Jes. 61:10-11 (4. su helluntaista, 2. vsk 1.lk)

Käytän tätä tekstiä toisinaan sakaristorukouksena. Se auttaa jokaista jumalanpalveluksessa toimivaa ajattelemaan omaa osuuttaan pyhänä ja ainutlaatuisena tehtävänä, jonka menestys ja merkitys on täysin Jumalan käsissä. Siinä on levollisuus, jonka varassa voi lähteä palvelemaan.

Minä riemuitsen Herrasta, minä iloitsen Jumalastani!

Hän pukee minun ylleni pelastuksen vaatteet,

hän kietoo minut vanhurskauden viittaaan, niin että olen kuin sulhanen, joka laskee hiuksilleen juhlapäähineen, tai kuin morsian, joka koristautuu kauneimpiinsa.

"Iloitsemalla iloitsen", שּׂוֹשּׂ אַשׂיִשׂ. Hengellinen ilo Jumalassa ei tarkoita jotain muuta kuin maallista iloa, vaan sen syvyyttä ja lähdettä, ilon täyteyttä, joka maallisen ilon kohdalla jää vain pintakuohuksi. Kun maallinen ilo nauraa niin että tulee pissat housuun, hengellinen ilo sanoo: ja paskat.

Pappi puetaan sakastissa albaan. Kiireittensä ja puutteittensa keskellä hän voi lukea nämä sanat. Pukeutuminen on lahjavanhurskauden merkki (ks. Ilm 19:8). Sulhasen hiuksille lasketaan "kruunu" ja morsian puolestaan kaunistautuu "jalokivillä". Näistäkin löytyy rikasta raamatullista symboliikkaa, samoin kuin hääparista. Samassa luvussa aiemmin puhutaan, miten Herran voideltu antaa "hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan."(j.3) Ilon syvyyden voi ymmärtää vasta tunnettuaan murheen syvyyden.

Ja niin kuin maa työntää versoa, niin kuin puutarha saa kylvetyn siemenen kasvamaan,

niin Herra, minun Jumalani, saa vanhurskauden versomaan, ja ylistys kohoaa kaikkien kansojen kuultavaksi.

Jumala toimii vastustamattoman orgaanisesti, kuin luonto, joka saa kasvit versomaan kylmän ja pimeän talven jälkeen. Se on lupaus myös kirkolle, jolta tuntuvat olevan pelimerkit lopussa. Tässä luvussa ei ole viittausta ihmisten toimintaan, ei heidän uskollisuuteensa tai oivalluksiinsa. Jumala saa aikaan vanhurskauden ja ylistyksen. Niin kuin israelilaisten piti ymmärtää, että Jumalan toiminta ulottuu "kaikkien kansojen" piiriin, kirkon on nähtävä,etteivät sen rajat ole Jumalan rajoja. Meitä kutsutaan "Vanhurskauden tammiksi, Herran tarhaksi, jonka hän on itse istuttanut osoittaakseen kirkkautensa." (j.3)

Vanhurskaus on tässä lähes synonyyminen sanan "kauneus" kanssa. Vanhurskaus on jotain sellaista,joka kiehtoo ja koukuttaa. Tunnustuskirjojen locus de iustificatione onnistuu tekemään tästä paperinmakuista ja luotaantyöntävää, mutta päivän evankeliumi, Tuhlaajapoikavertaus, kertoo mistä on kyse.