Niin hän tuli heidän pelastajakseen, vapautti heidät ahdingosta. Ei sanansaattaja, ei enkeli, vaan hänen kasvojensa kirkkaus pelasti heidät. Rakkaudessaan säälivänä hän lunasti heidät, hän nosti ja kantoi heitä kaikkina menneinä päivinä.
"Kaikissa heidän ahdingoissaan oli hänelläkin ahdistus", sanoo vanha käännös tavalla, joka sitoo Jumalan ja hänen kansansa kohtalonyhteyden tiukasti toisiinsa. Jumala ei ole ahdistuksessamme vain perimmäisenä turvana, jonka puoleen voimme myrskyn keskellä huutaa, vaan hän on sen keskellä. Kristuksen tähden on lupa sanoa, että ihmisen tuska tuntuu Jumalan sydämessä. Kun pimeys käy yli, minua ei lohduta niinkään se, että eräänä päivänä kaikki kyyneleet pyyhitään ja kysymyksiimme vastataan, vaan se, että Herra on kanssani kaiken tämän mielettömyyden keskellä. Sitä paitsi, luvataanko Raamatussa, että saamme vastauksen kaikkiin kysymyksiimme? Jeesus lupaa: Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään (Joh. 16:23).
Jumala itse pelasti heidät, henkilökohtaisesti. Sitä tarkoittaa "ei sanansaattaja, ei enkeli". Hän on siis tuskassani itse läsnä. Jumala ei koskaan ole lähempänä kuin silloin kun hän tuntuu olevan kaikkein kauimpana, sanoi Johannes Brenz. Vanhan käännöksen "hänen kasvojensa enkeli" tahtoo ilmaista myös Jumalan suoran läsnäolon - vähän niin kuin online - ihmisen hädän keskellä.
"Rakkaudessaan säälivänä" kertoo sen, mitä me ihmiset Jumalassa herätämme. Ei syytöstä tai tuomiota, vaan sääliä heikkoa ja eksyvää olentoa kohtaan. Lunastus on se, mitä Kristus on puolestamme tehnyt. Meitä on tarpeen nostaa ja kantaa. Vanha tarina jalanjäljistä hiekalla sopii kommentaariksi: Lapseni, siellä missä näit vain yhdet jalanjäljet, minä kannoin sinua sylissäni!
Verbi "kantaa" (nāšā) tarkoittaa kestämistä ja anteeksiantamista, mutta myös jonkin ikävöimistä ja hänestä iloitsemista. Jumala kaipaa sinua ja iloitsee sinusta: hän ei saa silmiään irti sinusta! Niin rakas sinä hänelle olet. Ja sillä silmällä sinun pitää tätä maailmaa katsoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti