Luuk 15: 11-32 (4. su helluntaista, 2. vsk ev)

Julkaisenpa tämän kerran itse pitämäni saarnan tekstistä:

Me ymmärrämme Jumalasta kovin vähän, mekin jotka kehumme olevamme kristittyjä ja uskovaisia. Kun Jeesus kertoi kertomuksen Jumalan rakkaudesta, me kutsumme sitä kertomukseksi Tuhlaajapojasta. Ikään kuin Tuhlaajapoika olisi jotenkin kiinnostava hahmo tässä vertauksessa. Tuhlaajapoika on kertomuksen sivuhenkilö, yhtä lailla kuin hänen veljensä, tuo Kunnollinen Isoveli, joka hänkin saa kertomuksessa opetuksen. Tämä on kertomus Rakastavasta Isästä. Se mitä Jeesus kertoo tuosta isästä, on merkille pantavaa, sillä ei ole epäilystäkään siitä, että kertomuksen isä on Taivaan Isä, itse Kaikkivaltias Jumala.

Kertomus alkaa: eräällä miehellä oli kaksi poikaa. Koska hänellä oli kaksi poikaa, oli selvää, että isän kuoleman jälkeen veljekset perisivät isän omaisuuden puoliksi. Nuorempi veli ilmaisi, että hän ei viitsisi odottaa sitä kun isäukko heittää lusikan nurkkaan. Hän sano: ”Isä, anna minulle osuuteni omaisuudestani.” Toisin sanoen hän sanoi isälleen päin naamaa, että minun kannaltani olisi parempi, jos olisit jo kuollut. Jotkut Jeesuksen vertaukset aukenevat meille vaikeasti, koska olemme niin kaukana tuosta ajasta ja kulttuurista. Mutta tätä kohtaa ei ole vaikea ymmärtää. Jos poika sanoo isälleen, että en jaksaisi odottaa sitä että kuolet että saisin perintöni, se on äärimmäisen loukkaavaa myös meidän aikanamme.

Isä suostui tähän ehdotukseen, tarina ei kerro, miksi. Nuorempi poika lähti ahtaaksi kokemastaan kodin piiristä kaukomaille, halusi nähdä vähän maailmaa. Hän otti omaisuutensa ja tuhlasi sen viettäen holtitonta elämää. Mitä se tarkkaan ottaen oli, Jeesus ei kerro. Kuulijat silloin niin kuin nytkin pystyvät kuvittelemaan, miten eletään silloin kun on paljon rahaa ja vähän periaatteita. Väistämättä rahat jossakin vaiheessa loppuivat ja lisäksi tuohon maahan tuli nälänhätä. Leveä elämä vaihtui huonosti palkatuksi hätäaputyöksi: poika sai paimentaa sikoja. Sitä saastaisempaa hommaa ei kunnon juutalainen voinut kuvitella. Hänellä oli niin nälkä, että hän olisi halunnut syödä sikojen ruokaa – niin alas hän oli vajonnut.

Sitten tapahtui Tuhlaajapojan herääminen. Onkin syytä katsoa, millainen herääminen se oli. Me mietimme sitä, antaako Jumala todella kaiken anteeksi, jos sitä vilpittömästi katuu. Millaista oli Tuhlaajapojan katumus? ”Minun isäni palkkalaisilla on yllin kyllin ruokaa, mutta minä näännyn täällä nälkään.” Ei Tuhlaajapoika tullut synnintuntoon – hän tuskastui olemaan nälissään. Niin jaloa oli hänen katumuksensa. Kyllä hän sitten harjoitteli sopivan repliikinkin, jonka turvin hän uskaltaisi isänsä kohdata: ”Isä minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. Ota minut palkkalaistesi joukkoon.” Ehkä kyseessä oli aito katumus, tai sitten poika vain tajusi, että ei tässä muu auta kuin olla katuvaisen näköinen. Emme tiedä. Tuhlaajapojan katumus kun on kertomuksen juonen kannalta ihan sivuseikka.

Nimittäin pian tulee näyttämölle isä, joka tähän mennessä on näyttäytynyt lähinnä nenästä vedettävänä höppänänä. Mitä hän tekee, kun Tuhlaajapoika palaa kotiin. Mitä sinä tekisit, kun joku on nöyryyttänyt sinua julkisesti ja loukannut sinua pahimmalla mahdollisella tavalla? Minä tiedän mitä minä tekisin: vetäisin turpaan niin että soisi. Tuntuu ihanalta ajatellakin asiaa. Anteeksianto? No, tarkemmin ajatellen, ei se mahdotonta olisi, mutta tarkkaan minä sitä harkitsisin ja haluaisin nähdä todella aitoa katumusta.

On ilmiselvää, ettei tuo isä ole kuka tahansa meistä. Sillä Jeesus sanoo, että kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Isä juoksi poikaansa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Seis! Seis! Okei, tämä on nyt harvinaisen lempeä ja jalo isä, joka on valmis ottamaan vastaan pojan joka on pilannut kaiken. Mutta säilytä nyt arvokkuutesi hyvä mies. Anna pojan tulla sieltä ja esittää asiansa. Voi vain kuvitella miten naurettavalta vanha mies on näyttänyt, kun hän on kerännyt viittansa helmat syliinsä ja juossut tietä pitkin – ja mitä varten: ei ollut kiire bussiin eikä hän treenannut ikämiessarjan puolimaratonille, vaan ihan vain siitä syystä että sikapoika palasi kotiin. Ja mitähän varten palasi: mistä sen tietää vaikka olisi tullut pyytämään lisää rahaa. Kuinka voi vanha mies itsensä nolata noin pahasti. Jotenkin vaikuttaa ihan siltä, että isä on istunut talon pihalla iltaisin katselemassa, näkyykö poikaa.

Poika aloitti katumusrepliikkinsä: ”Isä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja…” mutta Isä ei kuuntele edes sitä loppuun vaan huutaa talon palvelusväelle: ”Ny rillataan!”

Mikä on tarinan opetus? Sattuuhan sitä, kaikkihan virheitä tekevät, niinkö? Ei Tuhlaajapojan teko ollut mikään epähuomiossa ja vahingossa tehty virhe. Se oli harkittua ilkeyttä. Eikä isä sitä selitä tekemättömäksi. Hän ilmaisee, miten vakava asia on, kun hän sanoo: ”minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta nyt hän on löytynyt.”

Meillä ei ole mitään takeita pojan katumuksen aitoudesta. Meille ei myöskään kerrota mitä sitten tapahtui. Haluaisin kuvitella että poika eli kunnon poikana isänsä talossa aina siitä eteenpäin. Mutta mikään ei takaa, etteikö hän lähtenyt sikailemaan taas seuraavalla viikolla.

Vanhempi veli edustaa meitä, jotka epäilemme tämän kertomuksen moraalia. Mitä ihmeen järkeä on järjestää suuret juhlat sen kunniaksi että joku on mokannut? Jotenkin se, kun Isä sanoo tuolle kunnon isoveljelle että kaikki mikä on minun on myös sinun,  tuntuu huonolta selitykseltä.

Meissä on tuhlaajapoikaa ja meissä on paheksuvaa vanhempaa veljeä. Se ei ole tärkeää. Tärkeintä on ,että Jumala ei ole riippuvainen siitä miten osaamme katua tai miten paljon tai vähän häntä ymmärrämme. Silloin kun me käännymme hänen puoleensa, hän on jo ollut luonamme kauan.