Ingmar Bergmanin elokuva Nattvardsgästerna ("Ehtoollisvieraat") vuodelta 1962 käännettiin suomeksi nimellä Talven valoa. Näin läpikotaisin teemaltaan uskonnollinen elokuva saatiin kai myyvempään muotoon, en tiedä. Siinä klenkkaava suntio tulkitsee Kristuksen kärsimystä uskonsa menettäneelle papille näin:
"On kai väärin puhua Kristuksen kärsimyksestä...ajatellaan itse kidutusta: ei se niin vaikeaa ollut. Kuulostaa häikäilemättömältä, mutta ihan puhtaasti ruumiilliselta kannalta, kaikessa vaatimattomuudessani olen kärsinyt siinä kuin Kristus. Ja hänen piinansa kesti vain lyhyen aikaa. Nelisen tuntiako se oli?
Olin näkevinäni paljon suurempaa kärsimystä sen ruumiillisen takana. Ehkä olen väärässä, mutta ajatelkaa Getsemanea, pastori. Kaikki opetauslapset nukahtivat. He eivät olleet käsittäneet mitään. Eivät ehtoollista, eivätkä muutakaan. Kun oikeudenpalvelijat tulivat, he pakenivat. Ja kieltäjä Pietari! Kolme vuotta Kristus oli puhunut opetuslastensa kanssa. He olivat olleet päivittäin yhdessä. He eivät olleet käsittäneet mitään mitä hän tarkoitti. He hylkäsivät hänet. Ja hän jäi yksin. Sen on täytynyt olla kärsimys. Tajuta, ettei kukaan ymmärrä. Tulla hylätyksi silloin kun tarvitsee jonkun, johon voi luottaa. Hirvittävä kärsimys.
Eikä se ollut vielä pahinta. Kun Kristus naulattiin ristille ja hän riippui siellä tuskissaan, hän huusi: 'Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?' Hän huusi minkä jaksoi. Hän luuli että hänen Isänsä oli hylännyt hänet. Että kaikki hänen saarnansa olivat valhetta. Epäily valtasi Kristuksen mielen hetkeä ennen kuolemaa. Sen on täytynyt olla hänelle kaikkein hirvittävin kärsimys. Tarkoitan Jumalan hiljaisuutta." "Niin", vastasi pappi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti