Mutta nyt hän on tehnyt teidän kanssanne sovinnon, kun Kristus omassa ruumiissaan kärsi kuoleman asettaakseen teidät pyhinä, nuhteettomina ja moitteettomina Jumalan eteen. Teidän on vain pysyttävä lujina uskon perustalla, horjahtamatta pois siitä toivosta, jonka teidän kuulemanne evankeliumi antaa. Tämä evankeliumi on julistettu kaikille luoduille taivaan alla.
Dostojevskin "Karamazovin veljesten" ohjaajavanhus Zosima kehottaa meitä katsomaan ympärillämme olevia Jumalan lahjoja: kirkasta taivasta, puhdasta ilmaa, hempeää ruohoa, lintuja ja koko luontoa kauneudessaan ja synnittömyydessään. "Me, vain me yksin, olemme jumalattomia ja tyhmiä emmekä ymmärrä, että elämä on paratiisi, sillä meidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa ymmärtää, niin heti se esiintyy koko kauneudessaan." Zosima näki, että jos ihmiset oivaltaisivat tämän, he alkaisivat kyynelehtien syleillä toisiaan. Hänelle luomakunnan kauneus oli merkki kaikkien luotujen puhtaudesta ja sisäisestä ykseydestä. Se tie, jota pitkin ihminen etenee tämän tiedostamisess, on konkreettisten olentojen rakastaminen. Zosima vetoaa lähes epätoivoisesti:
"Rakastakaa eläimiä: niille on Jumala antanut alun ajatukseen ja tyynen riemun. Älkää häiritkö, älkää kiusatko niitä, älkää riistäkö niiltä iloa, älkää asettuko vastustamaan Jumalan ajatusta. Ihminen, älä asetu eläinten yläpuolelle: ne ovat synnittömiä, mutta sinä kaikessa suuruudessasi mädätä maan ilmestyessäsi siihen ja jätät mätäisen jäljen jälkeesi."
Dostojevski sanoo Zosiman kautta samaa kuin muutkin hengelliset opettajat, mutta hieman toisessa tyylilajissa, sävykkäämmin, ja ajatuksia on sovellettu yksityiskohtaisemmin. Kaiketi juuri tämä lievä teologisen ilmaisun konventioista poikkeaminen on ollut omiaan synnyttämään epäilyjä panteismista. Puhuessaan ihmisten välisestä perimmäisestä yhteydestä Zosima tulee ilmaisseeksi myös Jungin arkkityyppiteorian keskeiset ajatukset kauniisti todetessaan, että ihmismielen toiminnan perusteet eivät ole ihmisessä itsessään.
"Meille on annettu se salainen ja kallis lahja, että tunnemme elävän yhteytemme toisen maailman kanssa, ylemmän ja korkeamman maailman kanssa, eivätkä meidän ajatuksemme juuret ole täällä, vaan toisissa maailmoissa."
Yksinäisinkään ihminen ei pohjimmaltaan ole sisimmässään irrallinen. Hyvyys, kauneus, jalous, myötäeläminen, uhrautuvaisuus ja muu vastaava eivät näet ole ihmisen omaa keksintöä, vaan paremminkin osallisuutta ajattomista totuuksista. Ihminen ei voi tiedostaa sitä, mistä syvälliset arvot hänen mieleensä nousevat.
Ihmisyyden sisimmässä kajastaa valo, josta irtisanoutuminen olisi ihmisen suurin mahdollinen virhe. Valo ei sarasta itsestään. Ihminen on vastuussa siitä, antaako hän valonsa säteillä ulospäin. Sitä on apostolin tarkoittama "pysyminen lujana uskon perustalla."
(lähde: Serafim Seppälä: Valo jää. Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri. Kirjapaja 2011, 87-90)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti