Rakkaudestasiko loit katoavaisuuden?
Häikäistyitkö niin elämän synnystä,
että halusit yhä uudestaan, uudestaan nähdä sen?
-Rakel Liehu
Runoilija on tavoittanut tässä lyhyessä runossa sellaisen teologisen syvällisyyden, jota en muista kirkkoisiltä tavanneeni. Katoavaisuuttahan pidetään yleisesti syntiinlangenneen luomakunnan osakseen saamana kirouksena. "Kaiken luodun on täytynyt taipua katoavaisuuden alaisuuteen...Luomakunnalla on kuitenkin toivo, että myös se pääsee kerran pois katoavaisuuden orjuudesta." Voisiko runoilijan näkemys olla silti oikeutettu? Että katoavaisuus johtuisikin Jumalan halusta yhä uudestaan kutsua luotujaan olemattomuuudesta olemiseen? Siitäkö ylösnousemuksessakin on kysymys? Että Jumala kaipaa luotujaan ja kutsuu ne jälleen olemaan. Se on lopulta turvallisempi ja järkevämpikin ajatus kuin se, että minussa olisi joku osa, joka selviäisi kuolemasta. "Silloin sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin, sinä kaipaisit jälleen sitä, minkä oma kätesi on luonut." (Job 14:15)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti