Voidaanko kohdallamme oikeastaan puhua mistään rukous-elämästä? Onko rukous meille todella elämää, vai ainoastaan eräs välttämtön, kristillisyyteen kuuluva asia? Voimistummeko rukoillessamme? Nousemmeko virkistyneinä polviltamme? Muuttuvatko ajatuksemme ja toiveemme rukouksiksi, muuttuvatko rukouksemme toisaalta elämän todellisuudeksi? Onko rukous meille elinehto? Tällaisten hätäisten kysymysten valossa jo näkyy, miten elotonta kristillisyytemme sittenkin on.
Mutta eihän tämä oikeastaan ole ihmeellistä, sillä kristillisyys ei aina olekaan meille yhteyttä ylösnousseeseen Herraan, vaan eräitten uskonnollisten ajatusten ja mielipiteitten parissa askartelemista. Olemme omaksuneet niitä sieltä täältä, puolustamme niitä, kenties taistelemmekin niiden puolesta, mutta henkilökohtainen yhteys, seurustelu Herran kanssa puuttuu. Selvää on, ettei aatteitten parissa opita rukoilemaan. Rukoushan on puhetta, keskustelua. Vain elävän Herran seurassa meistä tulee rukoilevia ihmisiä.
(Martti Simojoki: Päivän sana, 13. toukokuuta)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti