Jaak. 2:13 (7. su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

"Joka ei toista armahda, saa itse armottoman tuomion, mutta joka armahtaa, saa tuomiosta riemuvoiton."

Jaakobin kirje, jota Luther väheksyi, on Vuorisaarnan Jeesuksen kanssa samoilla linjoilla: "Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan." (Matt. 7:2).
Tämän jakeen muotoilu vihjaa siihen, että tuomitseminen saa aikaan tuomion, mutta armahtaminen on murtautumista ulos tuomion kehästä. Sanat katakaukhatai eleos kriseos on tarkkaan ottaen "armahtavaisuus ylpeilee tuomiota vastaan." Gyllenberg tulkitsee, että laupeus ei välitä tuomiosta eikä pelkää sitä.
Armahtaminen on luovaa toimintaa. Rankaiseminen ja tuomitseminen jää aina tapahtuneen teon vangiksi. Armahtavaisuus suostuu elämään siitä huolimatta. Myönnän, että minun on helppo pyöritellä asiaa näin, kun minua ei ole ryöstetty eikä häväisty. Ei se kuitenkaan tee muuksi sitä, että armahtavaisuus on ainoa tie eteenpäin niin yksilöiden, valtioiden kuin kirkkojenkin kesken.
Erityisen mukava on löytää tällainen hillitön armon puolustus Jaakobin kirjeestä, jossa on muuten vahva uskovaismoraalin paatos.

Room 14: 7 (5. su helluntaista, 1. vsk 2. lk)

 Kukaan meistä ei elä itseään varten eikä kukaan kuole itseään varten.

Kristus on valo, joka saa ihmiset näkemään asiat täyteydessään. Sellaisen valon täsmällinen ja tarkoituksellinen vaikutus on nähdä Kristus kaikkialla muualla. Se on ainoa määrittelyni aidolle kristitylle. Kypsä kristitty näkee Kristuksen kaikessa ja kaikissa. Tämä on määrittely, joka ei koskaan petä sinua, joka aina vaatii sinulta enemmän, eikä se anna sinulle mitään syytä taistella vastaan, sulkea pois tai torjua ketään.

Eikö olekin ironista? Kristityn elämän tarkoitus ei ole erottua jumalattomista, vaan pysyä lujasti solidaarisena kaikkien ja kaiken muun kanssa. Tämä on inkarnaation täysi, lopullinen ja tarkoituksellinen vaikutus - lopullisena symbolinaan risti, joka on Jumalan suuri solidaarisuuden ilmaus tuomion sijasta. Epäilemättä Jeesus oli tämän näkötavan täydellinen esimerkki ja siirsi sen jäljellä olevaan historiaan. Juuri näin meidän tulee seurata Kristusta, hyvää juutalaista miestä, joka näki ja kutsui pakanoissa esiin jumalallisen kuten hän teki syyrialais-foinikialaiselle naiseelle ja Rooman sadanpäämiehille, jotka seurasivat häntä. Samoin hän teki juutalaisille veronkantajille, jotka tekivät yhteistyötä keisarikunnan kanssa, kiihkoilijoille, jotka vastustivat sitä, kaikenlaisille syntisille, eunukeille, pakanallisille astrologeille ja kaikille niille, jotka olivat "lain ulkopuolella". Jeesuksella ei ollut mitään vaikeuksia toisenlaisuuden kanssa. Tosiasiassa nämä "kadotetut lampaat" huomasivat, etteivät he olleet hänelle lainkaan kadotettuja, ja heillä oli tapana tulla hänen parhaiksi seuraajikseen.

(Richard Rohr: Universaali Kristus. Basam Books 2021. s.38.)

Tuhlaajapojasta (4. su helluntaista. 2. vsk ev)

Anteeksiantamus on ehdotonta - tai sitten se ei ole anteeksiantamusta. Anteeksiantamuksella on "siitä huolimatta"- luonne, vaikka hurskaat ihmiset antavat sille "koska"- luonteen. Syntiset eivät kuitenkaan pysty siihen. He eivät voi muuttaa Jumalan "siitä huolimatta"- sanaa ihmisen "koska"- sanaksi. He eivät pysty osoittamaan sellaisia tosiasioita, joiden perusteella he saisivat anteeksi.

Jumalan anteeksiantamus on edellytyksetöntä. Ihmisessä ei ole mitään ominaisuutta, joka tekisi hänestä anteeksiannon arvoisen. Jos anteeksiantamus olisi ehdollista, ihmisestä riippuvaista, kukaan ei voisi olla hyväksytty eikä kukaan voisi hyväksyä itseään. Me tiedämme, että tämä on meidän tilanteemme, mutta inhoamme sen tunnustamista.

Tämä on liian suuri lahja ja liian nöyryyttävä tuomio. Me haluamme saada aikaan jotain. Ja jos olemme oppineet, että emme voi saada aikaan mitään positiivista, yritämme edes tuottaa jotain negatiivista - itsesyytöksen tai itsensä hylkäämisen tuskan. Sitten luemme kertomuksen Tuhlaajapojasta tai syntisestä naisesta fariseuksen huoneessa, ikään kuin ne opettaisivat, että nämä syntiset saivat anteeksi sen tähden, että he nöyryyttivät itsensä ja tunnustivat että heitä ei voi hyväksyä, tai koska he kärsivät synninhädästään ja heidät katsottiin siksi anteeksiantamuksen arvoisiksi.

Mutta niin ymmärrämme kertomuksen väärin - ja vielä vaarallisella tavalla. Jos tie sovintoon Jumalan kanssa olisi tuollainen, meidän pitäisi tuottaa itsestämme arvottomuuden tunne, itsensä hylkäämisen, syyllisyyden, ahdistuksen ja epätoivon tuska. On monia kristittyjä, jotka yrittävät tätä näyttääkseen Jumalalle ja itselleen, että he ansaitsevat tulla hyväksytyiksi. He suorittavat itsensä rankaisemisen tunnetehtävän ymmärrettyään, etteivät heidät muut hyvät työnsä auta heitä. Mutta emotionaalisetkaan suoritukset eivät auta.

Jumalan anteeksiantamus on riippumatonta siitä, mitä me teemme, jopa itsesyytöksistä ja itsensä alentamisesta. Jollei niin olisi, emme voisi koskaan olla varmoja siitä. että itseinhomme on riittävän syvää saadaksemme anteeksi. Anteeksiantamus luo katumusta, sitä tarkoittavat sanat: "Hän rakasti paljon, sillä hän sai paljon anteeksi." Tämä on niiden kokemus, jotka ovat saaneet anteeksi.

(Paul Tillich: The New Being, s.8-9)

Ps 18:16-20,26-29 (3. su helluntaista. psalmi)

"Korkeudestaan hän ojensi kätensä ja tarttui minuun, hän veti minut ylös syvistä vesistä"

Syvissä vesissä huudetaan: "Pelasta minut Jumala! Vesi on noussut kaulaani saakka. Olen vajonnut pohjattomaan liejuun, jalkani ei tavoita lujaa maata. Olen joutunut vetten syvyyksiin. Pyörre tempaa minut mukaansa." (Ps.69:2-3) Jälkeenpäin voi todeta: "Vuorten pohjiin minä painuin, vajosin syvyyksien maahan, sen salvat sulkeutuivat takanani ainiaaksi. Mutta sinä, Herra, minun jumalani, nostit minut elävänä ylös haudasta." (Joona 2:7)

"Hän vapautti minut vihollisteni väkevistä käsistä, vihamiehistäni, jotka olivat minua väkevämmät. He kävivät kimppuuni onnettomuuteni hetkellä, mutta minun tuekseni tuli Herra."

Kaikin tavoin käy ilmi, että viholliseni, olivatpa ne sitten lihaa ja verta, henkivaltoja tai vastoinkäymisiä, oman lihan heikkous tms. ovat minulle tyystin ylivoimaisia. Avuttomuus on totaalista.

"Hän avasi minulle tien ja päästi minut vapauteen, sillä hän oli mieltynyt minuun."

Hän vei minut avaralle (latitudo, vrt. Ef. 3:18) "Olla mieltynyt" (chafaz) tulkitaan seuraavassa jakeessa kuninkaan oman moitteettomuuden valossa, mutta suuri linja on kuitenkin se, että Jumala rakastaa ketä rakastaa, minkään muun kuin oman rakkautensa motivoimana.

"Sinä Herra sytytät minun lamppuni, sinä Jumala tuot pimeyteeni valon."

Järkeni valo, Henkeni valo, rakkauteni ja uskoni on Jumalan tekoa. Ja silloin kun ne ovat pimeinä, Jumala tulee itse ja valaisee pimeäni. "Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa." (Fil. 2:13)

Matt. 13: 44-46 (2 su helluntaista. 2 vsk ev, v)

AARRE JA HELMI

John Dominic Crossan ajattelee, että vertaus oli alun perin tällaisessa muodossa:
Jumalan valtakunta on tällainen: Mies löysi aarteen jonkun toisen pellosta, peitti sen, myi kaiken ja osti sen pellon. (Mutta miten valtakunta on sellainen?)

Crossan kiinnittää huomion vertauksen eettiseen ristiriitaan. Jos löytäjä saa pitää, miksi hän osti pellon? Jos se kuuluu omistajalle, miksei siitä kerrottu hänelle? Tuomaan evankeliumi kertoo aarteesta niin, että ei sen koommin pellon omistaja kuin hänen poikansakaan tiedä pellossa olevasta aarteesta. Vasta kun poika myy pellon, ostaja löytää aarteen alkaessaan kyntää sitä (Tuom. ev. log. 109).

Helmi-vertaus korostaa toiminnan irrationaalisuutta: miten ihmeessä helmikauppiaan kannattaisi myydä pois kaikki (muut helmet) hankkiakseen yhden - vaikka kuinka arvokkaan? Crossan kysyy, onko tässä tarkoitus ylistää valtakuntaan tarttumisen rohkeutta vai osoittaa sen mahdottomuutta? Tuom ev. 8 kertoo aarre ja helmi-vertauksen hengessä kalastajasta, joka heittää muut kalat pois ja pitää vain suurimman.

Entä jos Jumala onkin se mies joka ostaa pellon ja helmen? Jos sinä oletkin se helmi, jonka vuoksi hän antaa kaiken ja tyhjentää itsensä! Silloin pellon epäselvät omistussuhteet tulevat ymmärrettäviksi. Saatana pitää sinua kuin omanaan, vaikka hänellä ei ole sellaista oikeutta.

Ef. 4:6 (Kolmin.p. 2.vsk. 2.lk)

 Hän hallitsee kaikkea, vaikuttaa kaikessa ja on kaikessa.

Olivier Messiaen kirjoitti teokseensa Trois petites liturgies sekä sävelet että sanat. Hän ilmaisi Jumalan kaikkialla läsnäolon (ubikviteetin) sanoilla:

Tout entier, en tous lieux,

Tout entier en chaque lieu,

Donnant l’être à chaque lieu,

A tout ce qui occupe un lieu.

Siis: kokonaan, kaikissa paikoissa. Kokonaan, joka paikassa, antaen olemassaolon joka paikalle ja kaikille joilla on paikka.

Jumalasta sanotaan, että hän on ὁ ἐπὶ πάντων "Hän on kaiken yläpuolella". Toisin sanoen riippumaton kenestäkään, siitä huolimatta hän on  διὰ πάντων  eli kaiken kautta, siis toimii kaiken välityksellä ja saa kaiken palvelemaan tarkoitusperiään. Hän on lopulta ἐν πᾶσιν, "kaikessa". Jumalan kohdatakseen ei tarvitse tulla kirkkoon tai hakeutua uskonnolliseen elämänpiiriin tai ajatella hengellisiä. Hän ympäröi meitä joka puolelta, on meitä lähempänä kuin olemme itse itseämme.

Jer 31:31-34 (Helluntai, 2.vsk 1.lk)

Tulee aika, sanoo Herra, jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa.

Näin sanoessaan Jeremia, jonka sanottavaksi Jumala antoi harvinaisen epämiellyttäviä viestejä, ilmaisee VT:n aikaan ainoana selvästi, että Herran liitto Israelin kanssa - VT:n kantava ajatus - on vanhentunut. Hepr 8:ssa, jossa kohta siteerataan kokonaisuudessaan, todetaankin: "Puhuessaan uudesta liitosta Jumala osoittaa, että ensimmäinen liitto on vanhentunut. Ja se mikä on vanhentunut ja aikansa elänyt, häviää pian." (8:13) Selitys seuraa:

Tämä liitto ei ole samanlainen kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin kun tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta.

Siis juuri siitä on kysymys, mistä kaikki profeetat ja psalmistat puhuvat juuri Jumalan suurena pelastustekona. Jotain vielä suurempaa on tulossa, sellaista, jonka rinnalla exodus on vain esikuva. Uusi liitto on tarpeen, koska

Sen liiton he rikkoivat, vaikka minä olin ottanut heidät omakseni, sanoo Herra.

Heprealaiskirje seuraa LXX:aa sanoessaan: "He eivät pysyneet minun liitossani, ja siksi en minäkään välittänyt heistä" (8:9).  "Vaikka olin ottanut heidät omakseni" sopii Raamatun henkeen paremmin, vaikka inhimillinen kokemus saattaa puoltaa Hepr:n käännöstä.

Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani.

Jumalan yhteydessä eläminen ei ole sisä- eikä ulkolukua, vaan sydämestä nousevaa elämää. "Tämä laki, jonka minä teille nyt annan, ei ole liian vaikea, lei etäinen eikä salattu...Se on aivan teidän lähellänne, teidän suussanne ja sydämessänne, valmiina noudatettavaksi." (Deut. 30:11,14) Paavali sanoo: "Olettehan te selvästi Kristuksen kirja, jonka kirjoittamisen hän uskoi meille. Tätä kirjettä ei ole kirjoitettu musteella vaan elävän Jumalan Hengellä, ei kirjoitustauluihin vaan ihmissydämiin." (2. Kor. 3:3) ja edelleen: "Kirjain tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi" (3:6) Jesajan kautta Jumala lupaa: "Ei väisty minun henkeni sinun yltäsi eikä katoa minun sanani, jonka olen suuhusi antanut, ei sinun suustasi, ei jälkeläistesi eikä jälkeläistesi jälkeläisten suusta." (Jes. 59:21)

Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: 'Oppikaa tuntemaan herra!' Sillä he kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra.

Pyhän Hengen aikaa, Jumalan valtakunnan täyteyttä, kuvaa siis se, että enää ei tarvita sananselittäjiä - teologit jäävät työttömiksi. Ei ole kysymys bonhoefferilaisesta "täysi-ikäisestä ihmiskunnasta" tai rahvaan teologisen tietämyksen kasvusta. Jumala itse opettaa. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: "Profeettojen kirjoituksissa sanotaan:' Heistä kaikista tulee Jumalan opetuslapsia'" (Joh. 6:45). Kohdan apparaatti viittaa Jes 54:13: "Herra itse on opettava sinun poikiasi." Edellisessä jakeessa Jeesus kuitenkin korostaa: "Ei kukaan voi tulla minun luokseni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä." (6:44). Se on alusta loppuun Jumalan teko, ja sen alku ja perusta sanotaan ihan lopuksi:

Minä annan anteeksi heidän rikoksensa enkä enää muista heidän syntejään.

Mikä on aihe, motiivi ja peruste tähän anteeksiantamukseen, joka rikkoo syyn ja seurauksen, rikoksen ja rangaistuksen ketjun? Samoja sankäänteitä käyttäen sanotaan Jes 43:25:
"Mutta minä, minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi oman itseni tähden enkkä muistele sinun syntejäsi."

Sak. 14:7-9 (6. su pääsiäisestä, 3. vsk 1.lk)

Kerran tulee aika - milloin, sen Herra tietää - jolloin yö on kirkas kuin päivä eikä ilta enää pimene. Silloin virtaavat Jerusalemista elämää antavat vedet. Puolet niistä juoksee itäiseen mereen, puolet läntiseen mereen, kesät ja talvet, ehtymättä. Sinä päivänä Herra on oleva koko maanpiiriin kuningas. Hän on oleva yksi ja ainoa Jumala ja hänen nimensä ainoa, jota avuksi huudetaan.

Jumalan valtakunnassa ei aurinko laske, koska sen aurinkona on itse Jumala (Ilm 21:22, Jes. 60:19). "Elämää antavat vedet" on Pyhän Hengen kuva, ollaanhan kirkkovuodessa helluntain odotuksessa. Hesekiel 47 kuvaa temppelin perustuksista kumpuavaa virtaa. Sille ominaista on kasvaminen niin valtavaksi, ettei ihminen kykene sitä ylittämään. Se myös muuttaa suolaisen veden makeaksi ja saa elämän kukoistamaan kaikkialla. "Tuona päivänä vuoret tihkuvat rypäleitten mehua, kukkulat vuotavat maitoa ja kaikki Jumalan purojen uomat ovat tulvillaan vettä" (Joel 4:18). Ilmestyskirjan (22:1) mukaan se pulppuaa Karitsan valtaistuimesta. Pyhäkkö on todellisuudessa ihmisen sisin, koska Jeesus itse sanoo: "Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elämän veden virrat, niin kuin kirjoituksisssa sanotaan" (Joh 7:38) Sakarjan mukaan virvoittava vesi kastelee koko maanpiirin ilman taukoa tai vaihtelua. Viimeisen jalkeen vertailutekstinä Jes. 2:11: "Ylpeät silmät nöyrtyvät, ylpeä varsi taipuu, sinä päivänä Herra yksin on ylhäinen."

Marian pelastava merkitys (Marian ilmestysp, 4.adventti)

Isä Don Purdumin facebook-sivulta:

Ymmärrän protestantteja, kun he sanovat, että on jumalanpilkkaa rukoilla Neitsyt Mariaa ja pyytää häntä "pelastamaan meidät. " Ajattelin itsekin aikoinaan niin. Sallikaa minun kertoa, mitä tarkoitamme liturgiassa, kun pyydämme Mariaa "pelastamaan meidät. "

Ortodoksikristityt vakuuttavat, että VAIN Jumala voi pelastaa sielumme ja että pelastumme todella armosta, uskon kautta.

Mikä rooli Theotokoksella (Jumalan äiti, Neitsyt Maria) on pelastuksessamme?

Vastaus on perustava ja raamatullinen: koska Maria sanoi Jumalalle kyllä ja synnytti vapaaehtoisesti Hänen poikansa Jeesuksen Kristuksen, hän osallistui Jumalan kanssa niin omaan pelastukseensa kuin meidän pelastukseemme.

Ilman hänen tottelevaisuuttaan ei olisi lihaksi tulemista. Ei ristiä. Ei ylösnousemusta. Ei syntien anteeksiantamusta tai ikuista elämää Herramme Jeesuksen Kristuksen kanssa.

Teoillaan hän kuvasi sitä, mitä kuka tahansa ihminen voi tehdä uskossa – me kaikki voimme sanoa Jumalalle kyllä ja voimme kaikki tehdä yhteistyötä Hänen kanssaan pelastuksen tuomiseksi maailmaan.

Joten kun rukoilemme "Pyhä Theotokos, pelasta meidät! ” TUNNUSTAMME mitä hän on jo tehnyt synnyttäessään Vapahtajamme.

Toivottavasti tämä selventää mitä liturgiassa tarkoitetaan. Ehkä sanot, että et pidä tästä, mutta et voi muuttaa sitä, mitä sillä tarkoitamme.

Room. 8:31-39 (Helatorstai, 3.vsk, 2.lk)

Roomalaiskirjeen toisessa osassa (luvut 5-8) Paavali on ottanut asiakseen näyttää, mitä sisältyy siihen että se joka uskoo Kristukseen "on elävä." Hän on osoittanut, että olemme Kristuksessa vapaita kaikista turmiovalloista, jotka pitivät vanhaa ihmiskuntaa orjuudessaan. Hän on näyttänyt, miten nmä vallat - yksi toisensa jälkeen - ovat menettäneet herruutensa, kunnes hän 8. luvussa mainitsee "vihollisista viimeisen" eli kuoleman. Sen kukistumisen myötä elämä on ilmestynyt koko voimassaan: "vanhurskas on elävä uskosta". Elämä on hänelle annettu Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta.

Nyt Paavali on esityksensä lopussa ja voi tiivistää tuloksensa. Jos hän on ensin käsitellyt kutakin kysymystä erikseen ja diskursiivisesti, hän voi nyt koota kaiken kokonaisnäkemykseksi kaikesta siitä, mitä meille on Kristuksessa lahjoitettu. Paavali antaa siis aivan kaiken soida riemulaulua Jumalan rakkaudesta Kristuksessa, joka on valmistanut niin valtavan voiton meille.
"Mitä me voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?" Sen, että on yllin kyllin sellaisia voimia, jotka mielellään olisivat kristittyä vastaan, Paavali on edelle perusteellisesti osoittanut. Niin kuin myös sen, että nuo voimat eivät mahda mitään, vaan niiden täytyy, niin kuin kaiken muunkin, vaikuttaa kristityn parhaaksi. Syynä on se, että Jumala on meidän puolellamme. Se että Jumala on meidän puolellamme ei tarkoita pelkästään sitä, että hänellä on armollinen mieli meitä kohtaan. Se tarkoittaa myös - ja ennen kaikkea - että hän toimii meidän puolestamme. Jumala on toiminut meidän eduksemme, kun hän antoi oman Poikansa meidän puolestamme. Se on rakkautta teossa ja totuudessa. Nyt Paavali voi lisätä:"Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan, vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?" Kristuksen kanssa meille on annettu kaikki. On pantava merkille, miten Paavali puhuu tässä universaalisin ilmauksin, sanoilla jotka sulkevat pois kaikki rajoitukset. Mikään kadotustuomio ei kohtaa niitä jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa, mikään mahti ei voi olla meitä vastaan, kukaan ei voi syyttää meitä, mikään ei voi erottaa meitä Kristuksen rakkaudesta. Kaikki on meille annettu Kristuksen kautta, kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, kaikessa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.

Paavali kysyy edelleen: "Kuka voi syyttää Jumalan valittuja?" Jumalan valittujen syyttäminen on mieletön hanke. Se joka niin tekee, taistelee itseään Jumalaa vastaan. Hän ei nouse meitä vastaan, vaan Jumalan ikuista säätämystä vastaan. "Jumala on se, joka vanhurskauttaa", ja jos Jumala ryhtyy toteuttamaan ikuista päätöstään - kuka voi häntä estää? Valtava turvallisuus on siinä, että kaikella mitä kristitylle tässä maailmassa tapahtuu, on perustansa Jumalan ikuisessa valinnassa.

Vielä yksi kysymys: "Kuka voi tuomita kadotukseen?" Eihän ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. Kaikki mitä Kristus on tehnyt, tähtäsi juuri meidän vapauttamiseemme kadotustuomiosta. Siihen tähtäsi hänen kuolemansa - ja vielä enemmän hänen ylösnousemisensa (5:10). Ja sama Kristus, joka maanpäällisen elämänsä aikana astui sijaamme ja kulki puolestamme, sama Kristus joka kantoi syntimme ja seisoi kirouksemme alla, astuu esiin puolestamme Jumalan luona: "Hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme" [ruots. manar gott för oss]

Vihonviimeinen kysymys: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara vai miekka?" Vielä kerran Paavali palaa ajatukseen "tämän ajan kärsimyksistä" Sen sijaan että ne voisivat erottaa meitä Kristuksen yhteydestä asia on niin, että tuo yhteys tulee ilmi juuri kärsimyksissä. Kristittyhän on yhdistetty Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman osallisuuteen. Siksi Paavali voi soveltaa kristittyyn psalmin sanaa: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa jne" (Ps. 44:23) Jos se on kärsimystä "Kristuksen tähden" tai "Kristuksen kanssa", se voi vain lisätä meidän yhteenkuuluvuuttamme hänen kanssaan.

Kaikessa epävarmuudessa, joka tätä maallista elämää leimaa, on kuitenkin jotain, joka on ehdottoman varmaa ja luotettavaa, nimittäin Jumalan valinta ja Kristuksen rakkaus. Nämä molemmat ovat yhtä ikuisia ja järkähtämättömiä. Roomalaiskirjeen toisessa osassa Paavali on puhunut paljon niistä voimista, jotka hallitsevat tässä maailmassa, ja siitä miten kristitty on niistä vapaa. Kun hän nyt lopuksi luo vielä katseensa näihin voimiin, hän tekee sen vain korostaakseen sitä, miten suuren riemuvoiton näistä voimista Jumala on valmistanut meille Kristuksen kautta. Kun kuolema, "vihollisista viimeinen" on kukistettu, turmiovaltojen valtakausi on lopullisesti ohi. Nyt eivät mitkään voimat eivätkä henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eikä ylipäätään mikään luotu, oli se sitten mitä hyvänsä, voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.
"Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme" - näihin sanoihin päättyy 8- luku, niin kuin kolme edeltävääkin lukua. Koska hän on tullut Herraksemme, ovat muut herruudet kadottaneet mahtinsa. "Hänessä" on Elämä, uuden aikakauden Elämä, ikuinen Elämä meille annettu.

(Anders Nygrén: Romarbrevet)

Luuk. 2 (joulu, evankeliumi)

 Mark Levengoodin joulusaarna

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra."

Täällä minä olen, Betlehemissä, mutta en minä mitään enkeleitä näe, en paimenia enkä varsinkaan suurta iloa. On vain suuri pelko.

Koko kaupunki on autiona, tätä kaikkea kiertää korkea muuri, ja Betlehemistäkin on tullut tämän iänikuisen konfliktin näyttämö.

Olen täällä Unicefin mukana ja vierailen projektissa, jossa palestiinalaislapset työstävät traumaattisia kokemuksiaan piirtämällä ja kertomalla. Talo on paimenten niityllä, ja sinne on kokoontunut viisitoista lasta. Kierrän juttelemassa lapsille, jotka ovat hirveän ujoja ja hirveän uteliaita. Yksi tyttö, jonka veli tapettiin keväällä, on piirtänyt kuvan happy placestaan, onnellisesta paikastaan, jonne hän voi vetäytyäö kun elämä muurien sisällä käy liian raskaaksi. Hän esittelee ja kertoo, tässä on talo, ja tässä on puutarha jossa hän leikkii ystäviensä kanssa. Hänen silmänsä alkavat säihkyä, ja hän tuo kovasti mieleen oman tyttäreni. "Tässä on keinu, ja tämä on sateenkaari!"

"Missä päin maailmaa sinun onnellinen paikkasi on?" minä kysyn. Ja jokin hänessä sammuu jälleen ja muuttuu jotenkin mykäksi ja ilmeettömäksi. "Missä tahansa", hän vastaa, "missä tahansa muualla kuin täällä."

Oppitunti on selvästikin menossa väärään suuntaan, opettaja kiiruhtaa paikalle ja minä astun ulos puutarhaan. Projektipäällikkö kysyy, haluanko nähdä luolan, jossa enkelit vierailivat paimenten luona, ja me kävelemme poppeleiden reunustamaa kujaa kohti rinnettä, jolta on näkymä Betlehemiin. Luola on iso ja avara, siellä oli tilaa sekä paimenille että heidän laumalleen. Oikeastaan se on aika hieno luola, sen seinät ovat sileät ja keskellä on kaunis pylväs, jota ei kylläkään tainnut olla siellä paimenten aikaan.

"Ajatella, että paimenet saivat tavata oikean enkelin", mninä sanon. "Niin", projektipäällikkö selventää, "nämä olivat siis protestanttiset paimenet. Katolisten paimenten luola on lähempänä kaupunkia."

"Luolia on siis kaksi?" minä kysyn. "Kolme", nainen sanoo, "kopteillakin on oma luola, jossa heidän enkelinsä vieraili."

"Johan nyt", minä sanon, "Betlehemissä onkin sinä jouluna täytynyt käydä kova lehahtelu, jos enkelin piti vierailla kaikissa mahdollisissa luolissa."

Projektipäällikkö kohauttaa harteitaan, hän ei taida ymmärtää. Tai ehkei se ollut hänestä hauskaa. Mien lohdutonta kaikki on. Luolan suulta näen muurin, se kaartuu korkeana ja uhkaavana vanhojen katujen ja kujien ympärillä. Minusta enkelit ja paimenet ovat jännittäviä, mutta oikeastaan ajattelen Jumalan syntyvän ihmisten välillä. Miten hän voisi syntyä, kun on näin paljon muureja?

Niin, enkelit ovat jättäneet Betlehemin taakseen ja pian olen minäkin. Unicefin auto on käynnistänyt moottorin. Menen takaisin talolle. Lapset ovat lopettamassa. Onnellista paikkaansa piirtänyt tyttö on tehnyt ennen- ja jälkeen- kuvat siitä, millaista oli ennen tätä kurssia ja millaista on nyt.

Ennen- kuvassa hän itkee kädessään kuva kuolleesta veljestään. Jälkeen- kuvassa hän nauraa kädessään kuva kuolleesta veljestään. "Hän on edistynyt", projektipäällikkö sanoo, "nyt hän puhuu taas ja käy koulua." Hän silittää hentoa olkapäätä, ja tyttö nostaa katseensa ja hymyilee naiselle, nopean mutta aidon hymyn.

Ja minä tajuan, että muurien sisäpuolellakin voimme auttaa toinen toisiamme. Jumala voi syntyä jopa tänne Betlehemiin, vielä tänäänkin. Jos yritämme johdattaa toisiamme ohi suuren pelon kohti suurta iloa, ehkä enkeli tulee takaisin.

(Mark Levengood: Vasten auringon siltaa. Suom. Maija Kauhanen. Kustantamo S&S. 2015, 91-94)

Jes 54: 7-10 (3. su pääsiäisestä, 2. vsk 1.lk)

Hetkeksi minä sinut jätin, mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen sinut takaisin. Vain tuokioksi, vihani vimmassa, minä käänsin kasvoni sinusta pois, mutta minä armahdan sinua, minun uskollisuuteni on ikuinen, sanoo Herra, sinun lunastajasi.

Jumalan hylkäämäksi tuleminen on kammottava kokemus, jonka Jumalan Poika yksin on kokenut pohjiaan myöten. Kokemus Jumalan vihasta on todellinen, mutta perimmäinen totuus - sanoo Jumala - on se, että Jumalan viha on ohimenevää, mutta hänen uskollisuutensa ja rakkautensa on ikuinen. "Lunastaja", ga'al, on se joka päästää kansansa Egyptin orjuudesta.

"On merkillepantavaa, että tekstissä, joka puhuu lähinnä patriarkaalisen avioliittokäsityksen kategorioilla, jää auki, kuka on hylännyt kenet ja miksi. Selvästikin leikitellään sanan 'azav "hylätä, päästää" merkityksellä.  Ei mainita vain miehisiä hyveitä, vaan kyseessä on berahamim gedolim, "suuret lempeyteni", armahtaminen (raham) jolla on myös merkitys "kohtu". Jumalan voima on peräisin hänen armahtavaisuudestaan." (Klaus Baltzer: Deutero-Jesaja. Kommentar zum Alten Testament. 1999) 

Minä vannon niin kuin Nooan päivinä. Silloin minä vannoin, etteivät Nooan ajan vedet enää koskaan tulvisi maan yli, ja nyt minä vannon, etten enää sinuun vihastu enkä sinua soimaa.

Kirjaimellisesti: "Tämä on niin kuin Nooan vedet." Viitaus Jumalan lupaukseen 1. Moos 8: "Minä en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden, vaikka ihmisen ajatukset ja teot ovat pahat nuoruudesta saakka, enää en hävitä kaikkea elävää, niin kuin tein. Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu,  ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö."

Vedenpaisumuksen jälkeinen sateenkaari oli Lutherin mukaan sakramentaalinen merkki Jumalan uskollisuudesta. 

Pienestä ihmisestä tietysti näyttää usein siltä että historian tapahtumien valossa Jumalan uskollisuus on vähän niin ja näin. Jumala lupasi uskollisuuttaan jo Nooalle, vieläpä mainiten tietävänsä, että ei ihmiseltä voi kovin kummoista uskollisuutta vastineeksi odottaa. Silti Israelia kohtasi tuho. Nyt hän lupaa, ettei hän enää Israelia hylkää. Myöhempi historia puhuu toista. Hyvä uutinen on se, että tämän saa sanoa Jumalalle päin naamaa (Ps 89 esittää tämän väitteen suorasukaisesti). Ihan kaikkein perimmäinen totuus on silti tämä, vakuuttaa Jumala:

Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi.

Vuoret ja kukkulat ovat niin ikuisia kuin ihmisen mieli saattaa kuvitella. Nekin saattavat sortua ja väistyä, mutta Jumalan armo ei lakkaa olemasta voimassa. Uskonnollinen vakaumuksesi saattaa olla luja kuin vuori. Se voi siitä huolimatta sortua. Hengellinen näkysi on turvallinen kukkula. Sekin joutaa mennä. Jumalan rakkaus ja uskollisuus ei ole sidottu siihen. Meidän vuoriemme pitääkin sortua, erityisesti niiden, joita luulemme Jumalaksi.

"Peräänantamaton ajattelutapa estää tehokkaasti Jumalaa ilmaisemasta meille mitään. Jos olemme mielessämme täysin varmoja jostakin opinkappaleesta, niin Jumala ei enää valaise meille kyseistä asiaa. Me jäämme ilman Hänen valoaan", kirjoittaa Oswald Chambers ja jatkaa: "Kun olemme varmoja siitä, millä tavalla Jumala tulee toimimaan, niin Hän ei enää koskaan toimi sillä tavalla."

Joh 17:11-17 (3. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

Maailmassa - ei maailmasta

"Pidä kaikki aistisi kurissa äläkä antaudu sopimattoman ilon valtaan", opettaa Tuomas Kempiläinen kirjassaan "Kristuksen seuraamisesta". Tuo kristikunnan klassikko opettaa mitä tarkoittaa, että kristitty elää maailmassa mutta ei ole maailmasta (kuten vanha käännös suorasukaisesti kääntää sanat ek tou kosmou). Kehottaessaan mietiskelemään kuolemaa Tuomas tekee sen niin kaunopuheisesti, että se on suorastaan ristiriitaista. Jos on tarkoitus sanoa vain, että tämän elämän ilot ovat turhia, miksi tehdä se näin runollisesti:
"Tänään ihminen on, huomenna häntä ei näy. Mutta kun on kerran poistunut ihmisten silmistä, väistyy myös pian heidän mielestään. Mitä hyödyttää elää kauan kun niin vähän parannumme? Pitkä ikä ei paranna, mutta usein se kartuttaa syyllisyyttä."
Nietzschen kristinuskon kritiikki tiivistyy siihen, että kristinusko on elämänkielteinen, "Kristinusko oli alusta alkaen olennaisesti ja perusteellisesti elämäninhoa ja elämäänkyllästymistä, joka vain verhoutui, kätkeytyi tai pynttäytyi uskoksi 'toiseen' tai 'parempaan' elämään" (Tragedian synty, s.20) Tämän näkemyksen tueksi ei ole vaikeaa löytää todistusaineistoa kristillisen teologian historiasta. Kuitenkin Tuomas Kempiläinenkin opettaa: "Jos sydämesi olisi vilpitön, koko luomakunta olisi elämän kuvastin ja pyhän opin kirja. Ei ole niin pientä eikä mitätöntä luotua, joka ei havainnollistaisi Jumalan hyvyyttä. Jos olisit sisäisesti hyvä ja puhdas, näkisit ja ymmärtäisit hyvin kaiken ilman esteitä. Puhdas sydän näkee läpi taivaan ja helvetin." (Kristuksen seuraamisesta, II, 4, 1-2)
Siksi on oikein vastata Nietzschelle Niilo Tuomenoksan sanoin: "Kristinusko ei ole elämän kieltämistä, vaan sen iankaikkisuuteen ulottuvaa myöntämistä." Maailmallisuus, jota Jumala moittii, on sydämessä. Jos mietit, mitä hyötyä on uskostasi, se on läpikotaisin maailmallinen kysymys.

Joh. 21:15–19 (2. su pääsiäisestä, 2. vsk ev)

 Siinä sitä istuttiin Tiberiaanjärven rannalla nuotiolla, kalaa paistellen. Pietarille saattoi tulla mieleen, että missäs minä olen viimeksi istunut nuotiolla. Ai niin...ei puhuta siitä.

Mutta Jeesus kysyi: "Pietari, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" 

Juu, tottakai. Mikäs kysymys tuo on. Selvähän se. Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani."

Jeesus kysyi uudestaan: "Pietari, rakastatko sinä minua?" Pietari mietti, että onko Herralta mennyt ylösnousemuksen tuoksinassa kuulo, kun hän kysyy uudestaan. Kyllä, Herra, sinä tiedät, että olet minulle rakas. Ja Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." Joo joo, kaitsen vaikka possuja, kunhan lakkaat kyselemästä.

Mutta kun Jeesus kolmannen kerran kysyi: "Pietari, olenko minä sinulle rakas", Pietari meinasi pillahtaa itkuun. Herra ei usko häntä! Eikä se mikään ihme ole, sillä hän oli kieltänyt tuntevansa Jeesusta, vaikka oli valalla vannonut, että hän ei jätä Herraa - ei vaikka kaikki muut jättäisivät. Silti Pietari ei voinut muuta kuin parkaista: "Herra sinä tiedät kaiken (senkin että petin sinut). Sinä tiedät että olet minulle rakas!"

Ehkä Pietari oivalsi myöhemmin, että Herra antoi hänelle korvaavan kokemuksen. Hän oli kieltänyt kolme kertaa tuntevansa Jeesusta, nyt hän sai sanoa kolme kertaa Jeesukselle kyllä.

Joku on nähnyt Jeesuksen kysymyksissä laskevan trendin, ikään kuin Jeesus laskisi rimaa niin alas, että Pietari epäonnistumisensa jälkeen pystyy sen ylittämään: ensin hän kysyy, rakastaako Pietari häntä enemmän kuin muut. Niinhän Pietari oli uhonnut. Toisella kertaa hän kysyy vain: rakastatko minua? Ei enää "enemmän kuin muut" vaan ylipäänsä. Kolmannella kerralla Jeesus vaihtaa verbin agapaō "rakastaa" verbiin fileō "tykätä". "Pietari, ollaanko kavereita?"

Nollataan epäonnistuminen ja aloitetaan puhtaalta pöydältä

Matt. 27:45–56 (pitkäperj. evankeliumi)

 Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?

Nämä sanat ovat pitkäperjantain evankeliumissa kaikkein järkyttävimmät. ne ovat myös suuren lohdutuksen lähde: kenties suurimman mitä kuvitella saattaa.

"Eeli, eeli, lama sabaktani." Kun Jeesus lausui nämä sanat ristinpuulla, kuulijat ymmärsivät ne välittömästi väärin. "Hän huutaa Eliaa!" "Katsotaanpa nyt, tuleeko Elia hänen avukseen." Ne jotka kuulivat nämä sanat, eivät niitä ymmärtäneet - ei sinne päinkään.

Kristityt ovat sittemmin ymmärtäneet, mihin nämä Jeesuksen sanat viittasivat. Kyseessä on suora lainaus psalmista 22. Ristinpuulla riippuessaan Jeesus siis osoitti, miten hänen kärsimyksensä on ennustettu jo Daavidin psalmeissa. Tuosta psalmista onkin tullut hiljaisen viikon teksti. Sitä luetaan kiirastorstain messun lopuksi ja lauletaan pitkäperjantain jumalanpalveluksessa. Jotenkin toisaalta tuntuu vieraalta ajatus, että Jeesus olisi ristillä pitänyt jonkinlaista raamattutietokilpailua. Se tekisi hänen kärsimyksestään jonkinlaista näytöstä, jossa hän hallitsee tilnnetta ja tietää miten tässä käy. Miten hänen kärsimyksensä silloin lohduttaisi minua, jonka ahdistus on juuri siinä, että en tiedä, miten minun käy?

Kriittinen raamatuntutkimus, jonka mukaan evankeliumit ovat kristittyjen jälkiviisaita sepitteitä, tulkitsee Jeesuksen sanat omalla tavallaan. "Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit", sanoi Jeesus. Se tarkoittaa: tähän hetkeen asti Jeesus oli odottanut, että Jumalan valtakunta todella tulee, että Isä lähettää enkelinsä pelastamaan Poikansa. Nyt hän tajuaa: kuolema tulee - ei enkeleitä, ei pelastusta. Kaikki on lopussa. Jeesus Nasaretilaisen tarina päättyi näihin sanoihin. Se tarina, joka kertoo Ylösnousseesta Kristuksesta, on sitten toinen juttu.

Yhtä kaikki, kristillinen kirkko on tallettanut nämä Jeesuksen sanat ja muistelee niitä, vaikka niitä onkin vaikea ymmärtää. Miten Jumalan ainoa Poika, joka Nikean uskontunnustuksen mukaan on samaa olemusta kuin Isä, Isästä iankaikkisuudessa syntynyt, voi olla Jumalan hylkäämä? Tarkoittiko Jeesus todella sitä mitä hän sanoi?

"Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Näihin sanoihin monen on helppo samastua. Oman elämän ahdistuksessa ja pimeydessä ne tuntuvat tosilta. Ne pukevat sanoiksi oman sisimmän syvimmät tunnot. Ne eivät vaadi uskomaan mitään sellaista, jota en jaksa uskoa. Kun en näe mitään muuta, voin lohduttautua sillä, että Jumalan Poika on lausunut nämä sanat syvimmän tuskansa keskellä. Siksi minunkaan ei tarvitse häpeillä niitä.

Ehkä toiset ihmiset eivät ymmärrä minun tuskaani. Ehkä he eivät voikaan ymmärtää. Mutta Jeesus ymmärtää. Hän on ollut Jumalan hylkäämä. Niin, hän todella tarkoitti sitä mitä hän sanoi! Hän oli Jumalan hylkäämä ristinpuulla. Hän ,oka oli iankaikkisuudesta samaa olemusta Isän kanssa, oli Jumalan hylkäämä, ettei meidän kenenkään tarvitsisi enää olla sitä! Tämä on kristinuskon sietämätön, mutta vapauttava väite. "Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha. Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet." (Jes. 53:5)

Kun siis tunnet olevasi kaukana Jumalasta, kun ajatus Jumalasta on enemmän ahdistava kuin lohduttava, kun ajattelet ettet voi enää uskoa Jumalaan, kun sydämeesi tulevat vain sanat "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut", muista, että se on Jeesuksen repliikki. Hän kulki Jumalan hylkäämisen läpi, ettei sinua hylättäisi koskaan. 

Jes. 53 (Pitkäperj, 1.lk)

"Jos Kristus olisi vain kärsinyt ruumiillisen kuoleman, se ei vielä olisi hyödyttänyt mitään. Asettaakseen itsensä meidän ja Jumalan vihan väliin, ja sovittaakseen hänen vanhurskaan tuomionsa, hänen oli välttämätöntä tuntea Jumalan rangaistuksen paino. Siitä johtuen hänen tuli ikään kuin tuntea itsessään helvetin voima ja iankaikkisen kuoleman kauhut. Profeetta sanoi: 'hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha', ja 'meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet' sekä 'hän otti taakakseen meidän sairautemme.' Nämä ilmaukset osoittavat, että hän otti omakseen - niin kuin syyllisten ja tuomionalaisten takaaja tai puolustaja - kaikki rangaistukset ja maksoi kaiken velan, mikä olisi heille kuulunut, sillä erotuksella, etteivät kuoleman tuskat voineet pitää häntä vallassaan.
Näin ollen ei ole mitenkään väärin sanoa, että hän kärsi sen kuoleman, jonka vihainen Jumala määräsi ihmisille. On naurettavaa väittää, että näin sanoen sotketaan asioiden järjestys: siis että tapahtuma, joka edeltää hautaamista, kerrotaan sen jälkeen. Kerrottuaan näet, mitä Kristus kärsi ihmisten edessä, uskontunnustus asianmukaisesti kertoo sen näkymttämän ja käsittämättömän tuomion, jonka hän karsi Jumalan edessä, opettaakseen meille, että meidän lunastuksemme hinnaksi ei ole annettu pelkästään Kristuksen ruumis, vaan että oli vielä parempi ja suurempi uhri - se, että hän kantoi sielussaan tuomitun ja tuhotun ihmisen tuskan."
Calvin: Institutio, II, 16,10

Fil.2:7 (Palmusunn. 1.vsk. 2.lk)

Hän tyhjensi itsensä (vanha käännös)

"Kristus riippui ristillä itsensä alentaneena ja tyhjentäneenä, hän, joka majesteetillaan pimentää taivaan, saa maan järkkymään, temppelin esiripun repeämään ja kalliot halkeamaan. Alennustilassaan hän näki nälkää ja janoa, vaikka hän majesteetissaan ruokki - ei vain viittätuhatta erämaassa, vaan - lampaat ja härät, kaikki kedon eläimet, taivaan linnut ja merten kalat.  Alentaessaan itsensä hän kohtasi kuoleman, vaikka hän majesteetissaan antaa kaikille elämän. Hän tuli tyhjentäessään itsensä vihollistensa kiinniottamaksi, vaikka majesteettinsa voimalla hän ei ainoastaan parantanut Malkuksen korvaa, vaan palautti kaikille sairaille (niille joiden elämä ei vielä ollut tullut loppuunsa) elämän kaikkialla. Hän kuoli ristillä nöyryyttämisensä mukaisesti. Ja kuitenkin hän ylläpitää majesteetissaan kaikkien elävien elämän. Hän makasi kuolleena haudassa, kun hän tyhjensi itsensä, vaikka hän majesteetissaan hallitsee elävänä taivasta ja maata."
(Johannes Brenz: De maiestate Domini nostri. Frankfurt 1562.)

Ps. 84:6–10, 13 (4. paastonajan sunn, psalmi)

 

Onnellisia ne, jotka saavat voimansa sinusta, ne, jotka kaipaavat pyhälle matkalle.

Jumalan antama voima liitetään välittömästi kaipaukseen. Ihmisen kaipaus kertoo siitä, kuka hän on. Et ole se, mihin olet langennut, et ole se mitä häpeät. Olet se, mitä kohti koko sydämesi kaipaus suuntautuu.

  Kun he kulkevat vedettömässä laaksossa, sinne puhkeaa virvoittava lähde,ja sade antaa heille siunauksensa.

Vanha käännös puhuu kyynellaaksosta, jonne puhkeaa kaivo. בָּכָה voi tarkoittaa kyyneliä tai balsamipuuta, tai ihan vain laaksoa jota kutsutaan jostain syystä sillä nimellä. Lohduttava ajatus on ”kyynellaakso” jonka kautta ihminen joutuu kulkemaan. Sinne ei missään nimessä haluaisi joutua, mutta se kätkee kuitenkin sisäänsä yllättävän siunauksen. Sade, josta puhutaan, on sadonkorjuun jälkeinen ensimmäinen sade syksyllä. Biblia 1776 sanoo ”opettajat monella siunauksella kaunistetaan.”

Askel askeleelta heidän voimansa kasvaa,ja he saapuvat Siioniin Jumalan eteen.

”He käyvät voimasta voimaan”. ”Jumalien Jumala nähdään Siionissa”.

Jumala, Herra Sebaot, kuule rukoukseni, älä ummista korviasi, Jaakobin Jumala! Jumala, meidän kilpemme, katso voideltusi puoleen! Autuas se, joka turvaa sinuun, Herra Sebaot!

Voideltu on khristos, jonka kristitty ymmärtää tietysti Kristukseksi. Alun perin tässä on voitu viitata kuninkaaseen tai ylipappiin. Kristukseen vetoaminen rukouksessa tarkoittaa sitä, että pyydämme Jumalaa katsomaan häneen, joka on täydellinen, eikä meidän synteihimme.

1.Joh.5:18 (3.paastonajan sunn, 3.vsk.2.lk)

 Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä 

Bernhard Clairvauxlainen selittää tätä kohtaa näin:

Kun [Jumala] jättää heidän virheensä huomiotta ja palkitsee heidän hyvät tekonsa, hän ihmeellisellä tavalla kääntää heidän edukseen niin hyvän kuin pahankin. Vain se on autuas, "jolle Jumala ei lue viaksi hänen syntejään". Eikä ole ketään synnitöntä, ei yhden yhtäkään. "Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat vailla Jumalan kirkkautta". Mutta: "kuka voi syyttää Jumalan valittuja?" Muuta takuuta vanhurskaudesta en pyydä, jos hän, jota olen loukannut, on minun puolellani.

Jos hän päättää, ettei syntiä lueta minulle, on kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Jumalan vanhurskaus on sitä, ettei tehdä syntiä. Ihmisen vanhurskaus on sitä, että Jumala antaa anteeksi. Kun tämän ymmärsin, tajusin näiden sanojen merkityksen: "Tiedämme, ettei yksikään Jumalasta syntynyt tee syntiä, sillä taivaallinen syntymä varjelee hänet." Taivaallinen syntymä on se ikuinen ennalta määrääminen, jolla Jumala rakasti valittujaan ja siunasi heitä hengellisillä siunauksilla rakkaassa Pojassaan ennen maailman luomista. Näin he ilmestyisivät hänen eteensä hänen pyhässä paikassaan, näkisivät hänen voimansa ja kirkkautensa ja tulisivat osallisiksi perinnöstä yhdessä Pojan kanssa, jonka kaltaisiksi heidän tulisi tulla.

Ajattelen heistä, että he ovat niin kuin eivät olisi koskaan syntiä tehneet, sillä ajassa tehty synti ei ilmesty ikuisuudessa. Isän rakkaus näet peittää syntien paljouden. "Autuas se, jonka pahat teot on annettu anteeksi, jonka synnit on pyyhitty pois." Näin sanoessani tunnen äkkiä niin suurta luottamusta ja sellaista iloa, että se ylittää sen pelon jota koin tuossa toisessa näyssä, pelottavassa paikassa. Ajattelen itsekin kuuluvani tuohon autuaaseen joukkoon. Kunpa tuo hetki kestäisi pidempään! Käy luonani usein, Herra, pelastuksesi kanssa! 

(Sermo in Canticum canticorum XXIII,15)

Joh. 12:37-45 (3. paastonajan sunn. 2.vsk. ev)

Vaikka Jeesus oli tehnyt monia tunnustekoja ihmisten nähden, nämä eivät uskoneet häneen. 

Nämä sanat vastaavat sille, joka sanoo: "Jos näkisin, niin uskoisin." Eivät kaikki jotka näkivät Jeesuksen, uskoneet häneen. Ei usko ollut siihen aikaan sen helpompaa kuin nykyään. Tosin jotkut uskoivat Jeesukseen tunnustekojen tähden, mutta vaikuttaa siltä, että niiden perusteella uskomista Jeesuskaan ei pitänyt erityisesti arvossa, sillä "Jeesus sitä vastoin ei uskoutunut heille (sillä hän tunsi heidät kaikki)" (2:33-34).

Näin kävi toteen profeetta Jesajan sana:  - Herra, kuka uskoi meidän sanomamme? Kenelle ilmaistiin Herran käsivarren voima?

Jesajan sanat ovat peräisin luvusta 53, joka on pitkäperjantain väkevä teksti Herran kärsivästä palvelijasta. Myös Roomalaiskirje siteeraa samaa kohtaa ja saa aiheen jatkaa: "Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana."(Room.10:17) Sana ἀκοῇ on "kuulo", "kuuleminen", "korva" mutta myös "julistus" tai "saarna". Galatalaiskirje asettaa vastakohdaksi "lain teot" ja "uskon kuuleminen" eli sen, että uskotte kuulemanne evankeliumin (Gal. 3:2,5). 

    He eivät voineet uskoa, sanoohan Jesaja toisessa kohden: - Hän on sokaissut heidän silmänsä ja paaduttanut heidän sydämensä, jotta he eivät silmillään näkisi eivätkä sydämellään ymmärtäisi, jotta he eivät kääntyisi enkä minä parantaisi heitä.

Tämä teksti on ollut varhaiskristityille merkittävä apu, kun he ovat pohtineet sitä, miksi suuri osa juutalaisista ei usko Jeesukseen. Apostolien tekojen lopussa Paavali siteeraa sitä keskusteltuaan Roomassa asuvien juutalaisten kanssa, synoptiset evankeliumit tarjoavat sen selitykseksi sille, miksi Jeesus puhuu vertauksin. Kaikesta huolimatta kerrotaan, että Jeesus oli surullinen ihmisten sydämen kovuudesta (Mark. 3.5).

 Näin Jesaja sanoi, koska oli nähnyt Kristuksen kirkkauden; juuri Kristusta hän sanoillaan tarkoitti.

Viittaus on Jesajan kutsumusnäkyyn (Jes 6), jossa hän kristillisen lukutavan mukaan näki siis Kristuksen kirkkauden. Tuo kirkkaus on niin valtava, että samalla kun se valaisee toiset, se sokaisee muut.

Kaikesta huolimatta monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen. Fariseusten pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä, jottei heitä erotettaisi synagogasta. Ihmisten antama kunnia oli heille rakkaampi kuin Jumalan antama.

Tiedän, että esimerkiksi muslimimaailmassa on ihmisiä jotka tuntevat suurta vetoa evankeliumin puoleen ja ovat suorastaan sydämessään Jeesuksen seuraajia. Kuitenkaan he eivät uskalla kääntyä kristityiksi ja ottaa kastetta. Tunnen myötatuntoa vaikeassa tilanteessa olevia ihmisiä kohtaan. Evankeliumi on tässä kohtaa kova: ihmisten suosio on heille rakkaampaa kuin Jumalan kunnia. Onneksi Johanneksen evankeliumissa myöhemmin annetaan tunnustusta myös heille, jotka seurasivat Jeesusta salaa: Joosef Arimatialainen ja Nikodemos huolehtivat Jeesuksen hautaamisesta, vaikka eivät rohjenneetkaan pitää lippua korkealla. Tämä lohduttaa niitä, jotka ovat vielä arkoja.