lauantai 29. lokakuuta 2022

Matt. 22:1-14. Suuri Tanssi (21. su helluntaista, 1. vsk ev)

Ymmärtääksemme, miksi kyseessä on nimenomaan hääjuhla, meidän pitää aloittaa alusta, maailman luomisesta asti.
Herra ei tehnyt maailmaa tuomitakseen sitä, ei vain hallitakseen sitä tai saadakseen sen tottelemaan tutkimattoman ja kaikkivoivan tahtonsa määräyksiä eikä ollakseen tyytyväinen tai tyytymätön tapaan, jolla se toimii. Herra teki maailman ja ihmisen sitä varten, että hän itse voisi laskeutua maailmaan, että hän itse voisi tulla ihmiseksi. Ajatellessaan maailmaa jonka hän oli tekemäisillään, hän näki Viisautensa ihmislapsena, ”kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään”, ja hän ajatteli: ”minun ilonani ovat ihmislapset.”(Sananl. 8)

Maailmaa ei tehty vankilaksi Jumalan hylkäämille langenneille hengille - se on gnostilainen harha. Maailma tehtiin temppeliksi, paratiisiksi, jossa Jumala itse halusi viihtyä heidän kanssaan, jotka hän oli asettanut hoitamaan sitä hänen puolestaan. 1. Mooseksen kirjan alkuluvut (sen sijaan että olisivat pseudotieteellinen kertomus siitä, miten maailman ajateltiin syntyneen) ovat runollinen ja symbolinen kuvaus, joka on tosi (vaikkakaan ei kirjaimellinen) ilmoitus siitä miten Jumala näkee maailman ja mitä hän suunnittelee ihmisen suhteen. Näiden kauniiden lukujen tähtäyspiste on siinä, että Jumala teki maailman puutarhaksi, joka ilahduttaa häntä itseään. Hän teki ihmisen ja antoi ihmiselle tehtävän osallistua Jumalan omaan huolenpitoon luotuja kohtaan. Hän teki ihmisen kuvakseen ja kaltaisekseen, taiteilijaksi (homo faber), paratiisin puutarhuriksi. Hän antoi ihmisen itse päättää, miten luotuja piti tulkita, ymmärtää ja käyttää: juuri Adam antoi eläimille nimet (Jumala ei antanut niille mitään nimiä), ja mitkä nimet Adam antoi, sen ne saivat. Niinpä ihminen ymmärryksessään jollakin tavalla jäljitteli Jumalan luovaa rakkautta luotuja kohtaan. Niin kuin Jumalan rakkaus sai asiat olemaan vain katsomalla niitä, ihmisen rakkaus toteutti jumalallisen idean omassa toiminnassaan.
Samoin kuin Jumala luo asiat katsomalla niitä Sanassaan, ihminen luo elämään totuutta yhdistämällä kohteessa olevan jumalallisen valon oman järkensä jumalalliseen valoon. Näiden kahden valon yhdistyminen on totuutta.
 

Mutta on olemassa vielä korkeampi valo: ei se valo, jossa ihminen ”antaa nimen” ja muodostaa käsitteitä aktiivisen ymmärryksensä avulla, vaan pimeä valo, jossa ei anneta nimiä vaan jossa Jumala kohtaa ihmisen itse. Jumalan yksinkertaisen valon ja ihmisen yksinkertaisen valon yhteys eli rakkaus on kontemplaatiota. Nämä kaksi tyhjyyttä ovat yksi. Ne muodostavat ikään kuin tyhjyyden, jossa mitään ei lisätä vaan pikemminkin nimet, muodot, sisältö, merkitys ja identiteetti otetaan pois. Tässä kohtaamisessa ei ole niinkään identiteettien sekoittumista vaan identiteettien häviämistä. Raamattu sanoo mutkattomasti, että Jumala käveli Adamin kanssa iltapäivän viilennyttyä puutarhassa. Siis illan viileydessä, päivän luodun valon vähetessä. Sen henkäyksen vapaassa tyhjyydessä, joka puhaltaa mistä tahtoo ja josta et tiedä, minne se menee. Jumala ja ihminen ovat yhdessä sanojen ja puheen tuolla puolen. Siinä on luomisen ja paratiisin tarkoitus. Mutta on vielä muutakin.
 

Jumalan Sana itse oli ”koko luomakunnan esikoinen”(Kol.1:15). Hän, jonka voimasta kaikki ovat olemassa, ei ainoastaan kävellyt ihmisen kanssa iltapäivän viileydessä, vaan syntyisi kerran ihmiseksi ja kulkisi ihmisen rinnalla hänen veljenään. Herra ei vain rakastaisi luomakuntaansa Isänä, vaan hän astuisi luomakuntansa keskelle, tyhjentäisi itsensä, kätkeytyisi ikään kuin hän ei olisi Jumala vaan luotu. Miksi? Koska hän rakasti luotujaan ja koska hän ei voinut kestää sitä että hänen luotunsa vain palvoisivat häntä etäisenä, kaukaisena ja kaikkivoipana. Jos häntä palvottaisiin vain jonakin suurena, hänen luotunsa pyrkisivät puolestaan olemaan itse suuria ja nujertamaan toisensa. Siellä missä on suuri Jumala, on myös jumalankaltaisia ihmisiä, jotka tekevät itsestään herroja ja kuninkaita.Tai  jos Jumala olisi vain suuri taiteilija joka ylpeilisi luomisteoistaan, ihmiset myös rakentaisivat kaupunkeja ja palatseja ja riistäisivät toisia ihmisiä oman kunniansa tähden. Tätä tarkoittaa kertomus Babylonin tornin rakentajista, joka tulisivat olemaan ”kuin Jumalia” riippuvien puutarhojensa keskellä, ripustaen vihollistensa päitä puutarhaansa. Sillä he tulisivat osoittamaan Jumalaa ja sanomaan: ”Hänkin on suuri rakentaja, joka on tuhonnut kaikki vihollisensa.”
Jumala sanoi sen sijaan: Minä en naura vihollisilleni, sillä haluan tehdä mahdottomaksi kenellekään olla minun viholliseni. Siksi samaistun viholliseni omaan salaiseen persoonallisuuteen.
Niin Jumala tuli ihmiseksi. Hän otti kantaakseen ihmisen heikkouden ja tavallisuuden ja kätki itsensä, hän tuli nimettömäksi ja merkityksettomäksi ihmiseksi, syntyi mitäänsanomattomassa paikassa. Eikä hän halunnut määräillä ihmisiä, olla kuningas, johtaja tai uudistaja – tai olla mitenkään luotujansa ylempi. Hän ei olisi mitään muuta kuin heidän veljensä, neuvonantajansa, palvelijansa ja ystävänsä. Hän ei ollut missään ihmisten ymmärtämässä mielessä tärkeä henkilö, vaikka sen jälkeen me olemmekin tehneet hänestä Kaikkein Tärkeimmän Henkilön. Se on toinen juttu. Vaikka näet onkin totta että hän on kaikkien Herra ja Kuningas, kuoleman voittaja, elävien ja kuolleiden tuomari, Pantokrator, hän on silti yhä Ihmisen Poika, kätketty, tuntematon, huomaamaton, haavoittuvainen. Hänet voidaan tappaa. Kun Ihmisen Poika tapettiin, hän nousi ylös kuolleista ja oli jälleen luonamme, hän sanoi: ”Vaikka tappaisitte minut, se ei merkitse mitään.”
 

Kun Kristus on kerran herätetty kuolleista, hän ei enää kuole omana itsenään (Room 6:9). Mutta koska hän tuli ihmiseksi ja yhdisti ihmisen luonnon itsensä kanssa, kuoli ihmisen puolesta ja nousi ihmisenä kuollleista, hän sai aikaan sen, että kaikkien ihmisten kärsimyksestä tuli Hänen kärsimyksiään. Heidän heikkoudestaan ja suojattomuudestaan tuli hänen heikkouttaan ja suojattomuuttaan ja hän otti heidän merkityksettömyytensä omakseen. Mutta samalla hänen voimansa, kuolemattomuutensa, kirkkautensa ja onnellisuutensa annettiin heille ja niistä tuli heidän omaisuuttaan. Jos siis Kristus, Jumala ja ihminen, on vielä suuri, hän tahtoo olla suuri ja vahva pikemminkin meidän tähtemme kuin itsensä tähden. Hänelle nimittäin voima ja heikkous, elämä ja kuolema ovat vastakohtapareja, jotka eivät kosketa häntä. Hänen herruutensa on jotain niitä korkeampaa. Hän nostaa myös meidät näiden vastakohtien yläpuolelle yhdistämällä meidät itseensä. Vaikka pahuus ja kuolema voivat kyllä koskettaa sitä haihtuvaa, ulkoista minuutta, jossa kuljemme vieraina ja muukalaisina sekä itsellemme että hänelle, ne eivät voi koskaan koskettaa sitä todellista minuuttamme, jossa meidät on tehty yhdeksi Hänen kanssaan. Tullessaan ihmiseksi Jumala ei tullut vain Jeesukseksi Kristukseksi vaan jokaiseksi mieheksi ja naiseksi, joka koskaan tulisi olemaan. Jumalasta ei tullut vain "tämä ihminen" vaan - laajemmassa, mystisessä mielessä, muttei vähemmän todesti - "jokainen ihminen."

