Room. 8:31-39 (Helatorstai, 3.vsk, 2.lk)

Roomalaiskirjeen toisessa osassa (luvut 5-8) Paavali on ottanut asiakseen näyttää, mitä sisältyy siihen että se joka uskoo Kristukseen "on elävä." Hän on osoittanut, että olemme Kristuksessa vapaita kaikista turmiovalloista, jotka pitivät vanhaa ihmiskuntaa orjuudessaan. Hän on näyttänyt, miten nmä vallat - yksi toisensa jälkeen - ovat menettäneet herruutensa, kunnes hän 8. luvussa mainitsee "vihollisista viimeisen" eli kuoleman. Sen kukistumisen myötä elämä on ilmestynyt koko voimassaan: "vanhurskas on elävä uskosta". Elämä on hänelle annettu Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.

Nyt Paavali on esityksensä lopussa ja voi tiivistää tuloksensa. Jos hän on ensin käsitellyt kutakin kysymystä erikseen ja diskursiivisesti, hän voi nyt koota kaiken kokonaisnäkemykseksi kaikesta siitä, mitä meille on Kristuksessa lahjoitettu. Paavali antaa siis aivan kaiken soida riemulaulua Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, joka on valmistanut niin valtavan voiton meille.
"Mitä me voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?" Sen, että on yllin kyllin sellaisia voimia, jotka mielellään olisivat kristittyä vastaan, Paavali on edelle perusteellisesti osoittanut. Niin kuin myös sen, että nuo voimat eivät mahda mitään, vaan niiden täytyy, niin kuin kaiken muunkin, vaikuttaa kristityn parhaaksi. Syynä on se, että Jumala on meidän puolellamme. Se että Jumala on meidän puolellamme ei tarkoita pelkästään sitä, että hänellä on armollinen mieli meitä kohtaan. Se tarkoittaa myös - ja ennen kaikkea - että hän toimii meidän puolestamme. Jumala on toiminut meidän eduksemme, kun hän antoi oman Poikansa meidän puolestamme. Se on rakkautta teossa ja totuudessa. Nyt Paavali voi lisätä:"Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?" Kristuksen kanssa meille on annettu kaikki. On pantava merkille, miten Paavali puhuu tässä universaalisin ilmauksin, sanoilla jotka sulkevat pois kaikki rajoitukset. Mikään kadotustuomio ei kohtaa niitä jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, mikään mahti ei voi olla meitä vastaan, kukaan ei voi syyttää meitä, mikään ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta. Kaikki on meille annettu Kristuksen kautta, kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, kaikessa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.

Paavali kysyy edelleen: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja?" Jumalan valittujen syyttäminen on mieletön hanke. Se joka niin tekee, taistelee itseään Jumalaa vastaan. Hän ei nouse meitä vastaan, vaan Jumalan ikuista säätämystä vastaan. "Jumala on se, joka vanhurskauttaa", ja jos Jumala ryhtyy toteuttamaan ikuista päätöstään - kuka voi häntä estää? Valtava turvallisuus on siinä, että kaikella mitä kristitylle tässä maailmassa tapahtuu, on perustansa Jumalan ikuisessa valinnassa.

Vielä yksi kysymys: "Kuka voi tuomita kadotukseen?" Eihän ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Kaikki mitä Kristus on tehnyt, tähtäsi juuri meidän vapauttamiseemme kadotustuomiosta. Siihen tähtäsi hänen kuolemansa - ja vielä enemmän hänen ylösnousemisensa (5:10). Ja sama Kristus, joka maanpäällisen elämänsä aikana astui sijaamme ja kulki puolestamme, sama Kristus joka kantoi syntimme ja seisoi kirouksemme alla, astuu esiin puolestamme Jumalan luona: "Hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme" [ruots. manar gott för oss]

Vihonviimeinen kysymys: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka?" Vielä kerran Paavali palaa ajatukseen "tämän ajan kärsimyksistä" Sen sijaan että ne voisivat erottaa meitä Kristuksen yhteydestä asia on niin, että tuo yhteys tulee ilmi juuri kärsimyksissä. Kristittyhän on yhdistetty Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman osallisuuteen. Siksi Paavali voi soveltaa kristittyyn psalmin sanaa: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa jne" (Ps. 44:23) Jos se on kärsimystä "Kristuksen tähden" tai "Kristuksen kanssa", se voi vain lisätä meidän yhteenkuuluvuuttamme hänen kanssaan.

Kaikessa epävarmuudessa, joka tätä maallista elämää leimaa, on kuitenkin jotain, joka on ehdottoman varmaa ja luotettavaa, nimittäin Jumalan valinta ja Kristuksen rakkaus. Nämä molemmat ovat yhtä ikuisia ja järkähtämättömiä. Roomalaiskirjeen toisessa osassa Paavali on puhunut paljon niistä voimista, jotka hallitsevat tässä maailmassa, ja siitä miten kristitty on niistä vapaa. Kun hän nyt lopuksi luo vielä katseensa näihin voimiin, hän tekee sen vain korostaakseen sitä, miten suuren riemuvoiton näistä voimista Jumala on valmistanut meille Kristuksen kautta. Kun kuolema, "vihollisista viimeinen" on kukistettu, turmiovaltojen valtakausi on lopullisesti ohi. Nyt eivät mitkään voimat eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eikä ylipäätään mikään luotu, oli se sitten mitä hyvänsä, voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
"Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" - näihin sanoihin päättyy 8- luku, niin kuin kolme edeltävääkin lukua. Koska hän on tullut Herraksemme, ovat muut herruudet kadottaneet mahtinsa. "Hänessä" on Elämä, uuden aikakauden Elämä, ikuinen Elämä meille annettu.

(Anders Nygrén: Romarbrevet)

Luuk. 2 (joulu, evankeliumi)

 Mark Levengoodin joulusaarna

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra."

Täällä minä olen, Betlehemissä, mutta en minä mitään enkeleitä näe, en paimenia enkä varsinkaan suurta iloa. On vain suuri pelko.

Koko kaupunki on autiona, tätä kaikkea kiertää korkea muuri, ja Betlehemistäkin on tullut tämän iänikuisen konfliktin näyttämö.

Olen täällä Unicefin mukana ja vierailen projektissa, jossa palestiinalaislapset työstävät traumaattisia kokemuksiaan piirtämällä ja kertomalla. Talo on paimenten niityllä, ja sinne on kokoontunut viisitoista lasta. Kierrän juttelemassa lapsille, jotka ovat hirveän ujoja ja hirveän uteliaita. Yksi tyttö, jonka veli tapettiin keväällä, on piirtänyt kuvan happy placestaan, onnellisesta paikastaan, jonne hän voi vetäytyäö kun elämä muurien sisällä käy liian raskaaksi. Hän esittelee ja kertoo, tässä on talo, ja tässä on puutarha jossa hän leikkii ystäviensä kanssa. Hänen silmänsä alkavat säihkyä, ja hän tuo kovasti mieleen oman tyttäreni. "Tässä on keinu, ja tämä on sateenkaari!"

"Missä päin maailmaa sinun onnellinen paikkasi on?" minä kysyn. Ja jokin hänessä sammuu jälleen ja muuttuu jotenkin mykäksi ja ilmeettömäksi. "Missä tahansa", hän vastaa, "missä tahansa muualla kuin täällä."

Oppitunti on selvästikin menossa väärään suuntaan, opettaja kiiruhtaa paikalle ja minä astun ulos puutarhaan. Projektipäällikkö kysyy, haluanko nähdä luolan, jossa enkelit vierailivat paimenten luona, ja me kävelemme poppeleiden reunustamaa kujaa kohti rinnettä, jolta on näkymä Betlehemiin. Luola on iso ja avara, siellä oli tilaa sekä paimenille että heidän laumalleen. Oikeastaan se on aika hieno luola, sen seinät ovat sileät ja keskellä on kaunis pylväs, jota ei kylläkään tainnut olla siellä paimenten aikaan.

"Ajatella, että paimenet saivat tavata oikean enkelin", mninä sanon. "Niin", projektipäällikkö selventää, "nämä olivat siis protestanttiset paimenet. Katolisten paimenten luola on lähempänä kaupunkia."

"Luolia on siis kaksi?" minä kysyn. "Kolme", nainen sanoo, "kopteillakin on oma luola, jossa heidän enkelinsä vieraili."

"Johan nyt", minä sanon, "Betlehemissä onkin sinä jouluna täytynyt käydä kova lehahtelu, jos enkelin piti vierailla kaikissa mahdollisissa luolissa."

Projektipäällikkö kohauttaa harteitaan, hän ei taida ymmärtää. Tai ehkei se ollut hänestä hauskaa. Mien lohdutonta kaikki on. Luolan suulta näen muurin, se kaartuu korkeana ja uhkaavana vanhojen katujen ja kujien ympärillä. Minusta enkelit ja paimenet ovat jännittäviä, mutta oikeastaan ajattelen Jumalan syntyvän ihmisten välillä. Miten hän voisi syntyä, kun on näin paljon muureja?

Niin, enkelit ovat jättäneet Betlehemin taakseen ja pian olen minäkin. Unicefin auto on käynnistänyt moottorin. Menen takaisin talolle. Lapset ovat lopettamassa. Onnellista paikkaansa piirtänyt tyttö on tehnyt ennen- ja jälkeen- kuvat siitä, millaista oli ennen tätä kurssia ja millaista on nyt.

Ennen- kuvassa hän itkee kädessään kuva kuolleesta veljestään. Jälkeen- kuvassa hän nauraa kädessään kuva kuolleesta veljestään. "Hän on edistynyt", projektipäällikkö sanoo, "nyt hän puhuu taas ja käy koulua." Hän silittää hentoa olkapäätä, ja tyttö nostaa katseensa ja hymyilee naiselle, nopean mutta aidon hymyn.

Ja minä tajuan, että muurien sisäpuolellakin voimme auttaa toinen toisiamme. Jumala voi syntyä jopa tänne Betlehemiin, vielä tänäänkin. Jos yritämme johdattaa toisiamme ohi suuren pelon kohti suurta iloa, ehkä enkeli tulee takaisin.

(Mark Levengood: Vasten auringon siltaa. Suom. Maija Kauhanen. Kustantamo S&S. 2015, 91-94)

Jes 54: 7-10 (3. su pääsiäisestä, 2. vsk 1.lk)

Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen sinut takaisin. Vain tuokioksi, vihani vimmassa, minä käänsin kasvoni sinusta pois, mutta minä armahdan sinua, minun uskollisuuteni on ikuinen, sanoo Herra, sinun lunastajasi.

Jumalan hylkäämäksi tuleminen on kammottava kokemus, jonka Jumalan Poika yksin on kokenut pohjiaan myöten. Kokemus Jumalan vihasta on todellinen, mutta perimmäinen totuus - sanoo Jumala - on se, että Jumalan viha on ohimenevää, mutta hänen uskollisuutensa ja rakkautensa on ikuinen. "Lunastaja", ga'al, on se joka päästää kansansa Egyptin orjuudesta.

"On merkillepantavaa, että tekstissä, joka puhuu lähinnä patriarkaalisen avioliittokäsityksen kategorioilla, jää auki, kuka on hylännyt kenet ja miksi. Selvästikin leikitellään sanan 'azav "hylätä, päästää" merkityksellä.  Ei mainita vain miehisiä hyveitä, vaan kyseessä on berahamim gedolim, "suuret lempeyteni", armahtaminen (raham) jolla on myös merkitys "kohtu". Jumalan voima on peräisin hänen armahtavaisuudestaan." (Klaus Baltzer: Deutero-Jesaja. Kommentar zum Alten Testament. 1999) 

Minä vannon niin kuin Nooan päivinä. Silloin minä vannoin, etteivät Nooan ajan vedet enää koskaan tulvisi maan yli, ja nyt minä vannon, etten enää sinuun vihastu enkä sinua soimaa.

Kirjaimellisesti: "Tämä on niin kuin Nooan vedet." Viitaus Jumalan lupaukseen 1. Moos 8: "Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein. Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu,  ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö."

Vedenpaisumuksen jälkeinen sateenkaari oli Lutherin mukaan sakramentaalinen merkki Jumalan uskollisuudesta. 

Pienestä ihmisestä tietysti näyttää usein siltä että historian tapahtumien valossa Jumalan uskollisuus on vähän niin ja näin. Jumala lupasi uskollisuuttaan jo Nooalle, vieläpä mainiten tietävänsä, että ei ihmiseltä voi kovin kummoista uskollisuutta vastineeksi odottaa. Silti Israelia kohtasi tuho. Nyt hän lupaa, ettei hän enää Israelia hylkää. Myöhempi historia puhuu toista. Hyvä uutinen on se, että tämän saa sanoa Jumalalle päin naamaa (Ps 89 esittää tämän väitteen suorasukaisesti). Ihan kaikkein perimmäinen totuus on silti tämä, vakuuttaa Jumala:

Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.

Vuoret ja kukkulat ovat niin ikuisia kuin ihmisen mieli saattaa kuvitella. Nekin saattavat sortua ja väistyä, mutta Jumalan armo ei lakkaa olemasta voimassa. Uskonnollinen vakaumuksesi saattaa olla luja kuin vuori. Se voi siitä huolimatta sortua. Hengellinen näkysi on turvallinen kukkula. Sekin joutaa mennä. Jumalan rakkaus ja uskollisuus ei ole sidottu siihen. Meidän vuoriemme pitääkin sortua, erityisesti niiden, joita luulemme Jumalaksi.

"Peräänantamaton ajattelutapa estää tehokkaasti Jumalaa ilmaisemasta meille mitään. Jos olemme mielessämme täysin varmoja jostakin opinkappaleesta, niin Jumala ei enää valaise meille kyseistä asiaa. Me jäämme ilman Hänen valoaan", kirjoittaa Oswald Chambers ja jatkaa: "Kun olemme varmoja siitä, millä tavalla Jumala tulee toimimaan, niin Hän ei enää koskaan toimi sillä tavalla."

Joh 17:11-17 (3. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

Maailmassa - ei maailmasta

"Pidä kaikki aistisi kurissa äläkä antaudu sopimattoman ilon valtaan", opettaa Tuomas Kempiläinen kirjassaan "Kristuksen seuraamisesta". Tuo kristikunnan klassikko opettaa mitä tarkoittaa, että kristitty elää maailmassa mutta ei ole maailmasta (kuten vanha käännös suorasukaisesti kääntää sanat ek tou kosmou). Kehottaessaan mietiskelemään kuolemaa Tuomas tekee sen niin kaunopuheisesti, että se on suorastaan ristiriitaista. Jos on tarkoitus sanoa vain, että tämän elämän ilot ovat turhia, miksi tehdä se näin runollisesti:
"Tänään ihminen on, huomenna häntä ei näy. Mutta kun on kerran poistunut ihmisten silmistä, väistyy myös pian heidän mielestään. Mitä hyödyttää elää kauan kun niin vähän parannumme? Pitkä ikä ei paranna, mutta usein se kartuttaa syyllisyyttä."
Nietzschen kristinuskon kritiikki tiivistyy siihen, että kristinusko on elämänkielteinen, "Kristinusko oli alusta alkaen olennaisesti ja perusteellisesti elämäninhoa ja elämäänkyllästymistä, joka vain verhoutui, kätkeytyi tai pynttäytyi uskoksi 'toiseen' tai 'parempaan' elämään" (Tragedian synty, s.20) Tämän näkemyksen tueksi ei ole vaikeaa löytää todistusaineistoa kristillisen teologian historiasta. Kuitenkin Tuomas Kempiläinenkin opettaa: "Jos sydämesi olisi vilpitön, koko luomakunta olisi elämän kuvastin ja pyhän opin kirja. Ei ole niin pientä eikä mitätöntä luotua, joka ei havainnollistaisi Jumalan hyvyyttä. Jos olisit sisäisesti hyvä ja puhdas, näkisit ja ymmärtäisit hyvin kaiken ilman esteitä. Puhdas sydän näkee läpi taivaan ja helvetin." (Kristuksen seuraamisesta, II, 4, 1-2)
Siksi on oikein vastata Nietzschelle Niilo Tuomenoksan sanoin: "Kristinusko ei ole elämän kieltämistä, vaan sen iankaikkisuuteen ulottuvaa myöntämistä." Maailmallisuus, jota Jumala moittii, on sydämessä. Jos mietit, mitä hyötyä on uskostasi, se on läpikotaisin maailmallinen kysymys.

Joh. 21:15–19 (2. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

 Siinä sitä istuttiin Tiberiaanjärven rannalla nuotiolla, kalaa paistellen. Pietarille saattoi tulla mieleen, että missäs minä olen viimeksi istunut nuotiolla. Ai niin...ei puhuta siitä.

Mutta Jeesus kysyi: "Pietari, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" 

Juu, tottakai. Mikäs kysymys tuo on. Selvähän se. Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani."

Jeesus kysyi uudestaan: "Pietari, rakastatko sinä minua?" Pietari mietti, että onko Herralta mennyt ylösnousemuksen tuoksinassa kuulo, kun hän kysyy uudestaan. Kyllä, Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas. Ja Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Joo joo, kaitsen vaikka possuja, kunhan lakkaat kyselemästä.

Mutta kun Jeesus kolmannen kerran kysyi: "Pietari, olenko minä sinulle rakas", Pietari meinasi pillahtaa itkuun. Herra ei usko häntä! Eikä se mikään ihme ole, sillä hän oli kieltänyt tuntevansa Jeesusta, vaikka oli valalla vannonut, että hän ei jätä Herraa - ei vaikka kaikki muut jättäisivät. Silti Pietari ei voinut muuta kuin parkaista: "Herra sinä tiedät kaiken (senkin että petin sinut). Sinä tiedät että olet minulle rakas!"

Ehkä Pietari oivalsi myöhemmin, että Herra antoi hänelle korvaavan kokemuksen. Hän oli kieltänyt kolme kertaa tuntevansa Jeesusta, nyt hän sai sanoa kolme kertaa Jeesukselle kyllä.

Joku on nähnyt Jeesuksen kysymyksissä laskevan trendin, ikään kuin Jeesus laskisi rimaa niin alas, että Pietari epäonnistumisensa jälkeen pystyy sen ylittämään: ensin hän kysyy, rakastaako Pietari häntä enemmän kuin muut. Niinhän Pietari oli uhonnut. Toisella kertaa hän kysyy vain: rakastatko minua? Ei enää "enemmän kuin muut" vaan ylipäänsä. Kolmannella kerralla Jeesus vaihtaa verbin agapaō "rakastaa" verbiin fileō "tykätä". "Pietari, ollaanko kavereita?"

Nollataan epäonnistuminen ja aloitetaan puhtaalta pöydältä

Matt. 27:45–56 (pitkäperj. evankeliumi)

 Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?

Nämä sanat ovat pitkäperjantain evankeliumissa kaikkein järkyttävimmät. ne ovat myös suuren lohdutuksen lähde: kenties suurimman mitä kuvitella saattaa.

"Eeli, eeli, lama sabaktani." Kun Jeesus lausui nämä sanat ristinpuulla, kuulijat ymmärsivät ne välittömästi väärin. "Hän huutaa Eliaa!" "Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen." Ne jotka kuulivat nämä sanat, eivät niitä ymmärtäneet - ei sinne päinkään.

Kristityt ovat sittemmin ymmärtäneet, mihin nämä Jeesuksen sanat viittasivat. Kyseessä on suora lainaus psalmista 22. Ristinpuulla riippuessaan Jeesus siis osoitti, miten hänen kärsimyksensä on ennustettu jo Daavidin psalmeissa. Tuosta psalmista onkin tullut hiljaisen viikon teksti. Sitä luetaan kiirastorstain messun lopuksi ja lauletaan pitkäperjantain jumalanpalveluksessa. Jotenkin toisaalta tuntuu vieraalta ajatus, että Jeesus olisi ristillä pitänyt jonkinlaista raamattutietokilpailua. Se tekisi hänen kärsimyksestään jonkinlaista näytöstä, jossa hän hallitsee tilnnetta ja tietää miten tässä käy. Miten hänen kärsimyksensä silloin lohduttaisi minua, jonka ahdistus on juuri siinä, että en tiedä, miten minun käy?

Kriittinen raamatuntutkimus, jonka mukaan evankeliumit ovat kristittyjen jälkiviisaita sepitteitä, tulkitsee Jeesuksen sanat omalla tavallaan. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit", sanoi Jeesus. Se tarkoittaa: tähän hetkeen asti Jeesus oli odottanut, että Jumalan valtakunta todella tulee, että Isä lähettää enkelinsä pelastamaan Poikansa. Nyt hän tajuaa: kuolema tulee - ei enkeleitä, ei pelastusta. Kaikki on lopussa. Jeesus Nasaretilaisen tarina päättyi näihin sanoihin. Se tarina, joka kertoo Ylösnousseesta Kristuksesta, on sitten toinen juttu.

Yhtä kaikki, kristillinen kirkko on tallettanut nämä Jeesuksen sanat ja muistelee niitä, vaikka niitä onkin vaikea ymmärtää. Miten Jumalan ainoa Poika, joka Nikean uskontunnustuksen mukaan on samaa olemusta kuin Isä, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, voi olla Jumalan hylkäämä? Tarkoittiko Jeesus todella sitä mitä hän sanoi?

"Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Näihin sanoihin monen on helppo samastua. Oman elämän ahdistuksessa ja pimeydessä ne tuntuvat tosilta. Ne pukevat sanoiksi oman sisimmän syvimmät tunnot. Ne eivät vaadi uskomaan mitään sellaista, jota en jaksa uskoa. Kun en näe mitään muuta, voin lohduttautua sillä, että Jumalan Poika on lausunut nämä sanat syvimmän tuskansa keskellä. Siksi minunkaan ei tarvitse häpeillä niitä.

Ehkä toiset ihmiset eivät ymmärrä minun tuskaani. Ehkä he eivät voikaan ymmärtää. Mutta Jeesus ymmärtää. Hän on ollut Jumalan hylkäämä. Niin, hän todella tarkoitti sitä mitä hän sanoi! Hän oli Jumalan hylkäämä ristinpuulla. Hän ,oka oli iankaikkisuudesta samaa olemusta Isän kanssa, oli Jumalan hylkäämä, ettei meidän kenenkään tarvitsisi enää olla sitä! Tämä on kristinuskon sietämätön, mutta vapauttava väite. "Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha. Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet." (Jes. 53:5)

Kun siis tunnet olevasi kaukana Jumalasta, kun ajatus Jumalasta on enemmän ahdistava kuin lohduttava, kun ajattelet ettet voi enää uskoa Jumalaan, kun sydämeesi tulevat vain sanat "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut", muista, että se on Jeesuksen repliikki. Hän kulki Jumalan hylkäämisen läpi, ettei sinua hylättäisi koskaan. 

Jes. 53 (Pitkäperj, 1.lk)

"Jos Kristus olisi vain kärsinyt ruumiillisen kuoleman, se ei vielä olisi hyödyttänyt mitään. Asettaakseen itsensä meidän ja Jumalan vihan väliin, ja sovittaakseen hänen vanhurskaan tuomionsa, hänen oli välttämätöntä tuntea Jumalan rangaistuksen paino. Siitä johtuen hänen tuli ikään kuin tuntea itsessään helvetin voima ja iankaikkisen kuoleman kauhut. Profeetta sanoi: 'hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha', ja 'meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet' sekä 'hän otti taakakseen meidän sairautemme.' Nämä ilmaukset osoittavat, että hän otti omakseen - niin kuin syyllisten ja tuomionalaisten takaaja tai puolustaja - kaikki rangaistukset ja maksoi kaiken velan, mikä olisi heille kuulunut, sillä erotuksella, etteivät kuoleman tuskat voineet pitää häntä vallassaan.
Näin ollen ei ole mitenkään väärin sanoa, että hän kärsi sen kuoleman, jonka vihainen Jumala määräsi ihmisille. On naurettavaa väittää, että näin sanoen sotketaan asioiden järjestys: siis että tapahtuma, joka edeltää hautaamista, kerrotaan sen jälkeen. Kerrottuaan näet, mitä Kristus kärsi ihmisten edessä, uskontunnustus asianmukaisesti kertoo sen näkymttämän ja käsittämättömän tuomion, jonka hän karsi Jumalan edessä, opettaakseen meille, että meidän lunastuksemme hinnaksi ei ole annettu pelkästään Kristuksen ruumis, vaan että oli vielä parempi ja suurempi uhri - se, että hän kantoi sielussaan tuomitun ja tuhotun ihmisen tuskan."
Calvin: Institutio, II, 16,10

Fil.2:7 (Palmusunn. 1.vsk. 2.lk)

Hän tyhjensi itsensä (vanha käännös)

"Kristus riippui ristillä itsensä alentaneena ja tyhjentäneenä, hän, joka majesteetillaan pimentää taivaan, saa maan järkkymään, temppelin esiripun repeämään ja kalliot halkeamaan. Alennustilassaan hän näki nälkää ja janoa, vaikka hän majesteetissaan ruokki - ei vain viittätuhatta erämaassa, vaan - lampaat ja härät, kaikki kedon eläimet, taivaan linnut ja merten kalat.  Alentaessaan itsensä hän kohtasi kuoleman, vaikka hän majesteetissaan antaa kaikille elämän. Hän tuli tyhjentäessään itsensä vihollistensa kiinniottamaksi, vaikka majesteettinsa voimalla hän ei ainoastaan parantanut Malkuksen korvaa, vaan palautti kaikille sairaille (niille joiden elämä ei vielä ollut tullut loppuunsa) elämän kaikkialla. Hän kuoli ristillä nöyryyttämisensä mukaisesti. Ja kuitenkin hän ylläpitää majesteetissaan kaikkien elävien elämän. Hän makasi kuolleena haudassa, kun hän tyhjensi itsensä, vaikka hän majesteetissaan hallitsee elävänä taivasta ja maata."
(Johannes Brenz: De maiestate Domini nostri. Frankfurt 1562.)

Ps. 84:6–10, 13 (4. paastonajan sunn, psalmi)

 

Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.

Jumalan antama voima liitetään välittömästi kaipaukseen. Ihmisen kaipaus kertoo siitä, kuka hän on. Et ole se, mihin olet langennut, et ole se mitä häpeät. Olet se, mitä kohti koko sydämesi kaipaus suuntautuu.

  Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde,ja sade antaa heille siunauksensa.

Vanha käännös puhuu kyynellaaksosta, jonne puhkeaa kaivo. בָּכָה voi tarkoittaa kyyneliä tai balsamipuuta, tai ihan vain laaksoa jota kutsutaan jostain syystä sillä nimellä. Lohduttava ajatus on ”kyynellaakso” jonka kautta ihminen joutuu kulkemaan. Sinne ei missään nimessä haluaisi joutua, mutta se kätkee kuitenkin sisäänsä yllättävän siunauksen. Sade, josta puhutaan, on sadonkorjuun jälkeinen ensimmäinen sade syksyllä. Biblia 1776 sanoo ”opettajat monella siunauksella kaunistetaan.”

Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa,ja he saapuvat Siioniin Jumalan eteen.

”He käyvät voimasta voimaan”. ”Jumalien Jumala nähdään Siionissa”.

Jumala, Herra Sebaot, kuule rukoukseni, älä ummista korviasi, Jaakobin Jumala! Jumala, meidän kilpemme, katso voideltusi puoleen! Autuas se, joka turvaa sinuun, Herra Sebaot!

Voideltu on khristos, jonka kristitty ymmärtää tietysti Kristukseksi. Alun perin tässä on voitu viitata kuninkaaseen tai ylipappiin. Kristukseen vetoaminen rukouksessa tarkoittaa sitä, että pyydämme Jumalaa katsomaan häneen, joka on täydellinen, eikä meidän synteihimme.

1.Joh.5:18 (3.paastonajan sunn, 3.vsk.2.lk)

 Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä 

Bernhard Clairvauxlainen selittää tätä kohtaa näin:

Kun [Jumala] jättää heidän virheensä huomiotta ja palkitsee heidän hyvät tekonsa, hän ihmeellisellä tavalla kääntää heidän edukseen niin hyvän kuin pahankin. Vain se on autuas, "jolle Jumala ei lue viaksi hänen syntejään". Eikä ole ketään synnitöntä, ei yhden yhtäkään. "Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta". Mutta: "kuka voi syyttää Jumalan valittuja?" Muuta takuuta vanhurskaudesta en pyydä, jos hän, jota olen loukannut, on minun puolellani.

Jos hän päättää, ettei syntiä lueta minulle, on kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jumalan vanhurskaus on sitä, ettei tehdä syntiä. Ihmisen vanhurskaus on sitä, että Jumala antaa anteeksi. Kun tämän ymmärsin, tajusin näiden sanojen merkityksen: "Tiedämme, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä taivaallinen syntymä varjelee hänet." Taivaallinen syntymä on se ikuinen ennalta määrääminen, jolla Jumala rakasti valittujaan ja siunasi heitä hengellisillä siunauksilla rakkaassa Pojassaan ennen maailman luomista. Näin he ilmestyisivät hänen eteensä hänen pyhässä paikassaan, näkisivät hänen voimansa ja kirkkautensa ja tulisivat osallisiksi perinnöstä yhdessä Pojan kanssa, jonka kaltaisiksi heidän tulisi tulla.

Ajattelen heistä, että he ovat niin kuin eivät olisi koskaan syntiä tehneet, sillä ajassa tehty synti ei ilmesty ikuisuudessa. Isän rakkaus näet peittää syntien paljouden. "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." Näin sanoessani tunnen äkkiä niin suurta luottamusta ja sellaista iloa, että se ylittää sen pelon jota koin tuossa toisessa näyssä, pelottavassa paikassa. Ajattelen itsekin kuuluvani tuohon autuaaseen joukkoon. Kunpa tuo hetki kestäisi pidempään! Käy luonani usein, Herra, pelastuksesi kanssa! 

(Sermo in Canticum canticorum XXIII,15)

Joh. 12:37-45 (3. paastonajan sunn. 2.vsk. ev)

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. 

Nämä sanat vastaavat sille, joka sanoo: "Jos näkisin, niin uskoisin." Eivät kaikki jotka näkivät Jeesuksen, uskoneet häneen. Ei usko ollut siihen aikaan sen helpompaa kuin nykyään. Tosin jotkut uskoivat Jeesukseen tunnustekojen tähden, mutta vaikuttaa siltä, että niiden perusteella uskomista Jeesuskaan ei pitänyt erityisesti arvossa, sillä "Jeesus sitä vastoin ei uskoutunut heille (sillä hän tunsi heidät kaikki)" (2:33-34).

Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:  - Herra, kuka uskoi meidän sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?

Jesajan sanat ovat peräisin luvusta 53, joka on pitkäperjantain väkevä teksti Herran kärsivästä palvelijasta. Myös Roomalaiskirje siteeraa samaa kohtaa ja saa aiheen jatkaa: "Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana."(Room.10:17) Sana ἀκοῇ on "kuulo", "kuuleminen", "korva" mutta myös "julistus" tai "saarna". Galatalaiskirje asettaa vastakohdaksi "lain teot" ja "uskon kuuleminen" eli sen, että uskotte kuulemanne evankeliumin (Gal. 3:2,5). 

    He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden: - Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.

Tämä teksti on ollut varhaiskristityille merkittävä apu, kun he ovat pohtineet sitä, miksi suuri osa juutalaisista ei usko Jeesukseen. Apostolien tekojen lopussa Paavali siteeraa sitä keskusteltuaan Roomassa asuvien juutalaisten kanssa, synoptiset evankeliumit tarjoavat sen selitykseksi sille, miksi Jeesus puhuu vertauksin. Kaikesta huolimatta kerrotaan, että Jeesus oli surullinen ihmisten sydämen kovuudesta (Mark. 3.5).

 Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.

Viittaus on Jesajan kutsumusnäkyyn (Jes 6), jossa hän kristillisen lukutavan mukaan näki siis Kristuksen kirkkauden. Tuo kirkkaus on niin valtava, että samalla kun se valaisee toiset, se sokaisee muut.

Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.

Tiedän, että esimerkiksi muslimimaailmassa on ihmisiä jotka tuntevat suurta vetoa evankeliumin puoleen ja ovat suorastaan sydämessään Jeesuksen seuraajia. Kuitenkaan he eivät uskalla kääntyä kristityiksi ja ottaa kastetta. Tunnen myötatuntoa vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä kohtaan. Evankeliumi on tässä kohtaa kova: ihmisten suosio on heille rakkaampaa kuin Jumalan kunnia. Onneksi Johanneksen evankeliumissa myöhemmin annetaan tunnustusta myös heille, jotka seurasivat Jeesusta salaa: Joosef Arimatialainen ja Nikodemos huolehtivat Jeesuksen hautaamisesta, vaikka eivät rohjenneetkaan pitää lippua korkealla. Tämä lohduttaa niitä, jotka ovat vielä arkoja.

Matt. 15:21-28 (2. paastonajan sunnuntai, 1. vsk ev)

Joku ystäväni totesi että tässä tekstissä on vaikea ymmärtää, miksi Jeesus käyttäytyy kuin täysi mulkku. Se on ymmärrettävää sen valossa, mitä edellä on tapahtunut. Jeesus on 15. luvun alkupuolella ottanut kantaa juutalaisiin puhtaussäädöksiin sanomalla radikaalisti, että ei ihmistä saastuta se, mikä menee suusta sisään vaan se mikä tulee suusta ulos. Opetuslapsetkin olivat sanoneet että nyt fariseukset suuttuvat ja Pietari oli osoittanut ettei hän ymmärrä ollenkaan mitä Jeesus tarkoittaa.
Kanaanilainen (Mk: syyrofoinikialainen) nainen joutuu opetuksen välikappaleeksi. Jeesus vie joukkonsa pakanamaille Tyroksen ja Sidonin seuduille - sen kauempana pohjoisessa hänen ei kerrota liikkuneen. Siellä heidän täytyy kunnon juutalaisina muistaa erityisesti pitää itsensä puhtaina. Paikalle tulee kanaanilainen nainen, joka pyytää apua pahan hengen vaivaamalle tyttärelleen. Jeesus ei vastaa mitään. Siinäpä sitä pojat tallustelevat. Ei sekaannuta saastaisiin pakanoihin, ei. Mutta kun nainen vain kulki perässä ja huusi, opetuslapset alkoivat tuskastua ja pyysivät Jeesusta tekemään jotain. On mahdollista että he tarkoittivat: "aja hänet pois" tai: "tee mitä hän pyytää." Mutta Jeesus paljastaa vastauksellaan, että hän ei ole unohtanut edellistä keskustelua: "Ei minua ole lähetetty muita kuin Israelin kadonneita lampaita varten." Kun haluatte pitää kiinni puhtaussäädöksistä, niin pidetään sitten! Ehkä helpottaa ajatella, että hän tiesi miten tässä käy. Tai sitten ei.
Nainen saa tylyä kohtelua osakseen, mutta ei luovuta. Kun hän viimein saa Jeesuksen pakotettua pysähtymään ja heittäytyy tämän eteen pyytäen apua, Jeesus jatkaa v-tyylillä: "Ei ole oikein ottaa lapsilta leipä ja heittää se koirille." Siinä olisi herkkähermoisempi jo viimeistään luovuttanut, mutta ei tämä nainen: "Ei olekaan, Herra, mutta saavathan koiratkin syödä isäntänsä pöydältä putoilevia palasia." Tämä vastaus tekee Jeesukseen vaikutuksen: "suuri on sinun uskosi, nainen!"

Tämä teksti lohduttaa niitä ihmisiä jotka käyvät rukouskamppailua. Jumala voi näyttää kosmiselta sadistilta, mutta se ei ole koko totuus. Tätä kertomusta käytettiin epäilemättä varhaisessa juutalaiskristillisessä kirkossa myös pakanoiden täysivaltaisuuden perusteluna. "Kristus on meidän rauhamme. Hän on tehnyt nämä kaksi ihmisryhmää yhdeksi ja hajottanut niitä erottaneen vihollisuuden muurin." (Ef.2:14) Mitä muureja me vielä pidämme pystyssä?

1. Moos. 4:3-10 (1. Paastonajan sunn. 2.vsk 1 lk)

Eugen Drewermannin tekemä huomio: ihmisen ja Jumalan suhteen särkyneisyys tulee ilmi jo kertomuksen lähtökohdassa: siinä että veljekset Kain ja Abel ylipäätään tuovat uhreja Jumalalle. Jumala ei ole puhunut uhrista ja sen tarpeesta halaistua sanaa. Ihminen on keksinyt uhrin korjatakseen rikkoutunutta Jumala-suhdettaan, sovittaakseen kodittomuuttaan.
Kun uhrin tielle lähdetään, kateus ja synkkyys seuraavat ilman muuta. Ei tässä selitetä, miksi Abelin uhri miellytti Jumalaa enemmän. Mutta se selitetään, miksi Kain suuttui. Toinen pääsi edelle. Kateus tuli sydämeen.

Jakeessa 7 on rikospsykologinen havainto. Jumala luottaa ihmisen kykyyn valita vieläkin. Raamatussa ei koskaan luovuta siitä, että ihmsellä on kyky tehdä oikeita valintoja, vaikka synnin hirmuvalta korostuu esim. Room. 7:ssa. Non posse non peccare - ajatus tulee vasta Augustinuksella. Siis se, että ihminen ei voi olla tekemättä syntiä.

Jakeet 9-10(12) ovat syntiinlankeemuskertomuksen toisinto, nyt synti on astetta kauheampi: ainakin meidän mielestämme hedelmän syöminen on pienempi paha kuin veljesmurha. Samaa tekoa kuitenkin.
Jumala kätkee evankeliumin Raamatun synkimmillekin sivuille. Syntiinlangenneet, paratiisista karkotetut, saavat lupauksen hänestä, joka iskee käärmeen pään murskaksi (3:15). Kodittomuuteen syyllisyytensä kanssa harhailemaan tuomittu Kain saa kuitenkin suojeluksen: "Ja Herra pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä" (j.15)

1. Tim. 6:13-16 (Kynttilänpäivä, 2. vsk 2. lk)

Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen on kunnia ja ikuinen valta. Aamen.

Tähän tekstiin sopii mystiikan teologian klassikko:


Se, joka on kaiken syy on kaiken yläpuolella. Se ei ole ei-oleva, ei-elävä, puheeton tai järjetön. Se ei ole ruumis, eikä sillä ole muotoa tai hahmoa, laatua, määrää tai painoa. Se ei ole jossakin paikassa, sitä ei voi nähdä tai koskettaa. Sitä ei voi havaita, eikä se ole havaittavissa. Siinä ei ole epäjärjestystä tai rauhattomuutta, sitä ei häiritse mikään maallinen intohimo. Se ei ole voimaton, eikä se ole altis aistihavaintojen virheille. Siinä ei ole valon vajausta, ei muutosta tai rappeutumista, jakaantumista tai vaihtelua. Se ei liioin ole mikään havaittavista, eikä sillä ole näistä mitään.


Kun nousemme korkeammalle, sanomme: se ei ole sielu eikä mieli. Sillä ei ole mielikuvituta, mielipidettä, järkeä eikä ymmärrystä. Se ei myöskään ole puhetta tai ymmärrystä. Siitä ei voi puhua eikä sitä voi ymmärtää. Se ei ole luku tai järjestys, ei suuruus eikä pienuus, ei samanarvoisuus tai eriarvoisuus, ei samanlaisuus tai erilaisuus. Se ei seiso, se ei ole liikkeessä eikä levossa. Sillä ei ole voimaa, eikä se ole voima, eikä liioin valo. Se ei elä, eikä se ole elämä. Se ei ole olemus, iankaikkisuus tai aika. Ymmärrys ei saa siitä otetta; se ei ole tieto tai totuus. Se ei ole herrautta eikä viisautta. Se ei ole yksi tai ykseys, ei jumaluus tai hyvyys. Se ei myöskään ole henki, siinä mielessä kun me hengen ymmärrämme. se ei ole isyyttä eikä poikuutta eikä mitään, mitä me tai kukaan oleva voisi tuntea. Se ei kuulu niihin jotka eivät ole eikä liioin niihin jotka ovat. Ne, jotka ovat, eivät tunne sitä sellaisena kuin se n, eikä se tunne olevia sellaisina, kuin ne ovat. Siitä ei voi puhua: sille ei ole nimeä eikä siitä ole tietoa. Se ei ole pimeys eikä valo, ei erehdys eikä totuus. Siitä ei voi väittää mitään, eikä kieltää mitään. me kiellämme tai myönnämme asioita, jotka ovat siitä seuraavia, emme sitä itseään, sillä se on kaiken myöntämisen yläpuolella, koska se on kaiken täydellinen ja ainut syy, ja se on kaiken kieltämisen yläpuolella, koska se on yksinkertaisesti kaikesta vapaa ja kaiken yläpuolella.
(Pseudo-Dionysios Areiopagita: Mystinen teologia 4-5)

Mark.2:1-11 (20. su helluntaista, 1.vsk.ev)

 Daniel Nylund on julkaissut blogissaan tästä tekstistä loistavan kommentaarin, joten jaan linkin siihen tässä: ...hylkäävän uskonnon » TeoBlogi

Ps. 18:2-7 (Septuagesimas. psalmi)

Minä rakastan sinua, Herra, sinä olet minun voimani.
Sinä päästit minut turvaan, sinä olet vuorilinnani.
Jumalani, sinuun minä turvaudun, sinä olet kallio, olet kilpeni, sinulta saan avun ja suojan.
Kun kutsun Herraa, ylistettyä, saan avun vihollisiani vastaan.

Operationes in Psalmos -selitysteoksessaan (1519) Luther kiinnittää huomiota siihen, että tässä Psalmissa lähdetään liikkeelle ylistyksestä. Vasta sen jälkeen tulee avunhuuto.
"Sen tähden tämä psalmi aloittaa niin monella ylistyssanalla Jumalasta ja lähtee liikkeelle Jumalan rakastamisesta. Tämä jae luettelee, kuinka paljon rukoilija riemuitsee Jumalasta ja panee toivonsa Häneen, ikään kuin sanoakseen: On aloitettava rakastaen ja ylistäen ja sitten huudettava avuksi. Yrittäköön nyt jokainen tätä, ja laulakoon pahalla mielellä ollessaan Jumalan ylistystä, ja hän on heti tunteva olonsa kevenevän. Tunnustan, että olen itse murheissani keventänyt näin sydäntäni."

Kuoleman paulat kiertyivät ympärilleni, tuhon pyörteet minua kauhistivat.
Tuonelan paulat kietoivat minut, näin edessäni kuoleman ansat.

Tuho on Belial, siis saatana eli perkele. Tuonela käännetään myös  helvetiksi. Ei siis mitään leikkiä. Tilanne on täysin mahdoton. Kutsua tilannetta "haasteelliseksi" olisi ihmisen ja Jumalan pilkkaa. Oikea sana on "epätoivoinen." Pelkkää pimeyttä joka puolella, ylä- ja alapuolella, ulkona ja sisällä. Tässä tilannearvio. Luther jatkaa: "Tässä on sielu todella niin piiritettynä ja kiedottuna, ettei se kykene näkemään muuta kuin olevansa ikuisesti kirottu. Jos se voisi nähdä edes hiuksenhienon ulospääsytien, se ei tuntisi olevansa niin hukassa eikä kokisi sen paremmin kuolemaa kuin helvettiä, vaan voisi iloita täydellisellä luottamuksella ja ilolla."

Silloin minä huusin hädässäni Herraa,kutsuin avuksi Jumalaani.Ääneni kantautui hänen temppeliinsä, ja hän kuuli minun huutoni. 

Edellä kuvatussa tilanteessa ei ole mitenkään helppoa huutaa Jumalaa avuksi. Luther sanoo, että ilman Pyhää Henkeä se on täysin mahdotonta. Ihminen ei voi kuvitella, että Jumalalla, joka on antanut hänen joutua helvetin syövereihin, olisi mitään asiaa hänelle - tai että ihmisellä olisi mitään oikeutta kääntyä Jumalan puoleen. Luther ajatteli jälkimmäistä, nykyihminen edellistä. Se on kuitenkin ainoa toivo. Kaiken lisäksi on luotettava, että Jumala todella kuulee.

Joh. 4:42 (3. su loppiaisesta, 2. vsk ev)

Henkilökohtainen Vapahtaja vai koko maailman pelastaja?

Kaupungin asukkaat sanoivat samarialaiselle naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

Vain tässä ja 1. Joh 4:14 sanotaan, että Jeesus on maailman pelastaja (σωτηρ του κοσμου). Se on jotain suurempaa kuin se, että hän on sinun "henkilökohtainen Vapahtajasi." Johanneksen käyttämä ilmaisu viittaa siihen, että hän ei ole vain uskovien pelastaja (vaikka henkilökohtainen usko on etuoikeutettu näkökulma tähän pelastukseen).  Vaikka maailma on Johanneksen evankeliumin mukaan pimeyden vallassa, Jeesus ei tullut pelastamaan vain valittua joukkoa, vaan hän tuli siksi, että Jumala on rakastanut tätä maailmaa niin paljon että antoi ainoan Poikansa. Jumalan rakkaus ei kohdistunut vain henkistyneeseen maailmaan, niin kuin kaikkien aikojen gnostikot opettavat, eikä hän tullut kutsumaan vain ennalta valittuja, niin kuin reformoidut opettavat. Hän tuli omaan maailmaansa, vaikka hänen omansa eivät osanneetkaan ottaa häntä vastaan.

"Oletko ottanut vastaan Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanasi", kysytään tietyissä herätyskristillisissä piireissä. Ilmaisu "henkilökohtainen Vapahtaja" on sinänsä ihan viehättävä. Onhan usko syvästi henkilökohtainen asia. Mutta silloin kun Jeesuksen vastaanottaminen henkilökohtaisena Vapahtajana on se piste, jonka avulla vedetään uskovien ja uskottomien välinen raja, ollaan vaarallisilla vesillä. Ilmaisu, jota Raamattu ei edes tunne, tulee uskon perustaksi.

Jes 61:1-3 (1. sunn loppiaisesta 2.vsk. 1.lk)

        Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista,

Hyvä sanoma ilmoitetaan köyhille. Anaw käännetään eri tavoin: "hän muistaa kaikkia sorrettuja."(Ps. 9:13), Riennä avuksi, Herra...Alä unohda avuttomia."(Ps.10:12). "Hän on nöyrien tuki ja turva" (Ps. 147:6) "Maan hiljaiset kuulevat sen ja iloitsevat." (Ps. 34:3). Toistuvasti Jumala lupaa olla erityisen lähellä niitä, joiden mieli on murtunut: "Herra on lähellä niitä joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli" (Ps.34:19). "Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:19).
Mitä eroa on vangittujen vapauttamisella ja kahleiden kirpoamisella? Voisi ehkä sanoa, että vankila on ulkoinen ja kahleet sisäisiä. Septuaginta puhuu myös sokeista, jotka saavat näkönsä (samoin Lk 4:18)

julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. 

Riemuvuosi oli joka viideskymmenes vuosi. Silloin "jokainen maansa menettänyt saa sen jälleen haltuunsa ja jokainen orjaksi myyty saa palata sukunsa luo" (3. Ms. 25:10). Se on vertauskuva Herran riemuvuodesta, jolloin toteutuu Jeesuksen sana: " "Totisesti: kuka ikinä Jumalan valtakunnan tähden on luopunut kodistaan, vaimostaan tai veljistään, vanhemmistaan tai lapsistaan, hän saa jo tässä ajassa moninkertaisesti takaisin, ja tulevassa maailmassa ikuisen elämän."(Lk. 18:29,30)

Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia,
antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan. Heitä kutsutaan Vanhurskauden tammiksi, Herran tarhaksi, jonka hän itse on istuttanut osoittaakseen kirkkautensa. 






Murheinen henki on keheh sanoin kuin liekki Jes 42:3,jolle kuuluu myös lupaus: "Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta." Uskomme on Jumalan työtä, siksi tämä on kasteen sunnuntain teksti.

Psalmi 8 (Uvp. psalmi)

Herra, meidän Jumalamme, kuinka suuri onkaan sinun nimesi maan päällä. Se julistaa sinun taivaallista kirkkauttasi.
Jumalan nimen kunnia on itse asiassa "ihmeellinen kautta koko maailman ja se on taivaita korkeampi." Paljon on salattuja, näitä suurempiakin asioita kovin vähän olemme nähneet hänen teoistaan, sanoo Siirak 43:32.

Lasten ja imeväisten huudot todistavat sinun voimastasi. Ne ovat kilpenä jumalattomia vastaan, ne vaimentavat vihamiehen ja kostoa janoavan.
Tähän jakeeseen viittasi Jeesus Mattt. 21:16, kuun ylipapit ja lainopettajat kuulivat lasten huutavan temppelissä "Hoosianna, Daavidin Poika", ja olivat siitä äpsingillä. Lapset viittaavat myös tähän: "Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen mikä on voimakasta...Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä." (1. Kor 1:27-29). Yäyä lapsenomaisuutta vastaan epäusko on voimaton.

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen - mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.
Vastaavat kohdat: "Mikä on ihminen? Mihin hänestä on ? Mitä painaa hänen hyvyytensä tai pahuutensa?...Kuin hiekanjyvä, kuin vesipisara meressä ovat vuotemme vähäiset yhden ikuisuuden päivän rinnalla. Siksi Herra on kärsivällinen ja vuodattaa hyvyyttään ihmisille...Ihmisen myötätunto ulottuu lähimmäiseen, mutta Herran laupeus kaikkeen, mikä elää. Hän nuhtelee, kasvattaa ja opettaa, paimenen lailla hän johtaa laumansa kotiin." (Sir. 18:8,10,11,13) "Mikä on ihminen, kun pidät häntä noin tärkeänä ja alati valvot häntä...Etkö voisi hetkeksi kääntää katsettasi pois, etkö edes siksi aikaa että saisin rauhassa nielaista sylkeni" (Job 7:17.19) Suuren Jumalan kanssa kahden. Sellaista on kristillinen teismi.

Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtansa alle.
Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Tuon kuvan alkuperäisen kirkkauden ennalleen saattajasta Hepr 2:6-8 kertoo LXX:n mukaisesti "Lyhyeksi aikaa sinä asetit hänet enkeleitä alemmaksi, mutta sitten seppelöit hänet kirkkaudella ja kunnialla." Tämä pyhittäjä ei häpeä kutsua pyhitettäviä veljikseen (Hepr 2:11) ja Jumalan alkuperäinen luomistahto - theosis - toteutuu: "...ja pääsisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta" (2. Piet. 1:4)

Matt. 2:13-21 (Viatt.l.pvä, evankeliumi)

Joulun synkin tarina kerrotaan Matteuksen evankeliumissa. Kun Herodes sai tietää, että Betlehemissä oli syntynyt juutalaisten kuningas, tämä pelkäsi vastasyntyneen uhkaavan oman dynastiansa valtaa. Herodes yritti huiputtaa itämaan tietäjät paljastamaan lapsen sijainnin. Tietäjät saivat kuitenkin unessa varoituksen Herodeksen pahoista aikeista ja palasivat salaa kotimaahansa kertomatta, mihin tähti oli heidät johdattanut.
Kun Herodes kuuli tästä, hän määräsi kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset Betlehemissä ja sen ympäristössä surmattavaksi. Dynastian valta oli turvattava hintaan mihin hyvänsä, tarvittaessa lasten verellä.

Tarina Betlehemin lastenmurhasta on elänyt länsimaisessa kulttuurissa kaksi vuosituhatta. Sen muistoksi 28. joulukuuta vietetään monissa maissa viattomien lasten päivää.
Suomalaisessa jouluperinteessä tarina on elänyt Tiernapoikien säkeessä, jossa Herodes käskee Knihtiä: ”tapa ja virtaan heitä kaikki kaksivuotiset poikalapset ja sitä nuoremmat, kunnes olet tavannut sen äsken syntyneen juutalaisten kuninkaan.”
Tarinan tarkoitus on korostaa Herodeksen pahuutta. Harva asia on moraalisesti yhtä yksiselitteinen kuin se, että lapsia ei saa vahingoittaa. Lapset ovat arvokkaita ja yhteisön tärkeimpiä tehtäviä on suojella lapsiaan.

Valitettavasti moraalinen toiminta on aina helpompaa teoriassa kuin käytännössä. Tämä on nähty suomalaisessa keskustelussa al-Holin leirin lapsista ja lasten äideistä.
Herodekselle yhden poikalapsen syntymä oli niin suuri uhka, että hän oli valmis uhraamaan koko joukon viattomia lapsia. Kaksituhatta vuotta myöhemmin me Suomessa olemme tilanteessa, jossa al-Holin leirin lasten hengen pelastaminen saattaa tarkoittaa, että lasten todennäköisesti radikalisoituneet äidit on myös tuotava Suomeen. Monille tämä hinta on liian korkea.

Toisin kuin Herodes, emme surmaa lapsia itse, mutta emme kovin innokkaasti ole pelastamassakaan. Ja toivomme että tämä aste-ero poistaa moraalisen ongelman.
Samalla, kun mietimme, mikä on oikein ja kuinka toimimme, kannattaa ehkä muistaa, että Herodeksen toimet eivät näyttäytyneet jälkipolville viisaana varovaisuutena. Pikemminkin Betlehemin lastensurmia on pidetty kertomuksena julmuudesta ja moraalittomuudesta.


(tietokirjailija Andrei Sergejeffin kolumni Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa joulun alla 2019)