1. Moos. 4:3-10 (1. Paastonajan sunn. 2.vsk 1 lk)

Eugen Drewermannin tekemä huomio: ihmisen ja Jumalan suhteen särkyneisyys tulee ilmi jo kertomuksen lähtökohdassa: siinä että veljekset Kain ja Abel ylipäätään tuovat uhreja Jumalalle. Jumala ei ole puhunut uhrista ja sen tarpeesta halaistua sanaa. Ihminen on keksinyt uhrin korjatakseen rikkoutunutta Jumala-suhdettaan, sovittaakseen kodittomuuttaan.
Kun uhrin tielle lähdetään, kateus ja synkkyys seuraavat ilman muuta. Ei tässä selitetä, miksi Abelin uhri miellytti Jumalaa enemmän. Mutta se selitetään, miksi Kain suuttui. Toinen pääsi edelle. Kateus tuli sydämeen.

Jakeessa 7 on rikospsykologinen havainto. Jumala luottaa ihmisen kykyyn valita vieläkin. Raamatussa ei koskaan luovuta siitä, että ihmsellä on kyky tehdä oikeita valintoja, vaikka synnin hirmuvalta korostuu esim. Room. 7:ssa. Non posse non peccare - ajatus tulee vasta Augustinuksella. Siis se, että ihminen ei voi olla tekemättä syntiä.

Jakeet 9-10(12) ovat syntiinlankeemuskertomuksen toisinto, nyt synti on astetta kauheampi: ainakin meidän mielestämme hedelmän syöminen on pienempi paha kuin veljesmurha. Samaa tekoa kuitenkin.
Jumala kätkee evankeliumin Raamatun synkimmillekin sivuille. Syntiinlangenneet, paratiisista karkotetut, saavat lupauksen hänestä, joka iskee käärmeen pään murskaksi (3:15). Kodittomuuteen syyllisyytensä kanssa harhailemaan tuomittu Kain saa kuitenkin suojeluksen: "Ja Herra pani Kainiin merkin, ettei kukaan, joka hänet kohtaa, tappaisi häntä" (j.15)