Tuomiosunnuntai

Uuno Kailaan taivasnäky

Maassa, joka on kaukana täältä ja josta ei pallokartta tiedä – siellä minä avasin silmäni. Miten olin joutunut siihen maahan, sitä en tietänyt. Minä vain olin siellä ja avasin silmäni. Siinä maassa oli niin toisenlainen olo kuin täällä, että minun sanani näyttävät kuihtuneilta, kun niiden pitäisi kuvailla sitä. 

Siinä maassa ei ollut kuuma eikä kylmä, eikä pouta eikä sade. Oli vain tila, joka säteili ja tuoksui. Ainainen valo, jota mikään varjo ei silponut. Elävä, ravitseva ilma, jossa ei vaeltanut tuulta eikä pilveä. Siinä maassa en ollut minäkään minä, sama kuin täällä. Täällä olin raahannut taakkaa – ja raahaan: tuntenut pelkoa, syyllinen, kuoleman-alainen; nähnyt varjot ja varjoni, kysyen päivästä päivään: Mitä? Miksi? ja Kuka on säätänyt näin? Siellä olin se, mikä täällä olin hämärästi tahtonut olla. Olento ilman malkaa ja kaihea, altis kaikille muille ja itsestänsä kaunis. Ilman varjoa, ilman taakkaa ja pelkoa. Niinkuin vastasyntynyt, joka ei muista eikä kysele. Avaa silmänsä ensimmäistä kertaa, näkee kaiken, tuntee sen hyväksi, rakastaa sitä ja on yhtä sen kanssa. Ikää vailla. Kuitenkin onnellinen siitä, minkä tuntee: että on aina ollut olemassa, ja on aina oleva – samanlaisena. Avaa silmänsä, mielessä sanomaton ilo ja varmuus: Olemme turvassa, sieluni! 

Minä näin edessäni suuren puun ja siinä kuultavat lehdet. Ja tunsin: puu näki minut. Puu oli elävä. Lehdet katsoivat minuun – ja kimposivat ilmaan. Lehahtivat puun ylle niinkuin kultainen pilvi. Ja pilvi liversi. Tuhat pientä linnunääntä liversi pilvessä. Lehdet – linnut. Sitten ne vaikenivat jälleen. Palasivat oksille. Olivat lehtiä. Yksi niistä, pienin ja untuvaisin, erkani muista ja lähestyi minua. Kaarteli kasvojeni ympärillä. Istahti kädelleni, sykähtelevää elämää täynnä. Katsoi minua aurinkoisin silmin ja visersi: 

- Missä olet ollut? 

Enkä minä ihmetellyt sitä, että ymmärsin viserryksen. Kaikki oli siinä maassa luonnollista, itsestäänolevaa. Ajattelin kysymystä. Mielessäni heräsi himmeä muisto, niin kuin pakeneva varso. Ja minä vastasin: 

- Hyvin kaukana – pimeässä. 

Tunsin kaikkien kuuntelevan minua. Puun ja lehtien, ilman ja valon. 

– Mitä on pimeä? piipitti lintu. 

 – Sellaista, missä ei nähnyt mitään. 

- Oliko se samaa kuin suljetut silmät? 

- Ei se ollut sitä. Minä olin avosilmin – enkä minä nähnyt. 

Lintu pudisti ihmetellen päätään. - Minä en ymmärrä sinua. 

- Siellä oli rumaa. Ja siellä oli paha olla. 

- Mitä on ”rumaa”? Ja mitä on ”paha olla”? 

- Ne ovat – minäkään en tiedä sitä enää. Sen vain muistan, että siellä oli kokonaan toisin kuin täällä. 

- Ei, en ymmärrä sinua, liversi lintu. Miten voi mikään olla toisin! 

- Sinä olet oikeassa: miten voisi mikään olla toisin! Ja minä ymmärsin: - Kaikkihan on aina ollut näin. Ja minä näin pelkkää unta – 

 -Sen minä ymmärrän, nyökkäsi lintu. Sinä näit unta. 

-Minä näin sekavaa unta – vieraasta maasta – -Nyt olet havahtunut. -Nyt olen havahtunut, nyt ovat silmäni auki, ja nyt minä näen! Ei ole pahaa, ei ole koskaan ollut, ei voi tulla! 

Ja minä näin linnun ilon. Ja puun ja lehtien ilon. Ja maan katsovan minua tuhansin, sädehtivin silmin. 

-Kuka sinä olet? minä kysyin linnulta. 

-Palavin ajatus, jonka sinä kutsut ja lähetät. 

-Tule, lintu liversi. Minä lennän edeltä. 

Ja lintu levitti kuultavat siipensä ja alkoi lentää maan yli pehmein kaarin. Lennossaan hän liversi: 

- Tule! Hän on odottanut sinua! 

Ja samassa kaikki lehdet pyrähtivät oksiltaan ja olivat lintuja. Ne liittyivät pieneen airut-veljeensä. Kirmaisivat riemuiten ylös ja alas. Silmä näki vain kultaisten viirujen parven; se kimalteli ilmassa niinkuin suihkukaivon vesi. Ja maastakin puhkesi esiin riemuitseva elämä. Minä näin seisovani keskellä ääretöntä kukkien parvea. Sieraimiini lainehti ihana tuoksujen meri. Ja kun minä aloin kulkea – kukat vaelsivat kerallani. Puhkesivat edessäni, puhkesivat molemmilla kupeilla, lähtivät takanani lentoon – lepattivat perhosen siivin. Ja ilmaan syntyi elävä sateenkaari. Sekin vaelsi kerallani. Missä minä kuljin, siinä kulki maan yli riemun ja kauneuden aalto. 

– Tule, hän on odottanut sinua! 

Se oli niin kuin tuhansien huilujen hyminä. Linnut liversivät sitä. Ja puu hymisi. Ja kukat ja ruohot. Ja perhojen sateenkaari. Ja maa oli allani niin kuin helisevä harppu. En minä tietänyt, miten kauan vaelsin. Kuka voi mitata ajatonta aikaa? Enkä minä tietänyt, mihin minä vaelsin. Tottelin ihanaa kutsua. Enkä minä uupunut. Äkkiä vaikeni hyminä. Sateenkaari vaipui pehmeästi maahan ja lepäsi siinä kuin kirjava matto. Linnut lensivät lehdiksi puihin ja pensaihin. Airut kaarteli yksinänsä ilmassa, visertäen: 

- Odota tässä ja katso! Odota ja katso! 

Samassa sekin oli lehti, pienin ja kuultavin kaikista. Odotin hetken – vai odotinko tuhannen vuotta, kuka sen tietää? Ei ollut olemassa mitään muuta kuin odotus, hengähtämätön. Niin kuin Jumalan odotus, kun hän on sanonut: Tulkoon! 

Vihdoin – pensas liikkui. Pensas astui syrjään. Kun minä silmäni kohotin, katso – minä näin Hänet. Unessa olin häntä alati etsinyt pimeästä – turhaan. Ajattomuudessa olin jo tuntenut hänet – ja kadottanut. Kaikkialla olin hänen jalkojensa jälkiä tavannut – en häntä itseänsä koskaan. Nyt hän oli edessäni elävässä muodossa. Nimetön Olento – sieluni uni. Kauneus kietoi hänet kuin pilvi, lukemattomin kuultavin hunnuin. Kun minä katsoin häntä, hän riudutti silmät ja kuihdutti sydämen – ja virvoitti ne samalla. Se oli autuus ylitse kaiken määrän, syvä ja hukuttava niin kuin taivas ja meri. 

-Tule! hän sanoi. Tule ja ole minun luonani. 

(kokoelmasta Paljain jaloin)