukselta peräisin 😏). Kaiken minkä he tekevät he tekevät siksi, että heidät huomattaisiin. Maine, halu näyttää hyvältä, on hengellisyyden motiivi usein (ei minulla tietenkään, mutta monilla). Tämän tekstin lukeminen on yhtä rippiä pastorille ja teologian tohtorille. On merkille pantavaa, että raamatunlausekotelot ja viitan tupsut oli Mooseksen laissa määrätty, eikä mikään uskovaisten muoti. Silti, oikeaoppisuudestakin voi tulla epäjumala!
"Pastori ottaa nyt ensin" on epäilyttävä asenne tämän tekstin valossa. Vakavammin ajatellen: asetelma, jossa spesialisti opettaa kristinuskoa maallikoille, ei ole kristillinen asetelma. Katolinen "isä"-nimitys on myös varoen käytettävä. "Oppimestari" taas voisi viitata meihin tohtoreihin.
"Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija." Tätä minä en ymmärrä. Siksi minun kannatti se lukea.

Job 42:5,6 (12. su helluntaista, 2.vsk 1.lk)

Vain korvakuulolta sinun tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.

Visio beatifica. Jos yhä olen jostakin varma tässä sekasotkuisessa seikkailussa, jota kutsutaan uskoksi tai hengelliseksi elämäksi, olen varma siitä, että viimeisenä päivänä häpeän puheitani. Se on jokaisen teologin ja saarnaajan riemullinen osa. Iankaikkinen elämä: pidän siitä ilmaisusta enemmän kuin virallisen raamatunkäännöksen sanasta "ikuinen". Se voi viitata loputtomaan kestoon, kun taas "iankaikkinen" merkitsee minulle myös kvaliteettia (tietysti mielivaltainen tulkinta). Se kvaliteetti on "mitä silmä ei ole nähnyt, mitä korva ei ole kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa" (1. Kor. 2:9). Tulen yllättymään -toivottavasti iloisesti. Viimeistä päivää, Jumalan näkemistä kasvoista kasvoihin, on pakko ajatella myös pelolla. Armossaankin hän vielä kätkee kasvonsa. Kristuksen tulemisen jälkeenkin puheemme hänestä  on vain korvakuulolta, vain kuulopuhetta.
LXX ja Vulgata kääntävät muuten "häpeän itseäni."