Jumalan läsnäolo maailmassa sen Luojana riippuu vain Jumalasta itsestään. Hänen läsnäolonsa maailmassa ihmisena riippuu jossakin määrin ihmisestä. Ei niin että me voisimme mitenkään muuttaa inkarnaation mysteeriä sinänsä. Mutta meidän on mahdollista päättää, tulemmeko me tietoisiksi hänen läsnäolostaan, tulemmeko sen pyhittämäksi ja valaisemaksi. Voimme valita kahden identiteetin välillä: sen ulkoisen naamarin, joka näyttää todelta, mutta elää vain hetken tämän maan päällä sekavana vyyhtinä ristiriitaisia haluja, tai sisäisen persoonan, joka näyttää mitättömältä, mutta joka voi antautua ikuisesti sille totuudelle, jonka varassa se elää. Tämä sisäinen persoona on se, joka otetaan Kristuksen mysteeriin hänen rakkautensa ja Pyhän Hengen kautta, niin että me elämme salaisesti "Kristuksessa."

Silti meidän ei pidä suhtautua "ulkoiseen" itseemme liian kielteisesti. Ei se ole luonnostaan paha, eikä sen pinnallisuutta tule pitää rikoksena. Se on köyhä ja kurja olento, ja kaikkea köyhää pitää kohdella lempeästi. Tämä koskee myös meidän ulkoista itseämme: niin kauan kuin se ei vetäydy valheen suojiin, Kristuksen lempeys ja rakkaus siunaa sitä. Ulkokuori on hyväksyttävä sellaisena kuin se on. Ohikiitävän, köyhän olemassaolomme tapahtumilla on sanomattoman suuri arvonsa. Ne voivat olla välikappaleita, joiden kautta ymmärrämme Jumalan läsnäolon maailmassa. Ulkoista itseä voi sanoa naamioksi, mutta se ei tarkoita välttämättä sen väheksymistä. Naamiot jotka ihmisillä ovat kasvoillaan voivat olla paitsi ihmisen sisäisen persoonan, myös Jumalan valeasu, kun hän kulkee pyhiinvaeltajana ja muukalaisensa luomakuntansa keskellä. Jos Kristus kerran tuli ihmiseksi, se tapahtui siksi että hän tahtoi tulla jokaiseksi ihmiseksi - siis keneksi tahansa. Jos uskomme Jumalan Pojan ihmiseksituloon, maan päällä ei pitäisi olla yhtään ihmistä, jossa emme ole valmiit näkemään Kristuksen läsnäoloa.

Sitä mitä ihmiset pitävät vakavana, Jumala ei välttämättä pidä kovin tärkeänä. Se, mikä Jumalassa näyttäytyy meille "leikkinä" saattaakin olla sitä, minkä hän ottaa kaikkein eniten tosissaan. Jumala leikkii ja huvittelee luomakuntansa puutarhassa, ja jos me osaisimme unohtaa vakavamielisen pohdintamme siitä, mitä se tarkoittaa, voisimme kuulla hänen kutsunsa ja seurata häntä hänen salaiseen kosmiseen tanssiinsa. Eikä meidän tarvitse mennä kauas kuullaksemme tämän leikin ja tanssin kaikuja. Kun olemme yksin tähtikirkkaana yönä; kun satumme näkemään muuttolintujen syksyllä laskeutuvan sänkipellolle; kun katsomme lapsia sellaisena hetkenä, kun he ovat todella lapsia; kun tunnemme rakkauden sydämessämme; tai kun japanilaisen runoilija Bashōn tavoin kuulemme sammakon yksinäisen molskahduksen vanhalla lammella. Sellaisina hetkinä koemme heräämisen tai näemme asiat uudessa valossa, mielemme tyhjentyy ja puhdistuu niin, että voimme nähdä väläyksen kosmisesta tanssista.

Maailma ja aika on Jumalan tanssia tyhjyydessä. Sfäärien hiljaisuus on hääjuhlan musiikkia. Mitä enemmän me pidämme kiinni ennakkoluuloistamme, mitä enemmän me tulkitsemme asioita omien rajoittuneiden päämääriemme ja ristiriitaisten käsitystemme mukaan, sitä enemmän päädymme surullisuuteen, järjettömyyteen ja epätoivoon. Siihen ei pidä kiinnittää kuitenkaan liikaa huomiota, koska mikään epätoivomme ei voi muuttaa tosiasioita, tai turmella kosmisen tanssin iloa, joka on aina olemassa. Tosiasiassa me olemme nimittäin keskellä sitä, ja se on keskellä meitä, sillä se virtaa verenkierrossamme, halusimmepa sitä tai emme. Loppujen lopuksi meitä kutsutaan tarkoituksella unohtamaan itsemme, heittämään kamala vakavuutemme sikseen ja liittymään suureen tanssiin.

(lähde: Thomas Merton: New Seeds of Contemplation, s. 291-297)





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

30.11. Apostoli Andreaan päivä

 Antin päivästä on sanottu että Antti joulun aloittaa. Antin päivän säästä on ennustettu tulevaa talvea niin, että Antin päivän pakkanen tie...