5. su pääsiäisestä, rukoussunnuntai.

Rukous Wolfhart Pannenbergin teologiassa

Protestanttisessa systemaattisessa teologiassa rukouksella ei ole ollut mitään itsestäänselvää paikkaa. Esimerkiksi reformoidun teologian esityksissä sillä ei ole lainkaan omaa paikkaansa, ja suomalaisista Antti J. Pietilä sijoittaa sen Pyhää Henkeä käsittelevään osaan. Kumpi on ensin, rukous vai teologia? Euagrios Pontoslainen sanoo, että "teologi on se joka rukoilee". Epäilemättä rukoileminen kuitenkin edellyttää mös jonkinlaista käsitystä Jumalasta, jota rukoillaan.

Wolfhart Pannenbergin systemaattisen teologian kokonaisesityksessä (Bd.3, 1993) rukous on rakkauden alaotsikko. Hän pohtii ensiksi sitä, onko rukous ennen kaikkea yksilön vai yhteisön uskonharjoituksen muoto. Jeesuksen esimerkki ja opetus (Mark. 1:35, Matt. 6:6) korostaa yksilön henkilökohtaista rukousta. Paavalin mukaan Henki antaa yksittäiselle kristitylle samanlaisen lapsen oikeuden rukoilla Isää, kuin mikä oli Jeesuksella (Room. 8:15). Epäilemättä yhteinen rukous on niin ikään kristinuskossa keskeistä.

Rukous on ihmisen ensisijainen vastaus Jumalan meitä kohtaan osoittamaan rakkauteen. Jumalan puoleen kääntyminen ja toisten puolesta rukoileminen on konkeerttinen ilmaus siitä, että Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen kuuluvat yhteen. Kun apostoli opettaa "Rukoilkaa lakkaamatta"(1. Tess. 5:17), Pannenberg tulkitsee sitä näin:

"Tässä lakkaamattoman rukouksen ajatuskessa on kysymys jatkuvasta ja kaikki uskovan yksittäiset teot läpäisevästä asenteesta, jonka varassa uskon elämää eletään, eikä tietyllä tavalla muotoilluista rukouksista."

Voisiko lähimmäistä rakastaa ilman rukousta, sotkematta siihen uskonnollista puolta? Totta kai voi, mutta Pannenbergin mielestä rukous varjelee lähimmäisenrakkauden harjoittamista tulemasta vain moralistiseksi ihmisen toiminnaksi. Rukous merkitsee avoimuutta sille, mitä emme toisen elämästä tiedä - ja mitä hän ei ehkä itsekään tiedä.

Friedrich Heiler näki rukouksen antropologisena perustana ihmisen hätätilan ja kiitollisuuden tunteen. Mieleen tulee Antti Eskola, joka koki, että mieli tuntee kiitollisuutta elämästä ja päättelee siitä kiitollisuudelleen kohteen. Paavalille kiitos on rukouksen lähtökohta (Fil. 4:5, Room 7:25). On myös syytä panna merkille, että ehtoollisen vanhakirkollinen nimi on eukharistia, kiitosrukous (ks. Didakhe 10:1-4).

"Kristillisessä pyyntörukouksessa ihmisen toiveet, huolet ja pyynnöt ovat alisteisia Jumalan suunnitelmille luomakuntansa varalle, ja niihin ne liittyvät."

Kun Isä meidän- rukouksessa rukoillaan "tapahtukoon sinun tahtosi", se kuulostaa lausekkeelta, joka tekee kaikki pyyntömme lopulta turhiksi. Kannattaako siis pyytää oikeasti mitään, jos kerran Jumalan tahto lopulta toteutuu ja siihen suostutaan? Pannenberg vastaa, että Jumalan tahto ei ole yhtä kuin kohtalo. "Jumala osallistaa luotunsa valtakuntansa toteutumiseen maailmassa, kun hän rohkaisee heitä rukoilemaan." Rukous ei ole itsekästä omien toiveiden luettelemista, sillä Jeesus opetti nimenomaan rukoilemaan Isä MEIDÄN ja siinä rukouksessa Jumalan anteeksianto sidotaan meidän anteeksiantoomme. Ihminen joka ei ole valmis antamaan toisille anteeksi, on pudonnut pois Jumalan rakkauden dynamiikasta.

"Rukoilija kohoaa Jumalan luokse ja jättää taakseen omat partikulaariset tavoitteensa, mutta ottaa samalla oman olemassaolonsa kiitollisena Jumalan kädestä."

Vasta sitten minun olemassaolostani tulee peruuttamattomalla ja jäljittelemättömällä tavalla MINUN olemassaoloani.