Juutalaisen kodin tytär Edith Stein päätyi teini-iässä ateistiksi ja opiskeli sittemmin filosofiaa Edmund Husserlin johdolla. Liityttyään katoliseen kirkkoon hän vaihtoi lupaavan akateemisen uransa karmeliittanunnan elämään. Hänet tapettiin Auschwitzin kaasukammiossa 1942. Hän kirjoittaa turvallisuudesta näin:
Ahdistus on tuskin ihmiselämää hallitseva mieliala tavanomaisissa olosuhteissa. Se varjostaa kaikkea ainoastaan patologisissa tiloissa, kun taas tavallisesti vaellamme elämän läpi niin kuin meillä olisi kovinkin tukeva ote omasta olemassaolostamme. Osittain tämä selittyy sillä, että tunnemme houkutusta pysähtyä mihin tahansa pinnalliseen elämänkäsitykseen, joka suo vaikutelman pysyvästä olemassaolosta staattisessa ajan jatkumossa ja kätkee tajun elämän tyhjyydestä erilaisten huolien alle. Tällaista turvallisuudentunnetta ihmiselämässä voinee kutsua pelkäksi harhaksi tai itsepetokseksi. Vähänkin syvällisempi elämän tarkastelu paljastaa pian, miten vähän aktuaalinen olemassaolomme antaa syytä tuollaiseen turvallisuudentunteeseen - ja miten ihmiselämä on jatkuvasti alttiina olemattomuudelle.
Tarkoittaako tämä siis, että eksistentiaalisen turvallisuuden tunne on osoittautunut objektiivisesti perusteettomaksi tai järjettömäksi ja että 'intohimoinen tietoisen päättäväinen ahdistuksen täyttämä vapaus kohti kuolemaa'[Heidegger] edustaa järkevän ihmisen asennetta? Ei suinkaan. Sitä kieltämätöntä tosiasiaa, että olemiseni on hetkestä hetkeen katoavaisuuden rajoittamaa ja siten alttiina olemattomuuden mahdollisuudelle, tasapainottaa se yhtä kiistämätön tosiasia, että minä olen. Että hetkestä hetkeen minun olemistani pidetään yllä, ja että katoavassa olemisessani olen osallinen pysyvään olemiseen. Tietoisena siitä, että oleminen kannattaa minua, lepään turvallisesti. Tämä turvallisuus ei kuitenkaan ole sellaista itsevarmuutta, joka seisoo omin voimin vakaalla pohjalla, vaan pikemminkin suloista ja autuasta lapsen varmuutta, kun vahvat käsivarret nostavat ja kantavat häntä. Ja, objektiivisesti puhuen, tällainen turvallisuus ei ole lainkaan vähemmän järkevää. Sillä jos lapsi eläisi jatkuvassa pelossa, että hänen äitinsä saattaisi antaa hänen pudota, emme varmaankaan kutsuisi sitä järkeväksi asenteeksi.
Omassa olemisessani kohtaan siis toisenlaisen olemisen, joka ei ole omaani, mutta joka on oman turvattoman ja perusteettoman olemiseni turva ja perusta. On kaksi tapaa, joilla voin oppia tuntemaan ikuisen olemisen oman olemiseni perustana. Toinen on uskon tapa, kun Jumala ilmoittaa itsensä sellaisena kuin hän on, Luojana ja ylläpitäjänä, ja kun Vapahtajamme sanoo: ' Sillä, joka uskoo Poikaan, on ikuinen elämä.' (Joh. 3:36) Näissä sanoissa minulla on silloin selvät vastaukset oman olemassaoloni arvoitukeen. Ja kun hän kertoo minulle profeetan suulla, että hän seisoo vierelläni uskollisemmin kuin isäni tai äitini, että hän on rakkaus itse, alan ymmärtää, miten järkevää on luottamukseni käsivarsiin jotka kantavat minua, ja kuinka typerää on pelkoni jäädä olemattomuuden saaliiksi - ellen sitten itse riuhdo itseäni tuosta suojelevasta sylistä.
Uskon tapa ei ole kuitenkaan filosofisen tiedon tapa. Se on pikemminkin toisesta maailmasta tuleva vastaus kysymykseen, jonka filosofia asettaa. Mutta filosofialla on myös oma tapansa: diskursiivisen päättelyn tapa tai tavat, joilla Jumalan olemassaolo osoitetaan rationaaliseksi.
(Finite and Eternal Being s.55-57)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti