Ps 40:2-6 (5. su pääsiäisestä, psalmi)

Hartaasti minä odotin Herraa,
ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni.

Verbi ”odottaa hartaasti” qavah tarkoittaa kestävyyttä. Odotin siis kestämättä ja hellittämättä Herraa. Ei välttämättä mitään ”hartautta” tuntien, vaan osaamatta antaa periksi. ”Huuto” shav’a puolestaan tarkoittaa avunhuutoa, parkaisua, ei mitään huolellisesti muotoiltua liturgista rukousta. Huudan apua lakkaamatta. Sitä on rukous, jos rukoussunnuntaina määritelmää kaipaa.

Hän veti minut ylös syvästä kuopasta,
upottavasta liejusta.
Hän nosti minut kalliolle,
antoi lujan pohjan askelteni alle.

Ihmiselämän uhattuna ja eksyksissä oloa psalmit kuvaavat puhuttelevin kielikuvin: ”Olen vajonnut pohjattomaan liejuun, jalkani ei tavoita lujaa maata. Olen joutunut vetten syvyyksiin, pyörre tempaa minut mukaansa.” (Ps.69:3) Nykyihmisen eksistentiaalinen ahdistus, kokemus siitä, että elämässä ei ole mitään merkitystä tai mitään pysyvää, on puettu näihin sanoihin. Kuoppa, bōr, voi merkitä myös hautaa. Mutta Jumala on kallio, Arkhimedeen piste, joka antaa olemassaololleni kiinnekohdan.

Hän antoi suuhuni uuden virren,
kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi.
Tämän kuulevat monet, tuntevat pyhää pelkoa
ja turvaavat Herraan.

Uuden virren sisältö ei ole että ”hyvin menee” tai ”minä osaan”, vaan ”ylistys Jumalalle”. Uudella laululla on sellainen ominaisuus, että sen kuulevat timebunt et sperabunt, pelkäävät ja toivovat. ”Pyhä pelko” on lähellä esteettistä kokemusta, jossa mieli avautuu uudelle todellisuudelle. Jumalan kohtaaminen herättää toivon: mikään ei ole turhaa.

Hyvä on sen osa,
joka luottaa Herraan,
ei etsi apua pahan voimilta
eikä käänny niiden puoleen, jotka valhetta palvelevat.

Pahan voimien palvominen voi olla myös ”ylpeiden ihailemista” ja valheen palveleminen on LXX:n mukaan manias pseudeis, valheellista maniaa – miten onnistunut ilmaus aikamme työelämästä!

Herra, minun Jumalani,
kukaan ei ole sinun vertaisesi!
Sinä olet tehnyt suuria tekoja,
sinä ajattelet meidän parastamme.
Minä haluan kertoa teoistasi –
niitä on enemmän kuin voin luetella.

”Tekojasi ei voida laittaa järjestykseen sinun edessäsi”, on heprean hieman hämärä lause. Sitä me teologit kuitenkin teemme parhaamme mukaan. Hyvä, että Jumalan sana muistuttaa meitä siitä, miten turhaa puuhaa se on. Eikä kannata ajatella, että Jumala tottelisi meidän kaavojamme. Ei meidän tarvitse niistä luopua, kunhan tunnistamme niiden rajat. Ja tärkeintä on todeta, että Jumala ajattelee meidän parastamme! Sitähän enkelitkin jouluyönä yrittivät sanoa.