Kertomus pitojen isännästä, joka käski tuoda juhliinsa "köyhät, sokeat, raajarikot ja rammat" tuo mieleeni kotikirkkoni, Janakkalan Pyhän Laurin kirkon, suojeluspyhimyksen, Laurentiuksen. Hänen tarinansa on Jaakko Heinimäki kertonut kirjassaan "Pieni mies jalustalla" (Like 1994) niin hyvin, että kopioin sen tähän:
Diakoni Laurentius tunnettiin miehenä, oka tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa, eikä pahastunut leikinlaskusta. Itse asiassa hänet tiedettiin melkoiseksi koiranleuaksi. Laurentiuksen tehtävänä oli huolehtia Rooman kerjäläisistä ja köyhistä. Hän oli seurakunnan johtajan, paavi Sixtus II:n lähimpiä apulaisia.
Elettiin Rooman keisari Valerianuksen aikoja, vuotta 258. Valerianus vainosi kristittyjä ja paavinkin oli painuttava maan alle. Paavi ei tuon ajan maailmassa ollut mahtava mies, vaan pikemminkin pienen lahkon johtaja. Laurentius toimi piilossa olevan paavin ja seurakunnan välisenä yhdysmiehenä. Sictus piileskeli kaupungin ulkopuolella katakombeissa ja johti seurakuntaansa sieltä käsin Laurentiuksen välityksellä.
Eräänä päivänä paavin olinpaikka oli kuitenkin paljastunut keisarille. Valerianuksen joukot surmasivat Sixtuksen ja neljä diakonia. Laurentiuksen henki säästyi, sillä hän ei sattunut olemaan paikalla salaisen poliisin saapuessa paavin piilopaikkaan.
Ystävien karmea kuolema järkytti Laurentiusta kovasti. Hän meni aivan sekaisin ja ilmoittautui itse keisarin miehille, sillä hän halusi seurata ystäviänsä kuolemaan. Laurentiuksen mielestä oli väärin, että hän sai elää edelleen.
Keisarin miehet tiesivät, että Laurentius oli kirkon rahastonhoitaja, ja rupesivat tivaamaan häneltä kirkon rahoja. Uskottiin näet, että kirkko oli hirvittävän rikas. Tällaiset uskomukset olivat saaneet alkunsa kristittyjen siteeraamista Raamatun kertomuksista peltoon kätketystä aarteesta, kauppiaan helmistä jne. Viranomaiset olivat ottaneet nuo kertomukset kirjaimellisesti tosina ja vaativat nyt Laurentiukselta, että hänen pitäisi tuoda nuo aarteet heille.
- Okei, sanoi Laurentius, veijari ja pyhimys, pyysi kolme päivää aikaa ja lupasi toimittaa kirkon aarteen keisarin miehille. Kolmen päivän kuluttua hän saapui oikeussaliin mukanaan Rooman ja lähiseutujen kaikki köyhät, sairaat, mielipuolet, raajarikot ja puliukot.
- Tässä on kirkon aare, sanoi Laurentius ja osoitti löyhkäävää, nälkäistä joukkoaan. Nenäänsä pitelevät tuomarit eivät Laurentiuksen vitsistä pitäneet. Vielä vähemmän he olisivat siitä pitäneet, jos olisivat ymmärtäneet, ettei kyseessä edes ollut vitsi. Kirkon valta ja rikkaus eivät olleet vielä tästä maailmasta.
Vallanpitäjät osoittivat poikkeuksellista huumorintajuttomuutta ja julmuutta tuomitessaan Laurentiuksen grillattavaksi elävältä. Legendan mukaan Laurentiuksen linja piti viimeiseen asti. Ennen kuolemaansa hän huusi paistinparilasta: "Kypsää on. Kääntäkää puolta ja syökää!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti