Hes. 36: 26-27 (Hellulntai, 1.vsk 1.lk)

Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni. ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.

Tämä kaikki on siis Pyhän Hengen työtä. Kivisydämen poistaminen on tuntunut minusta aina puhuttelevalta - odotan sitä kovin. Hepreassa leikitellään sanalla bashar, liha: otan lihastanne pois kivisydämen ja annan lihasydämen. Synti on elämän kudoksessa jotakin sinne kuulumatonta. Pelastuksessa se paikataan alkuperäisellä kudoksella.
Pyhä Henki saa Septuagintan mukaan meidät vaeltamaan (poreuomai) Jumalan tahdon tietä, tarkkaamaan sitä (phylasso) ja noudattamaan sitä (poieo).

Joh. 15:26–16:4 (6. su pääsiäisestä, 1. vsk ev)

Olen puhunut teille tämän, jottei uskonne koetuksissa sortuisi

"En lainkaan käsitä sellaista hurskautta, joka ei keksi tai oivalla uutta, vaan toistaa jo sanottua ja toivoo ja ylistää kaiken jo tiedetyn sisällä. Ajattelen päinvastoin, että suhde Jumalaan edellyttää aina luomista, uuteen suuntautumista, sellaista vähintään yksityistä, joka ei voikaan vakuuttaa toisia. Se voidaan saavuttaa vain siinä määrin, kuin ei kerralla käsitetä ja kuiviin selitetä, mitä Jumala - nimellä tarkoitetaan." (Rainer Maria Rilke)

Uskonnollisuus yleisesti ottaen korreloi vahvasti sellaisiin arvoihin kuten sovinnaisuus, turvallisuus ja perinteiden arvostaminen. Sen sijaan luovuus, seikkailunhalu tai nautinto ei sijoitu korkealle uskovaisten ihmisen ajattelussa. Näin on ainakin, jos uskoo World Values Survey- aineistoa, ja miksei uskoisi. 

Minulle tulee mieleen (vaikka en halua kyseenalaistaa tiedeyhteisön metodeja, sillä jos ei usko tiedeyhteisöön, mihin sitten?), onko kysymyksenasettelussa jotain vikaa. Ajattelen vain, onko esiymmärrys uskonnon olemuksesta ohjannut kysymyksenasettelua? Jos uskonto lähtökohtaisesti ymmärretään konservatiivisena ja turvallisuushakuisena ajatteluna, saadaan tulokseksi että uskovaiset ovat sovinnaisia ja perinteitä kunnioittavia. En kuitenkaan pysty kiistämään tätä tulosta.

Onko uskossa Jumalaan myös sellaisia aspekteja, joita ei tavallisesti huomata? Kuten se, että Jumala kutsuu meidät pois tutusta ja turvallisesta (Abraham, exodus). Ja se että Jumala on voimallinen antamaan enemmän kuin edes osaamme pyytää (Ef.4). "Sinä tulossa oleva Jumala, anna meille hullunrohkea hurskaus", rukoili Karin Boye.

Mark 16:17-18 (Helatorstai, 1.vsk ev)

Eksegeettien mukaan tämä on epäperäinen evankeliumin loppu, jossa merkkeihin (semeion) suhtaudutaan täysin eri tavalla kuin Mk:ssa muuten. Näistä merkeistä sekä Gregorius Suuri että Luther toteavat, että ne kuuluvat apostoleiden aikaan. Enää niitä ei tarvita uskon todisteiksi. Luther ei halua tulkita niitä allegorisesti, mutta Gregorius tarjoaa niistä moraalisen tulkinnan. Millaisen "hengellisen" tulkinnan voisi löytää?

He ajavat ulos perkeleitä. Orjuuttavat, jumiutuneet ajatusrakennelmat paljastuvat. Puhuvat uusilla kielillä. Glossolalian sijaan voisi ajatella sitä, että metanoia tarkoittaa "opettelemista ajattelemaan uudella tavalla". Poistavat käsin käärmeitä. Kyseessä ei ole näytösluonteinen käärmeiden kantaminen, niin kuin joissakin lahkoissa tehdään, vaan niiden poistaminen. Iljettävää hommaakaan ei pidä pelätä. Myrkyn juominen ei vahingoita.  Tässä puhutaan varjeluksesta, mutta myös varoitetaan kristittyjä erottautumasta maailmasta niin ettei maailma muka saastuttaisi. Kuullaan mitä Gregorius sanoo:

"Kirkossa tapahtuu hengellisesti joka päivä sitä, mitä apostolit tekivät ruumiillisesti. 

Kun papit laittavat kätensä uskovien pään päälle ajaessaan pois pahoja henkiä ja kieltävät

 niitä asumasta heidän sieluissaan, eivätkö he silloin nimenomaan aja pois pahoja henkiä? 

Kun uskovat hylkäävät entisen maailmallisen elämänsä sanat ja sen sijaan laulavat pyhistä 

salaisuuksista ja koko sydämestään ylistävät Luojansa 

kunniaa, eikö se ole uusilla kielillä puhumista? Ne jotka kehottavat toisia hyvyyteen ja ottavat 

kavaluuden pois heidän sydämistään, nostavat käsin käärmeitä. Kun joku kuulee turmiollisia

 houkutuksia, mutta ei anna vetää itseään pahantekoon, juo tappavaa myrkkyä, joka ei 

vahingoita häntä. Jotkut ovat lähimmäistensä rinnalla nähdessään heidän horjuvan hyvän 

tekemisessä. He vahvistavat heitä oman esimerkkinsä voimalla, kun nämä kompuroivat 

elämän tiellä. Eivätkö he pane kätensä sairaiden päälle ja he paranevat? Nämä ihmeet ovat

 hengellisiä ja sen tähden suurempia. Ne ovat suurempia sen tähden, että ne herättävät sieluja 

eivätkä ruumiita. Näitä merkkejä, rakkaat veljet, tehkää Jumalan avulla, jos 

tahdotte. Ulkoisista ihmeteoista ei voi päätellä sitä, millainen niiden tekijä on. 

Ruumiilliset ihmeet ovat joskus pyhyyden osoitus, mutta ne eivät saa sitä aikaiseksi. 

Hengelliset tunnusmerkit, jotka tapahtuvat sielussa, sitä vastoin eivät ole vain osoitus

 elämän hyveellisyydestä, vaan ne ovat sitä itseään. Myös pahat voivat

 tehdä noita ensiksi mainittuja, mutta jälkimmäisistä nauttivat vain hyvät."

 (Gregorius Suuri: Evankeliumisaarna 2.29.4.)

5. su pääsiäisestä, rukoussunnuntai.

Rukous Wolfhart Pannenbergin teologiassa

Protestanttisessa systemaattisessa teologiassa rukouksella ei ole ollut mitään itsestäänselvää paikkaa. Esimerkiksi reformoidun teologian esityksissä sillä ei ole lainkaan omaa paikkaansa, ja suomalaisista Antti J. Pietilä sijoittaa sen Pyhää Henkeä käsittelevään osaan. Kumpi on ensin, rukous vai teologia? Euagrios Pontoslainen sanoo, että "teologi on se joka rukoilee". Epäilemättä rukoileminen kuitenkin edellyttää mös jonkinlaista käsitystä Jumalasta, jota rukoillaan.

Wolfhart Pannenbergin systemaattisen teologian kokonaisesityksessä (Bd.3, 1993) rukous on rakkauden alaotsikko. Hän pohtii ensiksi sitä, onko rukous ennen kaikkea yksilön vai yhteisön uskonharjoituksen muoto. Jeesuksen esimerkki ja opetus (Mark. 1:35, Matt. 6:6) korostaa yksilön henkilökohtaista rukousta. Paavalin mukaan Henki antaa yksittäiselle kristitylle samanlaisen lapsen oikeuden rukoilla Isää, kuin mikä oli Jeesuksella (Room. 8:15). Epäilemättä yhteinen rukous on niin ikään kristinuskossa keskeistä.

Rukous on ihmisen ensisijainen vastaus Jumalan meitä kohtaan osoittamaan rakkauteen. Jumalan puoleen kääntyminen ja toisten puolesta rukoileminen on konkeerttinen ilmaus siitä, että Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen kuuluvat yhteen. Kun apostoli opettaa "Rukoilkaa lakkaamatta"(1. Tess. 5:17), Pannenberg tulkitsee sitä näin:

"Tässä lakkaamattoman rukouksen ajatuskessa on kysymys jatkuvasta ja kaikki uskovan yksittäiset teot läpäisevästä asenteesta, jonka varassa uskon elämää eletään, eikä tietyllä tavalla muotoilluista rukouksista."

Voisiko lähimmäistä rakastaa ilman rukousta, sotkematta siihen uskonnollista puolta? Totta kai voi, mutta Pannenbergin mielestä rukous varjelee lähimmäisenrakkauden harjoittamista tulemasta vain moralistiseksi ihmisen toiminnaksi. Rukous merkitsee avoimuutta sille, mitä emme toisen elämästä tiedä - ja mitä hän ei ehkä itsekään tiedä.

Friedrich Heiler näki rukouksen antropologisena perustana ihmisen hätätilan ja kiitollisuuden tunteen. Mieleen tulee Antti Eskola, joka koki, että mieli tuntee kiitollisuutta elämästä ja päättelee siitä kiitollisuudelleen kohteen. Paavalille kiitos on rukouksen lähtökohta (Fil. 4:5, Room 7:25). On myös syytä panna merkille, että ehtoollisen vanhakirkollinen nimi on eukharistia, kiitosrukous (ks. Didakhe 10:1-4).

"Kristillisessä pyyntörukouksessa ihmisen toiveet, huolet ja pyynnöt ovat alisteisia Jumalan suunnitelmille luomakuntansa varalle, ja niihin ne liittyvät."

Kun Isä meidän- rukouksessa rukoillaan "tapahtukoon sinun tahtosi", se kuulostaa lausekkeelta, joka tekee kaikki pyyntömme lopulta turhiksi. Kannattaako siis pyytää oikeasti mitään, jos kerran Jumalan tahto lopulta toteutuu ja siihen suostutaan? Pannenberg vastaa, että Jumalan tahto ei ole yhtä kuin kohtalo. "Jumala osallistaa luotunsa valtakuntansa toteutumiseen maailmassa, kun hän rohkaisee heitä rukoilemaan." Rukous ei ole itsekästä omien toiveiden luettelemista, sillä Jeesus opetti nimenomaan rukoilemaan Isä MEIDÄN ja siinä rukouksessa Jumalan anteeksianto sidotaan meidän anteeksiantoomme. Ihminen joka ei ole valmis antamaan toisille anteeksi, on pudonnut pois Jumalan rakkauden dynamiikasta.

"Rukoilija kohoaa Jumalan luokse ja jättää taakseen omat partikulaariset tavoitteensa, mutta ottaa samalla oman olemassaolonsa kiitollisena Jumalan kädestä."

Vasta sitten minun olemassaolostani tulee peruuttamattomalla ja jäljittelemättömällä tavalla MINUN olemassaoloani.

Jes. 63:9 (4. sunn pääsiäisestä, 1.vsk 1.lk)

Niin hän tuli heidän pelastajakseen, vapautti heidät ahdingosta. Ei sanansaattaja, ei enkeli, vaan hänen kasvojensa kirkkaus pelasti heidät. Rakkaudessaan säälivänä hän lunasti heidät, hän nosti ja kantoi heitä kaikkina menneinä päivinä.

"Kaikissa heidän ahdingoissaan oli hänelläkin ahdistus", sanoo vanha käännös tavalla, joka sitoo Jumalan ja hänen kansansa kohtalonyhteyden tiukasti toisiinsa. Jumala ei ole ahdistuksessamme vain perimmäisenä turvana, jonka puoleen voimme myrskyn keskellä huutaa, vaan hän on sen keskellä. Kristuksen tähden on lupa sanoa, että ihmisen tuska tuntuu Jumalan sydämessä. Kun pimeys käy yli, minua ei lohduta niinkään se, että eräänä päivänä kaikki kyyneleet pyyhitään ja kysymyksiimme vastataan, vaan se, että Herra on kanssani kaiken tämän mielettömyyden keskellä. Sitä paitsi, luvataanko Raamatussa, että saamme vastauksen kaikkiin kysymyksiimme? Jeesus lupaa: Sinä päivänä te ette kysy minulta mitään (Joh. 16:23).

Jumala itse pelasti heidät, henkilökohtaisesti. Sitä tarkoittaa "ei sanansaattaja, ei enkeli". Hän on siis tuskassani itse läsnä. Jumala ei koskaan ole lähempänä kuin silloin kun hän tuntuu olevan kaikkein kauimpana, sanoi Johannes Brenz. Vanhan käännöksen "hänen kasvojensa enkeli" tahtoo ilmaista myös Jumalan suoran läsnäolon - vähän niin kuin online - ihmisen hädän keskellä. 

"Rakkaudessaan säälivänä" kertoo sen, mitä me ihmiset Jumalassa herätämme. Ei syytöstä tai tuomiota, vaan sääliä heikkoa ja eksyvää olentoa kohtaan. Lunastus on se, mitä Kristus on puolestamme tehnyt. Meitä on tarpeen nostaa ja kantaa. Vanha tarina jalanjäljistä hiekalla sopii kommentaariksi: Lapseni, siellä missä näit vain yhdet jalanjäljet, minä kannoin sinua sylissäni!

Verbi "kantaa" (nāšā) tarkoittaa kestämistä ja anteeksiantamista, mutta myös jonkin ikävöimistä ja hänestä iloitsemista. Jumala kaipaa sinua ja iloitsee sinusta: hän ei saa silmiään irti sinusta! Niin rakas sinä hänelle olet. Ja sillä silmällä sinun pitää tätä maailmaa katsoa.