Itsenäisyyspäivä

Vanhurskaus on kansalle kunniaksi, mutta synti on kansojen häpeä. 

Talvisodan jouluna presidentti Kyösti Kallio tervehti sotilaita seuraavilla sanoilla:
”Kehotan kaikkia, jotka tänä vakavana aikana palvelevat isänmaata, lukemaan Raamattua. Esi-isämme ovat vuosisatojen kuluessa, sekä ahdingoissa ja vainoissa että rauhan päivinä ammentaneet siitä elämää, voimaa ja lohtua. Nykyhetkenä kansamme tarvitsee Jumalan sanan uudestiluovaa voimaa. Omaksukaamme nöyrällä sydämellä uskolla sen siunaukset. ’Vanhurskaus kansan korottaa, mutta synti on kansakuntien häpeä.’”

Näissä historiallisissa sanoissa on jotain ajatonta voimaa. Ne muistuttavat kansamme kohtalon vuosista ja ajasta, jolloin presidentti saattoi vedota Raamattuun ja kehottaa kansaa rukoilemaan – eikä kukaan ajatellut, että siinä sotketaan uskontoa ja politiikkaa tai loukataan uskonnottomien tai toisuskoisten oikeuksia.

Samalla nuo sanat ovat terveisiä ajasta, johon ei ole paluuta. Itsenäisyyspäivänä me kuuntelemme näitä sanoja osoittaen niille jonkinlaista arvonantoa, mutta niihin liittyy vahvasti sana ”paatos.” Paatos tarkoittaa oikeastaan tunnetta. On hyvä että sanoissa on tunnetta, että sanat ilmaisevat suuria tunteita. Paatos tarkoittaa kuitenkin yleensä jotenkin kömpelöllä tavalla vanhahtavaa ilmausta, sellaista tunteellisuutta, jolle nykyajan kriittinen ihminen ei voi kuin hymyillä.

Jos tänään itsenäisyyspäivän saarnatekstiksi ottaa Sananlaskujen kirjan sanat ”Vanhurskaus on kansalle kunniaksi, mutta synti on kansojen häpeä”, huomaa, miten paljon yhdessä lauseessa on meille vieraita ilmauksia. Mitä on ”vanhurskaus”? Mitä on ”synti”? Onko tänä päivänä ”kunnia” enää toimintaamme ohjaava arvo? Entä mitä me nykyään häpeämme?

Tämän lauseen merkitystä voisi alkaa purkaa siitä, mistä aikamme ihminen saa helpoimmin kiinni, eli häpeästä. Häpeän suhteen täytyy todeta, että suomalainen yhteiskunta on mennyt monessa suhteessa eteenpäin. On monia asioita, jotka olivat ennen vanhaan häpeä, mutta eivät sitä onneksi enää ole. Enää vuosikymmeniin ei ole tarvinnut hävetä sitä, että on syntynyt avioliiton ulkopuolella. Olemme oppineet olemaan häpeämättä poikkeavaa seksuaalisuutta. Monilta sairauksiltakin on kadonnut häpeän leima. Tässä suhteessa on vielä työtä. Omasta tai läheisen masennuksesta tai skitsofreniasta on vieläkin vaikea kertoa.

Mitä tämän ajan ihminen häpeää? Eivät vanhat häpeät ole täysin kadonneet, mutta tässä ajassa korostuu epäonnistumisen häpeä, joka tarkoittaa nimenomaan menestymättömyyden häpeää. Meidän eteemme maalataan ihannekuva oman elämänsä sankarista, joka osaa liikkua uusissa digitaalisissa toimintaympäristöissä, osaa brändätä itsensä ja elää ajan hermolla, jota seurataan ja jonka päivityksiä sosiaalisessa mediassa klikkaillaan. Ihminen, joka ei olekaan suosittu ja menestynyt, joka ei jaksa seurata uusimpia teknisiä innovaatioita tai osaa kehua itseään, leimautuu luuseriksi. Ja luuserina oleminen on hävettävää. Kun Raamattu sanoo, että ”synti on kansojen häpeä”, meitä ei hävetä se, että olemme tehneet syntiä. Meitä hävettää se, ettei meitä noteerata, ettei meitä lueta menestyneitten joukkoon.

Me pääsemme tästä ymmärtämään nuo sanat: ”synti on kansakuntien häpeä.” Millainen synti on kansakunnan häpeä? Onko se juopottelu, kiroilu tai aviorikokset? Sanoisin että ei. En tarkoita etteivätkö nämä olisi syntiä. Mutta ne ovat yksilöiden syntejä – tekoja joita on toki vältettävä. Juopottelusta tai aviorikoksista ei voi seurata mitään hyvää. Mutta näitä tehdään yksilöinä, ei kansakuntana. Kansakunnan synti on yleiseen ilmapiiriin pesiytynyt asenne, niin kuin myrkyllinen ilmanala.

Eräs arvostettu kasvatustieteilijä sanoi, että nykyajan yhteiskunnan ihanneyksilö on ihminen, jolla on narsistinen persoonallisuushäiriö. Tämä on pysäyttävä ja järkyttävä havainto. Narsistinen yksilö on sellainen, joka näkee itsessään vain hyviä puolia, joka ei kykene asettumaan toisen asemaan, joka haluaa saada nopeasti tuloksia, haluaa olla äänessä ja pitää itseään jatkuvasti esillä. Tällaiset ominaisuudet ovat tavallisesti ihmissuhteiden kannalta tuhoisia. Mutta kun nykyään etsitään uusia työntekijöitä, heiltä edellytetään usein narsistisen luonteenhäiriön ominaisuuksia! Tämä pätee jo pieniin lapsiin: lapsi, joka tykkää olla yksin ja hiljaa tai joka jännittää uusia tilanteita tai vierastaa outoja aikuisia, saa kokea olevansa jotenkin omituinen – vaikka kaikki tämä on ihan normaalia. Normaali on toki myös äänekäs ja riehakas lapsi, mutta kaikkien ei tarvitse olla sellaisia.

Kun Vanhan testamentin profeetat saarnasivat kansansa syntiä vastaan, saarnan kärki ei ollut siinä, että koittakaa nyt elää siivosti, vaan siinä, ettei kansan keskelle syntyisi eriarvoisuutta. Aamoksen sanat käyvät esimerkiksi:
”Kuulkaa tätä, te jotka poljette vähävaraisia ja ajatte maaseudun köyhät perikatoon! Te sanotte: »Milloin päättyy uudenkuun juhla, että saamme myydä viljaa, milloin sapatti, että saamme avata varastot? Silloin voimme taas pienentää mittaa, suurentaa hintaa ja pettää väärällä vaa’alla. Näin saamme varattomat valtaamme rahalla ja köyhät kenkäparin hinnalla. Ja akanatkin myymme jyvinä!»

Synti on kansakuntien häpeä, kun kansalta katoaa tunto siitä, että me kaikki olemme samassa veneessä. Synti on kansan johtajien häpeä, kun poliitikot ovat kiinnostuneempia oman puolueen kannatuksen kehityksestä kuin maan asioiden hyvästä hoitamisesta. Kun verojen kiertäminen on tärkeämpää kuin se, mihin veroja käytetään, kun etsitään syntipukkia, jonka viaksi yhteiskunnan ongelmat laitetaan: olkoon se vaikeasti työllistettävä pitkäaikaistyötön tai hankalasti kotoutettava maahanmuuttaja.

Entä sitten se kunnia? Ketä me kunnioitamme? Itsenäisyyspäivänä kuuluu sanoa, että me kunnioitamme sotiemme veteraaneja. Presidentinlinnan juhlavastaanoton (jos se järjestettäisiin) presidentin kättelyn aloittaa entisestään harvennut sotaveteraanien joukko. Heistä voi varmasti sanoa, että he ovat kunniakansalaisia. Mutta jotenkin minusta tuntuu, että sotaveteraanien kunnioitus on sanahelinää. Missä se näkyy, että me kunnioitamme tämän sodan käyneen sukupolven työtä? Me laskemme seppeleen sankarivainajien haudalle, mutta elämmekö me sellaisessa yhteiskunnassa, jonka vapauden he aikoinaan halusivat turvata? Miten onnistuisi tänä päivänä se sodan aikana itsestään selvä asia, että jokainen kaatunut sotilas haudataan oman kotipitäjän kirkkomaahan. Tämähän on jotain ainutlaatuista, jota tietääkseni vain Suomessa on toteutettu. Se oli kallista ja hankalaa varmasti silloinkin. Tulisiko siitä tänään mitään? Meillä on kehittyneempi tekniikka kuin silloin (en todellakaan toivo, että joutuisimme tätä harjoittelemaan). Suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvoisuudesta kertoo myös se, että niin upseeri kuin tavallinen sotamies haudattiin samoin sotilaallisin kunnianosoituksin. Eiköhän vain tänä päivänä hautajaiskäytäntö riippuisi maksukyvystä ja siitä, minkä palvelujärjestelmän piiriin ihminen olisi hakeutunut. En tiedä saatteko ajatuksestani kiinni.

”Vanhurskaus” on hengellisen slangin sana, jota ei nykyään käytetä juuri missään – ei edes kirkossa. Siihen saattaa törmätä sellaisessa sanahirviössä kuin ”vanhurskauttaminen”, joka tarkoittaa sitä, että Jumala näkee meidät Kristuksen tähden pyhinä ja täydellisinä, vaikka me itsessämme olemmekin syntisiä ja monella tapaa puutteellisia. Joskus ”vanhurskaus” on käännetty ”oikeudenmukaisuus”, ja joskus se saattaa olla oikea käännös. Mutta oikeudenmukaisuudessa voi olla joskus kysymys puhtaasta matematiikasta. Jos on viisi karkkia, jotka pitää jakaa neljälle henkilölle, oikeudenmukaista on jakaa ne niin, että jokainen saa yhden karkin ja neljäsosan siitä viidennestä karkista. Ehkä joskus voi olla oikeudenmukaista ajatella, että joku saa kaksi ja muut yhden. Haluan silti pitää kiinni tuosta sanasta ”vanhurskaus”, joka on jotain enemmän kun oikeudenmukaisuus. Se on jotain kukkuraisempaa, jotain luovempaa ja kauniimpaa kuin tiukka oikeudenmukaisuus. Se on juuri sitä, että jokainen vainaja tuotiin oman pitäjän multiin ja sotamies haudattiin yhtä juhlallisesti kuin eversti. Mikään oikeus ei sitä vaatinut, joku olisi voinut sanoa, että mitä väliä sillä enää oli. Mutta näin haluttiin julistaa jokaisen ihmisen elämän ainutlaatuista arvoa. ”Vanhurskaus on kansalle kunniaksi” tarkoittaa sitä, että meidän pitää nähdä toisissamme enemmän kuin vain henkilöitä, joista voi olla meille hyötyä. Meidän ei pidä nähdä toisia kilpailijoina tai kuluerinä, vaan me menestymme vain yhdessä.
Paavali kirjoittaa kristillisestä seurakunnasta, mutta hänen käyttämänsä kuvan voi ajatella ihanteena ihmisten yhteisöstä, jopa valtiosta. Kuunnelkaa, miten hän käyttää sanaa ”kunnia”:
"Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Me kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.  Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: »Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: »Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen», se silti kuuluu ruumiiseen.  Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia?  Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? 20 Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi.  Ei silmä voi sanoa kädelle: »Minä en tarvitse sinua», eikä liioin pää jaloille: »Minä en tarvitse teitä.»  Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä.  Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosat, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja peitämme erityisen säädyllisesti ne, joita häpeämme. Säädylliset ruumiinosat eivät tällaista verhoa tarvitse. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian,  jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan.  Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa." (1. Kor .12)

[saarna, pidetty Tuuloksessa itsenäisyyspäivänä 2018]