5. Moos. 31:8 (21. su hell. 2.vsk 1.lk)

 Mooses sanoi Joosualle: "Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.

"Herra itse kulkee sinun edelläsi." Se tarkoittaa, että vaikka huomispäivä on minulle tuntematon, enkä näe tietä edessäni, voin olla luottavaisella mielellä. Tulevaisuus ei ole Jumalalle tuntematon. Päinvastoin, kun minä jumitun menneeseen, Jumala kiskoo minua kohti tulevaa: hän on jo siellä! "Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin - ettekö huomaa?"(Jes. 43:18-19) Jeesus kertoo hyvästä paimenesta, joka kulkee lampaidensa edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. 

"Hän on sinun kanssasi." Se on ehkä suurin lohdutus ihmiselle, jonka kuvitelmat ovat menneet murskaksi ja joka kokee että hänen uskonsakin on palasina. Jumala ei sano, että hän ratkaisee kaikki ongelmasi, eikä hän taputa sinua olkapäälle sanoen: "Ei se mitään." Syvimmässä pimeydessä tämä on ainoa lohtu: "Vaikka minä kulkisin kuoleman varjon laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani" (Ps 23, Vulgatan mukaan). Jeesus lupaa: Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. Tätä yhteyttä ei riko kuolemakaan. "Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa."(1. Tess. 5:8)

"Hän ei jätä sinua yksin." Yksinäisyys kuuluu ihmisen osaan. Silloin voi rukoilla Gregorios Nazianzilaisen sanoin: "Tule yksinäinen yksinäisen luo!" Tosiasiassa uskovakin ihminen joutuu kokemaan Jumalan poissaoloa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Suuret opettajat sanovat, että Jumala ei ole koskaan lähempänä kuin silloin, kun hän tuntuu olevan kaikkein kauimpana. "Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne." (Joh.14-18)

"Hän ei hylkää sinua." Raamatussa sanotaan, että Jumala ei kutsumistaan kadu. Hänelle meidän epäonnistumisemme, itsekkyytemme ja petollisuutemme ei tule yllätyksenä - vaikka itsellemme tulisikin. Hän tietää, mitä tekoa olemme. "Hän muistaa että olemme maan tomua." Apostoli sanoo luottavansa siihen, että "Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä."(Fil.1:5) Tämän toistuva mieleen palauttaminen luo ihmiseen perusturvallisuuden, jota ei tarvitse hakea omistamisesta tai suorittamisesta. "Älkäää juosko rahan perässä, vaan tyytykää siihen, mitä teillä on. Jumala on itse sanonut: Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää."(Hepr. 13:5)

"Älä lannistu, älä pelkää." "Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?" (Ps.27) Mitä syytä olisi lannistua? Kenties siksi, että en näe itsessäni sitä uskon hedelmää, josta Raamattu puhuu. Kun apostoli rukoilee, että "eläisitte Herralle kunniaksi ja kaikessa hänen mielensä mukaan ja että kantaisitte hedelmää tekemällä kaikkea hyvää ja kasvaisitte Jumalan tuntemisessa"(Kol. 1:9), kuulen siinä vain moitteen ja muistutuksen siitä, että se ei ole toteutunut minun kohdallani. Mutta ajattele uudestaan! Ei tässä luvata, että tulisin omissa silmissäni hyväksi ihmiseksi tai että täyttäisin jonkun kuvitelman ihannekristitystä. Meidän ei ole mahdollista elää kaikessa Jumalan mielen mukaan moraalisen nuhteettomuuden tai lujan päättäväisyyden perusteella. Apostoli paljastaa kyllä, mitä tässä tarvitaan: "Hänen kirkkautensa voima ja väkevyys vahvistakoon teitä..." Jos ajattelet löytäväsi vastaukset kaikkiin kysymyksiisi tai tulevasi itseesi tyytyväiseksi, lannistut varmastsi. Mutta jos luotat, että Jumala kulkee edelläsi, on aina kanssasi eikä koskaan hylkää sinua, tulet varmasti yllättymään, mutta et lannistumaan. Katso Hänen kirkkauteensa, älä omiin mahdollisuuksiisi tai siihen, mitä tämä maailma pitää arvossa.

Matt. 22:1-14. Suuri Tanssi (21. su helluntaista, 1. vsk ev)

Ymmärtääksemme, miksi kyseessä on nimenomaan hääjuhla, meidän pitää aloittaa alusta, maailman luomisesta asti.
Herra ei tehnyt maailmaa tuomitakseen sitä, ei vain hallitakseen sitä tai saadakseen sen tottelemaan tutkimattoman ja kaikkivoivan tahtonsa määräyksiä eikä ollakseen tyytyväinen tai tyytymätön tapaan, jolla se toimii. Herra teki maailman ja ihmisen sitä varten, että hän itse voisi laskeutua maailmaan, että hän itse voisi tulla ihmiseksi. Ajatellessaan maailmaa jonka hän oli tekemäisillään, hän näki Viisautensa ihmislapsena, ”kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään”, ja hän ajatteli: ”minun ilonani ovat ihmislapset.”(Sananl. 8)

Maailmaa ei tehty vankilaksi Jumalan hylkäämille langenneille hengille - se on gnostilainen harha. Maailma tehtiin temppeliksi, paratiisiksi, jossa Jumala itse halusi viihtyä heidän kanssaan, jotka hän oli asettanut hoitamaan sitä hänen puolestaan. 1. Mooseksen kirjan alkuluvut (sen sijaan että olisivat pseudotieteellinen kertomus siitä, miten maailman ajateltiin syntyneen) ovat runollinen ja symbolinen kuvaus, joka on tosi (vaikkakaan ei kirjaimellinen) ilmoitus siitä miten Jumala näkee maailman ja mitä hän suunnittelee ihmisen suhteen. Näiden kauniiden lukujen tähtäyspiste on siinä, että Jumala teki maailman puutarhaksi, joka ilahduttaa häntä itseään. Hän teki ihmisen ja antoi ihmiselle tehtävän osallistua Jumalan omaan huolenpitoon luotuja kohtaan. Hän teki ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen, taiteilijaksi (homo faber), paratiisin puutarhuriksi. Hän antoi ihmisen itse päättää, miten luotuja piti tulkita, ymmärtää ja käyttää: juuri Adam antoi eläimille nimet (Jumala ei antanut niille mitään nimiä), ja mitkä nimet Adam antoi, sen ne saivat. Niinpä ihminen ymmärryksessään jollakin tavalla jäljitteli Jumalan luovaa rakkautta luotuja kohtaan. Niin kuin Jumalan rakkaus sai asiat olemaan vain katsomalla niitä, ihmisen rakkaus toteutti jumalallisen idean omassa toiminnassaan.
Samoin kuin Jumala luo asiat katsomalla niitä Sanassaan, ihminen luo elämään totuutta yhdistämällä kohteessa olevan jumalallisen valon oman järkensä jumalalliseen valoon. Näiden kahden valon yhdistyminen on totuutta.
 

Mutta on olemassa vielä korkeampi valo: ei se valo, jossa ihminen ”antaa nimen” ja muodostaa käsitteitä aktiivisen ymmärryksensä avulla, vaan pimeä valo, jossa ei anneta nimiä vaan jossa Jumala kohtaa ihmisen itse. Jumalan yksinkertaisen valon ja ihmisen yksinkertaisen valon yhteys eli rakkaus on kontemplaatiota. Nämä kaksi tyhjyyttä ovat yksi. Ne muodostavat ikään kuin tyhjyyden, jossa mitään ei lisätä vaan pikemminkin nimet, muodot, sisältö, merkitys ja identiteetti otetaan pois. Tässä kohtaamisessa ei ole niinkään identiteettien sekoittumista vaan identiteettien häviämistä. Raamattu sanoo mutkattomasti, että Jumala käveli Adamin kanssa iltapäivän viilennyttyä puutarhassa. Siis illan viileydessä, päivän luodun valon vähetessä. Sen henkäyksen vapaassa tyhjyydessä, joka puhaltaa mistä tahtoo ja josta et tiedä, minne se menee. Jumala ja ihminen ovat yhdessä sanojen ja puheen tuolla puolen. Siinä on luomisen ja paratiisin tarkoitus. Mutta on vielä muutakin.
 

Jumalan Sana itse oli ”koko luomakunnan esikoinen”(Kol.1:15). Hän, jonka voimasta kaikki ovat olemassa, ei ainoastaan kävellyt ihmisen kanssa iltapäivän viileydessä, vaan syntyisi kerran ihmiseksi ja kulkisi ihmisen rinnalla hänen veljenään. Herra ei vain rakastaisi luomakuntaansa Isänä, vaan hän astuisi luomakuntansa keskelle, tyhjentäisi itsensä, kätkeytyisi ikään kuin hän ei olisi Jumala vaan luotu. Miksi? Koska hän rakasti luotujaan ja koska hän ei voinut kestää sitä että hänen luotunsa vain palvoisivat häntä etäisenä, kaukaisena ja kaikkivoipana. Jos häntä palvottaisiin vain jonakin suurena, hänen luotunsa pyrkisivät puolestaan olemaan itse suuria ja nujertamaan toisensa. Siellä missä on suuri Jumala, on myös jumalankaltaisia ihmisiä, jotka tekevät itsestään herroja ja kuninkaita.Tai  jos Jumala olisi vain suuri taiteilija joka ylpeilisi luomisteoistaan, ihmiset myös rakentaisivat kaupunkeja ja palatseja ja riistäisivät toisia ihmisiä oman kunniansa tähden. Tätä tarkoittaa kertomus Babylonin tornin rakentajista, joka tulisivat olemaan ”kuin Jumalia” riippuvien puutarhojensa keskellä, ripustaen vihollistensa päitä puutarhaansa. Sillä he tulisivat osoittamaan Jumalaa ja sanomaan: ”Hänkin on suuri rakentaja, joka on tuhonnut kaikki vihollisensa.”
Jumala sanoi sen sijaan: Minä en naura vihollisilleni, sillä haluan tehdä mahdottomaksi kenellekään olla minun viholliseni. Siksi samaistun viholliseni omaan salaiseen persoonallisuuteen.
Niin Jumala tuli ihmiseksi. Hän otti kantaakseen ihmisen heikkouden ja tavallisuuden ja kätki itsensä, hän tuli nimettömäksi ja merkityksettomäksi ihmiseksi, syntyi mitäänsanomattomassa paikassa. Eikä hän halunnut määräillä ihmisiä, olla kuningas, johtaja tai uudistaja – tai olla mitenkään luotujansa ylempi. Hän ei olisi mitään muuta kuin heidän veljensä, neuvonantajansa, palvelijansa ja ystävänsä. Hän ei ollut missään ihmisten ymmärtämässä mielessä tärkeä henkilö, vaikka sen jälkeen me olemmekin tehneet hänestä Kaikkein Tärkeimmän Henkilön. Se on toinen juttu. Vaikka näet onkin totta että hän on kaikkien Herra ja Kuningas, kuoleman voittaja, elävien ja kuolleiden tuomari, Pantokrator, hän on silti yhä Ihmisen Poika, kätketty, tuntematon, huomaamaton, haavoittuvainen. Hänet voidaan tappaa. Kun Ihmisen Poika tapettiin, hän nousi ylös kuolleista ja oli jälleen luonamme, hän sanoi: ”Vaikka tappaisitte minut, se ei merkitse mitään.”
 

Kun Kristus on kerran herätetty kuolleista, hän ei enää kuole omana itsenään (Room 6:9). Mutta koska hän tuli ihmiseksi ja yhdisti ihmisen luonnon itsensä kanssa, kuoli ihmisen puolesta ja nousi ihmisenä kuollleista, hän sai aikaan sen, että kaikkien ihmisten kärsimyksestä tuli Hänen kärsimyksiään. Heidän heikkoudestaan ja suojattomuudestaan tuli hänen heikkouttaan ja suojattomuuttaan ja hän otti heidän merkityksettömyytensä omakseen. Mutta samalla hänen voimansa, kuolemattomuutensa, kirkkautensa ja onnellisuutensa annettiin heille ja niistä tuli heidän omaisuuttaan. Jos siis Kristus, Jumala ja ihminen, on vielä suuri, hän tahtoo olla suuri ja vahva pikemminkin meidän tähtemme kuin itsensä tähden. Hänelle nimittäin voima ja heikkous, elämä ja kuolema ovat vastakohtapareja, jotka eivät kosketa häntä. Hänen herruutensa on jotain niitä korkeampaa. Hän nostaa myös meidät näiden vastakohtien yläpuolelle yhdistämällä meidät itseensä. Vaikka pahuus ja kuolema voivat kyllä koskettaa sitä haihtuvaa, ulkoista minuutta, jossa kuljemme vieraina ja muukalaisina sekä itsellemme että hänelle, ne eivät voi koskaan koskettaa sitä todellista minuuttamme, jossa meidät on tehty yhdeksi Hänen kanssaan. Tullessaan ihmiseksi Jumala ei tullut vain Jeesukseksi Kristukseksi vaan jokaiseksi mieheksi ja naiseksi, joka koskaan tulisi olemaan. Jumalasta ei tullut vain "tämä ihminen" vaan - laajemmassa, mystisessä mielessä, muttei vähemmän todesti - "jokainen ihminen."

Jumalan läsnäolo maailmassa sen Luojana riippuu vain Jumalasta itsestään. Hänen läsnäolonsa maailmassa ihmisena riippuu jossakin määrin ihmisestä. Ei niin että me voisimme mitenkään muuttaa inkarnaation mysteeriä sinänsä. Mutta meidän on mahdollista päättää, tulemmeko me tietoisiksi hänen läsnäolostaan, tulemmeko sen pyhittämäksi ja valaisemaksi. Voimme valita kahden identiteetin välillä: sen ulkoisen naamarin, joka näyttää todelta, mutta elää vain hetken tämän maan päällä sekavana vyyhtinä ristiriitaisia haluja, tai sisäisen persoonan, joka näyttää mitättömältä, mutta joka voi antautua ikuisesti sille totuudelle, jonka varassa se elää. Tämä sisäinen persoona on se, joka otetaan Kristuksen mysteeriin hänen rakkautensa ja Pyhän Hengen kautta, niin että me elämme salaisesti "Kristuksessa."

Silti meidän ei pidä suhtautua "ulkoiseen" itseemme liian kielteisesti. Ei se ole luonnostaan paha, eikä sen pinnallisuutta tule pitää rikoksena. Se on köyhä ja kurja olento, ja kaikkea köyhää pitää kohdella lempeästi. Tämä koskee myös meidän ulkoista itseämme: niin kauan kuin se ei vetäydy valheen suojiin, Kristuksen lempeys ja rakkaus siunaa sitä. Ulkokuori on hyväksyttävä sellaisena kuin se on. Ohikiitävän, köyhän olemassaolomme tapahtumilla on sanomattoman suuri arvonsa. Ne voivat olla välikappaleita, joiden kautta ymmärrämme Jumalan läsnäolon maailmassa. Ulkoista itseä voi sanoa naamioksi, mutta se ei tarkoita välttämättä sen väheksymistä. Naamiot jotka ihmisillä ovat kasvoillaan voivat olla paitsi ihmisen sisäisen persoonan, myös Jumalan valeasu, kun hän kulkee pyhiinvaeltajana ja muukalaisensa luomakuntansa keskellä. Jos Kristus kerran tuli ihmiseksi, se tapahtui siksi että hän tahtoi tulla jokaiseksi ihmiseksi - siis keneksi tahansa. Jos uskomme Jumalan Pojan ihmiseksituloon, maan päällä ei pitäisi olla yhtään ihmistä, jossa emme ole valmiit näkemään Kristuksen läsnäoloa.

Sitä mitä ihmiset pitävät vakavana, Jumala ei välttämättä pidä kovin tärkeänä. Se, mikä Jumalassa näyttäytyy meille "leikkinä" saattaakin olla sitä, minkä hän ottaa kaikkein eniten tosissaan. Jumala leikkii ja huvittelee luomakuntansa puutarhassa, ja jos me osaisimme unohtaa vakavamielisen pohdintamme siitä, mitä se tarkoittaa, voisimme kuulla hänen kutsunsa ja seurata häntä hänen salaiseen kosmiseen tanssiinsa. Eikä meidän tarvitse mennä kauas kuullaksemme tämän leikin ja tanssin kaikuja. Kun olemme yksin tähtikirkkaana yönä; kun satumme näkemään muuttolintujen syksyllä laskeutuvan sänkipellolle; kun katsomme lapsia sellaisena hetkenä, kun he ovat todella lapsia; kun tunnemme rakkauden sydämessämme; tai kun japanilaisen runoilija Bashōn tavoin kuulemme sammakon yksinäisen molskahduksen vanhalla lammella. Sellaisina hetkinä koemme heräämisen tai näemme asiat uudessa valossa, mielemme tyhjentyy ja puhdistuu niin, että voimme nähdä väläyksen kosmisesta tanssista.

Maailma ja aika on Jumalan tanssia tyhjyydessä. Sfäärien hiljaisuus on hääjuhlan musiikkia. Mitä enemmän me pidämme kiinni ennakkoluuloistamme, mitä enemmän me tulkitsemme asioita omien rajoittuneiden päämääriemme ja ristiriitaisten käsitystemme mukaan, sitä enemmän päädymme surullisuuteen, järjettömyyteen ja epätoivoon. Siihen ei pidä kiinnittää kuitenkaan liikaa huomiota, koska mikään epätoivomme ei voi muuttaa tosiasioita, tai turmella kosmisen tanssin iloa, joka on aina olemassa. Tosiasiassa me olemme nimittäin keskellä sitä, ja se on keskellä meitä, sillä se virtaa verenkierrossamme, halusimmepa sitä tai emme. Loppujen lopuksi meitä kutsutaan tarkoituksella unohtamaan itsemme, heittämään kamala vakavuutemme sikseen ja liittymään suureen tanssiin.

(lähde: Thomas Merton: New Seeds of Contemplation, s. 291-297)

Joh. 13:16-20 (21. su helluntaista, 3.vsk ev)

”Totisesti, totisesti: ei palvelija ole herraansa suurempi eikä lähettiläs lähettäjäänsä suurempi. Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat.
    Minä en sano tätä teistä kaikista. Tiedän kyllä, ketkä olen valinnut. Tämän kirjoitusten sanan on käytävä toteen: ’Ystäväni, joka söi minun pöydässäni, on kääntynyt minua vastaan.’ Minä sanon tämän teille jo nyt, ennen kuin ennustus toteutuu, jotta sen toteutuessa uskoisitte, että minä olen se joka olen. Totisesti, totisesti: joka ottaa vastaan sen, jonka minä lähetän, ottaa vastaan minut, ja joka ottaa minut vastaan, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt.”

Perikoopin edellä Jeesus on pessyt opetuslasten jalat ja sanonut antavansa heille esimerkin. "Kun te tämän tiedätte ja myös toimitte sen mukaisesti, te olette autuaat" tarkoittaa sitä, että sen tietäminen, että Jeesus on "Suuri Jalkain Pesijä" ei ole sinänsä autuuttavaa, vaan todellista autuutta on se, että toimii itse samalla tavalla.
Järjestys Jumala-Jeesus-kristitty esiintyy ensiksi velvoittavana: on turha kuvitella, että Jeesuksen seuraaja pääsisi helpommalla tai olisi paremmassa asemassa kuin hänen Herransa. Jeesus nöyrtyi palvelemaan, Isä antoi kaikkensa (ainoan Poikansa) syntisen ihmiskunnan puolesta. Turha luulo, että kristitty pärjäisi siististi samanmielisten miellyttävässä seurassa.
Jeesuksen suostuminen ihmisiin ja nöyrtyminen kärsimään, hänen riisuutumisensa jumaluudestaan, ilmenee siinä, että hän tietää että hänen lähin ja luotetuin ystävänsä kääntyy häntä vastaan. Mietipä millaisia me puolestamme olemme: meitä masentaa se, että monia ihmisiä kristillisyys ei kiinnosta pätkääkään! Jeesus tietää, että hänestä luovutaan, eikä tee elettäkään estääkseen sitä. "Että tietäisitte, että olen se joka olen."
Lopulta järjestys kristitty-Jeesus-Jumala esiintyy voimaannuttavana. Joka ottaa vastaan Jeesuksen lähettilään, ottaa vastaan Jeesuksen ja Isän. Ei tämä tarkoita pelkästään evankeliumin saarnaajia. Myös jokainen vieras ja muukalainen, köyhä ja avun tarvitsija on Kristus, joka kolkuttaa ovellamme. Se on Uuden testamentin (ja koko Raamatun) valossa ehdottomasti oikea tulkinta.

Ps. 145:8-13 (21. su helluntaista, psalmi)

Anteeksiantavainen ja laupias on Herra, hän on kärsivällinen, suuri on hänen hyvyytensä.
Sanoma Jumalan anteeksiantavaisuudesta on kaikunut niin juutalaisuuden, kristinuskon kuin islaminkin välityksellä tuhansien vuosien ajan tässä maailmassa, mutta heikosti se on perille mennyt. Parhaimmillaan se on vesittynyt lällyksi kaiken suvaitsemiseksi. Risti, kristinuskon symboli, kuitenkin kertoo miten äärimmäisen vakavasta asiasta anteeksiantamisessa on kysymys. Sana  הַנון muistuttaa siitä, että Jumala antaa anteeksi sen, mitä olemme rikkoneet häntä vastaan. Pahuus ja rikkomukset ovat todellisia, ei mitään pikkujuttuja. Mutta anteeksiantamus on ainoa tie ulos koston kierteestä. Sana רﬞחום tarkoittaa, että Jumala ei vain julista syntejämme anteeksi, vaan hän myös säälii meitä niiden vuoksi. Hän tietää, että synti on meitä raadellut ja tuhonnut. Synti ei herätä Jumalan sydämessä vain vihaa, vaan myös sääliä eksyneitä syntisparkoja kohtaan.  Kumpikin puoli on muistettava Jumalasta puhuttaessa. Jos ne pistetään vastakkain, ei ole epäselvää, kumpi voittaa: "Palatkaa Herran, Jumalanne luo, sillä hän on anteeksiantava ja laupias. Hän on kärsivällinen ja hänen hyvyytensä on suuri. Hän voi muuttaa mielensä, peruuttaa määräämänsä rangaistuksen." (Joel.2:13) Tämä Jumalan piirre muuten vitutti profeetta Joonaa erityisesti (Joona 4:2). "Kärsivällinen" on kirjaimellisesti "hidas vihaan."

Herra on hyvä kaikille, hän armahtaa kaikkia luotujaan.
Armo ei ole vain 2. uskonkappaleen asia, vaan jo luomisessa. Silkka olemassaolo on laupeutta:"...sillä sinä rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi - jos jotakin olisit vihannut, et olisi luonut sitä." (Viis.11:24)

Herra, sinua ylistäkööt kaikki luotusi, uskolliset palvelijasi kiittäkööt sinua!
Ei ole selvää onko tässä indikatiivi vai imperatiivi. Koko luomakunta ylistää Jumalaa hiljaisella tavallaan, mutta hurskaat, pyhät, Jumalan ystävät ovat kutsuttuja tätä julki julistamaan, eksplikoimaan.

Julistakoot he valtakuntasi kunniaa, kertokoot mahtavista teoistasi.
Taivaan valtakunnasta on kerrottava ja niin kuin 1913 käännös sanoo "jutellaan sinun voimastasi". Toisin sanoen, arjen aherruksessa muistetaan Jumala.

Saattakoot he ihmisten tietoon Herran väkevät teot ja hänen valtakuntansa mahdin ja loiston.
Että julistetaan Jumalan suuria tekoja historiassa ja sitä, mitä kohti ollaan menossa, vaikka siitä näkyy kovin vähän.

Sinun valtakuntasi on ikuinen, sinun herruutesi pysyy polvesta polveen.
Tähän jatkaa jae 13a "Heerra on luotettava kaikissa sanoissaan, uskollinen kaikissa teoissaan", joista viimeinen lause voisi kääntyä myös "hän rakastaa kaikkia tekojaan". Tällaista "Jeesuksen lähettiläät"-sunnuntaina meidät on lähetetty julistamaan.

Aam. 7:10-15 (21. su helluntaista, 3.vsk 1.lk)

Jumalanpalveluselämä Betelissä on ihan oma lukunsa VT:n historiassa. Kuningas Jerobeam I (joka ei ole sama kuningas kuin tässä mainittu Jerobeam II) oli perustanut Betelin kultin varsin rationaaliselle pohjalle. Hän vetosi israelilaisiin sanoen: "Turha teidän on käydä Jerusalemissa saakka. Tässä, Israel, on Jumalasi, joka toi sinut Egyptin maasta." (1. Kun.  12:28) Näin sanoessaan Jerobeam osoitti kultaista sonnipatsasta, jonka hän oli teettänyt. Kuningasten kirjassa kerrotaan, että Jerobeam järkevöitti paitsi jumalanpalveluspaikkaa, myös virkajärjestelyjä ja juhla-aikojen kalenteria. "Jokainen, joka vain halusi, sai häneltä vihkimyksen ja pääsi näin uhrikukkoloille papiksi." (1. Kun. 13:33). Jerobeam nousi omin päin perustamalleen alttarille kahdeksannen kuun viidentenätoista päivänä omien pappikavereittensa kanssa. Miksei? Miksi pitää kiinni vaivalloisesta matkasta Jerusalemiin, miksi pitäisi etsiä väen vängällä joku Leevin heimon edustaja papiksi ja miksei pyhäpäivä voisi olla mikä päivä tahansa?

Nyt Aamos on Betelissä. Oikeastaan on silmiinpistävää, että Aamos (samoin kuin Elia tai Elisa, 2.Kun 2) ei kiinnitä Betelin pyhäkön sonnipatsaaseen mitään huomiota.[ oliko se siellä enää?] Hänen julistuksensa painopiste on ihmisten itsekkäässä ja lyhytnäköisessä elämässä, sosiaalisessa vääryydessä. "Vie pois minun edestäni virsiesi pauhu!...Mutta oikeus virratkoon kuin vesi ja vanhurskaus kuin ehtymätön puro." (5:23,24)
Mutta rationaalinen uskonnollinen byrokratia on Betelissä ennallaan. Pappi Amasja edustaa hengellistä nilkkienergiaa, jolle Aamos puolestaan edustaa järjestyshäiriötä ja uhkaa pyhäkön tulonmuodostukselle (näin lienee sanat "maa ei kestä hänen puheitaan" parhaiten ymmärretävä). Se, että Amasja on nilkki, tulee ilmi siitä, ettei hän kiellä Aamosta profetoimasta tykkänään, vaan käskee tekemään sen muualla: "Mene tiehesi ja palaa Juudaan! Profetoi siellä ja hanki leipäsi siellä!" Aikoinaan Betelissä pääsi papiksi kuka tahansa, mutta nyt hengellinen toiminta on tiukasti lisensoitu. Amasjalle näyttää olevan täysin käsittämätöntä, että jollekin profetoimisessa olisi kysymys muusta kuin elannon hankkimisesta.

Aamos ilmaisee, ettei hän toden totta kuulu teologisesti koulutettuun eliittiin. Jumala on ottanut hänet karjalaumojensa keskeltä ja antanut inhottavan tehtävän: julista kansaani Israelia vastaan. Profeetta ei toimi sen varassa, mikä on järkevää ja taloudellisesti kannattavaa, eikä sen perusteella, mitä ihmiset gallupien perusteella haluavat kuulla. Mutta ei myöskään oman erinomaisuutensa tunnossa.

Kol. 1:9-11 (21. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Me olemme lakkaamatta rukoilleet teidän puolestanne ja pyytäneet, että te saisitte runsaasti hengellistä viisautta ja ymmärrystä ja tulisitte täydelleen tuntemaan Jumalan tahdon. Rukoilemme, että eläisitte Herralle kunniaksi ja kaikessa hänen mielensä mukaan ja että kantaisitte hedelmää tekemällä kaikkea hyvää ja kasvaisitte Jumalan tuntemisessa. Hänen kirkkautensa voima ja väkevyys vahvistakoon teitä olemaan aina kestäviä ja kärsivällisiä [ilolla]
Jakeet 9-14 muodostavat rukouksen kolossalaisten puoleesta. Sana "ilolla" kuuluu nykyisessä käännöksessä jakeeseen 12, mutta aikaisemmin tähän. Käsemann pitää tätä osana varhaista kasteliturgiaa.
"Että tulisitte täydelleen tuntemaan Jumalan tahdon" voi kääntyä myös "että täyttyisitte hänen tahtonsa tuntemisesta", joka on mielestäni hieman eri ajatus. "Hengellinen viisaus ja ymmärrys" on Hengen antamaa viisautta, joka tulee hänen Sanansa tuntemisesta (luterilaisen käsityksen mukaan ei siis ilman "ulkoista" sanaa). "Hänen mielensä mukaan" eli "mielihyväksi". Sana areskeia on ainoan kerran UT:ssa tässä. Thayerin sanakirjan mukaan sen merkitys on "desire to please", mutta antiikin kreikassa sillä on myös "mielistelevä" sävy.
Eläminen Herran kunniaksi voidaan nähdä evankelisessa hengessä vanhurskautettuna olemiseksi, joka tuottaa oikeiden tekojen hyviä hedelmiä ja kasvavaa Jumalan tuntemista. Ensin kuitenkin meidän olemisemme miellyttää Jumalaa, ennen kuin teemme tai ymmärrämme mitään.
Jakeen 11 alun kääntää nykyenglantilainen käännös "empowering". Hänen kirkkautensa voima (ei ymmärryksemme tai kokemuksemme siitä) on se joka antaa kärsivällisyyttä ja iloa.

Matt. 21:1-14 (21. su helluntaista, 1.vsk ev)

Lutherin Kirkkopostillan saarna tähän tekstiin havainnollistaa vanhurskauttamisen esteettistä ulottuvuutta. Hääilon pitäisi tuoda mieleen Kristuksen sinulle valmistamat juhlat, joissa on "iankaikkinen ilo, hyvät oltavat, laulu ja hyppy, iankaikkiset kaunistukset ja kaiken hyvän rikkaus ja runsaus." Vanha ihminen ei kuitenkaan halua tätä uskoa todeksi, varsinkin kun itsessämme ja tässä elämässä näemme ja tunnemme täysin päinvastaista. Järki voi ehkä ymmärtää puheen Karitsan häistä kauniiksi ajatukseksi. Ehkä se ymmärtää jotenkin puheen kirkosta Kristuksen morsiamena.
"...mutta siihen se ei suin surmin suostu, että jokaisen omalta kohdaltaan on uskottava, että hänkin on Kristuksen oma ja tämän ruumiin jäsen, ja että Kristuksella on häntä kohtaan tällainen sydän ja rakkaus."
Tähän suhtautumiseen järjellä on hyvät ja empiirisesti todennettavat syyt. Mutta Luther kehottaa luottamaan sanaan, jonka Kristus sinulle sanoo, ja olemaan välittämättä siitä mitä tunnet. Tai no, voithan sinä ottaa tunteesi lähtökohdaksi: jos tunnet hätäsi ja kurjuutesi, niin kallista korvasi ja sydämesi tänne, Kristuksen puoleen!
"Tarkkaile tätä lohdullista kuvaa [sic] jonka hän asettaa katseltavaksesi, ja jolla hän osoittaa tahtovansa sinunkin puoleltasi olla tunnettuna ja uskottuna sellaiseksi, jonka sydämessä on uskollisuutta ja rakkautta sinua kohtaan paljon enemmän kuin kellään sulhasella on rakasta morsiantaan kohtaan, ja että hän toivoo sinulta itseänsä kohtaan samanlaista iloa ja luottamusta. Olkoon maallinen puolisoiden rakkaus esimerkkinä ja yllytyksenä minulle rakastaa kallista Vapahtajaani, Kristusta, joka on antanut itsensä minun edestäni, kokonaan minun omakseni."
"Voi sinua, sinä kamala epäusko! Miksi ei sydämeni nyt ole täynnä naurua [sic] ja iankaikkista riemua, vaikka minä kuulen ja tiedän, että hän minulle sanallaan sanoo tahtovansa olla minun rakkaana sulhasenani? Minun pitäisi iloita valtavalla ilolla, ja minun silmieni, ajatusteni, sydämeni ja koko elämäni pitäisi riippua rakkaassa Vapahtajassani kiinteämmin kuin rakastetut koskaan. Niin, häntä näkemättäkin ja hänen läheisyydessään olemattakin rakastavan sydän kuitenkin riippuu rakkaassaan: hän ei voi ajatella mitään muuta kuin häntä."
"Tämän pohjalta saattaa hyvin käsittää, mitä tässä merkitsee se, että mies on vailla hääpukua: hän on vailla sitä uutta kaunistusta, jossa me olemme Jumalalle otollisia, ja se on usko Kristukseen. Häävaatteethan ovat selvästi se uusi sydämen valkeus, jonka sulhasen ja hänen häittensä suuren armon tunteminen sydämessä vaikuttaa: sydän riippuu kokonaan Kristuksessa ja tämän uskalluksen ja ilon läpitunkemana se myöskin halulla ja rakkaudella elää ja toimii niin, että tietää häntä miellyttävänsä, aivan kuin morsian tekee sulhaselleen."

Luuk. 10:1-12 (21. su helluntaista, 2.vsk ev)

Herramme sanoi opetuslapsilleen: "Kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensin: 'rauha tälle talolle.' Jos siellä on rauhan lapsi, rauhanne jää hänen ylleen, muta jos ei, se palaa teille."

Koska me emme tiedä, kuka on rauhan lapsi, meidän tehtävämme ei ole jättää ketään ulkopuolelle tai asettaa ketään syrjään, vaan toivoa, että kaikki, joille me tätä rauhaa saarnaamme, pelastuisivat. Meidän ei pidä pelätä menettävämme rauhamme, jos hän jolle saarnaamme ei olekaan rauhan lapsi. Emme me sitä tiedä. Rauhamme palaa silloin meille. Toisin sanoen, saarnamme hyödyttää meitä eikä häntä. Jos saarnaamamme rauha jää hänen ylleen, se hyödyttää meitä molempia.

Augustinus: De correptione et gratia, 15.46

2. Tim. 4:1-5 (21. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Minä vannotan sinua Jumalan ja Krist(uksen Jeesuksen nimessä, hänen, joka on tuomitseva elävät ja kuolleet, ja hänen ilmestymisensä ja hänen valtakuntansa kautta.
Vannotuksen perusta on vahvasti futuurissa. Sekä tuomio, ilmestyminen että valtakunta ovat tulossa. Vain siihen luottamalla voi Kristuksen sanansaattaja olla tehtävässään uskollinen

Julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen.
"Julista sanaa" on koko tehtävänannon otsikko. Sanan julistaminen on apostolisen viran varsinainen tehtävä. On suostuttava, niin kuin sanonta kuuluu, menemään mukavuusalueensa ulkopuolelle: "Käyttäkää oikein jokainen hetki, sillä tämä aika on paha"(Ef.5:16). Sananjulistuksen modaliteetit ovat elengkho: "saada joku vakuuttuneeksi jostakin, epitimao: "nuhdella, ojentaa, moittia" ja parakaleo: "lohduttaa, puhua lempeästi." Modaliteetteja säätelevät reunaehdot ovat kärsivällisyys (makrothymia) ja opetus (didakhe, voisi sanoa myös dogma). Ensiksimainittu on asennoituminen kuulijoihin ja itseensä, viimeksi mainittu ohjaa opetuksen sisältöä.

Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja.
Vanha käännös sanoi, miten ihmiset haalivat itselleen opettajia "korvasyyhyynsä." Ihmiset menevät kuuntelemaan uusinta ja vauhdikkainta opetusta. Ei mitenkään vieras ajatus. Mitä sitten tarkoittaa se, että ihmiset kääntyvät kuuntelemaan myyttejä (kreikk.), satuja (lat.) tai legendoja (ruots.)?

Mutta pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät.
Pidä pääsi kylmänä, sanoo ruotsalainen. Huomaa, että tässä ei neuvota lähtemään kilpailemaan näyttävyyden ja viehättävyyden markkinoilla, vaan pysymään järkevänä ja kestämään vaivaa ja ylenkatsetta. "Tee evankelistan työ", eli ole uskollinen omassa virassasi, älä hötkyile. Niin kuin Chambers sanoo, lähetyskäskyn perusta ei ole pakanoiden hätä, vaan Herran käsky.