5. Moos. 31:8 (21. su hell. 2.vsk 1.lk)

 Mooses sanoi Joosualle: "Herra itse kulkee sinun edelläsi. Hän on sinun kanssasi, hän ei jätä sinua yksin eikä hylkää sinua. Älä lannistu, älä pelkää.

"Herra itse kulkee sinun edelläsi." Se tarkoittaa, että vaikka huomispäivä on minulle tuntematon, enkä näe tietä edessäni, voin olla luottavaisella mielellä. Tulevaisuus ei ole Jumalalle tuntematon. Päinvastoin, kun minä jumitun menneeseen, Jumala kiskoo minua kohti tulevaa: hän on jo siellä! "Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin - ettekö huomaa?"(Jes. 43:18-19) Jeesus kertoo hyvästä paimenesta, joka kulkee lampaidensa edellä, ja lampaat seuraavat häntä, koska ne tuntevat hänen äänensä. 

"Hän on sinun kanssasi." Se on ehkä suurin lohdutus ihmiselle, jonka kuvitelmat ovat menneet murskaksi ja joka kokee että hänen uskonsakin on palasina. Jumala ei sano, että hän ratkaisee kaikki ongelmasi, eikä hän taputa sinua olkapäälle sanoen: "Ei se mitään." Syvimmässä pimeydessä tämä on ainoa lohtu: "Vaikka minä kulkisin kuoleman varjon laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani" (Ps 23, Vulgatan mukaan). Jeesus lupaa: Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti. Tätä yhteyttä ei riko kuolemakaan. "Kristus on kuollut puolestamme, jotta saisimme elää yhdessä hänen kanssaan, olimmepa valveilla tai kuoleman unessa."(1. Tess. 5:8)

"Hän ei jätä sinua yksin." Yksinäisyys kuuluu ihmisen osaan. Silloin voi rukoilla Gregorios Nazianzilaisen sanoin: "Tule yksinäinen yksinäisen luo!" Tosiasiassa uskovakin ihminen joutuu kokemaan Jumalan poissaoloa. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Suuret opettajat sanovat, että Jumala ei ole koskaan lähempänä kuin silloin, kun hän tuntuu olevan kaikkein kauimpana. "Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne." (Joh.14-18)

"Hän ei hylkää sinua." Raamatussa sanotaan, että Jumala ei kutsumistaan kadu. Hänelle meidän epäonnistumisemme, itsekkyytemme ja petollisuutemme ei tule yllätyksenä - vaikka itsellemme tulisikin. Hän tietää, mitä tekoa olemme. "Hän muistaa että olemme maan tomua." Apostoli sanoo luottavansa siihen, että "Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä."(Fil.1:5) Tämän toistuva mieleen palauttaminen luo ihmiseen perusturvallisuuden, jota ei tarvitse hakea omistamisesta tai suorittamisesta. "Älkäää juosko rahan perässä, vaan tyytykää siihen, mitä teillä on. Jumala on itse sanonut: Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää."(Hepr. 13:5)

"Älä lannistu, älä pelkää." "Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?" (Ps.27) Mitä syytä olisi lannistua? Kenties siksi, että en näe itsessäni sitä uskon hedelmää, josta Raamattu puhuu. Kun apostoli rukoilee, että "eläisitte Herralle kunniaksi ja kaikessa hänen mielensä mukaan ja että kantaisitte hedelmää tekemällä kaikkea hyvää ja kasvaisitte Jumalan tuntemisessa"(Kol. 1:9), kuulen siinä vain moitteen ja muistutuksen siitä, että se ei ole toteutunut minun kohdallani. Mutta ajattele uudestaan! Ei tässä luvata, että tulisin omissa silmissäni hyväksi ihmiseksi tai että täyttäisin jonkun kuvitelman ihannekristitystä. Meidän ei ole mahdollista elää kaikessa Jumalan mielen mukaan moraalisen nuhteettomuuden tai lujan päättäväisyyden perusteella. Apostoli paljastaa kyllä, mitä tässä tarvitaan: "Hänen kirkkautensa voima ja väkevyys vahvistakoon teitä..." Jos ajattelet löytäväsi vastaukset kaikkiin kysymyksiisi tai tulevasi itseesi tyytyväiseksi, lannistut varmastsi. Mutta jos luotat, että Jumala kulkee edelläsi, on aina kanssasi eikä koskaan hylkää sinua, tulet varmasti yllättymään, mutta et lannistumaan. Katso Hänen kirkkauteensa, älä omiin mahdollisuuksiisi tai siihen, mitä tämä maailma pitää arvossa.

Ps. 103:19-22 (Mikkelinp. psalmi)

Herralla on istuimensa taivaissa, ja hänen valtansa alla on kaikki maa.
Jumalan maailmaan kuuluu sekä näkyvä maa että näkymätön taivas. (vrt. Jes.66:1) Kun puhutaan enkeleistä, kannattaa muistaa, että "valtaistuimet" (thronoi) on myös enkelien laji: "Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten." (Kol. 1:16) Huomaa, että sanaa maa ei alkutekstissä esiinny, mutta hyvin se ajatukseen sopii.

Ylistäkää Herraa, te hänen enkelinsä, te voimalliset sankarit, jotka hänen sanansa kuulette ja hänen käskynsä täytätte.
Enkeli,מַלְְאָךְ , on myös "airut", "profeetta" tai "pappi." Tässä on sanottu kaksi tärkeää asiaa siitä mitä "enkeliyteen" kuuluu: Enkelit kuulevat Jumalan äänen. Heidän ei tarvitse lukea Raamattua ja kilvoitella löytääkseen Jumalan tahdon. Tai isät sanovat kyllä, että he lukevat Raamattua, mutta eräänlaisena alituisesti päivittyvänä online-versiona. Toiseksi enkelit täyttävät Jumalan käskyn. Reaaliajassa. "Väkevät sankarit" viittaa enkelien ihmistä suurempaan voimaan.

Ylistäkää Herraa, te taivaan joukot, kaikki hänen palvelijansa jotka hänen tahtonsa täytätte.
Tässä ylistykseen enkelien kuoron rinnalle otetaan myös ihmiset: jokainen Herran palvelija, joka pyrkii tekemään Jumalan tahdon, on samaa taivaan joukkoa enkelien ja kaikkien pyhien kanssa, niin kuin prefaatiorukouksessa muistetaan.

Ylistäkää Herraa, te hänen luotunsa kaikkialla hänen valtakunnassaan. Ylistä Herraa, minun sieluni!
Nyt ylistykseen kutsutaan myös elollinen ja eloton luonto (universa opera eius). Kaikkialla hänen valtakunnassaan tarkoittaa kaikkialla. "Koko maailma on täynnä Jumalaa" (Angela Folignolainen) Ja Psalmi päättyy kuten alkaakin: ylistä Herraa, minun sieluni. Ihminen on ainutlaatuinen juuri ylistävänä olentona. Kivet ja kasvit ja eläimet eivät voi tietoisesti ylistää, enkelit puolestaan eivät voi olla ylistämättä. Ihminen voi kieltäytyä ylistämästä, ja toisaalta juuri hän voi ylistää yön sydämessä, kun Jumalasta ei näy jälkeäkään.

Joh. 11: 21-29 (30-31) 32-45 (17. sunn. helluntaista, 2.vsk evankeliumi)

 Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: ”Missä hänen hautansa on?” ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki.

Lasaruksen herättäminen lienee Uuden testamentin hämmästyttävin ihmeteko: mätänemistilassa olevan vainajan herättäminen henkiin. Teologisesti merkittävintä on kuitenkin se, mikä sai Jeesuksen toimimaan. Hän liikuttui. Hän itki. Tämä seikka ei ollut kirkkoisille helposti sulatettavissa. Hippolytos Roomalainen tulkitsi asian niin, että Jeesus itki vain tavan vuoksi, näyttääkseen miten kuolemantapauksen kohdalla pitää käyttäytyä, ei suinkaan siksi, että olisi ollut oikeasti järkyttynyt. Tunteet ovat jotain kuolevaiselle ihmiselle tyypillistä, ei suinkaan kaikkitietävälle Jumalalle kuuluvia.

Kuitenkin evankeliumin sanat: "Jeesus itki" ovat äärimmäisen lohduttavia. Olen monesti hautaansiunaamisessa muistuttanut surevia omaisia siitä, että kuoleman edessä meidän ei tarvitse olla vahvempia kuin Jeesus, josta Raamattu kertoo, että hän itki ystävänsä haudalla - hän, joka sentään oli kuoleman voittaja! Hän tuntee surumme sen syvimpään pohjaan asti.

Kristillisessä ihmiskäsityksessä tunnustetaan, että tunne on ihmisessä syvempää kuin ymmärrys tai tahto. Siksi meidän Herramme oli myös syvästi tunteva ihminen. Ehkä hieman yllättäen pitää todeta, että nimenomaan luterilainen teologia ottaa ihmisen tunne-elämän poikkeuksellisen todesta. Luther ja Melanchthon opettavat, että ihmisen perimmäinen kurjuus on siinä, että ihminen ei voi päättää rakastaa Jumalaa. Ihminen voi yrittää noudattaa korkeampaa moraalia ja parantaa tapansa, mutta rakkautta ei voi pakottaa. Siksi Augsburgin Tunnustus sanoo, että Pyhä Henki saa ihmisissä aikaan "sydämien uudistuksen ja uudet affektit." (CA XX, suora käännös)

Ihmeellistä ei siis ole se, että nejättä päivää haudassa maannut vainaja herää henkiin, vaan se, että meidän tuskamme koskee Jumalan Pojan sydämeen. Hän säälii meitä ja haluaa meidänkin säälivän toisiamme. "Sääli on sairautta", opettaa kova oikeistolainen ajattelu. "Syntiä ei pidä sääliä", opettaa oikeaoppinen uskonnollisuus. Sen sijaan kristillinen sääli (misericordia) yltää pidemmälle, Jumalan sydämeen saakka. Bernhard Clairvauxlainen opettaa:

"Sydämeni ei syty sääliin oman etuni vuoksi, vaan lähimmäisen hädästä tai myötätunnosta veljeä kohtaan. Sääli on aktiivinen voima, joka ei ole tahdon ohjattavissa eikä järjelle alamainen. Se pakottaa sydämen vastaansanomattomasti tuntemaan kärsivän hätää. Vaikka sääli olisi syntiä, ja vaikka olisin päättänyt olla syntiä tekemättä, en voisi olla tuntematta sääliä."

Itke meissä yhä, Kristus.

Luuk 10: 38-42 (16. su helluntaista, 2. vsk ev)

Se, mikä on tärkeää

Marttaa ja Mariaa käsittelevä saarna Paul Tillichin kokoelmassa "The New Being" on otsikoitu “The ultimate concern.” Tillichin teologiaa tuntevat ovat törmänneet tähän ilmaukseen usein. Saarna on lyhyt selonteko tästä keskeisestä käsitteestä. Olen kääntänyt sanan “concern” vaihtelevasti ”huolenaihe” ”kiinnostuksen kohde” ”se, mikä koskettaa.” 

Jeesuksen Martalle sanomat sanat kuuluvat koko Raamatun tunnetuimpiin. Martasta ja Mariasta on tullut symboleita kahdelle mahdolliselle elämänasenteelle, kahdelle ihmisessä ja koko ihmiskunnassa vaikuttavalle voimalle ja kahdelle eri huolenaiheelle. Martta huolehtii monista asioista, mutta ne kaikki ovat äärellisiä, toissijaisia ja tilapäisiä. Maria huolehtii yhdestä asiasta, joka on ääretön, perimmäinen ja kestävä. Martan tapaa ei pidä halveksia. Päinvastoin, se on se tapa, joka pitää maailmaa pystyssä. Se on hallitseva voima, joka säilyttää ja rikastuttaa elämää ja kulttuuria. Ilman sitä Jeesus ei olisi voinut puhua Marialle eikä Maria olisi voinut kuunnella Jeesusta. Kuulin kerran saarnan, joka oli omistettu Martan puolustamiselle ja ihailulle. Niin voi tehdä.  Meidän elämässämme on lukematon määrä huolenaiheita, jotka vaativat huomiota, antautumista ja intohimoa. Mutta ne eivät vaadi ääretöntä huomiota, ehdotonta antautumista tai äärimmäistä intohimoa. Ne ovat tärkeitä - usein hyvin tärkeitä - niin sinulle, minulle kuin koko ihmiskunnalle. Mutta ne eivät ole perimmäisen tärkeitä. Sen tähden Jeesus ei ylistä Marttaa vaan Mariaa. Hän on valinnut oikean asian, sen asian jota ihminen tarvitsee, ainoan asian joka koskettaa jokaista ihmistä pohjimmiltaan. Jumalanpalveluksen aika ja jokainen meditatiivisen lukemisen hetki on omistettu kuulemiselle sillä tavalla kuin Maria kuunteli. Meille sanotaan jotain, yhtä lailla puhujalle kuin kuuntelijoillekin, joka koskee meitä perimmäisellä tavalla. Tämä on jokaisen saarnan tarkoitus. Sen pitää herättää ääretöntä huolta. Mitä tarkoittaa olla jostakin huolissaan? Se tarkoittaa, että olemme siinä mukana, että osa meitä itseämme on siinä, että osallistumme siihen sydämellämme. Se tarkoittaa jotain vieläkin enemmän. Se osoittaa siihen tapaan, jolla olemme mukana, nimittäin ahdistuneesti. Meidän kielemme viisaudessaan usein samaistaa huolen ahdistukseen. Aina kun olemme mukana jossakin, tunnemme ahdistusta. 

On paljon asioita jotka kiinnostavat meitä ja herättävät meissä sääliä tai kauhua. Mutta ne eivät ole todellinen huolenaiheemme: ne eivät saa aikaan tätä liikkeellepanevaa, kiduttavaa ahdistusta, joka vallitsee silloin kun olemme aidosti ja vakavasti huolissamme. Tässä kertomuksessa Martta oli vakavasti huolissaan. Yrittäkäämme muistella, mikä aiheuttaa meille huolta arkipäivässämme, heräämisemme hetkestä nukahtamisemme hetkeen, ja sen ylikin, kun ahdistuksemme ilmestyvät meille unissamme. Me tunnemme huolta työstämme; se on olemassaolomme perusta. Voimme vihata tai rakastaa sitä, voimme suorittaa sitä velvollisuutena tai ankarana välttämättömyytenä. Mutta ahdistus saa meistä otteen aina kun me tunnemme voimiemme rajan, toimintakyvyn puutetta, taistelun mukavuudenhalumme kanssa ja epäonnistumisen uhkan. Me olemme huolissamme suhteistamme toisiin. Emme voi kuvitella elämää ilman heidän hyväntahoisuuttaan, heidän ystävyyttään, rakkauttaan, yhteyttä ruumiin ja sielun tasolla. Mutta suremme ja olemme joskus epätoivoisia kun ajattelemme välinpitämättömyyttä, vihan ja mustasukkaisuuden purkauksia, kätkettyä ja usein myrkyllistä vihamielisyyttä mitä koemme niin itsessämme kuin niissä joita rakastamme. Ahdistus heidän menettämisestään, että olemme satuttaneet heitä tai että emme ole heidän arvoisiaan, hiipii sydämiimme ja tekee rakkautemme levottomaksi. Olemme huolissamme itsestämme. Tunnemme vastuuta kehittymisestä kypsyyteen, kohti elämän voimaa, mielen viisautta ja hengen täydellisyyttä. Samaan aikaan pyrimme onnellisuuteen, huolehdimme nautinnoistamme ja ”hauskanpidosta” – huolenaihe, joka on arvostuksessamme korkealla. 

Mutta ahdistuksemme iskee silloin kun katsomme itseämme itsetutkiskelun tai toisten arvostelun peilistä. Tunnemme valinneemme väärin, astuneemme väärälle tielle, että olemme viallisia sekä ihmisten että oman itsemme edessä. Vertailemme itseämme toisiin ja tunnemme alemmuutta, masennumme ja turhaudumme. Uskomme hukanneemme onnellisuutemme joko tavoitellen sitä liian innokkaasti ja sekoittaen onnen nautintoon tai sitten niin ettemme ole olleet riittävän rohkeita tarttuaksemme hetkeen, tehdäksemme päätöksen, joka olisi tuonut meille onnen. Emme voi unohtaa kaiken elävän tavallisinta ja yleisintä huolta, huolta elämän säilymisestä – jokapäiväisestä leivästä. Vähän aikaa sitten historiassa oli aika, jolloin iso osa läntisestä maailmasta oli melkein unohtanut tämän huolen. Tänään yksinkertainen huoli ruoasta, vaatteista ja yösijasta on niin hallitseva niin suuressa osassa ihmiskuntaa, että se on melkein hukuttanut muut huolenaiheet ja saanut valtaansa kaikki yhteiskuntaluokat. Mutta, joku voi kysyä, onko meillä korkeampia huolenaiheita kuin nämä jokapäiväisen elämän huolet? Eikö itse Jeesus todista niistä? Kun häntä koskettaa massojen kurjuus, eikö hän pyhitä sitä sosiaalista huolta joka koskettaa niin monia aikamme ihmisiä, vapauttaen heidät jokapäiväisen elämänsä murheista? Kun Jeesusta liikuttaa sääli sairaita kohtaan ja hän parantaa heidät, eikö hän siten pyhitä lääkinnällisten ja hengellisten parantajien huolen? Kun hän kokoaa ympärilleen pienen ryhmän perustaakseen yhteisön, eikö hän siten pyhitä yhteisen elämän huolta? Kun hän sanoo että hän on tullut todistamaan totuudesta, eikö hän pyhitä huolta totuudesta ja intohimoa tietoon, joka on niin ohjaava voima meidän aikanamme? Kun hän opettaa kansanjoukkoja ja opetuslapsiaan, eikö hän pyhitä oppimisen ja koulutuksen huolta? Ja kun hän kertoo vertauksia ja kuvaa luonnon kauneutta ja luo klassisen täydellisiä lauseita, eikö hän pyhitä kauneuden huolta ja sitä  rauhaa ja mielen virkistystä jonka se tarjoaa jokapäiväisten huoliemme jälkeen. 

Mutta ovatko nämä jalot huolenaiheet se ”yksi ainoa”, joka on tarpeen ja se hyvä osa, jonka Maria on valinnut? Vai ovatko ne ehkä korkeimpia muotoja siitä mitä Martta edustaa? Huolehdimmeko me Martan tavoin monista asioista jopa silloin kun huolehdimme suurista ja jaloista asioista. Olemmeko muka vapaita ahdistuksesta kun tunnemme sosiaalista huolta ja kun kurjuuden ja sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden paino, oman etuoikeutetun asemamme vastapainona, lankeaa omantuntomme ylle ja estää meitä hengittämästä vapaasti ja iloisesti, kun meidän on pakko huokaista satojen ihmisten puolesta ympäri maailmaa? Entä tunnetko niiden tuskan, jotka haluavat parantaa mutta tietävät että on liian myöhäistä; tai niiden jotka haluavat kasvattaa ja kohtaavat typeryyttä, pahuutta ja vihaa, tai niiden joiden pitäisi johtaa mutta uupuvat ihmisten tietämättömyyteen, vastustajiensa pyrkimyksiin, huonoihin järjestelmiin ja huonoon onneen? Nämä ahdistukset ovat suurempia kuin ne jotka koskevat jokapäiväistä elämäämme. Entä tiedätkö mikä valtava ahdistus sisältyy kaikkeen rehelliseen tutkimukseen, ahdistus lankeamisesta erehdykseen, erityisesti silloin kun kuljetaan uusia ja tutkimattomia ajatuksen teitä? Oletko koskaan kokenut sitä lähes sietämätöntä tyhjyyden tunnetta kun palaat suuren taideteoksen ääreltä arkipäiväsi vaatimuksiin, rumuuteen ja huoliin? Tämäkään ei ole se ”yksi ainoa” joka on tarpeen, niin kuin Jeesus ilmaisi kun hän puhui temppelin kauneudesta, joka on tuomittu tuhoon. Nykyajan Eurooppa on oppinut, etteivät ne inhimillisen luovuuden vuosituhannet, josta se ylpeili, ole se ”yksi ainoa”, kun nämä vuosituhansien monumentit ovat nyt raunioina. Miksi niihin moniin asioihin joista huolehdimme liittyy murhe ja ahdistus? Me annamme niille omistautumisemme, voimamme ja intohimomme, ja niin täytyy tehdä: muutoin emme saavuttaisi mitään. Miksi ne sitten tekevät meidät levottomiksi sydämemme syvimmässä perustassa ja miksi Jeesus sivuuttaa ne sellaisina jotka eivät lopulta ole tarpeen? Kuten Jeesus ilmaisee sanoissaan Mariasta, se johtuu siitä että ne voidaan viedä meiltä. Ne kaikki kohtaavat loppunsa: kaikki huolenaiheemme ovat äärellisiä. Lyhyen elämämme aikana monet niistä ovat jo hävinneet ja uusia on ilmaantunut, ja nekin häviävät kerran. Monet menneisyyden suuret huolenaiheet ovat kadonneet ja lisää tulee päättymään, ennemmin tai myöhemmin. Katoavaisuuden melankolinen laki hallitsee jopa intohimoisimpia kiinnostuksen kohteitamme. Lopun ahdistus vallitsee niiden antamassa onnessa. Sekä meidän kiinnostuksen kohteemme että me itse kohtaamme loppumme. Tulee aika – eikä se ehkä ole kaukana – jolloin me emme ole enää kiinnostuneita näistä kiinnostuksen kohteista, kun niiden äärellisyys paljastuu meidän oman äärellisyytemme kokemuksessa – omassa lopussamme. Me kuitenkin ylläpidämme toissijaisia huolenaiheitamme niin kuin ne olisivat perimmäisiä. Ja ne pitävät meidät otteessaan jos yritämme vapautua niistä. 

Jokainen huolenaihe on tyranni, se haluaa meidän koko sydämemme, koko voimamme ja koko sielumme. Jokainen huolenaihe pyrkii tulemaan perimmäiseksi huolenaiheeksemme, jumalaksemme. Huoli työstä onnistuu usein tulemaan jumalaksemme, kuten myös huoli toisesta ihmisestä tai nautinnosta. Kiinnostus tieteestä on onnistunut tulemaan kokonaisen aikakauden jumalaksi, huoli rahasta on tullut yhä tärkeämmäksi jumalaksi ja huoli kansakunnasta kaikista tärkeimmäksi jumalaksi. Mutta nämä huolenaiheet ovat rajallisia, ne taistelevat toisiaan vastaan ja ne raskauttavat omiatuntojamme, koska emme voi tehdä niille kaikille oikeutta. Voimme yrittää hylätä kaikki huolenaiheet ja harjoittaa kyynistä kiinnostumattomuutta. Me päätämme, että mikään ei enää kosketa meitä, paitsi tilapäisesti, mutta ei missään nimessä vakavasti. Yritämme olla välinpitämättömiä itsestämme ja toisista, työstämme ja nautinnoistamme, välttämättömyyksistä ja ylellisyyksistä, sosiaalisista ja poliittisista asioista, tiedosta ja kauneudesta. Voimme jopa tuntea että tässä piittaamattomuudessa on jotain sankarillista. Ja yksi asia on totta: se on ainoa vaihtoehto perimmäisen kiinnostuksen kohteen omistamiselle. Piittaamattomuus tai perimmäinen huolenaihe – siinä ovat ainoat vaithoehdot. Kyynikko on kiinnostunut, intohimoisen kiinnostunut, yhdestä asiasta – nimittäin kiinnostumattomuudestaan. Tämä on kaiken piittaamattomuuden sisäinen ristiriita. Siksi on vain yksi vaihtoehto, joka on se, mikä koskee meitä ehdottomasti. 

Mikä sitten on se yksi asia, jota tarvitsemme. Mikä on se hyvä osa, jonka Maria on valinnut? Niin kuin kertomuksemme, minäkin epäröin vastata, sillä lähes jokainen vastaus ymmärretään väärin. Jos vastaus on ”uskonto”, se ymmärretään väärin tarkoittaen tiettyjä uskomuksia ja toimintoja. Niin kuin muut Uuden testamentin kertomukset osoittavat, Martta oli vähintään yhtä uskonnollinen kuin Maria. Uskonto voi olla inhimillinen huolenaihe yhtä lailla kuin muutkin, se luo saman ahdistuksen kuin muutkin. Jokainen sivu uskonnonpsykologian historiassa osoittaa tämän. On olemassa jopa erityisiä ihmisiä, joiden tehtävänä on edistää tätä inhimillistä kiinnostuksen kohdetta. Heitä kutsutaan hyvin rienaavalla nimellä: uskovaiset. Sana kertoo enemmän uskonnon rappiosta aikanamme kuin mikään muu. Jos uskonto on erityisten ihmisten erityinen kiinnostuksen kohde, eikä se mikä koskettaa perimmältään jokaista, se on joko hölynpölyä tai jumalanpilkkaa. 

Niinpä kysymme edelleen: mikä on se yksi asia joka on tarpeen? Edelleen, on vaikea vastata. Jos vastaamme ”Jumala”, sekin ymmärretään väärin. Jopa Jumalasta voidaan tehdä rajallinen huolenaihe, objekti muiden objektien joukossa, jonka olemassaoloon toiset uskovat ja toiset eivät. Sellainen Jumala ei tietenkään voi olla perimmäisen huolemme kohde. Tai sitten teemme hänestä toisten persoonien kaltaisen persoonan, joka kanssa kannattaa olla suhteessa. Sellainen persoona voi edistää rajallisia huolenaiheitamme, mutta hän ei varmastikaan voi olla meidän perimmäinen huolenaiheemme. 

Se yksi tarpeellinen asia – tämä on ensimmäinen ja tavallaan viimeinenkin vastaus jonka voin antaa – on olla perimmältään, ehdottomasti, äärettömästi kiinnostunut. Sitä Maria oli. Tämä on se, minkä Martta tunsi ja mikä teki hänet vihaiseksi, ja tätä Jeesus ylistää Mariassa. Tämän enempää ei ole sanottu eikä voida sanoa Mariasta, ja se on vähemmän mitä on sanottu Martasta. Mutta Maria tunsi äärimmäisen huolen. Tämä on se yksi asia, joka on tarpeen. Jos katsomme tämän perimmäisen huolemme voimalla ja intohimolla rajallisia huolenaiheitamme – Martta-elämänpiiriämme – kaikki näyttää samalta mutta sittenkin, kaikki on muuttunut. Me olemme edelleen kiinnostuneita kaikista näistä asioista mutta toisella tavalla – ahdistus on poissa! Se on edelleen olemassa ja yrittää tehdä paluun. Mutta sen voima on murrettu: se ei voi enää tuhota meitä. Se, josta tuo yksi tarpeellinen asia on ottanut otteen, saa nuo monet asiat jalkojensa alle. Ne koskettavat häntä, mutta eivät lopullisesti. Ja kun hän menettää ne, hän ei menetä sitä yhtä tarpeellista asiaa, eikä sitä voida viedä häneltä. 

(Paul Tillich: The New Being. s.152-160.)

1. Sam. 24:9-12,17-21 (14. su helluntaista, 2.vsk, 1.lk)

Kun Saul kyykistyi paskalle En-Gedin luolaan, Daavidilla oli tuhannen taalan paikka. Tuo hullu oli kateuspäissään yrittänyt heittää häntä keihäällä (18:10-11) ja uhannut tappaa hänet, niin että sekä Saulin poika Jonatan että tytär Mikal (luku 19) oli joutunut suojelemaan Daavidia. Murhanhimossaan Saul oli tappanut Herran papitkin, joita soturitkaan eivät halunneet lyödä (22:17-18). Eikö Daavid olisi voinut tappaa tuota sairasta hullua, vaikka vain heidän puolestaan, vaikkei itseään olisi ajatellut? Jae 24:5 antaa ymmärtää, että Daavidilla oli hetki miettiä ja houkutus oli suuri. Suorastaan käsittämättömältä kuulostaa Daavidin perustelu kaiken tämän jälkeen: "En voi kohottaa kättäni kuningastani vastaan, sillä hän on Herran voideltu (j.7 ja 11)."
Se on kuitenkin ainoa asia, joka tekee hänen käyttäytymisensä ymmärrettäväksi. Evankeliumikirja jättää pois jakeet 13-16, jossa Daavid kyllä toivoo, että Jumala kostaisi Saulille, mutta kieltäytyy itse kostamasta: "Minä en sinuun koske!" Kieltäytyminen väkivallasta yhdistyneenä omien vihan tunteiden ja elämän realiteettien hyväksymiseen puhuttelee tässä. Viimeksi mainittua edustaa se tosiasia, että tuntehikkaan sovinnon teon jälkeen "Saul palasi kotiinsa ja Daavid nousi turvapaikkaansa vuorille." (j.23) Parempi niin.

Sananl. 18:21 (13. su helluntaista, 2.vsk 1.lk)

 Kielen varassa on elämä ja kuolema - niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.

Kirjassaan "Sydämen tie" Henri Nouwen kirjoitti:

"Muutamana viime vuosikymmenenä sanojen ryöppy on tulvinut ylitsemme. Minne menemmekin, meitä ympäröivät sanat: on pehmeästi kuiskattuja sanoja, äänekkäästi julistettuja sanoja tai vihaisesti huudettuja sanoja, sanoja lausuttuina, resitoituina tai laulettuina! Erilaiselta kuulostavia, erivärisiä, erimuotoisia sanoja! Kuultavaksi, luettavksi, nähtäviksi tai silmäiltäviksi tarkoitettuja sanoja! Vilkkuvia, hitaasti liikkuavia, tanssivia, hyppelehtiviä tai keinuvia sanoja! Sanoja, sanoja, sanoja! Ne muodostavat lattian, seinät ja katon koko olemassaolollemme."

Nouwen kirjoitti nämä sanat 1980-luvun alussa, jolloin internetistä, sosiaalisesta mediasta ja suoratoistopalveluista ei ollut tietoakaan. Radio, televisio ja joka puolella olevat mainokset riittivät jo antamaan vaikutelman informaatiotulvasta, joka sittemmin on vain moninkertaistunut. Sanojen inflaatiolla on kohtalokkaat seuraukset.

"Kaikella tällä haluan osoittaa, että sanat - omani mukaan lukien - ovat menettäneet luovan voimansa. Sanojen rajaton lisääntyminen on saanut meidät menettämään luottamuksemme niihin ja pannut meidät useimmissa tapauksissa ajattelemaan: 'Nehän ovat vain sanoja.' Opettajat puhuvat oppilailleen vuosien ajan, mutta opiskelijoille jää usein vain tämä tunne: 'Nehän olivat vain sanoja.' Saarnaajat pitävät saarnojaan viikosta toiseen ja vuodesta vuoteen, mutta heidän kuulijansa eivät siitä kummene vaan ajattelevat: 'Nehän ovat vain sanoja.' Poliitikot, liikemiehet, ajatollahit ja paavit pitävät puheita ja antavat lausuntoja sopivalla ja sopimattomalla ajalla, mutta heidän kuulijansa sanovat: 'Nehän ovat vain sanoja...samaa höpötystä kuin ennenkin.'"

Sanat eivät enää toteuta tärkeintä tehtäväänsä, yhteyden luomista. Tämä ei koske pelkästään viihdettä ja markkinointia, vaan mitä suurimmassa määrin pappien ja teologien puheita. Nouwen kutsuu hiljaisuutta sanan kodiksi.

"Useimmiten käytetty perustelu hiljaisuuden puolesta on yksinkertaisesti se, että sanat johtavat syntiin. Puhumattomuus on sen tähden kaikkein selvin tapa välttää syntiä. Näiden asioiden yhteys on ilmaistu selvästi apostoli Jaakobin kirjeessä: 'Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin, Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa.'(Jaak 3:2)¨

"Tämä saattaa kuulostaa liiankin maailmankielteiseltä, mutta myöntäkäämme ainakin, että meille jää usein paha maku suuhun keskustelusta, kylässäkäynnistä tai jostakin kokouksesta. Miten harvoin ovatkaan pitkät puheet osoittautuneet hyviksi ja hedelmällisiksi...Me puhumme ajatuksistamme ja tunteistamme ikään kuin ne kiinnostaisivat kaikkia, mutta miten usein voimme tuntea, että meitä olisi todella ymmärretty? Me puhumme melko paljon Jumalasta ja uskonnosta, mutta miten usein se tuo meille itsellemme tai muille todellista selvyyttä."

"Joskus näyttää, että monet sanamme ilmaisevat enemmänkin epäilystä kuin uskoa. Ikään kuin emme olisi varmoja siitä, että Jumalan Henki voi koskettaa ihmisten sydämiä! Meidän on siis autettava Henkeä ja monilla sanoillamme saatava ihmiset vakuuttuneiksi Jumalan voimasta! Mutta juuri tämä sanoihin verhoutunut epäusko sammuttaa tulen."

Tuli, josta Nouwen puhuu, tarkoittaa Pyhän Hengen elämää meissä. Tämän hiljaisuuden varjelemisesta Diadokhos Fotikelainen käyttää mieleenpainuvaa kuvaa: Jos saunan ovea avataan jatkuvasti, löyly karkaa ulos. Samoin myös sielu, joka on mieltynyt paljoon keskusteluun, päästää Jumalan muiston karkaamaan äänensä oven kautta. 

Todella voimallinen sana versoo hiljaisuudesta ja palaa siihen. Se on totta vain silloin, kun hiljaisuus, josta sana tulee, ei ole pelkkää tyhjyyttä vaan täyteyttä ja läsnäoloa. Se ei ole ihmiselle ominaista hämillisyyttä, häpeästä tai syyllisyydestä nousevaa hiljaisuutta, vaan jumalallista hiljaisuutta, jossa rakkaus asuu. 

"Suurimpia ongelmiamme on se, että tässä lörpöttelyä rakastavassa yhteiskunnassa hiljaisuudesta on tullut hyvin kammottava asia. Useimmille ihmisille hiljaisuus aiheuttaa levottomuutta ja hermostuneisuutta. Monet eivät suinkaan koe hiljaisuutta täyteläisenä ja rikkaana, vaan tyhjänä ja onttona...Yhteiskunnassa, jossa viihteellä ja erilaisilla ajanvietteillä on hyvin tärkeä sija, kirkon sananpalvelijoillakin on kiusaus liittyä niihin, jotka pitävät ensisijaisena tehtävänään järjestää muille ihmisille toimintaa."

Nouwen kysyy hyvin epämuodikkaan kysymyksen: Seurakunnallista  toimintaa suunniteltaessa ei pidä kysyä, miten ihmiset olisi pidettävä toiminnassa, vaan miten heidät varjeltaisiin liialta toiminnalta, joka estää heitä kuulemasta Jumalan ääntä, joka puhuu hiljaisuudessa.

Hiljaisuus ei ole pelkkää vaitioloa, vaan rakastavaa läsnäoloa.

[lähde: Henri J.M. Nouwen: Sydämen tie. Suom. Matti Sidoroff. Kirjaneliö 1995]

Room. 7:14-25 (12. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Me tiedämme, että laki on hengellinen. Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty. En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan.

Johannes Brenz (1499-1570) ajattelee, että on päivänselvää, että tässä puhutaan uudestisyntyneestä kristitystä. Ei jumalaton ihminen koe tällaista ristiriitaa sisällään. Jumalaton ihminen haluaa kyllä olla ulkoisesti hyvä ja kunnollinen, mutta hän ei pyri täydelliseen hyvyyteen, koska hän ei tunne Jumalan vanhurskautta eikä oman syntisyytensä syvyyttä. Kyse ei ole myöskään siitä, ettei uskova ihminen pystyisi tekemään mitään hyvää. Hän voi tehdä paljonkin hyvää, mutta hän tuntee omat alhaiset motiivinsa ja rakkautensa puutteellisuuden.  

    Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. 

Brenzin todistus uskovan ihmisen sisäisestä ristiriidasta saattaa vaikuttaa erikoiselta. Hän ottaa esimerkiksi Daavidin, joka säästi En-Gedin luolassa Saulin hengen (1.Sam.24). Saul vainosi Daavidia ja poikkesi häntä takaa ajaessaan paskalle luolaan, jossa Daavid miehineen piileskeli. Daavid olisi voinut tappaa Saulin, ja siihen hänen miehensä yllyttivät häntä. Daavid leikkasikin palan Saulin viitasta, mutta sai sen jälkeen piston sydämeensä ja ymmärsi, ettei hän voi nostaa kättään Herran voideltua vastaan. Brenz näkee tässä hyvän ja pyhän teon, mutta kuitenkin epätäydellisen: Daavid elätteli hetken koston ajatusta, ennen kuin teki oikein. Jumalan silmissä täydellinen teko on sellainen, johon ei liity edes synnin harkitsemista. Ilmankos Daavid sanoo psalmissa: "Sinun edessäsi ei yksikään ole syytön." (Ps. 143:2)

Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.

Tällä sietämättömällä sisäisellä ristiriidalla on uskovan elämässä sittenkin suuri siunaus. Ensimmäinen on se, että kun ihminen tuntee omaan luontoonsa kätkeytyvän pahuuden, hän ei hauku toisia eikä tuomitse heitä enemmän kuin itseään. He eivät ylpeile, vaan käyttäytyvät nöyrästi, koska tietävät että heidän lihansa on aivan samanlainen kuin muillakin. Vastoinkäymisten ja ahdistuksen kohdatessa he eivät valita eivätkä syytä Jumalaa, sillä he tietävät ansaitsevansa ne kaikki. He haluavat noudattaa Jumalan käskyjä tarkasti, eivätkä kuvittele luonnostaan noudattavansa niitä. Vihdoin he eivät turvaudu omaan hurskauteensa tai voimaansa, vaan antavat itsensä täysin Jumalalle Jeesuksen Kristuksen kautta, jonka vanhurskaus yksin pysyy ja pelastaa heidät.
"Vanhurskas tekee syntiä kaikissa hyvissä teoissaan" (iustus in omni bono opere peccat), muistelee Brenz skolastista väitelausetta. Se ei tarkoita sitä, ettei hyvää pitäisi tehdä. Hyvää pitää ehdottomasti tehdä, muu olisi järjetöntä. Mutta itsekäs luonto ei lakkaa vaikuttamasta niin kauan kuin täällä olemme.

(Brenz: Werke. Studienausgabe. Teil 2. Schriftauslesungen, 220-226.)

Matt 25: 14-30 (10. su helluntaista, 2.vsk ev)

 Richard Rohr tulkitsee tämän vertauksen Luukkaan (19:11-27) tallentamassa muodossa. Siinä missä Matteuksen versio on usein muutettu kapitalismin kristilliseksi puolustukseksi, Luukkaan versio ei siihen taivu.

Siinä nimittäin "mies lähti kaukaiseen maahan saadakseen siellä nimityksen kuninkaaksi." Kuulijat tiesivät varsin hyvin kenestä oli kysymys: Arkelaoksesta, Herodeksen pojasta. Hän oli lähtenyt Roomaan kolmeksi vuodeksi tultuaan kuninkaaksi. Tuo mies kutsuu palvelijansa ja antaa heille jokaiselle sadan denaarin arvoisen kultarahan. Eli ennen Roomaan menoaan Arkelaos nimitti varakuninkaat, joiden hän oletti kantavan samat epäreilut verot kuten hän oli tehnyt. Edelleen maan asukkaiden valtuuskunnan todellakin kerrotaan vieneen Arkelaokselle Roomaan viestin: "Älä tule takaisin. Pysy siellä missä olet." Aivan kuten Jeesus kertoi tästä miehestä. 

Näin ymmärrettynä Jeesus ei puhunut minkäänlaisesta Jumalan tai Jumalan lahjojen torjunnasta, vaan maanläheisistä politiikan ja sorron kysymyksistä. Kun kuningas sitten palaa, hän palkitsee ne, jotka ovat pistäneet haisemaan, antaa heille hallittavaksi alueita heidän tuottamansa voiton mukaisesti. Jeesus sanoo Rohrin mukaan tässä opetuslapsilleen: "Jos pelaatte heidän kanssaan samoja pelejä, he palkitsevat teidät siitä hyvästä. Maailma pitää huolen omistaan."

Viimeiseksi kuninkaan eteen tuleva palvelija on tämän luennan mukaan tarinan sankari! "Herra, tässä on antamasi kultaraha. Olen säilyttänyt sitä liinaan käärittynä. Minä pelkäsin sinua, koska olet armoton mies. Sinä otat, mitä et ole talteen pannut." Tämä on se tuomio, jonka Jeesus haluaa antaa maailmalle! Kolmas mies on valmis kantamaan vakaumuksensa seuraukset. Häntä voisi kutsua kansalaistottelemattomaksi.

"Kuningas sanoi vieressään seisovalle miehelle: 'Ottakaa häneltä raha pois ja antakaa sille, jolla on kymmenen kultarahaa.'" Jeesus antaa äänen myös niille, jotka kauhistelevat tätä maailman menoa: "Herra, hänellä on jo kymmenen kultarahaa! Miksi rikkaiden täytyy rikastua ja köyhien köyhtyä?" Tuo kuningas ei ole kuva Jumalasta, vaan päinvastoin tämän maailman ruhtinaista. Vertauksen väkivaltainen ja kostonhimoinen lopetuskin voisi jo antaa ymmärtää, että älä nyt Jumalaa tällaiseksi luule.

(Richard Rohr: Yksinkertaisuus. Irti päästämisen taito. Viisas Elämä 2014, 208-211)

Matt. 7: 13-15 (9. su helluntaista, 2.vsk ev)

Ahtaan portin kielikuva löytyy muualtakin  raamatullisessa maailmassa.
"Meri on laaja, että se olisi syvä ja mittaamaton. Portti siihen on kuitenkin tehty kapeaksi, niin että se muistutti jokea. Jos siis joku ajattelee haluavansa mennä merelle nähdäkseen sen tai sitä hallitakseen, kuinka hän voi saavuttaa sen avaruuden, ellei hän kulje ahtauden läpi? Samoin on valtakunta rakennettu ja perustettu avaralle paikalle, ja se on täynnä kaikkea hyvää. Portti sinne on kuitenkin ahdas ja jyrkänteelle rakennettu. Sen oikealla puolella on tuli ja vasemmalla taas syvä vesi. Tulen ja veden välissä kulkee yksi ainoa polku, jolle ei mahdu kerrallaan kuin yhdet ainoat askeleet."
(4. Esra 7: 3-8)

Ajattelen kaitaa polkua mutkaisena metsäpolkuna. Sillä ei voi pitää kiirettä, mutta siellä voi nauttia maisemista, metsän äänistä ja tuoksuista. Lavea tie on mielikuvissani kahdeksankaistainen moottoritie, jota paahdetaan eteenpäin hirveää vauhtia, pysähtymättä ajattelemaan, minne ollaan menossa. Tässä kuvassa minun ei ole vaikea valita, kumpaa haluan kulkea. 

2. Kor. 12:9 (Kirkastussunnuntai, vanha teksti)

 Karl Barth, 1900-luvun kenties merkittävin teologi, tunnettiin moniosaisesta teossarjastaan Kirchliche Dogmatik, jonka valmistumista jopa itse Jumalankin kerrottiin odottavan, jotta Hän saisi tietää, mitä Barth todella hänestä ajattelee. Barth saarnasi vuosina 1954-1964 vuosittain myös Baselin vankilassa. Vuonna 1962 hänen tekstinään olivat 2. Korinttilaiskirjeen sanat: "Minun armossani on sinulle kyllin."

"Minun armossani on sinulle kyllin."(2. Kor. 12:9) Tämä on lyhyt teksti - vain viisi sanaa - ja lyhin mistä olen koskaan saarnannut. Lyhyys on teille hyödyksi: te voitte muistaa sen paremmin. Sivumennen sanoen, joka kerta kun tulen tänne, haluan että - ei minun saarnani, vaan - teksti jota se seuraa painuisi mieleenne ja jäisi teihin. Tällä kertaa siis: "Minun armossani on sinulle kyllin." Tämän lauseen ihmeellinen maku on juuri sen lyhyydessä. Viisi sanaa riittää. Jotkut teistä ovat ehkä kuulleet, että viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana olen kirjoittanut monia kirjoja, jotkut niistä paksuja. Sanon suoraan ja mielihyvin, että nuo viisi sanaa sanovat enemmän ja paljon parempaa kuin kaikki ne paperipinot, joilla olen itseni ympäröinyt. Niissä on tarpeeksi, ja sitä ei voi sanoa minun kirjoistani, ei sinnepäinkään. Se hyvä mitä kirjoissani ehkä on, on että ne kaukaisesti viittaavat näihin viiteen sanaan. Ja sitten kun minun kirjani ovat jo vanhentuneet ja unohtuneet, ja kaikki maailman kirjat niiden kanssa, nämä viisi sanaa loistavat yhä ikuista täyteyttään: "Minun armossani on sinulle kyllin."

Jaak. 2:13 (7. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

"Joka ei toista armahda, saa itse armottoman tuomion, mutta joka armahtaa, saa tuomiosta riemuvoiton."

Jaakobin kirje, jota Luther väheksyi, on Vuorisaarnan Jeesuksen kanssa samoilla linjoilla: "Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan." (Matt. 7:2).
Tämän jakeen muotoilu vihjaa siihen, että tuomitseminen saa aikaan tuomion, mutta armahtaminen on murtautumista ulos tuomion kehästä. Sanat katakaukhatai eleos kriseos on tarkkaan ottaen "armahtavaisuus ylpeilee tuomiota vastaan." Gyllenberg tulkitsee, että laupeus ei välitä tuomiosta eikä pelkää sitä.
Armahtaminen on luovaa toimintaa. Rankaiseminen ja tuomitseminen jää aina tapahtuneen teon vangiksi. Armahtavaisuus suostuu elämään siitä huolimatta. Myönnän, että minun on helppo pyöritellä asiaa näin, kun minua ei ole ryöstetty eikä häväisty. Ei se kuitenkaan tee muuksi sitä, että armahtavaisuus on ainoa tie eteenpäin niin yksilöiden, valtioiden kuin kirkkojenkin kesken.
Erityisen mukava on löytää tällainen hillitön armon puolustus Jaakobin kirjeestä, jossa on muuten vahva uskovaismoraalin paatos.

Room 14: 7 (5. su helluntaista, 1. vsk 2. lk)

 Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten.

Kristus on valo, joka saa ihmiset näkemään asiat täyteydessään. Sellaisen valon täsmällinen ja tarkoituksellinen vaikutus on nähdä Kristus kaikkialla muualla. Se on ainoa määrittelyni aidolle kristitylle. Kypsä kristitty näkee Kristuksen kaikessa ja kaikissa. Tämä on määrittely, joka ei koskaan petä sinua, joka aina vaatii sinulta enemmän, eikä se anna sinulle mitään syytä taistella vastaan, sulkea pois tai torjua ketään.

Eikö olekin ironista? Kristityn elämän tarkoitus ei ole erottua jumalattomista, vaan pysyä lujasti solidaarisena kaikkien ja kaiken muun kanssa. Tämä on inkarnaation täysi, lopullinen ja tarkoituksellinen vaikutus - lopullisena symbolinaan risti, joka on Jumalan suuri solidaarisuuden ilmaus tuomion sijasta. Epäilemättä Jeesus oli tämän näkötavan täydellinen esimerkki ja siirsi sen jäljellä olevaan historiaan. Juuri näin meidän tulee seurata Kristusta, hyvää juutalaista miestä, joka näki ja kutsui pakanoissa esiin jumalallisen kuten hän teki syyrialais-foinikialaiselle naiseelle ja Rooman sadanpäämiehille, jotka seurasivat häntä. Samoin hän teki juutalaisille veronkantajille, jotka tekivät yhteistyötä keisarikunnan kanssa, kiihkoilijoille, jotka vastustivat sitä, kaikenlaisille syntisille, eunukeille, pakanallisille astrologeille ja kaikille niille, jotka olivat "lain ulkopuolella". Jeesuksella ei ollut mitään vaikeuksia toisenlaisuuden kanssa. Tosiasiassa nämä "kadotetut lampaat" huomasivat, etteivät he olleet hänelle lainkaan kadotettuja, ja heillä oli tapana tulla hänen parhaiksi seuraajikseen.

(Richard Rohr: Universaali Kristus. Basam Books 2021. s.38.)

Tuhlaajapojasta (4. su helluntaista. 2. vsk ev)

Anteeksiantamus on ehdotonta - tai sitten se ei ole anteeksiantamusta. Anteeksiantamuksella on "siitä huolimatta"- luonne, vaikka hurskaat ihmiset antavat sille "koska"- luonteen. Syntiset eivät kuitenkaan pysty siihen. He eivät voi muuttaa Jumalan "siitä huolimatta"- sanaa ihmisen "koska"- sanaksi. He eivät pysty osoittamaan sellaisia tosiasioita, joiden perusteella he saisivat anteeksi.

Jumalan anteeksiantamus on edellytyksetöntä. Ihmisessä ei ole mitään ominaisuutta, joka tekisi hänestä anteeksiannon arvoisen. Jos anteeksiantamus olisi ehdollista, ihmisestä riippuvaista, kukaan ei voisi olla hyväksytty eikä kukaan voisi hyväksyä itseään. Me tiedämme, että tämä on meidän tilanteemme, mutta inhoamme sen tunnustamista.

Tämä on liian suuri lahja ja liian nöyryyttävä tuomio. Me haluamme saada aikaan jotain. Ja jos olemme oppineet, että emme voi saada aikaan mitään positiivista, yritämme edes tuottaa jotain negatiivista - itsesyytöksen tai itsensä hylkäämisen tuskan. Sitten luemme kertomuksen Tuhlaajapojasta tai syntisestä naisesta fariseuksen huoneessa, ikään kuin ne opettaisivat, että nämä syntiset saivat anteeksi sen tähden, että he nöyryyttivät itsensä ja tunnustivat että heitä ei voi hyväksyä, tai koska he kärsivät synninhädästään ja heidät katsottiin siksi anteeksiantamuksen arvoisiksi.

Mutta niin ymmärrämme kertomuksen väärin - ja vielä vaarallisella tavalla. Jos tie sovintoon Jumalan kanssa olisi tuollainen, meidän pitäisi tuottaa itsestämme arvottomuuden tunne, itsensä hylkäämisen, syyllisyyden, ahdistuksen ja epätoivon tuska. On monia kristittyjä, jotka yrittävät tätä näyttääkseen Jumalalle ja itselleen, että he ansaitsevat tulla hyväksytyiksi. He suorittavat itsensä rankaisemisen tunnetehtävän ymmärrettyään, etteivät heidät muut hyvät työnsä auta heitä. Mutta emotionaalisetkaan suoritukset eivät auta.

Jumalan anteeksiantamus on riippumatonta siitä, mitä me teemme, jopa itsesyytöksistä ja itsensä alentamisesta. Jollei niin olisi, emme voisi koskaan olla varmoja siitä. että itseinhomme on riittävän syvää saadaksemme anteeksi. Anteeksiantamus luo katumusta, sitä tarkoittavat sanat: "Hän rakasti paljon, sillä hän sai paljon anteeksi." Tämä on niiden kokemus, jotka ovat saaneet anteeksi.

(Paul Tillich: The New Being, s.8-9)

Ps 18:16-20,26-29 (3. su helluntaista. psalmi)

"Korkeudestaan hän ojensi kätensä ja tarttui minuun, hän veti minut ylös syvistä vesistä"

Syvissä vesissä huudetaan: "Pelasta minut Jumala! Vesi on noussut kaulaani saakka. Olen vajonnut pohjattomaan liejuun, jalkani ei tavoita lujaa maata. Olen joutunut vetten syvyyksiin. Pyörre tempaa minut mukaansa." (Ps.69:2-3) Jälkeenpäin voi todeta: "Vuorten pohjiin minä painuin, vajosin syvyyksien maahan, sen salvat sulkeutuivat takanani ainiaaksi. Mutta sinä, Herra, minun jumalani, nostit minut elävänä ylös haudasta." (Joona 2:7)

"Hän vapautti minut vihollisteni väkevistä käsistä, vihamiehistäni, jotka olivat minua väkevämmät. He kävivät kimppuuni onnettomuuteni hetkellä, mutta minun tuekseni tuli Herra."

Kaikin tavoin käy ilmi, että viholliseni, olivatpa ne sitten lihaa ja verta, henkivaltoja tai vastoinkäymisiä, oman lihan heikkous tms. ovat minulle tyystin ylivoimaisia. Avuttomuus on totaalista.

"Hän avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen, sillä hän oli mieltynyt minuun."

Hän vei minut avaralle (latitudo, vrt. Ef. 3:18) "Olla mieltynyt" (chafaz) tulkitaan seuraavassa jakeessa kuninkaan oman moitteettomuuden valossa, mutta suuri linja on kuitenkin se, että Jumala rakastaa ketä rakastaa, minkään muun kuin oman rakkautensa motivoimana.

"Sinä Herra sytytät minun lamppuni, sinä Jumala tuot pimeyteeni valon."

Järkeni valo, Henkeni valo, rakkauteni ja uskoni on Jumalan tekoa. Ja silloin kun ne ovat pimeinä, Jumala tulee itse ja valaisee pimeäni. "Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa." (Fil. 2:13)

Matt. 13: 44-46 (2 su helluntaista. 2 vsk ev, v)

AARRE JA HELMI

John Dominic Crossan ajattelee, että vertaus oli alun perin tällaisessa muodossa:
Jumalan valtakunta on tällainen: Mies löysi aarteen jonkun toisen pellosta, peitti sen, myi kaiken ja osti sen pellon. (Mutta miten valtakunta on sellainen?)

Crossan kiinnittää huomion vertauksen eettiseen ristiriitaan. Jos löytäjä saa pitää, miksi hän osti pellon? Jos se kuuluu omistajalle, miksei siitä kerrottu hänelle? Tuomaan evankeliumi kertoo aarteesta niin, että ei sen koommin pellon omistaja kuin hänen poikansakaan tiedä pellossa olevasta aarteesta. Vasta kun poika myy pellon, ostaja löytää aarteen alkaessaan kyntää sitä (Tuom. ev. log. 109).

Helmi-vertaus korostaa toiminnan irrationaalisuutta: miten ihmeessä helmikauppiaan kannattaisi myydä pois kaikki (muut helmet) hankkiakseen yhden - vaikka kuinka arvokkaan? Crossan kysyy, onko tässä tarkoitus ylistää valtakuntaan tarttumisen rohkeutta vai osoittaa sen mahdottomuutta? Tuom ev. 8 kertoo aarre ja helmi-vertauksen hengessä kalastajasta, joka heittää muut kalat pois ja pitää vain suurimman.

Entä jos Jumala onkin se mies joka ostaa pellon ja helmen? Jos sinä oletkin se helmi, jonka vuoksi hän antaa kaiken ja tyhjentää itsensä! Silloin pellon epäselvät omistussuhteet tulevat ymmärrettäviksi. Saatana pitää sinua kuin omanaan, vaikka hänellä ei ole sellaista oikeutta.

Ef. 4:6 (Kolmin.p. 2.vsk. 2.lk)

 Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.

Olivier Messiaen kirjoitti teokseensa Trois petites liturgies sekä sävelet että sanat. Hän ilmaisi Jumalan kaikkialla läsnäolon (ubikviteetin) sanoilla:

Tout entier, en tous lieux,

Tout entier en chaque lieu,

Donnant l’être à chaque lieu,

A tout ce qui occupe un lieu.

Siis: kokonaan, kaikissa paikoissa. Kokonaan, joka paikassa, antaen olemassaolon joka paikalle ja kaikille joilla on paikka.

Jumalasta sanotaan, että hän on ὁ ἐπὶ πάντων "Hän on kaiken yläpuolella". Toisin sanoen riippumaton kenestäkään, siitä huolimatta hän on  διὰ πάντων  eli kaiken kautta, siis toimii kaiken välityksellä ja saa kaiken palvelemaan tarkoitusperiään. Hän on lopulta ἐν πᾶσιν, "kaikessa". Jumalan kohdatakseen ei tarvitse tulla kirkkoon tai hakeutua uskonnolliseen elämänpiiriin tai ajatella hengellisiä. Hän ympäröi meitä joka puolelta, on meitä lähempänä kuin olemme itse itseämme.

Jer 31:31-34 (Helluntai, 2.vsk 1.lk)

Tulee aika, sanoo Herra, jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa.

Näin sanoessaan Jeremia, jonka sanottavaksi Jumala antoi harvinaisen epämiellyttäviä viestejä, ilmaisee VT:n aikaan ainoana selvästi, että Herran liitto Israelin kanssa - VT:n kantava ajatus - on vanhentunut. Hepr 8:ssa, jossa kohta siteerataan kokonaisuudessaan, todetaankin: "Puhuessaan uudesta liitosta Jumala osoittaa, että ensimmäinen liitto on vanhentunut. Ja se mikä on vanhentunut ja aikansa elänyt, häviää pian." (8:13) Selitys seuraa:

Tämä liitto ei ole samanlainen kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin kun tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta.

Siis juuri siitä on kysymys, mistä kaikki profeetat ja psalmistat puhuvat juuri Jumalan suurena pelastustekona. Jotain vielä suurempaa on tulossa, sellaista, jonka rinnalla exodus on vain esikuva. Uusi liitto on tarpeen, koska

Sen liiton he rikkoivat, vaikka minä olin ottanut heidät omakseni, sanoo Herra.

Heprealaiskirje seuraa LXX:aa sanoessaan: "He eivät pysyneet minun liitossani, ja siksi en minäkään välittänyt heistä" (8:9).  "Vaikka olin ottanut heidät omakseni" sopii Raamatun henkeen paremmin, vaikka inhimillinen kokemus saattaa puoltaa Hepr:n käännöstä.

Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani.

Jumalan yhteydessä eläminen ei ole sisä- eikä ulkolukua, vaan sydämestä nousevaa elämää. "Tämä laki, jonka minä teille nyt annan, ei ole liian vaikea, lei etäinen eikä salattu...Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi." (Deut. 30:11,14) Paavali sanoo: "Olettehan te selvästi Kristuksen kirja, jonka kirjoittamisen hän uskoi meille. Tätä kirjettä ei ole kirjoitettu musteella vaan elävän Jumalan Hengellä, ei kirjoitustauluihin vaan ihmissydämiin." (2. Kor. 3:3) ja edelleen: "Kirjain tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi" (3:6) Jesajan kautta Jumala lupaa: "Ei väisty minun henkeni sinun yltäsi eikä katoa minun sanani, jonka olen suuhusi antanut, ei sinun suustasi, ei jälkeläistesi eikä jälkeläistesi jälkeläisten suusta." (Jes. 59:21)

Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: 'Oppikaa tuntemaan herra!' Sillä he kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra.

Pyhän Hengen aikaa, Jumalan valtakunnan täyteyttä, kuvaa siis se, että enää ei tarvita sananselittäjiä - teologit jäävät työttömiksi. Ei ole kysymys bonhoefferilaisesta "täysi-ikäisestä ihmiskunnasta" tai rahvaan teologisen tietämyksen kasvusta. Jumala itse opettaa. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: "Profeettojen kirjoituksissa sanotaan:' Heistä kaikista tulee Jumalan opetuslapsia'" (Joh. 6:45). Kohdan apparaatti viittaa Jes 54:13: "Herra itse on opettava sinun poikiasi." Edellisessä jakeessa Jeesus kuitenkin korostaa: "Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä." (6:44). Se on alusta loppuun Jumalan teko, ja sen alku ja perusta sanotaan ihan lopuksi:

Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejään.

Mikä on aihe, motiivi ja peruste tähän anteeksiantamukseen, joka rikkoo syyn ja seurauksen, rikoksen ja rangaistuksen ketjun? Samoja sankäänteitä käyttäen sanotaan Jes 43:25:
"Mutta minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi oman itseni tähden enkkä muistele sinun syntejäsi."

Sak. 14:7-9 (6. su pääsiäisestä, 3. vsk 1.lk)

Kerran tulee aika - milloin, sen Herra tietää - jolloin yö on kirkas kuin päivä eikä ilta enää pimene. Silloin virtaavat Jerusalemista elämää antavat vedet. Puolet niistä juoksee itäiseen mereen, puolet läntiseen mereen, kesät ja talvet, ehtymättä. Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiiriin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan.

Jumalan valtakunnassa ei aurinko laske, koska sen aurinkona on itse Jumala (Ilm 21:22, Jes. 60:19). "Elämää antavat vedet" on Pyhän Hengen kuva, ollaanhan kirkkovuodessa helluntain odotuksessa. Hesekiel 47 kuvaa temppelin perustuksista kumpuavaa virtaa. Sille ominaista on kasvaminen niin valtavaksi, ettei ihminen kykene sitä ylittämään. Se myös muuttaa suolaisen veden makeaksi ja saa elämän kukoistamaan kaikkialla. "Tuona päivänä vuoret tihkuvat rypäleitten mehua, kukkulat vuotavat maitoa ja kaikki Jumalan purojen uomat ovat tulvillaan vettä" (Joel 4:18). Ilmestyskirjan (22:1) mukaan se pulppuaa Karitsan valtaistuimesta. Pyhäkkö on todellisuudessa ihmisen sisin, koska Jeesus itse sanoo: "Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elämän veden virrat, niin kuin kirjoituksisssa sanotaan" (Joh 7:38) Sakarjan mukaan virvoittava vesi kastelee koko maanpiirin ilman taukoa tai vaihtelua. Viimeisen jalkeen vertailutekstinä Jes. 2:11: "Ylpeät silmät nöyrtyvät, ylpeä varsi taipuu, sinä päivänä Herra yksin on ylhäinen."

Marian pelastava merkitys (Marian ilmestysp, 4.adventti)

Isä Don Purdumin facebook-sivulta:

Ymmärrän protestantteja, kun he sanovat, että on jumalanpilkkaa rukoilla Neitsyt Mariaa ja pyytää häntä "pelastamaan meidät. " Ajattelin itsekin aikoinaan niin. Sallikaa minun kertoa, mitä tarkoitamme liturgiassa, kun pyydämme Mariaa "pelastamaan meidät. "

Ortodoksikristityt vakuuttavat, että VAIN Jumala voi pelastaa sielumme ja että pelastumme todella armosta, uskon kautta.

Mikä rooli Theotokoksella (Jumalan äiti, Neitsyt Maria) on pelastuksessamme?

Vastaus on perustava ja raamatullinen: koska Maria sanoi Jumalalle kyllä ja synnytti vapaaehtoisesti Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen, hän osallistui Jumalan kanssa niin omaan pelastukseensa kuin meidän pelastukseemme.

Ilman hänen tottelevaisuuttaan ei olisi lihaksi tulemista. Ei ristiä. Ei ylösnousemusta. Ei syntien anteeksiantamusta tai ikuista elämää Herramme Jeesuksen Kristuksen kanssa.

Teoillaan hän kuvasi sitä, mitä kuka tahansa ihminen voi tehdä uskossa – me kaikki voimme sanoa Jumalalle kyllä ja voimme kaikki tehdä yhteistyötä Hänen kanssaan pelastuksen tuomiseksi maailmaan.

Joten kun rukoilemme "Pyhä Theotokos, pelasta meidät! ” TUNNUSTAMME mitä hän on jo tehnyt synnyttäessään Vapahtajamme.

Toivottavasti tämä selventää mitä liturgiassa tarkoitetaan. Ehkä sanot, että et pidä tästä, mutta et voi muuttaa sitä, mitä sillä tarkoitamme.

Room. 8:31-39 (Helatorstai, 3.vsk, 2.lk)

Roomalaiskirjeen toisessa osassa (luvut 5-8) Paavali on ottanut asiakseen näyttää, mitä sisältyy siihen että se joka uskoo Kristukseen "on elävä." Hän on osoittanut, että olemme Kristuksessa vapaita kaikista turmiovalloista, jotka pitivät vanhaa ihmiskuntaa orjuudessaan. Hän on näyttänyt, miten nmä vallat - yksi toisensa jälkeen - ovat menettäneet herruutensa, kunnes hän 8. luvussa mainitsee "vihollisista viimeisen" eli kuoleman. Sen kukistumisen myötä elämä on ilmestynyt koko voimassaan: "vanhurskas on elävä uskosta". Elämä on hänelle annettu Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.

Nyt Paavali on esityksensä lopussa ja voi tiivistää tuloksensa. Jos hän on ensin käsitellyt kutakin kysymystä erikseen ja diskursiivisesti, hän voi nyt koota kaiken kokonaisnäkemykseksi kaikesta siitä, mitä meille on Kristuksessa lahjoitettu. Paavali antaa siis aivan kaiken soida riemulaulua Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, joka on valmistanut niin valtavan voiton meille.
"Mitä me voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?" Sen, että on yllin kyllin sellaisia voimia, jotka mielellään olisivat kristittyä vastaan, Paavali on edelle perusteellisesti osoittanut. Niin kuin myös sen, että nuo voimat eivät mahda mitään, vaan niiden täytyy, niin kuin kaiken muunkin, vaikuttaa kristityn parhaaksi. Syynä on se, että Jumala on meidän puolellamme. Se että Jumala on meidän puolellamme ei tarkoita pelkästään sitä, että hänellä on armollinen mieli meitä kohtaan. Se tarkoittaa myös - ja ennen kaikkea - että hän toimii meidän puolestamme. Jumala on toiminut meidän eduksemme, kun hän antoi oman Poikansa meidän puolestamme. Se on rakkautta teossa ja totuudessa. Nyt Paavali voi lisätä:"Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?" Kristuksen kanssa meille on annettu kaikki. On pantava merkille, miten Paavali puhuu tässä universaalisin ilmauksin, sanoilla jotka sulkevat pois kaikki rajoitukset. Mikään kadotustuomio ei kohtaa niitä jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, mikään mahti ei voi olla meitä vastaan, kukaan ei voi syyttää meitä, mikään ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta. Kaikki on meille annettu Kristuksen kautta, kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, kaikessa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.

Paavali kysyy edelleen: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja?" Jumalan valittujen syyttäminen on mieletön hanke. Se joka niin tekee, taistelee itseään Jumalaa vastaan. Hän ei nouse meitä vastaan, vaan Jumalan ikuista säätämystä vastaan. "Jumala on se, joka vanhurskauttaa", ja jos Jumala ryhtyy toteuttamaan ikuista päätöstään - kuka voi häntä estää? Valtava turvallisuus on siinä, että kaikella mitä kristitylle tässä maailmassa tapahtuu, on perustansa Jumalan ikuisessa valinnassa.

Vielä yksi kysymys: "Kuka voi tuomita kadotukseen?" Eihän ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Kaikki mitä Kristus on tehnyt, tähtäsi juuri meidän vapauttamiseemme kadotustuomiosta. Siihen tähtäsi hänen kuolemansa - ja vielä enemmän hänen ylösnousemisensa (5:10). Ja sama Kristus, joka maanpäällisen elämänsä aikana astui sijaamme ja kulki puolestamme, sama Kristus joka kantoi syntimme ja seisoi kirouksemme alla, astuu esiin puolestamme Jumalan luona: "Hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme" [ruots. manar gott för oss]

Vihonviimeinen kysymys: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka?" Vielä kerran Paavali palaa ajatukseen "tämän ajan kärsimyksistä" Sen sijaan että ne voisivat erottaa meitä Kristuksen yhteydestä asia on niin, että tuo yhteys tulee ilmi juuri kärsimyksissä. Kristittyhän on yhdistetty Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman osallisuuteen. Siksi Paavali voi soveltaa kristittyyn psalmin sanaa: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa jne" (Ps. 44:23) Jos se on kärsimystä "Kristuksen tähden" tai "Kristuksen kanssa", se voi vain lisätä meidän yhteenkuuluvuuttamme hänen kanssaan.

Kaikessa epävarmuudessa, joka tätä maallista elämää leimaa, on kuitenkin jotain, joka on ehdottoman varmaa ja luotettavaa, nimittäin Jumalan valinta ja Kristuksen rakkaus. Nämä molemmat ovat yhtä ikuisia ja järkähtämättömiä. Roomalaiskirjeen toisessa osassa Paavali on puhunut paljon niistä voimista, jotka hallitsevat tässä maailmassa, ja siitä miten kristitty on niistä vapaa. Kun hän nyt lopuksi luo vielä katseensa näihin voimiin, hän tekee sen vain korostaakseen sitä, miten suuren riemuvoiton näistä voimista Jumala on valmistanut meille Kristuksen kautta. Kun kuolema, "vihollisista viimeinen" on kukistettu, turmiovaltojen valtakausi on lopullisesti ohi. Nyt eivät mitkään voimat eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eikä ylipäätään mikään luotu, oli se sitten mitä hyvänsä, voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
"Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" - näihin sanoihin päättyy 8- luku, niin kuin kolme edeltävääkin lukua. Koska hän on tullut Herraksemme, ovat muut herruudet kadottaneet mahtinsa. "Hänessä" on Elämä, uuden aikakauden Elämä, ikuinen Elämä meille annettu.

(Anders Nygrén: Romarbrevet)