1. Tim. 6:13-16 (Kynttilänpäivä, 2. vsk 2. lk)

Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen on kunnia ja ikuinen valta. Aamen.

Tähän tekstiin sopii mystiikan teologian klassikko:


Se, joka on kaiken syy on kaiken yläpuolella. Se ei ole ei-oleva, ei-elävä, puheeton tai järjetön. Se ei ole ruumis, eikä sillä ole muotoa tai hahmoa, laatua, määrää tai painoa. Se ei ole jossakin paikassa, sitä ei voi nähdä tai koskettaa. Sitä ei voi havaita, eikä se ole havaittavissa. Siinä ei ole epäjärjestystä tai rauhattomuutta, sitä ei häiritse mikään maallinen intohimo. Se ei ole voimaton, eikä se ole altis aistihavaintojen virheille. Siinä ei ole valon vajausta, ei muutosta tai rappeutumista, jakaantumista tai vaihtelua. Se ei liioin ole mikään havaittavista, eikä sillä ole näistä mitään.


Kun nousemme korkeammalle, sanomme: se ei ole sielu eikä mieli. Sillä ei ole mielikuvituta, mielipidettä, järkeä eikä ymmärrystä. Se ei myöskään ole puhetta tai ymmärrystä. Siitä ei voi puhua eikä sitä voi ymmärtää. Se ei ole luku tai järjestys, ei suuruus eikä pienuus, ei samanarvoisuus tai eriarvoisuus, ei samanlaisuus tai erilaisuus. Se ei seiso, se ei ole liikkeessä eikä levossa. Sillä ei ole voimaa, eikä se ole voima, eikä liioin valo. Se ei elä, eikä se ole elämä. Se ei ole olemus, iankaikkisuus tai aika. Ymmärrys ei saa siitä otetta; se ei ole tieto tai totuus. Se ei ole herrautta eikä viisautta. Se ei ole yksi tai ykseys, ei jumaluus tai hyvyys. Se ei myöskään ole henki, siinä mielessä kun me hengen ymmärrämme. se ei ole isyyttä eikä poikuutta eikä mitään, mitä me tai kukaan oleva voisi tuntea. Se ei kuulu niihin jotka eivät ole eikä liioin niihin jotka ovat. Ne, jotka ovat, eivät tunne sitä sellaisena kuin se n, eikä se tunne olevia sellaisina, kuin ne ovat. Siitä ei voi puhua: sille ei ole nimeä eikä siitä ole tietoa. Se ei ole pimeys eikä valo, ei erehdys eikä totuus. Siitä ei voi väittää mitään, eikä kieltää mitään. me kiellämme tai myönnämme asioita, jotka ovat siitä seuraavia, emme sitä itseään, sillä se on kaiken myöntämisen yläpuolella, koska se on kaiken täydellinen ja ainut syy, ja se on kaiken kieltämisen yläpuolella, koska se on yksinkertaisesti kaikesta vapaa ja kaiken yläpuolella.
(Pseudo-Dionysios Areiopagita: Mystinen teologia 4-5)

Mark.2:1-11 (20. su helluntaista, 1.vsk.ev)

 Daniel Nylund on julkaissut blogissaan tästä tekstistä loistavan kommentaarin, joten jaan linkin siihen tässä: ...hylkäävän uskonnon » TeoBlogi

Ps. 18:2-7 (Septuagesimas. psalmi)

Minä rakastan sinua, Herra, sinä olet minun voimani.
Sinä päästit minut turvaan, sinä olet vuorilinnani.
Jumalani, sinuun minä turvaudun, sinä olet kallio, olet kilpeni, sinulta saan avun ja suojan.
Kun kutsun Herraa, ylistettyä, saan avun vihollisiani vastaan.

Operationes in Psalmos -selitysteoksessaan (1519) Luther kiinnittää huomiota siihen, että tässä Psalmissa lähdetään liikkeelle ylistyksestä. Vasta sen jälkeen tulee avunhuuto.
"Sen tähden tämä psalmi aloittaa niin monella ylistyssanalla Jumalasta ja lähtee liikkeelle Jumalan rakastamisesta. Tämä jae luettelee, kuinka paljon rukoilija riemuitsee Jumalasta ja panee toivonsa Häneen, ikään kuin sanoakseen: On aloitettava rakastaen ja ylistäen ja sitten huudettava avuksi. Yrittäköön nyt jokainen tätä, ja laulakoon pahalla mielellä ollessaan Jumalan ylistystä, ja hän on heti tunteva olonsa kevenevän. Tunnustan, että olen itse murheissani keventänyt näin sydäntäni."

Kuoleman paulat kiertyivät ympärilleni, tuhon pyörteet minua kauhistivat.
Tuonelan paulat kietoivat minut, näin edessäni kuoleman ansat.

Tuho on Belial, siis saatana eli perkele. Tuonela käännetään myös  helvetiksi. Ei siis mitään leikkiä. Tilanne on täysin mahdoton. Kutsua tilannetta "haasteelliseksi" olisi ihmisen ja Jumalan pilkkaa. Oikea sana on "epätoivoinen." Pelkkää pimeyttä joka puolella, ylä- ja alapuolella, ulkona ja sisällä. Tässä tilannearvio. Luther jatkaa: "Tässä on sielu todella niin piiritettynä ja kiedottuna, ettei se kykene näkemään muuta kuin olevansa ikuisesti kirottu. Jos se voisi nähdä edes hiuksenhienon ulospääsytien, se ei tuntisi olevansa niin hukassa eikä kokisi sen paremmin kuolemaa kuin helvettiä, vaan voisi iloita täydellisellä luottamuksella ja ilolla."

Silloin minä huusin hädässäni Herraa,kutsuin avuksi Jumalaani.Ääneni kantautui hänen temppeliinsä, ja hän kuuli minun huutoni. 

Edellä kuvatussa tilanteessa ei ole mitenkään helppoa huutaa Jumalaa avuksi. Luther sanoo, että ilman Pyhää Henkeä se on täysin mahdotonta. Ihminen ei voi kuvitella, että Jumalalla, joka on antanut hänen joutua helvetin syövereihin, olisi mitään asiaa hänelle - tai että ihmisellä olisi mitään oikeutta kääntyä Jumalan puoleen. Luther ajatteli jälkimmäistä, nykyihminen edellistä. Se on kuitenkin ainoa toivo. Kaiken lisäksi on luotettava, että Jumala todella kuulee.

Joh. 4:42 (3. su loppiaisesta, 2. vsk ev)

Henkilökohtainen Vapahtaja vai koko maailman pelastaja?

Kaupungin asukkaat sanoivat samarialaiselle naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

Vain tässä ja 1. Joh 4:14 sanotaan, että Jeesus on maailman pelastaja (σωτηρ του κοσμου). Se on jotain suurempaa kuin se, että hän on sinun "henkilökohtainen Vapahtajasi." Johanneksen käyttämä ilmaisu viittaa siihen, että hän ei ole vain uskovien pelastaja (vaikka henkilökohtainen usko on etuoikeutettu näkökulma tähän pelastukseen).  Vaikka maailma on Johanneksen evankeliumin mukaan pimeyden vallassa, Jeesus ei tullut pelastamaan vain valittua joukkoa, vaan hän tuli siksi, että Jumala on rakastanut tätä maailmaa niin paljon että antoi ainoan Poikansa. Jumalan rakkaus ei kohdistunut vain henkistyneeseen maailmaan, niin kuin kaikkien aikojen gnostikot opettavat, eikä hän tullut kutsumaan vain ennalta valittuja, niin kuin reformoidut opettavat. Hän tuli omaan maailmaansa, vaikka hänen omansa eivät osanneetkaan ottaa häntä vastaan.

"Oletko ottanut vastaan Jeesuksen henkilökohtaisena Vapahtajanasi", kysytään tietyissä herätyskristillisissä piireissä. Ilmaisu "henkilökohtainen Vapahtaja" on sinänsä ihan viehättävä. Onhan usko syvästi henkilökohtainen asia. Mutta silloin kun Jeesuksen vastaanottaminen henkilökohtaisena Vapahtajana on se piste, jonka avulla vedetään uskovien ja uskottomien välinen raja, ollaan vaarallisilla vesillä. Ilmaisu, jota Raamattu ei edes tunne, tulee uskon perustaksi.

Jes 61:1-3 (1. sunn loppiaisesta 2.vsk. 1.lk)

        Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista,

Hyvä sanoma ilmoitetaan köyhille. Anaw käännetään eri tavoin: "hän muistaa kaikkia sorrettuja."(Ps. 9:13), Riennä avuksi, Herra...Alä unohda avuttomia."(Ps.10:12). "Hän on nöyrien tuki ja turva" (Ps. 147:6) "Maan hiljaiset kuulevat sen ja iloitsevat." (Ps. 34:3). Toistuvasti Jumala lupaa olla erityisen lähellä niitä, joiden mieli on murtunut: "Herra on lähellä niitä joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli" (Ps.34:19). "Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala." (Ps. 51:19).
Mitä eroa on vangittujen vapauttamisella ja kahleiden kirpoamisella? Voisi ehkä sanoa, että vankila on ulkoinen ja kahleet sisäisiä. Septuaginta puhuu myös sokeista, jotka saavat näkönsä (samoin Lk 4:18)

julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. 

Riemuvuosi oli joka viideskymmenes vuosi. Silloin "jokainen maansa menettänyt saa sen jälleen haltuunsa ja jokainen orjaksi myyty saa palata sukunsa luo" (3. Ms. 25:10). Se on vertauskuva Herran riemuvuodesta, jolloin toteutuu Jeesuksen sana: " "Totisesti: kuka ikinä Jumalan valtakunnan tähden on luopunut kodistaan, vaimostaan tai veljistään, vanhemmistaan tai lapsistaan, hän saa jo tässä ajassa moninkertaisesti takaisin, ja tulevassa maailmassa ikuisen elämän."(Lk. 18:29,30)

Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia,
antamaan Siionin sureville kyynelten sijaan ilon öljyä, hiuksille tuhkan sijaan juhlapäähineen, murheisen hengen sijaan ylistyksen viitan. Heitä kutsutaan Vanhurskauden tammiksi, Herran tarhaksi, jonka hän itse on istuttanut osoittaakseen kirkkautensa. 






Murheinen henki on keheh sanoin kuin liekki Jes 42:3,jolle kuuluu myös lupaus: "Murtunutta ruokoa hän ei muserra, lampun hiipuvaa liekkiä hän ei sammuta." Uskomme on Jumalan työtä, siksi tämä on kasteen sunnuntain teksti.

Psalmi 8 (Uvp. psalmi)

Herra, meidän Jumalamme, kuinka suuri onkaan sinun nimesi maan päällä. Se julistaa sinun taivaallista kirkkauttasi.
Jumalan nimen kunnia on itse asiassa "ihmeellinen kautta koko maailman ja se on taivaita korkeampi." Paljon on salattuja, näitä suurempiakin asioita kovin vähän olemme nähneet hänen teoistaan, sanoo Siirak 43:32.

Lasten ja imeväisten huudot todistavat sinun voimastasi. Ne ovat kilpenä jumalattomia vastaan, ne vaimentavat vihamiehen ja kostoa janoavan.
Tähän jakeeseen viittasi Jeesus Mattt. 21:16, kuun ylipapit ja lainopettajat kuulivat lasten huutavan temppelissä "Hoosianna, Daavidin Poika", ja olivat siitä äpsingillä. Lapset viittaavat myös tähän: "Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen mikä on voimakasta...Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä." (1. Kor 1:27-29). Yäyä lapsenomaisuutta vastaan epäusko on voimaton.

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen - mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.
Vastaavat kohdat: "Mikä on ihminen? Mihin hänestä on ? Mitä painaa hänen hyvyytensä tai pahuutensa?...Kuin hiekanjyvä, kuin vesipisara meressä ovat vuotemme vähäiset yhden ikuisuuden päivän rinnalla. Siksi Herra on kärsivällinen ja vuodattaa hyvyyttään ihmisille...Ihmisen myötätunto ulottuu lähimmäiseen, mutta Herran laupeus kaikkeen, mikä elää. Hän nuhtelee, kasvattaa ja opettaa, paimenen lailla hän johtaa laumansa kotiin." (Sir. 18:8,10,11,13) "Mikä on ihminen, kun pidät häntä noin tärkeänä ja alati valvot häntä...Etkö voisi hetkeksi kääntää katsettasi pois, etkö edes siksi aikaa että saisin rauhassa nielaista sylkeni" (Job 7:17.19) Suuren Jumalan kanssa kahden. Sellaista on kristillinen teismi.

Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtansa alle.
Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Tuon kuvan alkuperäisen kirkkauden ennalleen saattajasta Hepr 2:6-8 kertoo LXX:n mukaisesti "Lyhyeksi aikaa sinä asetit hänet enkeleitä alemmaksi, mutta sitten seppelöit hänet kirkkaudella ja kunnialla." Tämä pyhittäjä ei häpeä kutsua pyhitettäviä veljikseen (Hepr 2:11) ja Jumalan alkuperäinen luomistahto - theosis - toteutuu: "...ja pääsisitte osallisiksi jumalallisesta luonnosta" (2. Piet. 1:4)

Matt. 2:13-21 (Viatt.l.pvä, evankeliumi)

Joulun synkin tarina kerrotaan Matteuksen evankeliumissa. Kun Herodes sai tietää, että Betlehemissä oli syntynyt juutalaisten kuningas, tämä pelkäsi vastasyntyneen uhkaavan oman dynastiansa valtaa. Herodes yritti huiputtaa itämaan tietäjät paljastamaan lapsen sijainnin. Tietäjät saivat kuitenkin unessa varoituksen Herodeksen pahoista aikeista ja palasivat salaa kotimaahansa kertomatta, mihin tähti oli heidät johdattanut.
Kun Herodes kuuli tästä, hän määräsi kaikki alle kaksivuotiaat poikalapset Betlehemissä ja sen ympäristössä surmattavaksi. Dynastian valta oli turvattava hintaan mihin hyvänsä, tarvittaessa lasten verellä.

Tarina Betlehemin lastenmurhasta on elänyt länsimaisessa kulttuurissa kaksi vuosituhatta. Sen muistoksi 28. joulukuuta vietetään monissa maissa viattomien lasten päivää.
Suomalaisessa jouluperinteessä tarina on elänyt Tiernapoikien säkeessä, jossa Herodes käskee Knihtiä: ”tapa ja virtaan heitä kaikki kaksivuotiset poikalapset ja sitä nuoremmat, kunnes olet tavannut sen äsken syntyneen juutalaisten kuninkaan.”
Tarinan tarkoitus on korostaa Herodeksen pahuutta. Harva asia on moraalisesti yhtä yksiselitteinen kuin se, että lapsia ei saa vahingoittaa. Lapset ovat arvokkaita ja yhteisön tärkeimpiä tehtäviä on suojella lapsiaan.

Valitettavasti moraalinen toiminta on aina helpompaa teoriassa kuin käytännössä. Tämä on nähty suomalaisessa keskustelussa al-Holin leirin lapsista ja lasten äideistä.
Herodekselle yhden poikalapsen syntymä oli niin suuri uhka, että hän oli valmis uhraamaan koko joukon viattomia lapsia. Kaksituhatta vuotta myöhemmin me Suomessa olemme tilanteessa, jossa al-Holin leirin lasten hengen pelastaminen saattaa tarkoittaa, että lasten todennäköisesti radikalisoituneet äidit on myös tuotava Suomeen. Monille tämä hinta on liian korkea.

Toisin kuin Herodes, emme surmaa lapsia itse, mutta emme kovin innokkaasti ole pelastamassakaan. Ja toivomme että tämä aste-ero poistaa moraalisen ongelman.
Samalla, kun mietimme, mikä on oikein ja kuinka toimimme, kannattaa ehkä muistaa, että Herodeksen toimet eivät näyttäytyneet jälkipolville viisaana varovaisuutena. Pikemminkin Betlehemin lastensurmia on pidetty kertomuksena julmuudesta ja moraalittomuudesta.


(tietokirjailija Andrei Sergejeffin kolumni Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa joulun alla 2019)

Matt. 3:17 (1. su loppiaisesta, 1.vsk ev)

 Tämä on minun rakas poikani, johon minä olen mieltynyt

Latinaksi on mahdollista sanoa:"Tämä on minun rakas Poikani, jossa minä olen mieltynyt itseeni" (in quo mihi conplacui). Keskiaikaiset kommentaattorit tulkitsevat sanat trinitaarisesti: Pojassa Isä on mielistynyt itseensä Jumalana, ja tuo mielistyminen on itse Pyhä Henki. Richard St. Viktorilainen toteaa, että ei ihme, että opetuslapset kaatuivat maahan kuullessaan nämä sanat, sillä ne ylittävät täydellisesti ihmisymmärryksen rajat kertoessaan Jumalan persoonien erillisyydestä luonnon ykseydessä.

Teknisesti kyseessä on Vulgatan käännöskukkanen, jolle UT:n kreikankielinen teksti ei anna erityistä pontta. Silti se sisältää teologisesti pohtimisen arvoisen ajatuksen. Kristuksessa Jumala on vihdoin itselleen mieliksi. Vanhan testamentin hämärät ja ristiriitaiset kuvat Jumalasta kirkastuvat ja Jumala voi viimein sanoa:"Minä olen se joka minä olen" (hepreassa mahdollista kääntää myös "tulen olemaan se mikä olen" 2.Moos.3:14).

Kun kyselet sanan "Jumala" mielekkyyttä ja mahdollisuutta, tule katsomaan tilannetta, jossa Jumala on itse itseensä tyytyväinen : hän on syntynyt ihmiseksi, ottanut omakseen ihmisyyden. Kerrankin Jumala on ihmisiksi! 

Johannes Brenzin joulusaarna

"MINÄ ILMOITAN TEILLE SUUREN ILON"

Württembergin reformaattori Johannes Brenz (1499-1570) oli Lutherin läheisimpiä teologisia liittolaisia, jonka joulumietteet miellyttävät erityisesti suomalaisen Luther-tutkijan mieltä.

"Minkä hedelmän tämä syntymä on tuonut ihmiskunnalle? Ensimmäiseksi, tuo syntymä tarkoittaa, että Jumala on kulkenut näkyvästi tämän maan päällä. Ennen Kristuksen syntymää Jumala ei ollut koskaan näkyvänä ihmisten keskellä. Vaikka hän toisinaan ilmaisi läsnäolonsa patriarkoille näkyvin merkein, nuo merkit eivät kuitenkaan olleet yhtä Jumalan persoonan kanssa. Nyt kun Jeesus Kristus, Jumalan todellinen ja ikuinen Poika, on syntynyt ihmiseksi Neitsyt Mariasta, siinä on tosi Jumala tullut ihmisten nähtäväksi, ja kun näet tuon lapsen seimessä makaamassa, näet todellisen, ikuisen Jumalan, meidän Herramme.
Edelleen, Jumala tuli maailmaan ja syntyi ihmiseksi, jotta ihmiset tulisivat Jumalan luo ja hänen kauttaan heistä tulisi jumalia! Sillä vaikka ihmiset ovatkin alussa luodut Jumalan kuviksi ja kaltaisiksi, he ovat synnin tähden joutuneet Paholaisen vallan alaisuuteen. Mutta sen jälkeen kun Kristus tuli tähän maailmaan ja syntyi ihmiseksi, hän antoi ihmisille voiman tulla Jumalan lapsiksi; samalla tavalla kuin hän itse on luonnoltaan Jumala, ihmiset tulisivat hänen kauttaan adoptoiduiksi jumaliksi. Kristuksen syntymä tuo siis meille sen hyödyn, että kun me nemme hänet, emme vain näe totista ja ikuista Jumalaa, vaan myös meistä, kun uskomme häneen, tulee taivaallisia Jumalia, meistä jotka ennen olimme vain maallisia ihmisiä.
Toiseksi, Kristus on tuonut syntymänsä kautta vanhurskauden maailmaan. Kristuksen syntyessä maailmaan tuli yksi ihminen, joka oli todella vanhurskas. Hän ei tullut nauttiakseen yksin vanhurskaudestaan, vaan siksi, että jokainen joka häneen uskoo, tulisi hänen tähtensä Jumalan edessä vanhurskaaksi. Viimeksi, Herra Kristus on syntymällään tuonut ikuisen elämän. Kaikki ihmiset olivat synnin tähden kuoleman alaisia ja heidän oli pakko kuolla. Mutta nyt syntyi ihminen, joka voittaa kuoleman. Tämä on Kristuksen syntymän hedelmä."
(Catechismus. Pia et utili explicatio illustratus 1556, 138-140)

Mal. 3: 23-24 (3. adv., 2.vsk 1.lk)

Kuulkaa! Ennen kuin tulee Herran päivä, suuri ja pelottava, minä lähetän teille profeetta Elian. Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Silloin en tuomitse maata perikatoon, kun tulen.

Lähisuhteiden eheytyminen on Jumalan valtakunnan merkki, vai kuinka? Miika 7:6 kuvaa sekasorron aikaa, jolloin ihmisen viholliset ovat oman talon väkeä. Tosin Jeesus itse sanoi tulleensa nostaman pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan (Matt. 10:35). Siirak 48:10 todistaa Eliasta: "Näin on sinusta kirjoitettu tulevan tuomion sanoissa: sinä lepytät Herran vihan jo ennen kuin se leimahtaa, käännät isien sydämet lasten puoleen ja saatat ennalleen Jaakobin heimot." Juuri tähän Mark 9:12 (par.) viittaa sanoessaan että Elia (ts. Johannes Kastaja) tulee ensin ja panee kaiken taas kohdalleen. Luuk 1:17 tradeeraa Malakian kohdan sanoen: "Hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja ohjaa tottelemattomat ajattelemaan hurskaiden tavoin." Septuagintassa lasten sydänten kääntyminen ilmaistaan "kääntää ihmisen sydämen hänen lähimmäisensä puoleen."

Vanhempien ja lasten välinen kunnioitus nähdään tässä niin merkityksellisenä, että se suorastaan suojelee maailmaa tuholta. 

Tit. 2:11-14 (jouluyö, 2.lk)

 Caesarius Arleslainen (470-542) kehottaa joulusaarnassaan kristittyjä valmistamaan Vapahtajalle sijan täynnä kärsivällisyyden hyveitä, seimen josta tulee hyvän elämän kukkasten tuoksua. 

"Ottakaamme pieni Herra sydämeemme: kasvakoon hän siellä, vahvistukoon uskon kautta ja varttukoon nuorukaiseksi elämämme askelissa ja harjoittakoon meissä voimaansa, josta evankeliumissa kerrotaan."

 Vapahtaja löytää meissä sokean, jolle hän voi antaa näön ja ramman, jonka hän saa kävelemään. Hän voi herättää kuolleita, kun hän saa syntiin langenneen katumaan tekojaan. Jopa hautaan lasketun hän voi kutsua elämään, kun hän saattaa parannukseen sellaisen, joka tekee syntiä pinttyneen tottumuksen voimasta. Jos tunnemme olevamme paatuneita synnintekijöitä, ei pidä viivytellä Herran luokse tulemista, sillä hän on tullut herättämään kuolleita, jos he vain haluavat tulla.

 "Ei Herra halunnut tuottaa syntymällään kuolemaa ihmissuvulle, vaan hän tuli ihmiseksi, ettei hänen luomansa ihminen hukkuisi."

Siksi hän ei ainoastaan syntynyt, vaan myös kantoi rangaistuksemme ristillään ja laskeutui helvetin syvyyksiin asti, voittaakseen paholaisen riistämät ihmiset omikseen ja lahjoittaakseen heille ikuisen elämän. 

Kun Caesarius oli päässyt tähän asti, hän huomasi, että hän oli eksynyt kauas joulun tapahtumista. Hän kuitenkin puolustautui sanoen, että Herran syntymää ei voi julistaa ilman hänen kärsimystään, eikä hänen kärsimystään ilman hänen kunniallista syntymäänsä. 

"Kristus syntyi kärsiäkseen. Hän kärsi kuollakseen. Hän kuoli laskeutuakseen helvettiin. Hän laskeutui sinne pelastaakseen kuolleet. Vaikka hän Jumalana ei voinut kärsiä, hän yhdisti ihmisluonnon omaan jumaluuteensa ja alensi itsensä niin että (vaikka hän oli Jumala) hän syntyi ihmiseksi ja ihmisenä hän nousi jälleen Jumalan luokse kuoleman voittajana."

Niinpä Caesarius sanoo, että tie tuli vaeltajan luokse, tuomari tuli syyllisen luokse, lääkäri sairaan luokse ja elämä kuolleen luokse. Tämä on täysin ansiotonta lahjaa. Mutta mitä se merkitsee meille nyt? Sitä, että hän on puhdistanut meidät "omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää." Meistä on maksettu kallis hinta, meidän on ymmärrettävä oma arvomme! 

[Caesarius Arleslainen, saarna n:o 190]

Ilm. 3:20–22 (1. Advemtti, 3.vsk 2.lk)

 

”Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän.”

Millainen on kolkutus, joka kuuluu sydämemme ovelta? Onko Jeesus kuin Iso Paha Susi, joka jyskyttää ovella uhaten puhkua ja puhaltaa sen nurin, jollemme avaa suosiolla? Vai onko hän syyttävän omantunnon kolkutus, joka saa meidät tuntemaan itsemme huonoksi elämämme parhainakin hetkina? En usko. Mielestäni Ilmestyskirjassa kuvattu kolkutus on sama, jonka Laulujen laulu kuvaa näin:

"Avaa ovesi, rakkaani, kalleimpani, pieni kyyhkyni, kaikkeni! Tukkani on kasteesta märkä, yön pisarat noruvat hiuksillani." (Laul. 5:2)

Jeesuksen kolkutus on hyvin hiljainen. Sen paljastavat sanat "jos joku kuulee." Arjen kiireessä ja pauhussa tuo hiljainen, rakastava kolkutus sydämemme ovella jää huomaamatta. Täytyy olla vaiti, hiljentyä kuuntelemaan, että sen voi kuulla. Hän odottaa, että ovi avataan sisältäpäin.

Mitä asiaa Jeesuksella on, jos päästän hänet sisään? Nuhteleeko hän minua synneistäni, julistaako minulle uskontoa? Hän sanoo, että me aterioimme yhdessä, minä ja hän. Se on läheinen ystävyyden osoitus. Aterioimisesta syntisten kanssa häntä moitittiin jo maallisen vaelluksensa aikana. Hän oli perso hyvälle ruoalle ja huonolle seuralle.

Ilmestyskirja on maltillisempi kuin Laulujen laulu. Jälkimmäisessä hän pyrkii nimittäin kanssamme petiin.

Tuomiosunnuntai, yleistä

Me emme tiedä, milloin maailma ja ihmiskunta saavuttavat täyttymyksensä, emmekä tunne tapaa, jolla maailmankaikkeus tulee muuttumaan.
Tämän maailman muoto, joka on synnin turmelema, tosin katoaa, mutta
meille on opetettu, että Jumala valmistaa uuden asumuksen ja uuden maan,
jossa vanhurskaus asuu ja jonka autuus tulee täyttämään ja ylittämään kaiken rauhan kaipuun, mikä koskaan on ihmisten sydämiin noussut. Siitä huolimatta ei uuden maan odotus saa heikentää vaan pikemminkin sen tulee kannustaa huolehtimista tästä maasta, sillä uuden ihmissuvun alku, jossa jo hiukan näkyy tuleva maailma, on siinä kasvamassa. Vaikkakin maallinen kehitys on pidettävä tarkoin erillään Kristuksen valtakunnan kasvusta, niin sillä on kuitenkin suuri merkitys Jumalan valtakunnalle, sikäli kuin se voi auttaa järjestämään paremmin ihmisten yhteiskuntaa. Sitten kun olemme Herran käskystä ja hänen hengessään levittäneet kaikkialle maailmaan ihmisarvoa, veljellistä yhteisyyttä ja vapautta, näitä luontomme ja pyrkimystemme hyviä aikaansaannoksia, me löydämme ne uudelleen kaikista tahroista puhdistettuina, valaistuina ja kirkastettuina, kun Kristus luovuttaa Isälle ’iankaikkisen ja kaiken käsittävän valtakunnan’.
Silloin, ikuisessa elämässä ”Jumala on oleva kaikkena kaikessa” (1 Kor.
15:28)
[Gaudium et spes, Vatikaanin 2. Kirkolliskokouksen pastoraalikonstituutio ]

Matt 25:1-13 (Valv. 1.vsk ev)

Augustinus selittää viittä viisasta ja tyhmää neitsyttä (nyk. "morsiusneitoja") siten, että luku viisi liittyy ihmisen aisteihin. "Sitä joka pidättäytyy laittomasta katsomisesta, kuulemisesta, haistamisesta, maistamisesta ja tuntemisesta, kutsutaan tahrattomuutensa vuoksi neitsyeksi."
Näitä neitsyitä ovat kaikki kymmenen, siis ilmeisestikin Kristuksen seuraajia, kristittyjä. Mutta vain viisailla on öljyä mukanaan. Öljyn teologisen merkityksen Augustinuus tulkitsee sen kemiallisten ominaisuuksien avulla: on kyse rakkaudesta, joka on muita hyveitä korkeampi, aivan niin kuin öljy joka nousee seoksessa aina ylimmäiseksi. Tyhmätkin osaavat noudattaa pidättyväisyyttä, mutta vain viisaat todella tekevät hyviä tekoja. Ovathan hyvät tekomme Vuorisaarnan sanojen mukaisesti tarkoitetut valaisemaan tätä pimeää maailmaa.
Merkittävä ja lohduttava yksityiskohta on se, että kaikki neitsyet nukahtavat, niin viisaat kuin tyhmätkin. Henkilökohtainen kyky valvoa ei ole se, jonka varassa selviää. Voin laittaa lamppuni kuntoon, mutta öljyä siihen en voi luoda. Augustinus opettaakin, että jos sydämessäni ei ole tietoisuutta Jumalan armon mittaamattomasta runsaudesta, öljyni loppuu ehtimiseen, enkä jaksa valvoa.
Miksi viisaat neitsyet eivät voi antaa öljyä noille toisille? Stanley Hauerwas selittää sitä niin, että lopputuloksena olisi ollut se, ettei kukaan olisi voinut näyttää valoa. Kaikki olisivat kyllä saaneet yhtä paljon, mutta lopulta kaikki olisivat olleet pimeässä.

Joh. 3:30 (3.adv. 3.vsk. ev)

 Hänen on tultava suuremmaksi, mutta minun pienemmäksi

Hengellistä kasvua on mahdollista kuvata näin:

Kuvittele seisovasi huoneessa silmät suljettuina. Avaat silmäsi, ja näet edessäsi kauniin taideteoksen. Näky saa sinut niin lumoihinsa, ettet saa silmiäsi siitä irti. Unohdat kaiken muun. Ajattelet, että olet ollut todella sokea, kun et ole sitä nähnyt. Todellinen elämäsi tuntuu alkavan vasta nyt.

Haluat kertoa muillekin, miten olet löytänyt ja nähnyt tämän kauneuden. Haluat painaa siitä jokaisen yksityiskohdan mieleesi. Se antaa työllesi ja elämällesi syvän tarkoituksen ja sisällön.

Joskus ajaudut kauemmas seinästä, etäämmälle tuosta kauniista taideteoksesta, vaikka et tahtoisi. Sinua ahdistaa se, että monet eivät ole siitä tietoisia ja suhtautuvat siihen vähättelevästi. Myös se, että tunnet olevasi siitä kaukana, vaivaa sinua. Ahdistuksesi keskellä huomaat kuitenkin, että tuo taideteos on suurempi kuin aluksi luulit. Itse asiassa koko seinä on valtava, kaunis taideteos. Vasta nyt, kun jouduit kauemmas, näet sen kokonaan.

Kun uskallat katsoa sivuillesi, ja jopa taaksesi, huomaat yllätykseksesi, että koko valtava huone, jossa olet, on samaa taideteosta. Yhtäkkiä ymmärrät, ettet ole käsittänyt siitä yhtään mitään ja miten pieni sinä olet sen rinnalla. Kuitenkin tunnet olevasi osa sitä, ja se täyttää sinut ilolla.

Matt. 21:1-14 (21. su helluntaista, 1.vsk ev)

Lutherin Kirkkopostillan saarna tähän tekstiin havainnollistaa vanhurskauttamisen esteettistä ulottuvuutta. Hääilon pitäisi tuoda mieleen Kristuksen sinulle valmistamat juhlat, joissa on "iankaikkinen ilo, hyvät oltavat, laulu ja hyppy, iankaikkiset kaunistukset ja kaiken hyvän rikkaus ja runsaus." Vanha ihminen ei kuitenkaan halua tätä uskoa todeksi, varsinkin kun itsessämme ja tässä elämässä näemme ja tunnemme täysin päinvastaista. Järki voi ehkä ymmärtää puheen Karitsan häistä kauniiksi ajatukseksi. Ehkä se ymmärtää jotenkin puheen kirkosta Kristuksen morsiamena.
"...mutta siihen se ei suin surmin suostu, että jokaisen omalta kohdaltaan on uskottava, että hänkin on Kristuksen oma ja tämän ruumiin jäsen, ja että Kristuksella on häntä kohtaan tällainen sydän ja rakkaus."
Tähän suhtautumiseen järjellä on hyvät ja empiirisesti todennettavat syyt. Mutta Luther kehottaa luottamaan sanaan, jonka Kristus sinulle sanoo, ja olemaan välittämättä siitä mitä tunnet. Tai no, voithan sinä ottaa tunteesi lähtökohdaksi: jos tunnet hätäsi ja kurjuutesi, niin kallista korvasi ja sydämesi tänne, Kristuksen puoleen!
"Tarkkaile tätä lohdullista kuvaa [sic] jonka hän asettaa katseltavaksesi, ja jolla hän osoittaa tahtovansa sinunkin puoleltasi olla tunnettuna ja uskottuna sellaiseksi, jonka sydämessä on uskollisuutta ja rakkautta sinua kohtaan paljon enemmän kuin kellään sulhasella on rakasta morsiantaan kohtaan, ja että hän toivoo sinulta itseänsä kohtaan samanlaista iloa ja luottamusta. Olkoon maallinen puolisoiden rakkaus esimerkkinä ja yllytyksenä minulle rakastaa kallista Vapahtajaani, Kristusta, joka on antanut itsensä minun edestäni, kokonaan minun omakseni."
"Voi sinua, sinä kamala epäusko! Miksi ei sydämeni nyt ole täynnä naurua [sic] ja iankaikkista riemua, vaikka minä kuulen ja tiedän, että hän minulle sanallaan sanoo tahtovansa olla minun rakkaana sulhasenani? Minun pitäisi iloita valtavalla ilolla, ja minun silmieni, ajatusteni, sydämeni ja koko elämäni pitäisi riippua rakkaassa Vapahtajassani kiinteämmin kuin rakastetut koskaan. Niin, häntä näkemättäkin ja hänen läheisyydessään olemattakin rakastavan sydän kuitenkin riippuu rakkaassaan: hän ei voi ajatella mitään muuta kuin häntä."
"Tämän pohjalta saattaa hyvin käsittää, mitä tässä merkitsee se, että mies on vailla hääpukua: hän on vailla sitä uutta kaunistusta, jossa me olemme Jumalalle otollisia, ja se on usko Kristukseen. Häävaatteethan ovat selvästi se uusi sydämen valkeus, jonka sulhasen ja hänen häittensä suuren armon tunteminen sydämessä vaikuttaa: sydän riippuu kokonaan Kristuksessa ja tämän uskalluksen ja ilon läpitunkemana se myöskin halulla ja rakkaudella elää ja toimii niin, että tietää häntä miellyttävänsä, aivan kuin morsian tekee sulhaselleen."

Ps. 78:1-8 (20 su helluntaista, psalmi)

Mitä haluamme tulevien sukupolvien muistavan? Avain psalmin 78 ymmärtämiseen ei käsittääkseni ole virsi 577:4
"Ja meidän polkuamme saa / taas lapsemmekin taivaltaa. / He kyntää kerran peltomme / ja uskoo kuin me uskomme."
Tämä on oikeastaan aika masentava virrensäkeistö. Se haluaa sitoa lapset meidän elinkeinoomme, elämäntapaamme ja maailmankuvaamme. Toisaalta se sisältää tiettyä realismia. Samat asiat löytää edestään jokainen sukupolvi. Mutta mielestäni parempi avain tämän psalmin historiantulkintaan löytyy Yö-yhtyeen kappaleesta "Ihmisen poika":
"Voi kunpa matkas onneksi koituis / vihaa, katkeruutta et tuntis joutavaa, / voi kun oisit viisaampi kuin isäs milloinkaan / kunpa oppisit ajattelemaan."

Aikana jolloin me kirkossa suremme kristillisten perinteiden ohenemista ja suoranaista häviämistä, on syytä huomata, mitä psalminkirjoittaja haluaa tuleville polville säilyttää: "kerromme tulevillekin polville Herran voimasta, Herran teoista, ihmeistä joita hän on tehnyt."(j.4) Jumalan teot ja hänen uskollisuutensa on tradition keskeisin sisältö, ei se, miten isät ja äidit ovat ne ymmärtäneet. Tietysti sanat"me emme salaa niitä lapsiltamme" oikeuttavat uskonnollisen kasvatuksen. Lapsella on oikeus myös uskonnon maailmaan. Jae 7:
"Jumalaan heidän tulee turvautua, muistaa, mitä hän on tehnyt ja noudattaa hänen käskyjään" tiivistää Jumala-uskon kolme puolta. Siihen kuuluu 1. sydämen luottamus 2. opillinen sisältö ja 3. eettinen velvoite.
Jae 8 kertoo raamatullisen uskon itsekriittisyydestä. Lasten tehtävä ei suinkaan ole tehdä niin kuin heidän vanhempansa, vaan ottaa opiksi vanhempien virheistä ja yrittää olla toistamatta niitä. Usko Jumalaan voi olla ainoa, joka ohjaa pois totutuista, tuhoisista ajatustottumuksista.

1. Kor. 1:4-9 (19. su helluntaista, 1.vsk 2.lk)

Minä kiitän aina teidän tähtenne Jumalaani siitä armosta, joka teille on annettu Kristuksessa Jeesuksessa.

Tämä teksti soljuu helposti korvien ohi. Sovinnaista paavalilaista kieltä, vastaanottajien uskon ja armolahjojen ylistystä. Niin voisi ollakin, jollei tajua, millaiselle seurakunnalle Paavali kirjoittaa. Korintti oli kaukana mistään alkukristillisestä ihanteesta. Se olisi nykyajan raukeassa kansankirkollisuudessakin tuomiokapitulin erikoistarkkailussa: siinä oli johtajuus hukassa, seurakunnassa oli useita keskenään kilpailevia puolueita (3:4-, valitettavasti Paavali ei saanut seurakuntaa aisoihin, Rooman piispa Klemens joutui myöhemmin ojentamaan korinttilaisia, jotka olivat omin päin panneet piispansa viralta). Kristityt nostivat toisiaan vastaan syytteitä maallisissa tuomioistuimissa (6:1-2), sukupuolisuhteet olivat vähintäänkin mielenkiintoisia (5:1) Jumalanpalveluksen vietto oli kaoottista: osa oli kokoontumisessa päissään, toiset nälissään (11:21).

Sanoma Kristuksesta on juurtunut lujasti teihin, ja teillä on armolahjojen koko rikkaus odottaessanne Herramme Jeesuksen Kristuksen ilmestymistä.

Just joo. Seurakunnan ydinporukka - tai sellaisena itseään pitävät - nimenomaan kerskailivat siitä, että heillä on erityinen Pyhän Hengen täyteys: kielillä puhutaan, profetoidaan ja ihmeitä tapahtuu. Rakkaudesta ei ole tietoakaan. Sen asian korostamiseksi apostolin piti pistää koko retorinen taitonsa peliin (luku 13).
Onko kyseessä  captatio benevolentiae, pelkkä vastaanottajien pehmittäminen, että he voisivat ottaa vastaan apostolin nuhteet? Ehkä niinkin. Jos Paavali aloittaisi: "Saatanan tunarit!" hän todennäköisesti menettäisi mahdollisuuden puhutella korinttilaisia. Retoriikalla on oma arvonsa, mutta näkisin, että kyseessä on jotain enemmän, "Kristuksen todistus" (martyrion tou Khristou) tarkoittaa paitsi Kristuksesta todistamista, myös sitä, että hän todistaa meissä. Kristus meissä ei ole jouten. Pahasti langenneissa ja eksyneissäkin ihmisissä hän tekee työtään. Sen tähden seuraavat apostolin sanat eivät ole pelkkää retoriikkaa, vaan ilmaus hellittämättömästä uskosta:

Jumala on myös vahvistava teitä loppuun saakka, niin ettei teissä ole moitteen sijaa Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemisen päivänä. Jumala on kutsunut teidät Poikansa Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, yhteyteen, ja hän pysyy sanassaan.

Gal 5:1-6 (18. su helluntaista, 1. vsk 2.lk)

Vapauteen Kristus meidät vapautti.

Mitä on vapaus? Venäläis-brittiläinen filosofi Isaiah Berlin puhui 1950-luvulla negatiivisesta ja positiivisesta vapaudesta. Niitä voi havainnollistaa mielikuvalla siitä, että ajelet autolla tietä pitkin ja käännyt joka tienhaarasta sinne, minne sinua huvittaa. Negatiivinen vapaus ajella tarkoittaa sitä, että mikään tai kukaan ei estä sinua ajamasta sinne mihin sinua huvittaa: tiet ovat kunnossa, bensaa riittää, takapenkiltä ei tule ohjeita eikä poliiseja ole mailla halmeilla. Positiivinen vapaus tuo toimintaan mukaan päämäärän: se tarkoittaa, että sinulla on vapaus valita se tie, mikä vie sinut määränpäähäsi. Et ajele vain ajan kuluksi, vaan saavuttaaksesi tavoitteesi. Tuo tavoite toisaalta rajoittaa vapauttasi: et voi valita mitä tietä tahansa. Mutta positiivinen vapaus tarkoittaa juuri sitä, että ihmisellä on vapaus saavuttaa se, mikä tekee hänet todella onnelliseksi ja  oikeus kukoistaa elämässään.

Voi ajatella, että positiivisesta vapaudesta Paavali puhui sanoessaan: "'Kaikki on minulle luvallista' - mutta kaikki ei ole hyödyksi. 'Kaikki on minulle luvallista' - mutta en saa antaa minkään hallita itseäni." (1. Kor. 6:12) Samoin Pietari puhuu niistä, joille vapaus on pahuuden verhona (1. Piet. 2:16). Seuratessaan mielitekojaan ihminen ei ole vapaa. Negatiivisesti vapaata ihmistä viedään kuin pässiä narussa, jollei hänellä itsellään ole narua - ohjenuoraa - jota hän seuraa.

Mutta riskinsä on myös positiivisessa vapaudessa. Jos todellinen vapaus on sitä, että ihminen on vapaa tekemään hyvää ja toteuttamaan ihmisenä olemisen pyhää kutsumusta, mistä hän tietää, miten toimia? On vaarana, että joku toinen tulee kertomaan minulle, miten minun pitäisi elää. Perheeni, puolueeni, kirkkoni tai media kertoo minulle, mitä kannattaa tavoitella ja miten siihen pääsee. Näin galatalaisille oli käymässä, kun Paavalin piti jankuttaa heille, että Kristus vapautti meidät vapauteen. Se on vaikea laji tuo vapaus. "Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko". Eikö löytyisi mitään konkreettisempaa?

Jeesus ja lapset (Mikkelinp.evankeliumi)

Kirjassaan "Lapsen filosofia" Eero Ojanen vertailee Herakleitosta ja Jeesusta ja heidän suhdettaan lapsiin.

Antiikin filosofi Herakleitoksesta kerrotaan, että kun Efesoksen kaupungin miehet tulivat kysymään häneltä neuvoa politiikkaan, hän oli pelaamassa noppaa lasten kanssa. "Mitä te siinä pällistelette", tiuskaisi filosofi, "ettekö näe että minulla on tärkeämpää tekemistä kuin pohtia teidän kanssanne kaupungin asioita?"
Päällisin puolin kertomus näyttää puolustavan lapsia ja heidän leikkejään. Tarkemmin ajatellen taitaa kuitenkin olla niin, että filosofi teki lapsista oman performanssinsa välikappaleita. Hän käytti lapsia osoittaakseen efesolaisille, että heidän poliittinen puuhastelunsa oli niin tyhmää, että lasten noppaleikitkin ovat viisaampia.
Jeesuksen tapa asettaa lapsi uskovien esikuvaksi on toisenlainen. "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan." Tässä Jeesus ei ainoastaan sano, että lapsi on tasaveroinen ja täysin huomioon otettava ihminen. Lapsi on kaiken lisäksi esikuva. Lapsen kaltaisuus on tavoite, joka asetetaan myös aikuiselle ihmiselle. On merkille pantavaa, että Jeesus ei tarkemmin selitä mitä tuo lapsen kaltaisuus pitää sisällään, mutta epäilemättä siitä avautuu koko kristittynä oleminen.