Ps.34:6, Pääsiäinen, Naurun teologia

”Ne jotka katsovat häneen, säteilevät iloa.” (Ps. 34:6)

Kun ihminen katsoo Jeesukseen, häntä kohtaa sellainen muutos, jonka rinnalla suurin vallankumouskin on pikkujuttu. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se, joka häneen katsoo - joka uskoo häneen - saa täällä maan päällä tulla kutsutuksi Jumalan lapseksi ja olla sitä. Se on sellainen sisäinen muutos, joka ei voi pysyä pelkästään sisäisenä, vaan joka tapahtuessaan pyrkii väkisinkin ulos. Ihmiselle syttyy suuri, kirkas ja kestävä valo. Ja tämä valo heijastuu hänen kasvoistaan, hänen silmistään, hänen käyttäytymisestään, sanoistaan ja suhtautumistavastaan. Sellaiselle ihmiselle on valmistettu, hänen murheensa ja kärsimyksensä keskellä, huolimatta kaikesta mitä hän huokailee ja valittaa, suuri ilo: ei halpa tai pinnallinen, vaan syvä ilo, ei haihtuva vaan pysyvä ilo. Ja se tekee ihmisen, silloinkin kun hän on surullinen tai allapäin, sellaiseksi josta huomaa että hän on pohjimmiltaan iloinen ihminen. Sanotaan suoraan: hän on saanut aiheen nauraa, eikä hän voi tätä naurua tukahduttaa silloinkaan, kun hänen tilanteensa ei muuten naurattaisi. Se ei ole ilkeää, vaan lempeää, ei pilkallista vaan rakastavaa ja lohduttavaa naurua. Se ei ole myöskään sellaista diplomaattista naurua, jota tapaa politiikassa, vaan vilpitöntä, sydämen pohjasta nousevaa naurua.  

Huumorintaju tarkoittaa sitä, ettei ihminen ole kankea, vaan valpas. Huumori syntyy siitä, että tulemme elävästi tietoisiksi olemassaolomme ristiriidasta Jumalan lapsina ja aikamme lapsina omassa toiminnassamme. Huumori tarkoittaa nykyhetken vakavuuden laittamista sulkumerkkeihin. Huumoria on olemassa vain taistelussa nykyhetken vakavuuden kanssa. Mutta tässä taistelussa me emme Jumalan lapsina voi pysyä täysin vakavina. Jumalan tulevaisuus ilmenee hymynä kyynelten alla, iloisuutena, jonka avulla kestämme nykyhetkeä ja – sulkumerkkien sisällä – voimme ottaa sen vakavasti, sillä se kantaa jo itsessään tulevaa. Aidon huumorin voi erottaa epäaidosta siinä, että sen edellytyksenä on tieto kärsimyksestä. Vielä yksiselitteisemmin sen tunnistaa siitä, että se ei ensisijaisesti kohdistu toiseen vaan itseen: ihminen näkee itsensä noiden sulkumerkkien sisällä. Sellainen huumori voi merkitä jotain helpottavaa tai vapauttavaa (eikä sappea ja piikikkyyttä) silloinkin, kun se kohdistuu toiseen. Se, joka on nauranut itselleen, voi joskus nauraa toisillekin, ja hän kestää senkin, että hänelle nauretaan viimeiseksi. Se on sellainen testi, jossa moni humoristina pidetty reputtaa surkeasti.

(Karl Barth: Augenblicke. Texte für Besinnung. Ausgewählt von Eberhard Busch. Theologischer Verlag Zürich 2001, 11-12)