Ei sillä oikeastaan ole väliä, turvautuuko siihen, että kuuluu tiettyyn kansaan (Israel, isänmaa), edustaa tiettyä uskontoa (kirkko tai islam), tai siihen että on moraalinen ihminen (humanismi) tai että on henkilökohtaisessa uskossa (herätyskristillisyys). Kaikissa tapauksissa ihmiset kuvittelevat olevansa oksia, jotka kannattavat juurta. Ikään kuin he olisivat jotenkin ansainneet olemassaolonsa.
Katekismuksessaan Luther sanoo, kuinka Jumala "on luonut minut ja koko luomakunnan...yksinomaan jumalallisesta ja isällisestä hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse tai ole sen arvoinen." Ajatus on älytön: kuinka kukaan voisi ansaita olla olemassa? (Yhteiskunta joka edes alkaa pohtia tätä, on pelottava). Mutta miksi sitten toistuvasti kuvittelemme voivamme ansaita - uskonnolla, älyllä, pyrkimyksellä tai edes periksi antamisellamme - ikuisen elämän, kun tämäkin elämä on täysin lahjaa.
Kuva jalosta oliivipuusta kätkee koko ihmiskunnan. Ratkaiseva sana ei sittenkään ole "usko" vaikka se mainitaan perikoopissa useaan otteeseen, vaan "Jumalan hyvyys",jossa usko riippuu. Me kaikki kuulumme yhteen. Menetetyt tapaukset eivät ole Jumalalle lopullisesti menetettyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti