"Kohottakaa katseenne taivasta kohden, katselkaa alhaalla leviävää maata!
Taivas hajoaa kuin savu ja maa ratkeaa kuin kulunut vaate,
sen asukkaat kuolevat kuin kärpäset.
Mutta minun pelastukseni pysyy iäti eikä minun vanhurskauteni murene."
Missä Jumala oli, kun tsunami tappoi kymmeniätuhansia? Tai kun ihmiset kuolevat nälkään Etelä-Sudanissa? Nämä kysymykset ovat inhimillisiä. Kirkon edustajina meidän on tunnettava niiden tuskallisuus. Mutta on myös tunnistettava se, että ne eivät ole kovin kummoista teologiaa. "Miksi Jumala annat viattomien kuolla" on ymmärrettävä vain tunteenpurkauksena Jumalaa kohtaan, ei oikeasti teologisena kysymyksenä. Katastrofin kohdatessa on myönnettävä, ettei mitään sellaista ole tapahtunut, joka horjuttaisi olevaisen järjestystä. Ihmiselle ominainen valheellinen turvallisuudentunne vain on mennyt, eikä se ole pelkästään paha asia. Raamattu sanoo - kuten tässä - että tämä elämä on haurasta, me kuolemme kuin kärpäset. Jumalan vanhurskaus ja pelastus on jotain enemmän, ei tämän lyhyen elämän ehtoihin sidottua. Me turvaamme tähän:
"Minä olen Herra, sinun Jumalasi, minä nostatin meren pauhuun, minun nimeni on Herra Sebaot. Minä olen pannut sanani sinun suuhusi ja kätkenyt sinut kätteni suojaan. Minä, joka levitin auki taivaan ja laskin maan perustukset, minä sanon Siionille: 'Sinä olet minun kansani.'" (51:15-16)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti