Mark Levengoodin joulusaarna
Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra."
Täällä minä olen, Betlehemissä, mutta en minä mitään enkeleitä näe, en paimenia enkä varsinkaan suurta iloa. On vain suuri pelko.
Koko kaupunki on autiona, tätä kaikkea kiertää korkea muuri, ja Betlehemistäkin on tullut tämän iänikuisen konfliktin näyttämö.
Olen täällä Unicefin mukana ja vierailen projektissa, jossa palestiinalaislapset työstävät traumaattisia kokemuksiaan piirtämällä ja kertomalla. Talo on paimenten niityllä, ja sinne on kokoontunut viisitoista lasta. Kierrän juttelemassa lapsille, jotka ovat hirveän ujoja ja hirveän uteliaita. Yksi tyttö, jonka veli tapettiin keväällä, on piirtänyt kuvan happy placestaan, onnellisesta paikastaan, jonne hän voi vetäytyäö kun elämä muurien sisällä käy liian raskaaksi. Hän esittelee ja kertoo, tässä on talo, ja tässä on puutarha jossa hän leikkii ystäviensä kanssa. Hänen silmänsä alkavat säihkyä, ja hän tuo kovasti mieleen oman tyttäreni. "Tässä on keinu, ja tämä on sateenkaari!"
"Missä päin maailmaa sinun onnellinen paikkasi on?" minä kysyn. Ja jokin hänessä sammuu jälleen ja muuttuu jotenkin mykäksi ja ilmeettömäksi. "Missä tahansa", hän vastaa, "missä tahansa muualla kuin täällä."
Oppitunti on selvästikin menossa väärään suuntaan, opettaja kiiruhtaa paikalle ja minä astun ulos puutarhaan. Projektipäällikkö kysyy, haluanko nähdä luolan, jossa enkelit vierailivat paimenten luona, ja me kävelemme poppeleiden reunustamaa kujaa kohti rinnettä, jolta on näkymä Betlehemiin. Luola on iso ja avara, siellä oli tilaa sekä paimenille että heidän laumalleen. Oikeastaan se on aika hieno luola, sen seinät ovat sileät ja keskellä on kaunis pylväs, jota ei kylläkään tainnut olla siellä paimenten aikaan.
"Ajatella, että paimenet saivat tavata oikean enkelin", mninä sanon. "Niin", projektipäällikkö selventää, "nämä olivat siis protestanttiset paimenet. Katolisten paimenten luola on lähempänä kaupunkia."
"Luolia on siis kaksi?" minä kysyn. "Kolme", nainen sanoo, "kopteillakin on oma luola, jossa heidän enkelinsä vieraili."
"Johan nyt", minä sanon, "Betlehemissä onkin sinä jouluna täytynyt käydä kova lehahtelu, jos enkelin piti vierailla kaikissa mahdollisissa luolissa."
Projektipäällikkö kohauttaa harteitaan, hän ei taida ymmärtää. Tai ehkei se ollut hänestä hauskaa. Mien lohdutonta kaikki on. Luolan suulta näen muurin, se kaartuu korkeana ja uhkaavana vanhojen katujen ja kujien ympärillä. Minusta enkelit ja paimenet ovat jännittäviä, mutta oikeastaan ajattelen Jumalan syntyvän ihmisten välillä. Miten hän voisi syntyä, kun on näin paljon muureja?
Niin, enkelit ovat jättäneet Betlehemin taakseen ja pian olen minäkin. Unicefin auto on käynnistänyt moottorin. Menen takaisin talolle. Lapset ovat lopettamassa. Onnellista paikkaansa piirtänyt tyttö on tehnyt ennen- ja jälkeen- kuvat siitä, millaista oli ennen tätä kurssia ja millaista on nyt.
Ennen- kuvassa hän itkee kädessään kuva kuolleesta veljestään. Jälkeen- kuvassa hän nauraa kädessään kuva kuolleesta veljestään. "Hän on edistynyt", projektipäällikkö sanoo, "nyt hän puhuu taas ja käy koulua." Hän silittää hentoa olkapäätä, ja tyttö nostaa katseensa ja hymyilee naiselle, nopean mutta aidon hymyn.
Ja minä tajuan, että muurien sisäpuolellakin voimme auttaa toinen toisiamme. Jumala voi syntyä jopa tänne Betlehemiin, vielä tänäänkin. Jos yritämme johdattaa toisiamme ohi suuren pelon kohti suurta iloa, ehkä enkeli tulee takaisin.
(Mark Levengood: Vasten auringon siltaa. Suom. Maija Kauhanen. Kustantamo S&S. 2015, 91-94)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti