"Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon" (ἐκ πίστεως εἰς πίστιν). Erikoinen ilmaisu vaatii selitystä. Onko kysymys uskosta uskomiseen? Sehän vaikuttaa siltä, kuin oma uskovaisuutemme olisi uskomme perusta. Usein näin onkin: hengellinen elämämme lepää sen varassa, millainen käsitys meillä on itsestämme uskovaisina ihmisinä. Se on kuitenkin pettävä perusta, joka kaatuu ennemmin tai myöhemmin.
Pistis tarkoittaa myös "uskollisuutta". Lause voisi siis viitata siihen, että uskomme kohdistuu Jumalan uskollisuuteen. Tässä ollaan varmasti oikeilla jäljillä. Jumala sanoo: vaikka sinä et uskoisi minuun, minä uskon sinuun. Eräs käännös sanoo, että Jumalan vanhurskaus meidän elämässämme perustuu alusta loppuun uskoon. Ei siis niin, että ensin pitää uskoa, jotta saisi maistaa jotain vielä parempaa. Uskosta ei päästä eteenpäin - muuta kuin syvemmälle uskoon. Tämän tulkinnan epäilemättä allekirjoittaisi myös Luther, joka Roomalaiskirjeen luennossaan opettaa:
Jumalan vanhurskaus tulee kokonaan uskosta, kuitenkin niin, ettei se edistymisen tapahtuessa tule näkyväksi, vaan perustuu yhä selkeämmin uskoon, samalla tavoin kuin sanotaan:"Me muutumme kirkkaudesta kirkkauteen" ja "he käyvät voimasta voimaan". "Uskosta uskoon" tarkoittaa siis uskoa enemmän ja enemmän, niin että "se joka on vanhurskas, vielä enemmän vanhurskautettaisiin", eikä kukaan luulisi heti paikalla päässeensä perille ja lakkaisi edistymästä, eli alkaisi taantua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti