Minä noudatan sinun käskyjäsi – älä koskaan minua hylkää!
Kokemus Jumalan hylkäämisestä kuuluu kuitenkin hengelliseen kasvuun. Saarnassaan Karissime, estote unanimes in oratione (saarna 39) Johannes Tauler puhuu hengellisen tien kolmesta vaiheesta. Ensimmäisessä ihminen kohdistaa huomionsa Jumalan lahjoihin ja hänen salattuun hyvyyteensä. Tästä seuraa jubilatio, haltioituminen. Ihminen näkee, miten kaikki luomakunnassa kukoistaa, vihertää ja ”on täynnä Jumalaa.” Tauler kertoo ihmisestä, joka kieltäytyi ”Jumalan suudelmasta”, siksi että rakasti ihmisiä. Hän pelkäsi menevänsä Jumalan rakkauden valtavasta kokemisesta niin sekaisin, että unohtaisi rukoilla kiirastulessa olevien puolesta. Nämähän eivät keskiaikaisen käsityksen mukaan kykene rukoilemaan puolestaan. Tauler ylistää tämän ihmisen rakkautta ja raittiutta. Yhtä kaikki, Jumala vetää sielua ensin parannukseen hyvyyden ja kauneuden kautta.
Kun Jumala on näin hyvyydellään irrottanut ihmisen kaikesta maallisesta, hän johtaa sielun toiselle asteelle, jossa ei tarjotakaan enää pullaa, vaan kovaa ruisleipää.
”Sitten se johdatetaan oudolle tielle, joka on pimeä ja hylätty. Tällä tiellä Jumala ottaa häneltä pois kaiken, mitä hän on sielulle antanut. Silloin ihminen jätetään niin oman itsensä varaan, ettei hän tiedä enää Jumalasta mitään. Hän joutuu sellaiseen ahdistukseen, ettei hän tiedä, onko hän koskaan ollutkaan oikealla tiellä, onko hänellä Jumalaa vai ei ja onko hän itse vai ei. Tämä kaikki on hänelle niin käsittämättömän raskasta, että koko maailma tuntuu hänestä liian ahtaalta. Tässä tilassa hän ei koe Jumalasta mitään, eikä liioin tiedä hänestä, ja hänestä tuntuu niin kuin hän roikkuisi kahden seinän välissä, takanaan miekka ja edessään terävä keihäs: Mitä silloin tehdä? Hän ei voi mennä eteen eikä taakse. Jäljelle jää vain istua alas ja sanoa: ’Jumala kanssasi, katkera katkeruus, armoa täynnä.’ Jos tässä elämässä on olemassa helvetti, tämä näyttäytyy ihmiselle enemmän kuin helvettinä: joutua luopumaan rakastamastaan hyvästä, ja rakkaudesta. Kaikki, mitä tuolle ihmiselle voidaan sanoa, lohduttaa häntä yhtä paljon kuin kivi voi ihmistä lohduttaa. Vielä vähemmän ihminen haluaa kuulla puhuttavan luoduista. Mitä voimakkaampi oli tunne tai kokemus tätä ennen, sitä suurempi katkeruus ja kurjuus tulee kannettavaksi tässä riisumisessa. Mutta ole rohkea! Jumala on varmasti täälläkin sinua lähellä. Pidä kiinni toden, elävän uskon juuresta: kohta helpottaa. Tosin köyhästä sielusta tuntuu tässä ahdistuksessa täysin uskomattomalta, että tämä sietämätön pimeys joskus vielä valkenisi.”
Seuraa kolmas taso, jossa Jumala ottaa peitteen ihmisen silmiltä ja paljastaa hänelle koko totuuden. Tuossa raskaassa pimeydessä (jota Ristin Johannes sanoisi pimeäksi yöksi) ihminen on riisuttu itsestään niin, että kolmannessa vaiheessa Jumala voi liittää sielun täysin itseensä. Tämä vaihe on minulle käsittämätöntä, mutta tuon toisen vaiheen kuvailu lohduttaa minua suuresti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti