Voidaanko kohdallamme oikeastaan puhua mistään rukous-elämästä? Onko rukous meille todella elämää, vai ainoastaan eräs välttämtön, kristillisyyteen kuuluva asia? Voimistummeko rukoillessamme? Nousemmeko virkistyneinä polviltamme? Muuttuvatko ajatuksemme ja toiveemme rukouksiksi, muuttuvatko rukouksemme toisaalta elämän todellisuudeksi? Onko rukous meille elinehto? Tällaisten hätäisten kysymysten valossa jo näkyy, miten elotonta kristillisyytemme sittenkin on.
Mutta eihän tämä oikeastaan ole ihmeellistä, sillä kristillisyys ei aina olekaan meille yhteyttä ylösnousseeseen Herraan, vaan eräitten uskonnollisten ajatusten ja mielipiteitten parissa askartelemista. Olemme omaksuneet niitä sieltä täältä, puolustamme niitä, kenties taistelemmekin niiden puolesta, mutta henkilökohtainen yhteys, seurustelu Herran kanssa puuttuu. Selvää on, ettei aatteitten parissa opita rukoilemaan. Rukoushan on puhetta, keskustelua. Vain elävän Herran seurassa meistä tulee rukoilevia ihmisiä.
(Martti Simojoki: Päivän sana, 13. toukokuuta)
Eksegeettisiä sormiharjoituksia, teologisia koeporauksia ja homileettisia polunpäitä Suomen ev.lut. kirkon Evankeliumikirjan raamatunteksteistä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Joh. 15:12-15 (4. su pääsiäisestä, 3.vsk ev)
Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että ant...
-
Gregorius Suuren joulusaarna Koska vietämme tänään, jos Herra suo, messua kolme kertaa, emme nyt puhu tästä evankeliumin kappaleesta pitkä...
-
Gregorius Suuren Evankeliumisaarna n:o 34. Mikkelinpäivänä 591, tekstinä Luuk 15 "kadonnut lammas" ja "kadonnut hop...
-
Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton, vailla vertaa Reformaation ihmiskäsitystä on sanottu pessimistiseksi. Sanotaan āmyös että p...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti