Ps. 92: 2 (15.su helluntaista, antifoni)

Hyvä on kiittää Herraa,
laulaa ylistystä nimellesi, Korkein.

Kiitollisuus on joidenkin tutkijoiden mielestä sama asia kuin onnellisuus. Kiitollisuus on elämänasenne, jonka on todettu edistävän ihmisen terveyttä, tyytyväisyyttä ja ihmissuhteita. Kiitollisuus keskittyy nykyhetkeen ja siihen, mitä meillä on, sen sijaan että se huolehtisi siitä, mitä meiltä vielä puuttuu. Kiitollisuuden tunteminen ja ilmaiseminen suuntaa huomiomme myönteisiin asioihin. Se on vastalääke aivojemme luontaiselle taipumukselle kiinnittää huomio uhkiin ja elämän varjopuoliin. Kiitollisuus synnyttää luontaisesti positiivisia tuntemuksia, kuten iloa, rakkautta ja tyytyväisyyttä. Se myös edistää hyviä elämäntapoja.

Kalifornian yliopiston tutkijat Robert Emmons ja Michael McCullough julkaisivat vuonna 2003 tutkimuksen, jossa he osoittivat kiitollisuuden ja onnellisuuden läheisen yhteyden tieteellisesti. He pyysivät tutkimukseen osallistuneita ihmisiä pitämään kolmen viikon ajan kiitollisuuspäiväkirjaa, jossa osallistujien piti kirjata päivittäin ylös kiitollisuuden aiheita. Tuloksena oli, että osallistujien mieliala nousi, heidän motivaationsa auttaa toisia parani ja he jopa nukkuivat paremmin.

Että on sen todistanut kapitalistinenkin tiedemies.

Jaak. 3:8 (13. su helluntaista, 2. vsk 2.lk)

Gregorius Suuri kirjoittaa teoksessaan Pastoraalisääntö (Regula Pastoralis) vaikenemisesta ja puhumisesta seuraavaan tapaan:

Sellaisia, jotka ovat liian hiljaisia on puhuteltava eri tavoin kuin niitä, jotka puhua pälpättävät koko ajan. Niille jotka vaikenevat liiaksi on osoitettava, että kun he pakenevat yhtä pahetta taitamattomasti, he sekaantuvat salaisesti johonkin vielä pahempaan. Kun he pitävät väkisin kielensä kurissa, heidän sydämessään voi vallita sitäkin suurempi puheliaisuus: ajatukset, jotka on tukahdutettu ja vaiennettu, tulevat mielessä aina vain voimakkaammiksi. Ajatukset saavat sitäkin suuremman vallan, koska ihminen kuvittelee olevansa suojassa, kun kukaan ulkopuolinen ei voi niitä nähdä eikä moittia. Siksi ihminen lankeaa usein ylpeyteen kuullessaan toisten puhuvan ja pitäessään heitä itseään huonompina. Hän sulkee kyllä suunsa portin, mutta ylpeydessään avaa portin paheille niin ettei tajuakaan. Suu on vaiti, mutta mieli ylpeä. Hän ei näe omia vikojaan, vaan moittii toisia mielessään -  ja koska se tapahtuu salassa, hän voi tehdä sen vapaasti. 

Vaiti pysyviä on siis kehotettava kiinnittämään huomionsa siihen millaisiksi he osoittautuvat sisimmässään, eikä vain siihen, miltä he näyttävät ulkoisesti. Heidän tulee pelätä enemmän häntä, joka tuomitsee sydämen ajatukset kuin sitä, mitä ihmiset heistä sanovat. Onhan kirjoitettu: “Poikani, kuuntele minun viisauttani, kallista korvasi minun taidolleni, että varjelisit ajatuksesi.” (Sananl. 1:5) Meissä ei ole mitään vauhkompaa kuin sydämemme: se lähtee karkuteille aina kun se lankeaa pahoihin ajatuksiin. Psalminkirjoittaja sanoo: “Sydämeni on hylännyt minut.” Itsensä kokoamisesta taas sanotaan: “Palvelijasi on löytänyt sydämensä rukoillakseen sinua.” Kun ihminen varjelee ajatuksensa ja pitää ne kurissa, silloin hän löytää karkuun pyrkivän sydämensä. 

 
Kun täysin puhumattomat ihmiset joutuvat vääryyden uhreiksi, he kärsivät sitäkin suurempaa tuskaa, koska eivät puhu kärsimyksestään. Jos he voisivat kaikessa rauhassa puhua kokemastaan vääryydestä, heidän sydämensä tuska hellittäisi. Puhkeamattomaan paiseeseen sattuu kaikkein eniten, mutta kun sisällä oleva mätä pääsee ulos, kipeä kohta alkaa parantua. Niiden, jotka vaikenevat liiaksi, tulisi ymmärtää, että jos he pysyvät vaiti kohdatessaan vääryyttä, he vain lisäävät tuskaansa. Koska heidän on rakastettava lähimmäisiään niin kuin itseään, heidän ei pidä vaieta silloin, kun heillä on oikeutettu syy moittia heitä.  Puhuminen edistää molempien hyvinvointia: se joka on tehnyt väärin oppii välttämään sitä ja kärsinyt osapuoli saa paljastaa haavansa ja hänen kipunsa hellittää. Jos joku näkee lähimmäisensä toimivan väärin ja silti pitää suunsa kiinni,  se on sama kuin hän näkisi haavan, mutta ei haluaisi sitä lääkitä. Näin hän tulee syypääksi toisen kuolemaan, koska hän ei halunnut parantaa hänen sairauttaan, vaikka olisi voinut. 

Kieltä on hillittävä harkiten, ei kokonaan kahliten. On kirjoitettu: “Viisas pysyy vaiti oikeaan hetkeen saakka.” Toisin sanoen: kun hän ajattelee tilanteen sopivaksi, hän luopuu vaikenemisestaan ja puhuu sopivalla tavalla, ajatellen sitä, mikä on hyödyksi. Edelleen on kirjoitettu: “Aika on olla vaiti ja aika puhua.” Sopivaa aikaa on todella syytä miettiä huolella, jottei kävisi niin, että puhuisi joutavia silloin kun pitäisi olla hiljaa tai että seisoisi tuppisuuna silloin kun voisi sanoa jotain hyödyllistä. Psalminkirjoittaja ajattelee juuri tätä, kun hän sanoo: “Herra, aseta vartio huulilleni, pane vahva ovi suulleni.” Hän ei pyydä suunsa eteen muuria, vaan oven - sellaisen jonka voi avata ja sulkea. Siksi meidän on vakavasti harkittava, milloin on oikea aika avata suunsa ja milloin on aika pysyä vaiti.

 
Puheliaita ihmisiä on sen sijaan autettava ymmärtämään, mistä hyvästä asemasta he luopuvat antautuessaan puhumaan kaikenlaista. Ihmisen mieli on kuin vesi, joka astiaan suljettuna pyrkii ylöspäin, kohti sitä, mistä se on tullut. Mutta vapaaksi päästessään se hajoaa ja leviää hyödyttömänä pitkin maan pintaa. Jos siis joku luopuu hiljaisuudestaan lausumalla turhanpäiväisiä sanoja, hän vuodattaa itsensä yhtä monena virtana ulkopuolelleen. Lopulta se ei pysty enää palaamaan itsetuntemukseen, sillä paljolla puhumisellaan se on sulkenut itsensä sisäisen tutkiskelun salaisen kammion ulkopuolelle. Sen sijaan se on alttiina vaanivan vihollisen iskuille, koska sillä ei ole suojaa eikä vartiota ympärillään. Siksi on kirjoitettu: “Kuin avoin kaupunki, vailla ympäröivää muuria, on mies joka ei hillitse mieltään puhumasta.” (Sananl 25:28) Ilman hiljaisuuden muuria mielen kaupunki on avoinna vihollisen nuolille, ja kun ihminen puhumalla menee itsensä ulkopuolelle, hän on paljaana vihollisen edessä. Vihollinen voittaa hänet helposti, sillä häviäjä käy taistelua itse itseään vastaan monisanaisuudellaan. 

Lankeemus tapahtuu laiskassa mielessä usein asteittain: ensin ei varota lausumasta turhia sanoja, sitten puhutaankin jo pahaa. Ensin halutaan puhua toisten asioista, sitten heittäydytään arvostelemaan niiden elämää, joista puhutaan ja lopulta lausutaan suoranaisia loukkauksia. Siitä syntyy pahaa mieltä ja eripuraa, vihan liekki syttyy ihmisten mielissä ja sydänten rauha on tipotiessään. Siksi Salomo sanoo: “Se joka päästää veden vuotamaan, on riidan aiheuttaja.” Veden päästäminen vuotamaan tarkoittaa tässä puheen päästämistä valloilleen. Asialla on myös myönteinen puoli, josta sanotaan: “Syvä kuin meri on harkittu puhe.” Veden päästäminen valloilleen aiheuttaa riitaa, eli se joka ei hallitse kieltään, rikkoo yksimielisyyden. Siksi on myös sanottu näin: “Se joka saa tyhmän vaikenemaan, hillitsee vihaa.”
Se joka antautuu puheliaisuuden valtaan, ei kykene pysymään vanhurskauden tiellä. Profeetta todistaa sen sanoen: “Suulas mies älköön menestykö maassa.” Ja Salomo sanoo samoin: “Paljossa puheessa vaanii synti.” Jesaja sanoo: “Hiljaisuus on vanhurskauden palvelua.” Näin osoitetaan, että mieli eksyy vanhurskauden tieltä, jos se ei kykene pidättäytymään sopimattomasta puheesta. 

Jaakob sanoo: “Jos joku luulee olevansa Jumalan palvelija mutta ei pysty hillitsemään kieltään, hän pettää itsensä ja hänen jumalanpalveluksensa on turha.” Hän sanoo myös että jokaisen tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan. Kielen voiman hän tiivistää näin: “Se on hillitön ja paha, täynnä kuolettavaa myrkkyä.“ Myös Totuus itse varoittaa meitä: “Jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili.” Sellainen sana on turha, joka ei ole välttämättä tarpeen tai jonka tarkoitus ei ole olla toisille hyödyksi. Jos siis jopa turhista sanoista täytyy tehdä tili, ajatelkaa, millainen tuomio odottaa puheliaisuudesta, jossa teemme syntiä myös pahaa puhumalla.

Matt. 12 :31-37 (13.su helluntaista, 2.vsk ev )

Otan tämän tekstin selittäjäksi Johannes Brenzin, eteläsaksalaisen reformaattorin, joka joskus tuntui ymmärtävän Lutheriakin paremmin, mitä Luther tarkoitti. "Ensimmäisessä käskyssä ohjataan ihmisten sydänten affekteja ja kaikkia ihmisen sisäisiä voimia, että ne ajattelisivat todellisesta Jumalasta oikein, pelkäisivät Jumalaa oikein, todella uskoisivat Jumalaan ja tottelisivat hänen tahtoaan. Toisessa käskyssä kieli ja puhe ottavat ohjeensa Jumalalta . On mahdotonta, että kieli kertoisi Jumalasta hurskaasti ja oikein, jos sydän ei ajattele hurskaasti Jumalasta, pelkää häntä totuudessa ja todella luota häneen . On toki monia, jotka ajattelevat sydämessään toista kuin mitä he suullaan puhuvat. Mutta se on tekopyhyyttä, emmekä puhu nyt siitä, vaan sellaisesta puheesta, joka pitää yhtä sydämen kanssa ja on Jumalalle, Herrallemme mieluista", sanoo Brenz katekismusselityksessään.
Herää kysymys, miten 2. käskyä sitten noudatetaan.  Ensimmäinen asia on se, että uskomme Kristukseen, joka on tämän käskyn täydellisesti täyttänyt. Uskosta seuraa kuuliaisuus  -vaikka ei täydellinen  - Jumalaa kohtaan.
Toinen asia on olla ahkera evankeliumin sanan kuulija. Pitää myös rukoilla :"Avaa minun huuleni, että suuni julistaa sinun kunniaasi. "Ps 51:17. Kolmanneksi on varjeltava itseään turhalta puheelta, kuten Brenz siteeraa pakanafilosofia : en ole koskaan katunut sitä että olen vaiennut, mutta kylläkin sitä, että olen puhunut . Lisäksi on pidättäydyttävä huonosta seurasta ja juopottelusta, Ef.5:18.

Room. 7:14–25 (12. su helluntaista 2.vsk 2.lk)

"En tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan...tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen." Sivuutan eksegeettisen keskustelun siitä, tarkoittaako Paavali tässä ihmisiä ennen Kristuksen tulemista vai kristityn ihmisen sisäistä kamppailua. Keskityn siihen, että tämän tekstin voi nähdä joko masentavana tai vapauttavana. 

Jos ihminen pyrkii hyvään ja haluaa ajatella, että muutos parempaan on mahdollinen, Paavalin sanat vaikuttavat latistavilta. Tottakai kaikki inhimillinen on epätäydellistä, ja parhaimpiinkin pyrkimyksiimme tahtoo sekoittua sokeutta ja itsekkyyttä. Eikö silti ole kohtuutonta väittää, että "minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ei ole mitään hyvää"? Jos meidät kristityt on opetettu ajattelemaan näin itsestämme, onko mikään ihme, että Kristuksen seuraamisemme on niin surkeaa: kilvoittelumme epäonnistuminen on jo ennalta määrättyä! Olen törmännyt ihmisiin, jotka todella menevät näiden sanojen taakse puolustellessaan jatkuvia laiminlyöntejään. Eikö ihminen saisi - tai eikö hänen pitäisi - uskoa itsestään edes kohtuullisesti jotain hyvää? Tähän voinee vastata, että tämä ei ole onneksi ainut Raamatun teksti. Paavalilta voi lukea vaikkapa filippiläiskirjeen sanat: Ajatelkaa kaikkea mikä on totta, mikä on kunnioitettavaa, mikä oikeaa, puhdasta, rakastettavaa ja kaunista, mikä vain on hyvää ja ansaitsee kiitoksen." (Fil. 4:8)

Mutta ajattelepa niin, että olet toistuvasti joutunut kasvokkain oman sydämesi pimeyden kanssa. Olet todella yrittänyt elää kristityn elämää, rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Uskovaisuutesi on murentunut palasiksi ja itsekunnioituksesi romahtanut. Mietit oikeasti, onko sinussa mitään hyvää. Eivätkö silloin seuraavat sanat kuulosta vapauttavilta: "Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia"? Jumalan laki, Jumalan sana - siis Jumala itse - on minun sisimmässäni kaikesta huolimatta! Paavali jopa sanoo, että "sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain". Usko ja rakkaus Jumalaan on minussa syvemmällä kuin synti, niin lujassa otteessa kuin se minua pitääkin. Minua voidaan sanoa jopa synnin vangiksi, mutta se mitä minä todella olen - se kuuluu yksin Jumalalle!

Room.11:17-24 (11.su helluntaista, 2.vsk 2.lk)

Ei sillä oikeastaan ole väliä, turvautuuko siihen, että kuuluu tiettyyn kansaan (Israel, isänmaa), edustaa tiettyä uskontoa (kirkko tai islam), tai siihen että on moraalinen ihminen (humanismi) tai että on henkilökohtaisessa uskossa (herätyskristillisyys). Kaikissa tapauksissa ihmiset kuvittelevat olevansa oksia, jotka kannattavat juurta. Ikään kuin he olisivat jotenkin ansainneet olemassaolonsa.
Katekismuksessaan Luther sanoo, kuinka Jumala "on luonut minut ja koko luomakunnan...yksinomaan jumalallisesta ja isällisestä hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse tai ole sen arvoinen." Ajatus on älytön: kuinka kukaan voisi ansaita olla olemassa? (Yhteiskunta joka edes alkaa pohtia tätä, on pelottava). Mutta miksi sitten toistuvasti kuvittelemme voivamme ansaita - uskonnolla, älyllä, pyrkimyksellä tai edes periksi antamisellamme - ikuisen elämän, kun tämäkin elämä on täysin lahjaa.
Kuva jalosta oliivipuusta kätkee koko ihmiskunnan. Ratkaiseva sana ei sittenkään ole "usko" vaikka se mainitaan perikoopissa useaan otteeseen, vaan "Jumalan hyvyys",jossa usko riippuu. Me kaikki kuulumme yhteen. Menetetyt tapaukset eivät ole Jumalalle lopullisesti menetettyjä.