Vain korvakuulolta sinun tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.
Visio beatifica. Jos yhä olen jostakin varma tässä sekasotkuisessa seikkailussa, jota kutsutaan uskoksi tai hengelliseksi elämäksi, olen varma siitä, että viimeisenä päivänä häpeän puheitani. Se on jokaisen teologin ja saarnaajan riemullinen osa. Iankaikkinen elämä: pidän siitä ilmaisusta enemmän kuin virallisen raamatunkäännöksen sanasta "ikuinen". Se voi viitata loputtomaan kestoon, kun taas "iankaikkinen" merkitsee minulle myös kvaliteettia (tietysti mielivaltainen tulkinta). Se kvaliteetti on "mitä silmä ei ole nähnyt, mitä korva ei ole kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa" (1. Kor. 2:9). Tulen yllättymään -toivottavasti iloisesti. Viimeistä päivää, Jumalan näkemistä kasvoista kasvoihin, on pakko ajatella myös pelolla. Armossaankin hän vielä kätkee kasvonsa. Kristuksen tulemisen jälkeenkin puheemme hänestä on vain korvakuulolta, vain kuulopuhetta.
LXX ja Vulgata kääntävät muuten "häpeän itseäni."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti